Onnelliset

Viimeiset viikot ovat kuluneet tunteessa, jota voisin sanoa onneksi, onnellisuudeksi. Olen ollut huoleton, olen nauranut. Olen halannut ja suukottanut, ilmaissut itseäni vapaammin ja aidosti. Olen uskaltanut kommentoida ja keskustella siten, että en ole miettinyt normaaliin tapaani sitä, mitä muut sanomastani ajattelevat. Saati sitten minusta. On ollut kevyt ja helppo olla.

Nyt tuntuu siltä, että päätös ja teko mennä naimisiin, oli oikea. Vaikka tuskailin ja arvuuttelin ja epäilin niin kovin edelliset viikot sitä ennen. Kaikki ne painajaiset ja kivut kropassa, kaikki se ahdistus ja paha olo, pelko ja huoli hyväksymisestä ja kelpaamisesta ja siitä, voiko elämää suunnitella oikeasti niin pitkälle, ”kunnes kuolema meidät erottaa?” Eihän siinä ole mitään järkeä? Eihän siinä käynyt niin edelliselläkään kerralla, joten miten voin luvata mitään sellaista? Varsinkaan, kun en osaa elämästäni sanoa muutamaa päivää pidemmälle. Ja varsinkaan tälle ihmiselle, jota rakastan ja kunnioitan yli kaiken. 

Kuitenkin. Nyt, tässä ja tänään muutaman viikon vaimona olon jälkeen olen onnellinen siitä, että olen naimisissa ihanan puolisoni kanssa. Vaikka arki ja elämä eivät ole muuttuneet mitenkään, minulla on todella erilainen olo. Olen kevyt, olen iloinen, helpottunut. Olen ylpeä itsestäni ja kaikkien pelkojeni voittamisesta, siitä, että kävin läpi yhden erittäin kipeän kohdan menneisyydestäni ja selvisin siitä. Tämä on ollut tärkeä oppitunti minulle siitä, miten olennaista on tehdä töitä oman onnellisuutensa eteen tehdä ja uskaltaa myös tehdä päätöksiä tunteisiin ja intuitioon perustuen.Olen samalla ylpeä aviomiehestäni. En osaa sanoin kuvata sitä, mitä hänestä ajattelen. Kaikkien näiden vuosien ja kokemusten, niiden heikkojen ja haavoittuneiden hetkien, epäluulon, pettymysten ja epäonnistumisten jälkeen, me olemme tässä. Yhä näin, yhä yhdessä ja entistä vahvempana. Jokin painava sekä raastava minussa on poistunut ja sen tilalle on tullut valoa ja mahdollisuutta uudelle. Minun on itseni kanssa parempi olla. Minä kelpaan jollekulle tällaisena kuin olen niin paljon, että se joku haluaa sitoutua minuun entistä lujemmin. Avoimesti, julkisesti ja virallisesti. Se tuntuu ihan käsittämättömän….. huikealta. On helppo ajatella, että en ole mitenkään sen kunnioituksen ja rakkauden arvoinen, mutta tiedän kuitenkin sisimmässäni kaikkien epäilysteni ja pelkojeni taustalla sen, että kyllä minä oikeasti olen. Näen sen koko ajan hänen silmistään.

On kaikkivoipainen olo ja toivon, että tämä pysyisi yllä jonkin aikaa. Toivon, että saisin tästä lisäpontta ja rohkeutta seuraavaan haasteeseeni. En muista, koska olisin viimeksi kokenut olevani onnellinen näin voimakkaasti. En muista. Se on surullista, mutta totta. Onneksi elämä muuttuu ja etenee toisenlaiseksi. Onneksi me kasvamme. Onneksi me uskallamme. 

 Onneksi minä uskalsin.

                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                 

Unelmia toteuttamassa

Kukaan ei voi palata menneeseen ja tehdä uutta alkua, mutta kuka tahansa voi aloittaa tänään ja tehdä loppumatkan haluamansa kaltaiseksi.

Tässä ajassa on jotain erityistä. Tämän kuluvan vuoden aikana on tapahtunut useita asioita, jotka ovat olleet minulle merkittäviä jollain perustavanlaatuisella tavalla. Osa on ollut hyvin pieniä ja arkisia, osa taas isoja ja mullistavia. Sellaisia, jotka saavat ahdistumaan, stressaamaan, masentumaan, kyseenalaistamaan kaiken.

Viime viikkoina olen pysähtynyt miettimään kulunutta vuotta tarkemmin. En kovin tietoisesti tosin, vaan tavalla, jossa tapahtumat ja henkilöt ovat tulleet mieleeni eri asiayhteyksistä. Olen nähnyt unia, olen kuullut kappaleita, joita en ole kuullut vuosiin tai vuosikymmeniin, olen löytänyt tavaroiden joukosta papereita ja esineitä, joiden olemassaolosta en enää edes tiennyt. Menneisyyteni puskee jostain syystä arkeeni läpi minun sitä erityisemmin tahtomatta tai sitä järjestelemättä. Se tuntuu merkilliseltä ja kummalta; mitä tämä nyt on? Ahdistun, kipuilen, näen painajaisia, kroppani oireilee. Kiukuttelen; ihan niinkuin ei muutenkin olisi tarpeeksi paljon mietittävää ja ratkottavaa. Muistojen ja koettujen tunteiden läpikäyminen on ajoittain rankkaa.

Vuoden alussa päätin muuttaa asioita ja toivoin, että saan elämäni isojakin suuntaviivoja määritettyä uudelleen. Niin monta vuotta oli mennyt jatkuvassa kaaoksessa ja kriisistä toiseen selviytymisessä. Mieleen tuli ajatus siitä, että mitä jos vain pysähtyisin ja kuuntelisin ja antaisin kaikelle uudelle tilaa ja valtaa nousta esiin? Mitä tapahtuisi, jos osaisin ja uskaltaisin kuunnella itseäni, löytää perimmäiset syyt ja toiveet ja jopa sanoa ne ääneen, kertoa jollekin? Toteuttaa itseään ja haaveitaan, olla sopivalla tavalla itsekäs? Jos opettelisin pysähtymään siten, että teen siitä itselleni projektin, olen määrätietoinen? Järjestän arkeeni asioita uudella tavalla, otan itselleni aikaa ja ilmaisen myös muille mielenkiintoni kohteita. Kuuntelen intuitiotani ja tartun kiinni asioihin, joita eteeni ilmaantuu. Kuljen silmät auki ja opettelen katsomaan uudella tavalla.

Se on ollut vaikeaa ja myönnän, että ajoittain olen unohtanut koko asian. Olen yleensä edelleen se heikko, kiltti ja tunnollinen tyttö, joka painaa oman tahtonsa kasan alimmaksi muiden hyvinvoinnin vuoksi. Arki ohittaa vapaa-ajan ja itsensä kehittämisen, parisuhde "hoituu" arkea pyörittäessä. Ylevät ajatukset itsensä kehittämisestä ja elämänsä suunnan muuttamisesta unohtuvat aika helposti. Niin se vain on, kun hoitaa lapsiperheen arkea, kahden aikuisen työssäkäynnit ja opiskelun.

Nyt kuitenkin tuntuu siltä, että jotain ituja on lähtenyt kasvamaan. Vuoteni on edennyt jonkinlaisissa jaksoissa, joissa jokaisessa on ollut oma haasteensa, jonka olen selättänyt ja josta olen oppinut. Alkuvuonna päätin panostaa opintoihin, joten hankin opinnäytetytölle tilaajan ja aloitin sen työstämisen. Kesä meni kirjoittaessa, kun mies ja poika olivat lomalla. Kesällä päätin tehdä työtilanteelleni jotain, joten nostin töissä kissan pöydälle. Minut järjestettiin sieltä ulos ja kahdessa päivässä muutuin työssäkäyvästä työttömäksi. Samaan aikaan sairastuin ja sairastan edelleen, odotan lisätutkimuksiin pääsyö. Keskitin kuitenkin ajatukseni opintoihin, jotka sain toissaviikolla päätökseen. Aikamoista suorittamista kaiken kaikkiaan aikataulujen, arvosanojen ja deadline:n kanssa. Suorittamisessa, siinä minä olen hyvä, sillä kun minulla on olemassa tavoite ja aikataulu, pystyn toimimaan. Tarvitsen jotain konkreettista mitä odottaa, jotta pysyn toiminnassa ja aktiivisena. Kaksi uutta ovea onkin nyt auki pätevyyden ja työn suuntaan.

Ovia on avautunut näiden lisäksi myös henkiselle puolelle. Onneksi. Se puoli minussa haluaa myös suorittaa, mutta eihän homma niin oikeasti mene. Omien ajattelumallien muuttaminen ei tapahdu aikataulujen mukaan. Uuteen kasvaminen, menneisyyden hyväksyminen ja itsensä arvostaminen vaativat aikaa. On pelottavaa pysähtyä, kuunnella, katsella ja tajuta niitä sisältä kumpuavia tunteita ja viestejä siitä, mitä minä oikeasti haluan ja mikä minut tekee onnelliseksi. Varsinkin silloin, kun ne ovat vahvassa ristiriidassa siihen, mitä elämä parhaillaan on ja mihin suuntaan se nykytilassaan näyttää etenevän. Ajoittain iskee paniikki ja ahdistus siitä, miten hukassa sitä jotenkin itsensä kanssa on. On vaan katkera elämälle ja sen tapahtumille ja sättii itseään omista valinnoistaan ja tyhmyyksistään. Ja kun olisi tarpeen tätäkin ongelman ratkaisua suorittaa, hätäpäissään koittaa keksiä perustavanlaatuista ratkaisua, joka poistaisi pahan olon ja ahdistuksen hetkessä.

Ei uusi työ löydy nyt. En minä muutu heti. 
Ei elämä ympärilläni jousta niin paljoa, että voisin aloittaa uuden alun tänään. 
En pysty hetkessä henkistymään niin paljoa, että voimani kantaisivat arjen haasteiden ylitse kaiken aikaa. Minä sorrun ja vajoan jatkuvasti, 
kahlaan päivissä siten, että selviän iltaan.
Jaksan miettiä tulevaa ehkä seuraavaan päivään saakka.

Jotain kuitenkin on tapahtunut. Uudet ajatukset ja voimat minussa ovat vahvistuneet ja ruokkineet muiden positiivisten asioiden ilmentymistä arkeeni. Ymmärrän nyt, että elän elämässäni vaihetta, jossa suunta muuttuu ja minä sen mukana. Ja nyt tarkoitan nimenomaan niitä isoja linjoja; työtä, ammattia, parisuhdetta, perhettä, itsestään huolehtimista, asioiden laittamista oikeampaan järjestykseen. Se, että isoja asioita tapahtuu suht tiiviissä tahdissa on osittain sattumaa, mutta vahvasti myös minun itseni aiheuttamaa. Vaikka tuntuu että se arki jyllää kaiken muuttumisen ylitse, tapahtuu niitä muutoksia siellä taustalla hiljalleen koko ajan. Minun täytyy malttaa ja antaa muutokselle ja asioille aikaa tapahtua.

Sähköpostissani luki yhtenä päivänä näin: "Opi välillä pysähtymään. Muuten mikään arvokas ei ehdi saada sinua kiinni." Sitä olen ajatellut päivittäin, siitä on tullut jonkinlainen mantra ja peruste armollisuudelle itseä kohtaan. Minä olen tainnut osata olla kuitenkin jo vähän auki, kuunnella ja katsoa. Pysähtyä. Elämä on lähtenyt kulkemaan suuntaan, johon haluan sen menevän.

