Hulluja päiviä

Aurinko paistaa. Onneksi keltaista on siis muuallakin kuin kaupungilla vastaantulijoilla ja bussissa jalkojen välissä tai sylissä. Kevät tulee kovaa vauhtia. Metsässä kävellessä jalat uppoavat miltei polviin saakka hankeen, kun se ei jaksa minua enää kannatella. Koira rämpii samalla lailla ja ihmettelee jumipaikoissa kysyvällä katseella, kun en enää jaksa kiskoa otusta valjaista kantavammalle maalle. Ihan itse on nyt päästävä sieltä ylös. Tallustan vielä talvikengissä, sillä kumisaappaat vuotavat. Aion siirtyä suoraan tossuihin ja miettiä kumppareiden ostoa vasta myöhemmin. On niin paljon nyt muuta mielessä.

Kävin eilen kaupungilla työkavereiden kanssa lounaalla. Keskustelu liikkui vauva-asioiden ja työasioiden välillä, mutta kiva oli huomata, että innostuttiin puhumaan muustakin. Vaikka pitkään aikaan ei olla nähty, jaksettiin höpöttää tovi ihan puutaheinää ja höpönlöpöä. Sellaista naisten keskistä turinaa, vaikka en siinä kovin hyvä olekaan. Täytyy myöntää, että jännitin tuota tapaamista jonkun verran. Mutta sitten kun nähtiin ja oltiin, niin oltiin kuin ennen. Aavistuksen verran teki jopa mieli mennä heidän mukanaan töihin ja työpisteen ääreen.

Jatkoin kaupungilla oloa ja kävin muutamissa kaupoissa hankkimassa tarvittavia tavaroita tulevia viikkoja varten ja sillä ajatuksella, että kotona pärjätään hetki ilman muiden kuin perusmarkettien valikoimia. Stockmannilla meni hermo väenpaljouteen, mutta selvisin. Ruohonjuuressa hihittelin kuukuppiesittelijälle salaa mielessäni, kunnes kerroin (ja paljastin korin takana olleen vatsan) että olen raskaana ja ehkä hetkeen en kuppeja tule tarvitsemaan. Hän vaihtoi keskustelun sujuvasti kuukautisvuodosta synnytyksen jälkivuotoihin ja juttelimme tovin kestositeistä. Maailma todellakin on käynyt pienemmäksi paikaksi, kun tuntemattomien ihmisten kanssa tulee keskusteltua omista eritteistään keskellä pientä kauppaa siten, että kaikki muut asiakkaat saattavat keskustelun kuulla. Clas Ohlsonilta ei löytynyt pursottimia, vaikka kuinka hain. Ja kun kysyin asiaa myyjältä ja selitin, että tarvittaisiin piparinkoristelupursottimia lattialaattojen saumausta varten, jäi hän hiljaiseksi. Kunnes totesi, että "niin, voihin sitä kai siihenkin tarkoitukseen käyttää."

Akateemisesta hain hääonnittelukorttia ja muistikirjaa, johon voin alkaa kirjoittamaan muistoja ylös Hipalle myöhemmin luettavaksi. Löysin tarjouksesta Veljeni, Leijonamielen ja kun sen bongasin, en voinut olla tarttumatta kirjaan. Se on yksi oman lapsuuteni tärkeimmistä kirjoista ja vaikka ei ehkä ihan pienen vauvan perinteistä satukirjallisuutta olekaan, oli se pakko nostaa ostoskoriin. Sain kassajonossa kyyneleet silmiin, kun mietin, onkohan Hipan isosisarus isoveli, kuten kirjassa, vai onkohan se pikkusisko. Niin pitkälle raskautta emme ikinä päässeet, että se olisi käynyt selville ja samalla ymmärsin, että en ole asiaa sukupuolen kannalta ennen edes ajatellut. Muistaisin, että siinä raskaudessa minulla oli enemmän poika- kuin tyttöolo, joten ehkä se riittäisi? Muistelemaan Ensimmäistä konkreettisemmin ja joskus myöhemmin Hipalle kertomaan, että hänellä on olemassa Isoveli. Leijonamieli.