Juuri nyt, juuri tänään, ajatus tulevista päivistä ja taas yhden palasen loksahtamisesta paikalleen kutkuttaa. Luulen, että menneisyyteni on noussut pinnalle syystä. Jotta voin mennä eteenpäin, on minun työstettävä sivuun painetut kipupisteet pois alta. Menneisyyden asioita en voi ikinä kokonaan unohtaa eivätkä kaikki haavat koskaan parane täysin, mutta luulen, että pystyn nyt nousemaan niiden yläpuolelle. Vuosien jälkeen on tullut aika, jolloin sallin itseni katsoa peiliin ja löytää sieltä kasvot ja ihmisen, joka aidosti hymyilee jo takaisin. Kolhujensa, pettymystensä ja arpiensa kanssa. Se olen kuitenkin minä; menneisyydestäni selvinnyt ja vahvaksi kasvanut, sisukas nainen, jolla on vielä mahdollisuus aloittaa alusta.

Elämä on joka päivä. Ei vasta huomenna eikä enää eilen.
Eilinen on tehnyt minusta tämän, mitä nyt olen.
Tänään määritän sitä, mitä olen huomenna.
Ja huomenna,
huomenna on haaveiden ja unelmien toteutumisen aika.

Hetkessä, vaikka väkisin

Viimeiset viikot ovat olleet merkillisiä. Aika juoksee, se kuluu jonnekin ihan käsittämätöntä vauhtia ja tajuan sen vasta jälkeenpäin. Kun elän tätä uutta arkeani, joka ei oikein vielä ole muotoutunut mitenkään tai miksikään, en sitä juoksemista huomaa. Voimani ja ajatukseni riittävät vain kulloinkin käsissä oleviin asioihin ja ehkä niihin, jotka odottavat tekemistä tai miettimistä muutaman tunnin päässä.

Missä on pipo? Ai, taas potalle pissalle? Etsitään junaa, tööt-tööt-autoa, kettua ja sukkaa. Mistä löytyy tavutukset, marginaalien asetukset, raportin teko-ohjeet, aikataulu, vastaamaton sähköposti? Päivitinkö kalenterin, kauanko on aikaa jäljellä, ehdinkö? Tänään kauppaan, aamulla tarhaan, päivällä kaupunkiin hoitamaan asioita.

Jaan voimani ja huomioni kahteen asiaan. Lapseen, joka on kiinnittynyt minuun enemmän kuin koskaan ja joka on aloittanut kehityksessään vaiheen, jossa keskustellaan, kysytään, perustellaan, vastataan ja vielä uudestaan vastataan asioihin jatkuvasti. Istumme vessassa potalla tai pöntöllä, rakennamme ylämäki-alamäkijunaratoja ja maistelemme kaikkea, mitä kaapista löytyy. Junat ja ruuanlaitto, ne ovat must-juttuja juuri nyt. Ja sen maailman vastapainona istun koneella, viilaan tekstiä ja stressaan aikataulusta. Isoin työ on jo takana ja oikeastaan nyt odotan enää hyväksyntää ohjaavalta opettajalta siitä, että tämä yhdeksän kuukauden ponnistus on ihan ok ja kelpaan. Muutamia byrokratian vaatimia papereita, loppuseminaari ja kypsyysnäyte enää puuttuu siitä, että saan viiden vuoden urakan ja yhden ison tavoitteen valmiiksi. Tavoitteen, joka juuri nyt, tuoreena työttömänä ja uuden elämänpolun alussa ihmettelevänä, tuntuu oleelliselta asialta saada valmiiksi asioiden järjestymiseksi. Mitä lähemmäksi sen toteutuminen käy, sitä kauempana se tuntuu olevan. Pelkään, että viime hetkillä opettajani kertoo, ettei työni kelpaakaan, että pitää aloittaa alusta, että en riitä.

Palautteen saaminen silloin, kun sitä ei juuri mistään ole mahdollista saada, on elintärkeää. Ja pelko siitä, että ainoassa yrittämisessään epäonnistuu, kasvaa kohtuuttomaksi. Siinä ei enää ole järkeä, kun järkevästi ajattelee.

Arkeni on tyhjempää ja vapaampaa kuin ennen. Ei tarvitse enää huolehtia omasta lähtemisestä ihmisten ilmoille, ei vapaa-ajan kuluttamisesta opiskelulle. Herään, vien pojan tarhaan, tulen kotiin ja mietin, mitä nyt. Mitä tekisin, mitä alkaisin, alkaisinko mitään. Samaan aikaan se on jotenkin kaoottisempaa, kun ei ole rutiineja ja pakkoja. Olen siitä mielissäni, sillä kulunut kesä oli rankka. Se meni ihan kokonaan ohi istuessani koneen takana, poissa perheen luota. On ollut hyvä vaan olla kotona ja nukkua väsymystä ja pahaa oloa pois. Olen ollut myös kipeä ja ravannut lääkärillä useamman kerran, sillä kuten aina, kehoni reagoi stressiin. Nyt purkautuu kerralla koko kesän aiheuttama ja samalla koko viiden vuoden opiskelujen aiheuttama stressi yhdessä työsuhteen päättymisen synnyttämän ahdistuksen ja itsetuntokriisin kanssa. Olen ollut ahdistunut vasta muutamana päivänä, mikä on yllättänyt. Tämä tunne ja sulkeutuminen ja suorittaminen ja itsensä sivuun/piiloon/syrjään/maan alle laittaminen iskee läpi nyt fyysisesti. Olen nukkunut. Olen ottanut kipulääkkeitä. Olen käynyt rentoutustunneilla, kun en itse enää pysty auttamaan itseäni. Olen venytellyt, hieronut, jumpannut. Vienyt pojan hoitoon, tuntenut syyllisyyttä siitä ja tullut takaisin kotiin vain nukkuakseni koko päivän. Hiljalleen tuntuu siltä, että pahin kipu on ohi ja pystyn työstämään tätä kaikkea enemmän henkisesti.

Rutiinin puuttuminen arjesta ei kuitenkaan sovi minulle. Pidemmän päälle tämä alkaa ahdistamaan, kaatamaan seiniä päälle. Tarvitsen syyn lähteä kotoa pois, ihmisten pariin, vaikka itsekseni paremmin viihdynkin. 

Mielessä pyörii samaan aikaan isoja, maailmaa ympärikääntäviä ajatuksia näiden arkisten asioiden lisäksi. Tuntuu kuin jakautuisin kahtia. Äitinä pidän homman kasassa; hoidan kodin, lapsen, kasvatan, iloitsen, tuen ja turvaan ja olen onnellisempi päivä toisensa jälkeen. Äitiys on parasta, mitä minulle on tapahtunut. Kuitenkin, kun poika on nukahtanut ja saan aikaa itselle, aloitan sisäisen vyörytykseni. Mikä minä oikein olen, mikä minusta tulee isona, miksi olen näin huono/riittämätön/epävarma/epäonnistunut? Olen tilassa, jossa kaikki ovet ovat auki.Se tuntuu yhtäaikaa kutkuttavan jännittävältä ja siltä, kuin matto olisi vetäisty alta pois. Ne asiat, joissa pidin itseäni hyvänä, eivät pitäneetkään paikkaansa. Hetkessä minut ohitettiin, todettiin turhaksi ja ylimääräiseksi, unohdettiin.  Ajatus siitä, että jään tänne kotiin, näiden neljän seinän sisään, ahdistaa minut kuoliaaksi. Vaikka viihdynkin parhaiten kotona, vaikka olenkin erakko ja oman tieni kulkija. Miten voi olla samaan aikaan niin omillaan ja vahvana ja niin hukassa, erillään muista?

Mikä minä nyt olen? Olen äiti ja puoliso, mutta mikä minä itsessäni, sisimmässäni oikein olen? Mistä saan sen tyydytyksen, joka palvelee sisäistä itseäni ja kehittää ja motivoi? Se on aiemmin ollut työ, mutta nyt sitä ei enää ole.

Olen lukenut paljon. Henkiseen kasvuun, muuttumiseen, itsensä kehittämiseen, intuitioon, sisäiseen lapseen, egoon ja itsetuntoon, maailmankaikkeuteen, rakkauteen ja katkeruuteen, hetkessä elämiseen liittyviä tekstejä. Olen ollut auki, henkisessä mielessä, ja antanut mahdollisuuden kaikelle. Olen kuunnellut itseäni, olen pysähtynyt useasti, olen kuunnellut muita ja uskaltanut kertoa, avata sydäntäni. Olen halannut puita, istunut metsässä, itkenyt. Olen tyhjä ja täynnä samaan aikaan. Kyseenalaistan miltei kaiken itseeni liittyvän. Olenko se ihminen, miksi itseni olen ajatellut ja millaiseksi muut minut näkevät ja minun kertovat olevan? Millainen oikeasti olen? Millaiseksi haluaisin tulla? Miksi en riitä tällaisena kuin olen ja miksi vaatimukseni ja odotukseni ovat sellaisia kuin ovat? Miksi työ on ollut minulle niin tärkeää, että se on ohittanut muut asiat? Mitkä tavoitteet ja ideaalit ovat todellisia ja realistisia ja mitkä vain niitä, mihin olen kasvanut kiinni? Niitä turvallisia ja tuttuja, joita minulle on koko ikäni toistettu. Mitkä ovat niitä asioita, joiden takana haluan seistä niin vahvasti, että olen valmis niitä puolustamaan? Miten yleensäkään pystyn puolustamaan omaa itseäni, haaveitani ja tarpeitani, kun olen ikäni ajatellut ensisijaisesti vain muita? Miten tästä kaikesta löydän sen polun ja teen sen valinnan, joka saa minut voimaan paremmin, olemaan luottavaisempi, hyväksymään ja rakastamaan itseäni enemmän tavalla, joka tekee minut onnelliseksi? Miten osaan olla oma itseni terveen itsekkäällä tavalla siten, että en enää ohita omia tarpeitani muiden ehdoilla?

Sillä jos minä olen onneton, pieni poikanikin on. En halua, että hän joutuu kantamaan harteillaan huolta äidistä ja olemaan epävarma minun takiani. Sen sukupolvien takaa periytyvän kierteen haluan katkaista.

Elän hyvin paljon hetkessä. Voimat eivät riitä nyt pidemmälle. Selviän yhdestä arkisesta päivästä kerrallaan ja sen kuluessa koitan saada opintoja hieman eteenpäin niin, että kohta valmistun. Sen jälkeen suuntaan opinnoista vapautuneen energian työnhakuun, jos tuntuu siltä, että siihen on voimia. Luulen, että ensin minun on saatava itseni parempaan kuntoon. On rentouduttava enemmän, venyteltävä. Menen joogaan, hiljennyn, henkistyn ja ehkä, jos oikein hurjaksi rupean, löydän itseni vielä lenkkipolulta ja kuntosalista.  Otan aikaa nyt itselleni, sillä olen niin sen tarpeessa.

Olen sen itselleni velkaa. Olen sen ansainnut.

Ja kaiken kaaoksen ja sekamelskan ja tunteiden vyörytyksen keskellä koen vieläkin vahvasti niin, että tällä elämäntilanteella on tarkoituksensa. Juuri nyt on hetki pysähtyä konkreettisesti ja antaa maailman asettua paikoilleen. Tätä olen jo joidenkin vuosien aikana toivonut tapahtuvan ja nyt kun se hetki on tässä, aion sen huomata.

Muutoksen tapahduttua tulee hetki,

jolloin elämä on tyhjää.

Se kumisee, se kaikuu.

Se on äänetön ja täynnä huutoa.

Se antaa viestejä joka hetki,

jos uskaltaa katsoa.

Se houkuttaa, se kiehtoo.

Se yllyttää niin,

että on pideltävä itsestään kiinni.

On tyhjää, on tilaa, on aikaa.

Hiljaisuutta, jossa mitään ei tapahdu.

Ei ole muuta kuin hengitys ja syke.

Valo ja pimeys,

yö ja päivä.

Lopulta,

siitä tyhjyydestä ja äänettömyydestä,

vuorottelujen rutiinista

syntyy pohja jollekin uudelle.

Minä en vielä tiedä,

mitä se on.

Miksi se minut muuntaa.

Tiedän, että pitää vielä odottaa.

Malttaa mieli, olla armollinen,

pitää itsestään huolta ja

antaa lupa tuntea kaikki.

Se kaikki, mitä tarvitsen, 

on jo tässä.

Aikansa kutakin

Mies, joka ei ole ennen urheillut eikä ajatellutkaan asiaa, on nyt kolmessa kuukaudessa tiputtanut 16 kiloa ja kaksi vaatekokoa. Viime päivinä olemme ostaneet vaatteita enemmän kuin vuosiin yhteensä. Että olisi jotain, mikä ei roikkuisi. keskustelun aiheina on nykyään ruokavalio, urheiluvaatteet ja -välineet. Iltaisin olohuoneessa leikitään ja tehdään lihaskuntoliikkeitä, kaupasta ostetaan paristoja sykemittareihin ja kalenteriin merkitään näkyviin, milloin on aika mennä uimahalliin, milloin joogaan.

Istun illat koneella ja pohdin matemaattisia kaavoja ja lausekkeita. Opiskelen uusia asioita ja kirjoitan, lasken yhteen, vähennän ja jaan. Vertailen, suosittelen. Teen samaa töissä, mutta eri tarkoituksella. Siellä käytän neljää näyttöä ja kolmea konetta yhtäaikaa, kotona vain yhtä, vaikka koneita täälläkin riittää viisi kappaletta kahta ihmistä varten. Ahdistun jo ajoittain tästä tekniikan ja laitteiden määrästä ympärilläni ja mietin, miten ikinä on voitu selvitä ilman enteriä, copy-pastea ja sosiaalista mediaa. Silloin oltiin ulkona, leikittiin kirkonrottaa, nukuttiin teltoissa retkillä ja tultiin kotiin sovittuna aikana sen mukaan, mitä äiti oli sanonut.

Töissä jaksan jo paremmin. Välillä on rankkaa ja aamulla lähtemisen kanssa saa tehdä kovasti töitä, mutta onneksi ajoittain on ollut jo hyviäkin työpäiviä. Sellaisia, että on kokenut itsensä tarpeelliseksi ja saavansa jotain hyödyllistä aikaan. Minun on vaikea sopeutua uuteen organisaatioon ja sen ihmisiin. On myös tehtävä kovasti töitä sen eteen, etten sorru samaan työtapaan ja -asenteeseen miten aiemmin toimin etten palaisi puhki. On myös pitänyt hillitä itseään, olla puuttumatta asioihin, antaa tilaa muille ja olla hiljaa, vaikka tietää ja näkee, että asiat voisi tehdä helpommallakin. Olen eri asemassa ja tehtävässä kuin ennen ja aiempi työni hankaloittaa selvästi esimieheni suhtautumista minuun. Se vaikuttaa myös kollegoideni käyttäytymiseen. Mutta koitan ohittaa sen kaiken ja tehdä työni eri näkökulmasta. Se on vaikeaa, sillä motivaatiota ei juuri ole. Mutta olen päättänyt selvitä ja asennoitua tähän nyt niin, että työ on työtä. Perhe ja opinnot menevät nyt sen edelle.

***************************

Ajat muuttuvat ja elämä muuttuu. Sellainen kaari tai jatkumo, miten nuorempana elämän ajatteli menevän, on vain fiktiota. Gaussin käyrä ei tässä tapauksessa päde. Ehkä elämä on enemmänkin yksittäisiä arvopisteitä ja lyhyitä janoja, jotka sijoittuvat koordinaatistoon hajanaisesti sen mukaan, mitä tapahtuu ja mitä sattuu. Elänhän elämääni kuitenkin hetkessä, teen päätökseni kunkin hetken osaamisen ja tilanteen mukaan ja vaikka suunnittelenkin asioita eteenpäin, ottaa sattuma ja kohtalo oman roolinsa yhtälöön mukaan ja heittää minut uudestaan ja uudestaan eri lähtöpisteeseen.

On armollista osata suhtautua asioihin näin. Niin helposti tulee ajateltua siten, että asioihin pystyisi täysin muusta maailmasta ulkopuolisena vaikuttamaan ja elämään yksiössä, tyhjiössä. Ihmiset, tapahtumat ja aika vaikuttavat minuun, yritinpä kuinka tosissani tahansa hallita maailmaa. Aina on asioita, jotka ohjaavat ja muuttavat suuntaan, vaikka en sitä haluaisi.

Se, mitä voin tehdä, on pitää tavoitteet ja päämäärät mielessäni ja edelleen suunnata niitä kohti, vaikka sivupoluille joutuisinkin. Voin edelleen huolehtia siitä, että koordinaatistoni trendiviiva on nouseva.  Ja vaikka löytäisinkin itseni pisteestä, joka on mahdoton ja erisuuri, voin aina valita uudelleen. Esteet eivät välttämättä johdu minusta, mutta se, jäänkö paikalleni vai liikunko eteenpäin, on minusta itsestäni kiinni. Mahdollisuuksien määrä on ääretön.

****************************

Tänä keväänä olemme kaikki tainneet hypätä uuteen kohtaan ja uusiin alkuihin. Ne hypyt ovat lähteneet meistä itsestämme, osin vakaasti päättämällä mutta samalla jotenkin myös vaivihkaa. Hiljalleen yksittäisistä asioista on jo tullut tapa ja rutiini, josta ei haluta luopua. Vuoden vaihtuessa päätin muuttaa asioita ja itseäni ja tehdä tästä vuodesta paremman ja erilaisen.Tuntuu hyvältä huomata se, että asioiden muuttaminen onnistuu. On mahdollista yllättää läheisten lisäksi myös itsensä. Ja vaikka joitakin kuukausia elämä tulee olemaan hektisempää ja ajanhallinta tiukkaa ja aikataulutettua, uskon, että se on sen arvoista.

Pääsiäisen kunniaksi vietiin joulukuusi pois. Kuukautta aikaisemmin kuin aiempana vuonna. Sekin vielä.

Casting

Pohdin paljon sitä, mikä minä olen ja miten minusta on tällainen tullut. Käyn läpi menneisyyden tapahtumia ja etsin syitä aikanaan tehdyille päätöksille. Miksi valitsin niin, miksi en valinnut toisin? Miksi en sanonut takaisin tai tehnyt asioita eri tavalla? Olen onnistunut näkemään polussani logiikan, joka on johtanut minut tähän pisteeseen ja elämään ja sen logiikan ymmärtäminen on äärimmäisen lohdullista. Se on armahtavaa ja vapauttaa elämään oikeutetummin.

Minä kun edelleen taistelen sisäiset taistoni järjen ja tunteiden sodassa, jossa useimmiten taivun toimimaan järkevämmän vaihtoehdon mukaan, vaikka se ohittaisi omat tunteeni ja vaistoni.

Olen oppinut sen, että aina ei kannattaisi toimia näin. On tehtävä isoja päätöksiä ja valintoja vasten omaa tahtoa silloin esimerkiksi silloin, kun on kyse taloudesta tai tärkeän ihmisen hyvinvoinnista, omasta perheestä. Osa asioista pitäisi kuitenkin voida perustella uskalluksen ja riskinoton kautta. Tarvitseeko mennä siitä, mistä aita on matalin ja kulkea tuttua ja turvallista tietä, kun voisi hypätä ojan ylitse ja katsoa, mitä siellä heinikon takana näkymättömissä on vastassa? Miksei elämälle voisi antaa vauhtia ja mahdollisuuden yllättää, kun jokin ovi avautuu raolleen. Tietyt asiat taas pitäisi uskaltaa tehdä ja toteuttaa ihan oman tunteen perusteella, omaan vaistoonsa luottaen. Elää intuitiolla ja intohimolla itseään toteuttaen.

Ehkä se paras tapa olisi tehdä näitä jonkinlaisessa tasapainossa?

Tänään huomasin taas pohtivani tätä teemaa, kun eri roolit ovat olleet törmäyskurssilla keskenään hyvinkin konkreettisesti. Olen viettänyt tämän päivän kotona, sillä olen osittaisella hoitovapaalla (=kotiäiti) ja teen lyhennettyä työviikkoa (=toimihenkilö). Poika on kuitenkin tarhassa hoidossa, sillä minä aloittelen opinnäytetyön tekemistä (=opiskelija) ja istun koneella kirjoittamassa ja suunnittelemassa tulevaa työtehtävää ja sitä kautta koko perheen tulevien kuukausien aikataulua. Koulun lomakkeille olisi pitänyt kirjata siviilisäädyksi se oikea ja virallinen (=eronnut), mutta koska en sitä vaihetta halua enää nostaa esille enkä edes muistella, laitoin kuten muuallekin "avoliitossa".

Sitä tämä meidän arkemme on ollut jo jonkin aikaa; elämistä ja suunnittelua minun tarpeideni mukaan; työpäivät ja pakolliset menot määräävät hoitopäivien sijainnit ja niiden mukaan sovitetaan kaikki muu tekeminen. Mies joustaa töistään tarpeen tullen. Nyt sovitan siihen kuvioon mukaan vielä opinnäytetyön tekemisen aikataulut työn tilaajan tarpeiden ja koulun tarpeiden mukaan.

Ja yhtälöä ratkoessa, mistä insinöörit yleensä taitavat pitää, minä ajoittain haukon henkeä. Onko tässä mitään järkeä sotkea hyväksi muotoutunutta viikkorytmiä ja altistaa omaa jaksamista uudelleen nyt, kun se on hiukan edellisistä tapahtumista parantunut? Miten tämä vaikuttaa poikaan tai meidän parisuhteeseemme?

Järki sanoo että ei, mutta sydän puhuu toisin. Se kertoo minulle kuiskaten sitä, että nyt on aika tarttua toimeen ja saada paperit kouraan. Nyt on hyvä hetki ja parempaa ei ehkä enää tule. Järki pelottelee työtaakalla ja vähäisillä yöunilla, stressin määrällä, tietokoneella istumisen vuoksi kipeytyvästä niskasta ja olkapäästä, tarvittavista joustoista kummankin työnantajan suhteen, joustoista parisuhteelle, hoitoavun tarpeesta sukulaisille ja tuttaville. Pojan kanssa vietetyn yhteisen ajan vähenemisestä.

Siltikin. Tämän kotiäiti-avopuoliso-toimihenkilö-opiskelijan vaisto sanoo, että nyt on hyvä hetki. Nyt on vuoro tehdä jotain, josta saa itselle voimavaroja, virikettä, motivaatiota elämiseen ja mahdollisuuden toteuttaa itseään. Ottaa aikaa omaan tekemiseen ja saada asioita tapahtumaan ihan itse. Ottaa elämäänsä sarvista kiinni ja ohjata sitä haluttuun suuntaan. Olen varma, että kun työssäni vauhtiin pääsen, en enää hermoile sitä näin paljon kuin nyt. Nyt jo ajatus siitä, että valmistun tämän vuoden aikana tuntuu huikealta! Viiden vuoden uurastus töiden ohessa saadaan päätökseen. Ja vaikka minulla ei enää ole aikaa tehdä samalla tavalla kotitöitä ja olla pojan kanssa kuin nyt, antaa tämä uusi arki enemmän vastuuta miehelle. Loppujen lopuksi tämän miltei kahden vuoden lapsiperheenä olemisen aikana mies ja poika ovat kovin vähän viettäneet aikaa kahdestaan, joten heidän suhteensa tulee varmasti muuttumaan. Muutaman kuukauden erilainen arki voi itse asiassa tehdä meille kaikille hyvää; minulle äitinä ja yksilönä, miehelle isänä ja puolisona ja pojalle... hänestä pidetään ihan yhtä hyvää huolta kuin ennenkin.

Jestas, tässähän ihan jo innostuu :) Mitä voimavaroja sitä itsestään löytääkään, kun uskaltaa! Ja mitä uusia tuulia ja polkuja näillä päätöksillä tuleekaan eteen? Toivottavasti hyviä ja parempia.

Elossa

Olen yhä täällä.

Olen ollut takana, hiljaisuudessa, 

verhojen kahinassa,

keskellä liikenteen melua,

elämän melskettä,

näkymättömissä näkyen vain niille,

keille voimani ovat riittäneet.

Nyt olen purkanut itseni auki ja

aloittanut mosaiikin kokoamisen uudelleen.

Tällä kertaa teen sen omilla ehdoillani.

Jonkin aikaa on täällä blogissa ollut hiljaista. En ole kadonnut enkä poistunut minnekään. Muutaman kerran viimeisten kuukausien aikana olen käynyt lukemassa muiden kuulumisia ja kurkistelemassa virtuaalimaailmaan, mutta en ole jättänyt niistäkään käynneistä mitään merkkiä, kenellekään. Olen pahoillani, sillä niin monia asioita ja ihmisiä on ollut kuitenkin ikävä.

Olen tarkoituksella jättäytynyt taka-alalle ja hiljaisuuteen. Sellaiseen arkeen, jossa tehdään vain ne välttämättömimmät, ollaan paljon läsnä, puhutaan ja pussataan ja innostutaan pienistä asioista silloin, kun sellaisia mieleen tulee. Olen ollut useita kuukausia sairaana ja useita viikkoja sairaslomalla, joten huono fyysinen kuntoni on valtavasti vaikuttanut mielialaan. Nyt, edelleen toipilaana ja antibioottidieetillä ollessa, valoa on jo näkyvissä. Vointini paranee hitaasti, mutta kuitenkin kohenee ja perheelle pyhitetty aika on auttanut valtavasti. Käyn edelleen säännöllisesti keskustelemassa psykologin kanssa, mistä on ollut valtavasti apua. Olen aloittanut ulkoilun ja perheliikunnan, startannut opiskelut, järjestänyt itselleni töissä tekemistä ja kotona opetellut ottamaan omaa aikaa. Olemme käyneet jo muutamilla tuttavilla kyläilemässä ja sitä kahdenkeskistä laatuaikaa lapsenhoitajan avustuksella on myös järjestetty. Hiljalleen sulaudun osaksi muutakin maailmaa ja elämää näiden neljän seinän sisällä oleilun sijaan.

Vuoden vaihtumisen kautta päätin lähteä toimimaan toisin ja nyt, muutaman kuukauden jälkeen, huomaan jo tuloksia tapahtuneen. Paikoitellen on jo hetkiä, jolloin olen nauranut sydämeni pohjasta ja uskaltanut sanoa, miltä minusta oikeasti tuntuu. Silloin tällöin olen sanonut jo "ei" sen ainaisen suostumisen ja tekemisen sijaan. Olen opetellut olemaan siivoamatta, järjestelemättä, suunnittelematta kauppalistaa ja sen sijaan käyttänyt aikaani enemmän lattialla konttaamiseen, leikkimiseen, lumienkeleiden tekoon pihalla ja lukemiseen. Niin, ajatelkaahan. Olen alkanut lukea ja vaikka se keskittyminen ja heittäytyminen on edelleen hankalaa, kirjani etenee kuitenkin. Ja olen tullut tädiksi, mikä on matkana ollut äärimmäisen kivulias ja vaikea. Nyt, pientä vastasyntynyttä poikaa jo sylissä pidelleenä, osaan kuitenkin jo iloita ja rakastaa täysillä. Voisin sanoa, että olen onnellisempi ja kokonaisempi kuin aikoihin, vaikka huonojakin hetkiä edelleen usein on. Olen oppinut olemaan enemmän läsnä ja sitä kautta myös selvittämään itselleni sitä, mikä minulle oikeastaan on tärkeää. Sellaisia perustavanlaatuisia ajatuksia ja kysymyksiä kuin "mitä minä haluan" ja "miksi". Sen sijaan että kuuntelen aina muita, olen myös kuunnellut itseäni.

Niin paljon asioista ja tapahtumista on kiinni vain omasta asenteesta ja siitä, antaako muiden viedä ja uskaltaako tarttua unelmiin kiinni. Ei kukaan tule minua täältä kotoa hakemaan eikä kukaan muu kuin minä voi olla onnellisuudelleni esteenä. Olen katsonut peiliin, paljon, ja on lohdullista nähdä sieltä jo pilkahduksittain se ihminen, jonka minua rakastavat ihmiset näkevät.

Olen parempi katsomaan kuin todella näkemään. Ja mitä lähemmäksi pitäisi katsoa, sitä vaikeampaa se on. Onneksi minulla on muutama aina ajantasalla oleva peili kotona antamassa sitä palautetta. Tätä nousua ja toipumista ei tapahtuisi ilman heitä <3 br="">

Matkalla

Elämän vuoristoradalla

elän nousussa ja laskussa,

heittelehdin,

kiihdytän 

kiepun,

voin pahoin,

kiljun.

Välillä tuntuu, 

että vauhti pysähtyy täysin.

Odotan.

Työntäisikö joku?

Kokeilen, jaksanko itse

lisätä vauhtia,

kiihdyttää, 

mennä eteenpäin ja 

ylittää ylämäen.

Nyt.

Olen kieputusvaiheessa

ja siinä kohtaa,

missä on paha olla.

Missä pitäisi hypätä pois,

tyhjän päälle.

Antaa maailman ratkaista se,

mihin putoan

ja miten siitä selviän.

Selviänkö?

Silti,

toinen jalka jo vaunun ulkopuolella

ja ote irtoamassa

mietin,

mitä seuraavan mutkan takaa löytyy.

Sipulia kuoriessa

Sanotaan, että jonkin oven sulkeutuessa uusia ovia avautuu. Että vanhan ja koetun jättäminen taakse mahdollistaa uuden ilmeentymisen, mitä ei aiemmin ole osannut nähdä tai edes halunnut katsoa. Joku joskus sanoi, että elämä on kuin sipuli; kuorit sitä kerros kerrokselta ja välillä aina itket. Elämä on kuulemma myös hyppyjä tyhjän päälle, olemista tässä hetkessä. Ja jos haluaa jotain saada, on se otettava, annettava tilalle jotain pois.

En minä noista mitään tiedä.

Minä tunnen vain oman polkuni ja ne kokemukset, joiden läpikäymisen kautta olen tällä hetkellä tässä pisteessä. Matkani aikana olen uskonut erilaisiin asioihin ja turvautunut milloin minkäkinlaiseen ajatukseen tai lohdutukseen, joka on juuri siinä hetkessä ja tilanteessa auttanut. Väitän, että elämäni aikana olen kolunnut enemmän kuoppia ja kompastunut useimpiin kantoihin kuin muut, mutta toisaalta, en voi olla siitä kuitenkaan varma.

Sillä ihan yhtä lailla kuin kipukin on subjektiivinen kokemus, ovat elämän kolhut ja vastoinkäymiset, haasteet ja menetykset, suru ja ilo, suhteellisia.

Minä tiedän vain oman tarinani:
never ending story ja blaa blaa blaa. 

Olen pessimisti. Olen sitä aina ollut, mutta matkani mutkien ansiosta olen sitä nykyään vielä enemmän. Se on ajoittain iso kuorma ja taakka, mutta viime päivinä olen alkanut tajuamaan sen, että tämä piirteeni ja taipumukseni on lopulta ihan ok. Puhuin aiheesta psykologini kanssa ja yhtäkkiä huomasin vaan toteavani sen ääneen eikä se tuntunut enää kummalta. Olen kasvanut jonkin esteen yli ja murtanut kahleen itsessäni, sanoi hän. Niin kai sitten.

Olen katsellut paljon peiliin. 
Katsonut silmiin 
ja koittanut löytää sieltä sen ihmisen, 
joka haluaisin olla 
ja joka olen joskus ollut.

En sitä naiivia teini-ikäistä romantikkoa vaan sen ihmisen, joka koostuu niistä opeista ja kokemuksista, joita olen kokenut, mutta joka silti omaisi asioita, haaveita ja ajatuksia, joita on aina ollut olemassa. Pahassa olossa ja itsesäälissä rypiessä unohtuvat kaikki positiiviset ja olennaiset asiat ja ne ovat niitä, jotka ovat lapsuudesta asti kantaneet minut kaiken yli. Niistä olen saanut lohtua, niiden pariin olen voinut kietoutua ja niiden voiman avulla olen löytänyt itsestäni vielä hitusen aitoa omaa itseäni kaiken myllerryksen keskelle. Nyt mietin, että ne asiat taitavat muodostaa sen todellisen minän, joka aina on ollut olemassa ja joka aina tulee minussa säilymään.

Ehkä elämä onkin sipuli, josta kuoritaan kaikki ylimääräinen pois ja lopulta löydetään se olennaisin? Ehkä koetun taakse jättäessä korostuu ja paljastuu vaan lisää todellista minuutta ja todellista voimaa? Ehkä tyhjän päälle hyppäämisen idea onkin se huikea tunne vapaudesta ja tietämättömyydestä siitä, minne tippuu ja mitä edestään löytää? Ja jos kerran haluan tulla onnellisemmaksi ja paremmaksi, eikö vanhojen ja huonojen asioiden luovuttamisessa ja anteeksiantamisessa ole avain ehjempään ja puhtaampaan olemiseen?

Ota ase käteesi ja laukaise.
Heitä hyvästi, luovuta,
anna kaiken mennä.
Elämä roiskeina seinillä,
palasina lattialla,
raatona tunkiolla.
Vapaana riistana muiden nokkia ja potkia.

Vapaana koetusta, valmiina uudelle.
Alastomana ja rikki,
ehjempänä kuin ikinä.

Kun kasaan itseäni kasaan ja määritän tätä kaikkea taas uudelleen, huomaan palaavani vahvasti takaisin vanhaan. Asioihin, joista pidän ja joita haluan tehdä ja jotka ovat vuosien aikana ja kiireen keskellä unohtuneet muiden tärkeämpien alle. Niihin voimapisteisiin ja minuuden tukipilareihin, joihin olen nuorempana haaveeni ja päätökseni perustanut. Olen muistellut paljon ja muistanut paljon asioita, jotka olen tyystin unohtanut. On tärkeää huomata, että elämässä on ollut myös hyviä asioita ja kokemuksia. Olen edelleen niin huono antamaan itselleni anteeksi enkä osaa olla armollinen. Vertailen liikaa, kritisoin loputtomiin, synkistelen harmauden miltei mustaksi saakka.

Ja kuin salakavalasti hiipien,
huomaan rakentavani kotiani turvapaikaksi.
Haalin, kasaan ja ympäröin itseni
merkityksin, symbolein.
Jotta jokaisella katseella näkisin jotain,
mikä muistuttaisi minua hädän hetkellä siitä,
että minä olen minä,
että minä olen,
että elämä on
ja toivo
ja usko.

Nyt olen oppinut jotain uutta suoraselkäisyydestä. Siitä, että asioita sanotaan ääneen ja kohdataan ihmiset ja heidän reaktionsa. Vaikka pelkään sekä ihmisiä että reaktioita edelleen, olen valmiimpi kertomaan. Välillä jopa teen jo aloitteen.  Olen aloittanut tämän sanomalla asioita itselleni ääneen ja katsomalla peiliin. Kuorimalla kitkerää sipulia auki kerros kerrokselta ja itkemällä.

Ja tuntuu, että se jo hieman auttaa. 
Näen uusia mahdollisuuksia ja ovia,
tunnen orastavan rohkeuden minussa kasvavan.
Minä vielä elän,
minä vielä kukoistan,
minä joskun vielä nauran
ja vilpittömästi kerron olevani onnellinen.
Uskon.

Tunteiden päivä

Elämäni etenee taas siten, että asioita tapahtuu yhtäaikaa. Tänään on ollut tunteikas päivä.


Suru rakkaan ystävän puolesta, joka kertoi päätyneensä avioeroon ja jonka läheinen ystävä on sairastunut vakavasti.

Tärinään asti johtanut jännitys lääkärikäynnillä ja se helpottava olo, mikä muutamien tuntien jälkeen alkoi vallata kehoa ja mieltä.

Ylpeys reippaasta pojasta, joka jäi hymyillen tarhaan ja juoksi ensimmäistä kertaa syliin häntä sieltä hakiessa.

Se rauhallisuus, missä olen pystynyt olemaan siitäkin huolimatta, että palasin töihin, kohtasin päivässä enemmän ihmisiä kuin viimeisen kahden vuoden aikana yhteensä ja se kaikki tuntuikin hyvältä enkä joutunut paniikkiin.

Pelko huonoista uutisista ja omasta terveydentilasta, nyt ja jatkossa.

Ikävä toista, joka on vielä hetken aikaa toisella puolella Eurooppaa.

Onni omasta ajasta iltaisin ja tänään koko päivän ajan; mitä kaikkea kivaa voikaan muutamassa tunnissa tehdä!

Innostus uusista aluista, elämän etenemisestä johonkin suuntaan, muutoksesta arkeen, vaihtelusta.

Kiitollisuus psykologikäynnistä, etenkin juuri tänään ja varsinkin lääkärikäynnin jälkeen.

Uskallus ja rohkeus ajatella ehkä hieman tätä hetkeä pidemmälle tätä perhettä ajatellen. Ehkä jo hetkisen verran uskallan kurkistaa, millaiselta meidän elämä ja arki ehkä näyttää ensi vapun aikoihin. Jos kaikki jatkuu hyvin ja pysyn terveenä, meitä on silloin neljä.
 
Muutosten myllerrys on ollut mielessä ja ajatuksissa koko päivän. Tuntuu, että pakahtuu ja ahdistuu yhtäaikaa. Haluaisin huutaa yksinoloani ja sen hienoutta koko maailmaan, mutta samaan aikaan on valtava ikävä toisen kainaloon. Haluaisin kaiken ratkeavan yhtäaikaa ja heti, en halua odottaa enää hetkeäkään, mutta sitten... en kuitenkaan. Jotenkin, tässä mylläkässä on yllättäen hyvä olla. Psykologini sen osasi tänään pukea sanoiksi; "elämäsi tapahtumat ovat tällä kertaa enemmän positiivisia kuin negatiivisia." Niinhän se taitaa olla, kerrankin. Ainakin tämän yhden päivän ajan on tuntunut siltä.

Alkuja

Sinne se jäi. Heiluttamaan ikkunan toiselle puolelle tarhan tädin syliin ja hymyilemään. Minä heilutin takaisin ja käänsin selkäni. Kävelin poispäin ja "tein asiaa" ihan kuin lapsen jättäminen päivähoitoon olisi jokapäiväinen juttu eikä näissä hyvästeissä olisi mitään erikoista: kieputin huivia kaulan ympäri, laitoin takkia kiinni ja hanskoja käsiin samalla, kun kävelin poispäin. En katsonut edes taakse. Olin yhtäaikaa ylpeä itsestäni ja yllättynyt; näinkö helposti tämä kävi?

Kunnes nurkan takana... kun hanskat oli käsissä, takki kiinni ja kävelymatka takaisin kotiin piti tehdä yksin ilman vaunuja ja istujaa. Silloin tulivat kyyneleet läpi. Yhtäkkiä itkin lujaa. Nyyhkytys taisi mennä samaa tahtia askelten kanssa, välillä tuntui etten ehdi hengittämään.

Sitä kesti aikansa, muutaman minuutin. Pääsin kadun päähän saakka. Sitten tuli hyvä olo. Tajusin, ettei minusta lopulta tuntunut pahalta eikä kurjalta enkä saanut luotua itselleni sitä Huono Äiti -oloa, mitä etukäteen kuvittelin. Tuntui hyvältä ajatus siitä, että toinen jäi hymyilemään ja heiluttamaan ja uskon, että siellä kaikki sujuu hyvin. Aiemmilla käyntikerroilla, eilen viimeksi, ei mitään ongelmia ollut vierastamisen syömisen ja toisten lasten suhteen. Tuntui myös hyvältä se, että tämä tuntuu edelleenkin oikealta päätökseltä ja ratkaisulta. Nyt on aika opetella uutta, meidän kaikkien. Saada ystäviä, palata sosiaaliseen elämään ja rakentaa uudenlainen arki.

Luulen, että luja itkuni johtui oman itseni voittamisesta. Siitä, että vihdoin olin astunut sen kynnyksen yli, mitä olen koko tämän vuoden murehtinut ja pohtinut masentumiseen saakka. Jätin lapseni tarhaan hoitoon, pystyin siihen ihan itse ja yksin ja pystyn myös seisomaan sen päätöksen takana kaikesta saamastamme kritiikistä huolimatta. Tämä voi kuulostaa hassulta ja kärpäsen muuttamiselta härkäseksi, mutta minulle ja omalle kasvamiselleni tämä oli iso teko. Iso askel eteenpäin.

Itkun loputtua katosi hartioilta valtava paino.

Nyt, kotona, aika matelee. Huomaan seuraavani kelloa vähän väliä. En oikein osaa olla enkä tiedä, mitä nyt pitäisi tai voisi tehdä. Tekisikö kotihommia vai jotain omaa juttua, menisinkö nukkumaan ja koittaisin parantaa flunssaa pois? On jotenkin outo olo.

Luulen, että tulevina päivinä ja viikkoina tätä outoa oloa tulee olemaan enemmänkin. Viikonloppuna poika jää ensimmäistä kertaa yön yli hoitoon, ensi viikolla menen töihin. Sopimuspäivien kautta minulle tulee muutamia vapaapäiviä, jolloin poika on hoidossa ja minä en ole töissä, joten niihin voisi suunnitella jotain kivaa, jotain omaa. Muutakin kuin lääkärikäyntejä ja terapiassa olemista. Ja juuri kun uusimmat muutokset alkavat asettua uomiinsa ja toden teolla käynnistyä, kurkkii seuraava jo nurkan takaa. Tuleeko siitä hyvä vai huono juttu, se selviää toivottavasti lähiviikkojen aikana.

Ehkä tämä tästä, vai mitä :)

Alkoi elokuu

Se on minun kuukauteni. Olen syntynyt elokuussa. Tunnen jo syksyn kuulostelut sateiden ja auringon paisteen takaa, haistelen iltaisin viilenevää ilmaa, jossa on jo lupaus hämäryydestä. Näin kesän kutistuessa kasaan alan minä vahvistua. Innostun taas asioista ja koen olevani vahvempi. Elävämpi, enemmän paikallaan ja omillani.

Elokuu herättää joka vuosi, edelleenkin, ajatukset opiskelusta ja uusien harrastusten aloittamisesta. Taidan elää elämäni loppuun saakka lukuvuosirytmissä; syksyisin asiat alkavat ja käynnistyvät ja keväällä ne päättyvät. Lisääntyvä valo alkaa ahdistamaan ja alkava kesä paahtaa loputkin innot minusta ulos. Itse kesä kuluu pakollisen juhannuksen vieton ja lomahääräämisen kanssa. Kesäisin suoritan eniten pakottaessani itseni tekemään asioita ja väkisin nauttimaan siitä, että on valoisaa ja lämmintä. Tuntuu, että joka paikkaan pitäisi ehtiä, paljon pitäisi nähdä ja tehdä ja siinä sivussa koko ajan tulisi vaan rentoutua. Ihan vaan sen takia, että on kesä.

Niin on käynyt nytkin. Edelliset neljä viikkoa mies vietti kesälomaansa ja me menimme ja teimme aikas lailla. Päivärytmit olivat kaikilla sekaisin ja se aiheutti kesäflunssien ja joukolla puhkeavien hampaiden ohella rikkinäisiä öitä ja kiukkuisia päiviä. Vaikka olikin kivaa se, että aamuisin sain jäädä nukkumaan pidempään, myönnän, että ensimmäisen viikon jälkeen aloin jo laskemaan päiviä siihen, että miehen loma loppuisi. Toissapäivänä hän sitten lähti takaisin töihin ja rauha laskeutui taas arkeen. Olen ollut paremmalla tuulella, sillä olen saanut päivisin touhuta kaksin pojan kanssa ja ne pienet päiväunihetket olla ihan yksin.

Tämä kuu on viimeinen kuukauteni kotona näin. Koen vahvasti sen, että näistä päivistä on nautittava ja otettava kaikki irti. Oltava läsnä pojan kanssa ja valmistauduttava henkisesti muuttuvaan arkeen. Ajoittain ahdistun edelleen vahvasti ja tänäänkin tulevan tarhan hiekkalaatikolla oli pakko vaan itkeä. Silti, olen yllättynyt siitä, miten paljon jo odotan tulevaa. Töihinpaluun ajatteleminen laukaisi minussa ahdistuksen ja masennuksen jo vuoden vaihteessa ja sen siivittämänä olen koko tämän vuoden ollut todella maassa ja syvissä vesissä. Nyt kuitenkin, kun muutoksen ajankohta lähestyy, odotan sitä jo. Pelkään, kauhistun, ahdistun, mutta myös innostun. Välillä tuntuu, että töihinmeno on maailmanloppu ja välillä taas tuntuu siltä, että uusi elämä alkaa. Minun elämäni.

Itsekästä? Kyllä, ehdottomasti.

Kyseenalaistan tämän päätöksen edelleen joka päivä ja useita kertoja päivässä ja pohdin uudelleen eri vaihtoehtojen hyvät ja huonot puolet. Välillä olen täysin vakuuttunut siitä, että teinpä mitä tahansa, olen aina Huono Äiti ja kelvoton kasvattamaan lasta. Kaiken sen sotkun alta kuitenkin päädyn aina siihen tulokseen, että minä en voi täällä kotona hyvin. Uskon, että palatessani osa-aikaisesti töihin ja saadessani maailmaani muutakin ajateltavaa ja tehtävää, minusta tulee iloisempi ihminen, parempi puoliso ja onnellisempi äiti. Olen valmis ottamaan jopa sen riskin, että masentuneena palaan takaisin töihin, joista kaksi vuotta sitten jäin pois työuupumuksen vuoksi. Aion koittaa tehdä siellä asioita toisin, antaa uudelle työlle ja useiden yt-neuvotteluiden kautta uusiutuneelle organisaatiolle vielä mahdollisuuden ja katsoa, miten tässä käy. Olen kuitenkin osan viikosta vielä kotona pojan kanssa ja hänen ehdoillaan meidän arkemme tulee muotoutumaan. Ei sen nipottavan, suorittavan ja kunnianhimoisen liian kiltin työntekijän, kuten elämäni aiemmin meni.

Ja jos homma ei toimi, niin sitten se ei toimi. Minä jatkan hoitovapaata tai alan tosissani tekemään opinnäytetyötä. Riskinsä uusille yt-neuvotteluille ja irtisanomisellekin on olemassa, mutta omalle kohdalleni sattuessa se olisi ehkä enemmänkin onnenpotku kuin maailmanloppu. 

On siis jopa kivaa aloittaa tämä elokuu uuteen "lukukauteen" valmistautumalla. Hiljalleen ohjaan minun ja pojan päivien rytmiä tulevien työ- ja hoitopäivien rytmiä vastaavaksi ja aloitamme tarhaan tutustumiset. Omat opinnot laitan ainakin syksyksi tauolle, mutta kalenteri ja penaali on sentään jo hankittu töitä varten. Reppua en itse tarvitse, mutta tuolle pienelle tarhaan lähtijälle taidan sellaisen kyllä käydä ostamassa :)

Elossa, edes hiukan

Olen ollut pitkään poissa. Täältä blogista ja samalla koko elämästä. Olen kääriytynyt syvälle itseeni ja elänyt läpi päiviä, jolloin on ollut todella paha olla. Niin paha, että olen suunnitellut mielessäni jo muistokirjoitukset miehelle ja pojalle. Olen miettinyt merkitystä ja olemassaoloa ja sitä, mikä on arvokasta ja mikä ei ja siinä kaaoksessa löytänyt itseni pohjamutien alapuolelta.

Samaan aikaan olen elänyt vahvasti. Olen kokenut voimakkaita tunteita ja kyseenalaistanut kaiken. Olen ajatellut asioita, joita en uskalla sanoa ääneen, mutta itsekseni pohdin niitä ankarasti ja vakavasti. Ne ovat ajatuksia, joista voisi ääneen sanottuna ehkä joutua suljetulle osastolle, saada lapsensa huostaanotetuksi ja parisuhteenkin loppumaan. Olen herännyt aamuihin, joissa en halua nousta sängystä ylös enää ikinä ja aamuihin, joiden ainoa pelastus on ajatus siitä, että aika kuluu ja muutamien tuntien päästä on jo ilta ja tämä kamala päivä on ohi. Olen elänyt konkreettisesti hetkessä, tavoitellut elämää eteenpäin vain minuuttien tai varttien verran ja ollut äärettömän tietoinen siitä, mitä nyt on. On pitänyt hengittää ja keskittyä siihen, jotta pääsisi aamukahvin keittämisestä sen juomiseen saakka.

Tässä hetkessä, tällä hetkellä, on oloni jo kevyempi. Olen tehnyt paljon töitä oman jaksamiseni eteen, vaikka yleensä en niin ajattelekaan. Kriittinen, vaativa, armoton ja rankaiseva puoleni minussa ei ikinä näet ole tyytyväinen. Kun jaksan hymyillä ja olla hetkiä jo rauhassa, huomaan kyllä itsestäni ne yritykset ja tiedän, että olen koittanut ja että jotenkin, jollain kummalla tavalla, tästäkin taas mennään yli. Kun mikään muu ei enää auta, on ollut pakko suuttua itselleen ja pakottaa itsensä olemaan armollinen. On pitänyt katsoa peiliin ja hokea miljoona kertaa mielessään se, että olen hyvä ja tärkeä ja minulla ei ole hätää. Ja vaikka on tuntunut siltä, että minulla itselläni ei ole enää mitään väliä, en ole voinut luovuttaa kesken. Maailmassa ja elämässä on nyt osallisena pieni poika, jolle olen keskipiste.

Se ylösnousu alkaa pienistä asioista. Varastan hetkiä itselleni; tein listan asioista, jotka ovat kivoja ja joista pidän ja yritän tehdä niistä viisi joka päivä. Aina ei onnistu, jään tappiolle, mutta on olemassa jo päiviä, jolloin olen tehnyt enemmänkin. Hengitän. Pysähdyn ja hengitän ja puhun itselleni. Tiedostan juuri sen hetken ja nimeän oman mielialani itselleni ääneen. " Olen surullinen/vihainen/pettynyt/väsynyt/iloinen/ahdistunut/onnellinen, koska....". Iltaisin, ennen nukahtamista, teen rentoutusharjoituksen, keskityn hengittämiseen ja muistelen päivän aikana tekemäni pysähdykset läpi. Se auttaa. En ole päivääni niin pettynyt, koska olen oppinut sen, että saman päivän aikana saatan olla monenlaisessa tunnetilassa ja niille kaikille löytyy aina selitys. Uni tulee helpommin.

Koitan hoitaa myös itseäni ja huomioida omaa fyysistä tilaani. Kävin pari kertaa fysioterapeutilla ja aloitin keskustelukäynnit psykiatrin kanssa. Lääkärien ohjeiden ja vaatimusten mukaan käytin ehkäisypillereitä kahden kuukauden ajan, mutta päätin lopettaa ne. Niin ahdistunut ja masentunut olin jo ennen niitäkin, että pienikin riski lisäsynkkyydelle piti ottaa pois. Oloni on nyt parempi, joten päätös oli oikea.

Olen kohdannut pelkojani. Kävin töissä ja olen sinne palaamassa reilun kuukauden päästä. Olen hakenut muualle töihin ja lähtenyt useammin ulos ihmisten ilmoille. Olen hakenut apua neuvolasta, psykiatrilta ja lääkäriltä. Olen hankkinut pojalle hoitopaikan lähitarhasta.

Vaikka ajoittain minun tekisi mieli luovuttaa, olen elämässä kiinni taas. Jotenkin, vahvemmin. Ristiriitaista on se, että ne asiat, jotka oloani ahdistavat, tekevät sen myös paremmaksi. Pelkään omia ajatuksiani, mutta samalla tiedostan sen, että en ole ainoa ihminen, joka niitä miettii. Vaativa puoli minussa tuomitsee ajatukseni rankalla kädellä ja siitä johtuen syyllistän ja syyllistän, välillä tuntuu että loputtomiin. On kuitenkin ihanaa löytää itsestään myös se armollinen puoli, joka osaa ajoittain antaa periksi ja vähän jo hemmotellakin.

Tämä on yksi elämäni kasvunpaikoista, jossa parhaillaan rämmin. Kuoriudun, olen paljaana ja hiljalleen eheydyn uudeksi. Paremmaksi.

Vahvuuden juurilla

Vaikka olisit tänään rikki, älä pelkää.
Rikottu rakastaa hellemmin.
Rikottu huomaa herkemmin.
Rikottu tuntee syvemmin.
Rikottu rakentuu vahvemmin.
Ehjimmät meistä on tehty sirpaleista.

*******

En tiedä, kenen kirjoittama tämä on, mutta on lohdullista ajatella, että joku muukin on käynyt tämän läpi. Vielä tärkeämpää on lukea se, että tämän rikkinäisyyden keskeltä on mahdollista löytää se armollisuus, jolla palaset kasataan yhteen, uudella tavalla, uuteen nousuun. Lohtu ja hyväksyntä, ne ovat asioita, joita juuri nyt tarvitsen.

Kasvaminen ei ole mahdollista ilman kurottelua uusiin suuntiin,

rikkomalla maata ympärillään ja juurruttamalla juuriaan koskemattomaan maaperään.

Pitää kyseenalaistaa, pitää uskaltaa.

Antautua alttiiksi ympäristön reaktioille

ja uskoa itseensä.

Kertoa ja kuunnella,

huomata aamun nousu ja illan kajo

ja siinä välissä

elää kokonainen päivä,

kokonainen elämä.

 

Valoja ja varjoa

Tämä kuu on kiitänyt kuin tuulispää lävitseni. 

Se on tapahtunut hitaasti, valumalla, 

pitkinä päivinä, 

loputtomassa odotuksessa, 

väsymyksessä, itkussa, 

surussa. 

Se on kulunut laukaten, hulmuten, 

energialla, 

vavisten ja vavisuttaen.

Olen ollut tietoinen, läsnä, elänyt hetkessä. Pakottanut kuuntelemaan maailmaa ja itseäni. Varastamaan hetkiä vain itselleni, itsekkäästi, enemmän kuin pitkään aikaan.

Ja se voittojen määrä! Askeleita eteenpäin, taantumista taaksepäin, uskaltamista ja avautumista,

avoinna oloa. Päätöstä siitä, että otan hetken ja tulevan vastaan sellaisena kuin se on ja yllätän itseni. Olen avoin kaikelle ja kaikkialla.

Olen yllättynyt siitä yksinkertaisuudesta ja helppoudesta, mitä elämä voi parhaillaan olla. Olen yllättynyt siitä, että olen onnistunut näkemään pientä ja kääntämään likaisen puhtaaksi. Olen yllättynyt siitä, miten paljon voimaa oman itsen kuuntelu ja kannustaminen saa aikaan. Olen yllättynyt siitä, että joskus peiliin katsoessa olen saanut hymyn takaisin ja jopa tykännyt siitä.

Tämä taival alhaalta masennuksesta ja ahdistuksesta on raskas ja vaikea. Niin paljon voimaa alakuloisuus ja ahdistuneisuus vievät. Pelko pysäyttää, epäusko lamauttaa, toivottomuus saa jäämään peiton alle. Aion kuitenkin opetella olemaan enemmän itsekäs, vaikka masennus pahimmillaan on ehkä itsekkyyden huipentuma. Aion kääntää sen toisenlaiseksi ajatukseksi ja maailmaksi.

Silloin minä kiidän,

energialla, voimalla,

vavisten,

vavisuttaen

eikä aika aja minusta enää ohi.

Hetkessä

Parvekkeen ovi on auki. 

Olohuone täynnä sateen ropinaa, linnun laulua. 

Kesä vyöryy päälleni kaikilla aisteilla; 

se tuoksuu, se maistuu, se kuuluu. 

Se jo näkyy.

Kuin pisarat lehdillä, 

niin minäkin kimaltelen. 

Täytyn surusta ja kyynelistä 

ja kun tarpeeksi sitä teen, 

muutun timantiksi. 

Hehkun ja loistan, 

olen kaunis hetken aikaa. 

Edes hetken. Onneksi.

On lohdullista huomata, miten kaikki taas eheytyy. 

Kasvaa, 

muuttuu. 

Rumasta tulee kaunista ja ilmasta kevyempää hengittää. 

On lämmin, 

pehmeää kietoutua ääniin ja tuoksuihin, 

lempeää vain olla. 

Osana kaikkea, 

siitä eroten, 

siihen kuuluen.

Hetkiä; pieniä, ohikiitäviä, välttämättömiä

Sinivuokot metsän reunalla, leskenlehdet ajotien varressa. Puistot, joissa ei vielä heilu yhtäkään keinua. Ylisuuret rattaat pienelle miehelle, joka elää viimeisiä vauvavuoden päiviään. Lintujen loppumaton sirkutus, joka miltei sattuu korviin. Pölypilvet kävelytiellä, rahina pyörien alla. Talvitakki, joka lämmittää jo liikaa.

Tennareissa on hieman kevyempi kävellä. Parvekkeella on jo lämmin ja mietin, milloin sinne jaksaisi laittaa kukkia talvisten havujen sijaan. Ehkä ensi viikolla? Asunnossa on keskeneräisiä projekteja, joille on mielessäni asetettu nyt takaraja. Ennen ensimmäisiä syntymäpäiviä on aika saada ne valmiiksi. Pieniä asioita, muita isoja minulle, joka näitä seiniä päivä toisensa jälkeen tuijottelen. Teen listoja asioista ja koitan olla tehokas. Mitä enemmän teen, sitä parempi on olla. Pysähtyminen on nyt pahasta.

Kävin terveyskeskuksessa. Edelliset neulanpistot olivat vielä näkyvissä, kun uutta laitettiin viereen. Hoitajakin oli sama. En sanonut mitään, hymyilin vain ja juttelin rattaissa odottavalle, ohitin kiusallisen tilanteen. Muutaman minuutin se vain kestää, mutta minuun se sattuu muutenkin kuin vain pistoskohtaan. Hävettää, surettaa, toivoisin että aihe ja syy olisi jokin toinen. Taas yksi viikko on mennyt hukkaan.

Kotona soitan putkeen lastenlaululevyjä. Niistä tulee parempi mieli. Laulamme, tanssimme, leikimme pantomiimejä. Ne soivat päässäni aamulla ensimmäisinä ja tuudittavat minut illalla uneen. Ne myös itkettävät; lohdulliset, lempeät, hellät sanat. Miten onnekas olenkaan, että voin niitä jollekulle laulaa. Ja miten nopeasti aika onkaan mennyt... en halua vielä siirtyä toisiin lauluihin.

Hoidan pieniä asioita pois. Laskuja, budjetoin, suunnittelen juhlia ja tulevaa kesää. Toivoisin, että olisi jo syksy, että tämä valoisuus olisi jo pois ja minun helpompi olla. Mutta sinne on matkaa, monta kuukautta. Pelkään ajan loppumista ja sitä, että elämä taas muuttuu. En ole vieläkään valmis ajatukseen töihin menosta ja hoitoon viemisestä enkä tiedä, saanko tunnettani muutettua toiseksi vaikka kuinka koitan.

Koitan niin kovin, monella eri tavalla. Selvitä päivästä, vaikeista hetkistä, mennä yli tämän alakuloisuuden ja ahdistuksen. Silti tuntuu, etten yritä tarpeeksi. Olen jääräpää, itsekäs, pelkuri. Haluan hautautua omaan kuplaani enkä yrittääkään sopeutua muuhun maailmaan. Tuntuu, että luovutan liian helpolla.

Illalla laitan taas kynttilät palamaan. Niitä on ripoteltuna ympäri asuntoa ja niiden sytyttämisestä on jo tullut tapa. Hämärässä, pienessä valon tuikkeessa on jotakin lohdullista. Se pieni valo ja toivo pitää minut elossa.

Erilaiset raskausviikot

Sitä helposti luulisi, että raskaus perheessä, jossa on kauan toivottu ja yritetty saada lasta hoitojenkin kautta, olisi lopulta spontaanisti onnistuessaan hyvä asia. Että tieto ja kokemus siitä, että raskautuminen onnistuu ilman lääkäreiden ja lääkkeiden apua, nostaisi itsetuntoa ja eheyttäisi tavalla, jota ei osaa sanoin edes kuvata. Varsinkin silloin, kun todetaan, että munasolu on kypsynyt ja irronnut ja kulkenut läpi sen munanjohtimen, joka aiemmissa tutkimuksissa on todettu tukkeutuneeksi ja joka alkujaan oli syynä hoitojen aloittamiselle. Että todellinen ihme ja kliinisesti todettu mahdottomuus on oikeasti tapahtunut. Meille.

Se ei ole hyvä asia. Ei ollenkaan. Olemme sen nyt oppineet. Olemme oppineet kantapään kautta sen, että jatkossa ei lasta enää yritetä luomuna, jos jatkoa enää tulee. Jos joskus raskaus lähtee käyntiin, siihen tulee kuulumaan ylimääräisiä verikokeita ja lääkärikäyntejä silläkin uhalla, että niitä varten pitää ottaa lainaa tai lähteä omaisuutta myymään. Jos raskautumisen mahdollisuus vielä joskus on olemassa ja saamme yrittämiselle ja hoitojen jatkamiselle luvan, on se lottovoitto. Siltä minusta juuri nyt tuntuu. Kun olen aiemmin oppinut ajattelemaan niin, että olen etuoikeutettu ja onnekas saadessani mahdollisuuden lapsettomuushoitoihin, on se onnekkuus nyt vaakalaudalla toistaiseksi. Aiemmin vaikeaksi koettu odottaminen hoitojen etenemisen suhteen, lääkityksen onnistumisen suhteen, kropan hoitovasteeseen, hoitojen onnistumiseen, keskenmenon pelkoon ja epävarmojen viikkojen ylipääsemiseen ja koko raskauden kulkuun, siihen että saa lapsen syliin, eivät nyt tunnu ollenkaan niin suurilta kuin tämä odotus. Odotamme lupaa raskauden yrittämiseen eikä sille odottamiselle ole olemassa aikataulua. Pelkään, että ikä ajaa minusta ohitse ennen kuin lupa ehkä joskus tulee. 

Mieli on niin täynnä ajatuksia ja sydän tunteita, että en osaa niitä kovin järkevästi kirjoittaa ylös. Saati että osaisin puhua asiasta. Emme ole kertoneet tästä vielä muille. Anoppi tietää hieman, sillä hänen apuaan tarvittiin lapsenhoidossa, kun jouduin sairaalaan osastolle viime viikolla ja tällä viikolla ravaamaan lisätutkimuksissa. On jotenkin vaikeaa löytää sanoja edes itselleen, miten osaisinkaan aloittaa asiasta kertomisen? Sen aika tulee joskus, kun tästä hieman tasaannun ja saamme kahden kesken asiaa käsiteltyä enemmän. Sen ajan täytyy tulla, sillä en jaksa tätä kaikkea ajatusten ja kysymysten tulvaa enää mielessäni pitää. Kirjoitan asiasta tänne, että pääsen jotenkin itseni kanssa eteenpäin.

*******

Kaiken kiukun, itkemisen, harmituksen, pettymyksen, järkytyksen ja pelon jälkeen sain viime viikolla kuulla lääkärissä niitä hyviä uutisia. Tähän sairauteen liittyen niin hyviä kuin nyt tässä vaiheessa voi olla. On kevyempi olla, mutta edelleen nuo samat tunteet jylläävät lujaa. Ei niihin kai auta muu kuin aika, päivä ja hetki kerrallaan eteneminen, tilanteen seuraaminen testein ja se tärkein, armollisuus itseä kohtaan. Onneksi kotona on isompi mies ja sylissä se pienempi,  jotka tekemisellään ja elossa olemisellaan saavat minut tuntemaan itseni jonkin arvoiseksi. Tärkeäksi, välttämättömäksi. Tarpeeksi rohkeaksi, jotta jotenkin tämänkin asian ylitse jaksan ja pääsen.

*******

RV 1: Tammikuu. Suunnittelukäynti klinikalla pakastealkioiden siirtoa varten. Lääkäri ehdottaa siirtoa saman tien, mutta päätämme odottaa vielä muutaman kuukauden. Nyt harmittaa.

RV 3: Oireet alkavat vahvoina, epäilys raskaudesta.

RV 4: Negatiivinen raskaustesti. Oireet vahvistuu, olo ajoittain kamala.

RV 5: Positiivinen testi. Soitto neuvolaan ja klinikalle. Pari päivää myöhemmin ensimmäinen kirkas vuoto ja kovemmat vatsakivut, jotka loppuvat muutaman tunnin päästä.

RV6:  Useita varmistustestejä vahvoine viivoineen. Maha turpoaa ja äitiysfarkut tulee kaivettua esiin. Tiputtelua.

RV 8: Maaliskuu. Klinikalla alkuraskauden ultra, jossa todetaan epämääräinen raskaus ja epäillään rypäleraskautta. Hcg on kuitenkin viikkoja vastaavalla tasolla ja normaali, joten päädytään lääkkeelliseen tyhjennykseen kotona. 

RV 9: Uusi ultra klinikalle, sillä tuntuu, ettei tyhjennys tapahtunut kunnolla. Kohdussa hieman materiaalia, joka lääkärin mukaan tulee itsekseen ulos eikä kaavintaa tarvita. Lähdemme ulkomaan matkalle reiluksi viikoksi.

RV 10: Raskausoireet nostavat uudelleen päätään.

RV 11: Positiivinen testi. Virtsatieinfektio. Oksettaa.

RV 12: Huhtikuu. Viivat testeissä vahvistuvat, herää epäily uudesta raskaudesta. Äkillisiä, rajumpia verenvuotoja hyytymineen, jotka muistuttavat edellisen raskauden hematoomasta. Silti, testit vahvasti positiivisia.

RV 14: Keskenmenon jälkitarkastus, jossa todetaan, että kohdussa ei ole alkiota vaan raskausmateriaalia edelleen. Lääkäri kertoo rypälemäisistä muodostumista ja tekee lähetteen verikokeisiin ja kaavintaan seuraavalle päivälle. Kaavinta tehdään päiväkirurgisena toimenpiteenä ja materiaali menee patologille tutkittavaksi. Muutaman päivän päästä menen osastolle virtsatieinfektion vuoksi ja tapaan lääkärin, joka kertoo rypäleraskauden todetuksi. Lähetteitä tutkimuksiin, kysymyksiä, hämmennys.

RV 15: Verikokeet ja keuhkoröntgen. Tiedon hakemista netistä. Lääkärikäynti, jossa todetaan keuhkojen olleen puhtaat ja hcg-arvon romahtaneen kunnolla viikon takaisesta. Kohtu on toipunut hyvin kaavinnasta.  Vielä on epäselvää se, onko rypäleraskaus täydellinen vai epätäydellinen. Sen tiedon saamiseen menee vielä viikkoja. 

RV 16 eteenpäin: Verikokeet viikoittain. Kun hcg on laskenut alle 5 yksikön, todetaan tämä raskaus päättyneeksi ja alkaa kuuden kuukauden varoaika. Hcg-arvoa seurataan silloin kuukausittain ja jos se ei nouse, puolen vuoden päästä voi aloittaa lapsettomuushoidot.

*******

Tällä hetkellä on tilanne siis hyvä. Suunta voi kuitenkin muuttua, sillä kohtuun on jäänyt istukan soluja, joiden käyttäytymisestä ei kukaan tiedä. Riskinä on rypäleraskauden muuttuminen istukkasyöväksi tai invasiiviseksi, jolloin soluja on tunkeutunut kohtulihakseen ja sen läpi ja siten päässyt muualle kehoon. Jos hcg-arvojen lasku hidastuu, pysähtyy tai lähtee nousuun, aloitetaan uudet tutkimukset, joilla pyritään selvittämään syövän mahdollisuus. Sitä ei välttämättä kehity arvojenkaan noustessa, jolloin on kuitenkin aiheellista aloittaa sytostaattihoidot. Syövän ilmaantuessa hoidot määräytyvät sen mukaan miten vakavaa se on etäpesäkkeiden sijainnin ja laajuuden perusteella sytostaattihoidoista kohdunpoistoon, sädehoitoihin ja etäpesäkkeiden leikkauksiin saakka.

Jos (ja kun) kaikki käy hyvin ja pääsemme jatkamaan hoitoja ja ne onnistuvat ja raskaus lähtee käyntiin, tullaan raskauden kulkua seuraamaan tiiviimmin mm. verikokeiden ja ultrien kautta. Rypäleraskauden uusimisen mahdollisuus on 1:76, kun sen on sairastanut kerran. Seurantaa tehdään myös lapsen syntymän jälkeen.

Jos jotakuta kiinnostaa lukea tarkemmin, ohessa on linkki lääketieteelliseen artikkeliin aiheesta. Aika selkeästi ja helppotajuisesti kirjoitettu, vaikka muutama sana pitikin selvittää.

http://www.terveyskirjasto.fi/xmedia/duo/duo92663.pdf

*******

Tästä lähtien taidan lotota viikoittain. Niin ”onnekas” olen tämän raskauden suhteen ollut. Ensin munasolu raivaa tiensä kohtuun tukkeutuneen johtimen kautta, mikä on todettu mahdottomaksi. Sen jälkeen se hedelmöittyy ja lähtee jakautumaan ja kiinnittyy, mitä on yritetty saada tapahtumaan neljän vuoden ajan. Raskaus ei ole normaali vaan kehittyy rypäleraskaudeksi, jota todetaan länsimaissa 1:1000 raskautta kohden. Toivottavasti minulla todetaan olevan epätäydellinen versio sairaudesta (3-4 % rypäleraskauksista), sillä sen riskit kehittyä istukkasyöväksi ovat paljon pienemmät kuin täydellisen. 

Pitäkää peukkuja.

Palasia

Elämä etenee jaksoittain. Pieninä palasina. Aamulla kiukuttelen peiton alla sitä, että täytyy nousta ja illalla, peiton alle takaisin kömpiessä, olen kiitollinen siitä, että selvisin päivästä. Päivät vaihtuvat, kellonaika vaihtuu. Tuijotan elämää ikkunasta ja unohdan mennä siihen mukaan. Olen sivustakatsoja, väsynyt seuralainen, pummilla matkustava.

On kulunut kuukausi siitä hetkestä, jolloin olimme ultrassa. Minä mietin, mitä tässä välissä oikein on tapahtunut. Mihin aika on mennyt? Ulkona on yhtä paljon lunta kuin silloinkin, vaikka välillä näkyi jo vihreää. Olen liikkunut paikoissa, viettänyt aikaani ulkomailla saakka, käynyt lääkärissä, suorittanut kurssin ja tentin kouluun, ollut liikkumassa, kasvattanut rairuohoa ja opetellut tekemään näkkileipää. Nyt tuntuu siltä, että aika ei liiku mihinkään. Sama huone, sama asunto, sama sää, samat ajatukset, sama mieli. Maailma ulkopuolella liikkuu, minä en. Muistan palasia sieltä ja täältä, mutta miten asiat johtivat toisiinsa.... sitä pitää jo miettiä erikseen.

Poika vanhenee tänään taas kuukaudella. Seuraavan kuukauden päästä on yksivuotispäivä. Meillä vuoden vanha lapsi, ajattelen ja kauhistelen asiaa. Aika menee vauhdilla, etenee salakavalasti ja jotenkin onnistuu huijaamaan minua ihan täysillä. Kun kuukaudet etenevät näin nopeaan, löydän itseni kohta jo töistä, pojan hoidosta, arjen ja kodin sekaisena. Ja minut itseni, mieleni...? En tiedä, selkenenkö vai muutunko entistä ahdistuneemmaksi.

Aika käy vähiin. Tuntuu, että ilma ja happi loppuu. Minun on ratkaistava se, miten tästä mennään eteenpäin siten, että tuntisin eläväni enemmän. Että olisi parempi olla.

Kevään alla

Tämä päivä on ollut täynnä välähdyksiä. Tiedäthän, sellaisia ohikiitäviä ajatuksia ja kokemuksia, jotka saavat pysähtymään. Ehkä se johtuu siitä, että aamulla päätin tehdä päivästäni paremman. Huomata asioita ja merkityksiä ja olla niistä kiitollinen, mitä ikinä sitten eteen tulisikaan. Nyt, illalla, kuutamon loistaessa sälekaihdinten välistä, olen iloinen siitä, että onnistuin. Olen käynyt tunteiden laajan kirjon päiväni aikana läpi.

Etenin hitaasti. Kiertelin satunnaisesti vastaantulevia kauppoja ja piipahdin sisään vain siksi, että en ole kuukausiin tai jopa vuoteen niissä käynyt. Hymyilin myyjille, tervehdin. Kiitin oven aukaisusta. Naisten vessassa intouduin keskustelemaan ventovieraan ihmisen kanssa ja se tuntui hyvältä. Tuntui, että tulin huomatuksi ja nähdyksi. Olin jotenkin inhimillinen. Katselin rakennuksia, rakennustelineitä, vastaantulevien ihmisten kenkiä ja mietin, miksi osalla on vielä täysi talvivarustus päällä ja osa on pukeutunut jo liiankin kevyesti. Huomasin, että kaupunkiin oli tullut paljon uusia liikkeitä, joista en ole ikinä kuullutkaan. Ja että joku paineli menemään jo shortseissa ja sandaaleissa. Kun aloin pohtimaan sitä, koska viimeksi olen täällä kävellyt, näitä katuja pitkin, ilman kiirettä ja yksin, piti pysähtyä. Siitä on aikaa.

Menin kahville ja kirjoitin ostamani postikortin valmiiksi. Toivon, että se ehtii oikeana päivänä perille. Siinä istuessani harmistuin siitä, että minulla ei ollut baskeria. Punaista sellaista. Sillä mikäpä olisi voinut olla somempaa ja hauskempaa kuin istua keskellä arkipäivää kahvilassa ihmisvilinän keskellä baskeri päässä croissantia syöden.

Parturissa seurasin kellosta sekunteja ja minuutteja ja odotin vain sitä, että tämä kamala reuhka muuttuu joksikin selkeämmäksi. En uskaltanut lyhennyttää niin paljoa kuin suunnittelin, arastelin. Kampaajan kanssa hihittelimme tiuhalle sänkikasvustolle, joka muutaman sentin mittaisena puskee läpi pitkien hiusten lomasta, ämän kamalan hiirenhännän ja soiron seasta. Lähdin hymy suupielessä pois. "Katsokaa, tässä kulkee nainen, tyttö, ihminen, joka näyttää taas normaalilta, joka kulkee kuten muutkin ihmisten ilmoilla, ostaa tavaratalosta asioita ja matkustaa linja-autolla. Siis varsin normaali tapaus!" Olisin voinut huutaa sitä mantraa ääneen, mutta jokin siveellinen minussa esti sitä tapahtumasta. Päädyin salaa hihkumaan asiaa sovituskoppiin.

Repäisin. Ostin jotain itselleni. Housut, neuleen ja paksun kaulahuivin. Kevään tulosta huolimatta. Alennusrekissä ollut huivi ei olisi enää enempää voinut näyttää minulta, joten se oli vain pakko ottaa mukaan. Tuoksuttelin erilaisia rasvoja, hajusteita, saippuoita ja päätin hemmotella itseäni yhdellä sellaisella.

Poliisiasemalla ei ollut suurta jonoa tällä kertaa. Ehdin hetken istua ja miettiä, miten asiani tiskillä esitän. Esittelenkö itseni, ojennanko vaan passin ja annan virkailijan siitä lukea vai tarvitsenko pätevämmän ja pidemmän perustelun. Hermostutti. Kun vuoroni tuli, menivät pasmat saman tien sekaisin. Joten istuin penkille, lykkäsin passin naiselle kouraan ja sanoin: "Tulin hakemaan poikani henkilökorttia." Hyvin se kai meni. En muista, mitä minulle sanottiin takaisin tai kysyttiinkö ehkä jotain. Mietin vain sitä, miten hyvältä tuon lauseen ääneen sanominen tuntui. Siinä minä istuin ja odotin, että saisin poikani henkilöpaperit. Minun poikani, olin jonkun äiti. Ensimmäistä kertaa äidin roolissa asioiden. Nousin ylös ja jäin vain katsomaan korttia, jossa oli pienen pojan kuva kolmessa eri kohdassa. Nauratti, hymyilin. Olin sanomattomalla tavalla ylpeä. Selkänikin oli jotenkin suoremmassa ja ryhtini parempi, askeleeni varmemmat.

Kirjakaupassa olisi voinut olla ikuisuuden. Minulla oli kuitenkin aikaa vain muutaman minuutin verran. Kaikesta näkemästäni ja kokemastani hullaantuneena ja väsyneenä olin jo missannut kaksi bussia, ihan vain pysäkillä seisten. Selkää ja vatsaa särki, olo alkoi huononemaan. Viimeisten päivien tapahtumat nousivat sitä kautta mieleen takaisin ja tuli jo ikävä kotiin. Peiton alle, sängyn pohjalle, kainaloon. En halunnut enää myöhästyä yhdestäkään bussista.

Linja-autossa istuessa huomasin, miten alitajunta tekee työtään koko ajan minun sitä rekisteröimättä. Olin ylpeä siitä, että olin pystynyt olemaan iloinen suurimman osan päivästäni ja unohtamaan surulliset asiat. Aivan kuten aamulla ajattelin ja päätin. Kun viereeni istui raskaana oleva nainen, huomasin kuitenkin sanovani itselleni, että "tuo oli kahdeksas tänään nähty maha". Muistin, että naistenvessassa pohdin sitä, olivatko roskikseen jätetyt terveyssiteet ihan vaan kuukautisten vuoksi käytettyjä vai olikohan kävijällä myös ollut keskenmeno päällä. Ja kahvilassa kahden lapsen kanssa ollut äiti aiheutti pahan mielen, siksi se croissantkin taisi mennä vähän väärään kurkkuun.

Ylös ja alas. Sivulle ja taakse.
Askel eteenpäin, toinen takaviistoon.
Niin minä kuljen.
Kuten kevätkin,
minäkin välillä hehkun ja loistan
ja itken sulamisvesiä virtanaan.

Tämä aika ja elämä on ollut pelkkää yllätystä toisensa perään. Jotta uskaltaisin aidosti innostua ja iloita, täytyy se minun nyt erikseen päättää tehdä niin. Mihinkään muuhun en jaksa enkä kykene. Pelkään pahinta ja toivon parasta, vaikka en enää uskalla edes ajatella, mitä ne voisivat olla.

Kaikki on näköjään mahdollista.