Kuuden tunnin kaupungillaolon jälkeen pääsin remonttikämpälle ja siellä alkoivat hommat. Jääkaapin tuoneelta mieheltä meni pasmat sekaisin, kun oven avasi vatsa pystyssä oleva nainen. Minä en oikein saanut mitään aikaiseksi, kun selkää pakotti ja supistuksia tuli vähän väliä. Vauva punkee voimakkaasti oikeaan kylkeen ja aiheuttaa niin tukalan olon asennossa kuin asennossa, että välillä on miltei mahdoton olo. Ja kun edellisenä yönä en nukkunut tippaakaan, sai väsymys ja kipu ja pitkä päivä aikaan sen, että itkeskelin maalaamisen ja kahvinkeittämisen keskellä. Mies ja oma isä olivat hieman hämmentyneitä sitä seuratessa, että mikä siinä sutien pesussa nyt niin itkettää.

Tänään jäin suosilla kotiin. On tullut nukuttua ja aloitettua ompelut. Muutama viltti, päiväpeite ja vuodevaatteet ensisänkyyn tulivat jo valmiiksi. Remonttia on ollut tekemässä seitsemän hengen porukka, kahden suvun edustajat sulassa sovussa keskenään rakentavat meidän tulevaa kotia; laattoja on saumattu, maalauksia tehty, lattiaa tasoitettu ja jalkalistoja asennettu. Se tuntuu hirmuisen kivalta ja hyvältä ajatukselta kaiken tämän huonon omantunnon potemisen keskellä. Minunkin pitäisi olla siellä. Ehkä huomenna?

Laskettuna aikana

Pilvenhattaran reunalla
sinut näen
leikkimässä Titin kanssa
naurat ja jokellat
hymyilet ruskeiden silmiesi kyllyydestä.

Olet sydämessäni aina
vaikka emme ikinä ehtineet halaukseen saakka.
Olet Maailman Rakkain Lapsi.

Jos

... kaikki olisi mennyt hyvin, olisin nyt 19 + 5 raskausviikolla, kävisin todennäköisesti rakenneultrassa näinä päivinä ja tuntisin pienen liikkeet vatsassa. Paino olisi varmasti jo hiukan noussut ja äitiysvaatteiden hankinta olisi ajankohtaista. Pikkuhiljaa alkaisimme hankkia tarvittavia asioita kotiin pientä varten. Isompi auto ostettiin tällä viikolla, farmarimalli. Ostoreissulla ainut asia, mitä mielessäni pyöritin ja silmieni edessä näin, oli arviointi siitä, millainen turvaistuin etupenkille sopisi ja mahtuuko koira takaosioon minun istuessa takapenkillä ja vauvan ollessa edessä isänsä kanssa.

Sen sijaan vietän aikaani netin foorumeilla lukien muiden kokemuksia ja odottamisen odottamisen edistymistä. Kadehdin odottavia, myötäelän epäonnistumisia ja jännään piinapäiviä. Väliin kirjaan omia kommentteja, mutta pidättäydyn varsin kohteliaasti pääosin sivussa. En uskalla päästää irti ja jäädä noiden sivujen vangiksi. Olen myös löytänyt sivuston, jonne voi kirjata kaiken mahdollisen kehontoiminnan ylös ja sitä kautta ajoittaa ja seurata hedelmällisten aikojen saapumista. Ei, tähän hommaan en myöskään ala, sillä ajatus raskautumisesta on nyt jo liian vahvasti mielessä. En tahdo elää lämpömittareiden ja taulukoiden kanssa.

Lainaan kuitenkin kirjastosta kirjoja keskenmenosta ja kaivaudun peiton alle niitä lukemaan. Jokainen työpäivä ja töihinlähtö kiukuttaa, sillä aikataulua sieltä poispääsemiselle ei enää ole. Kun kesälomat on pidetty, ainoa odottamisen arvoinen asia on seuraava loma ja sen ajankohta. Jos olisi käynyt hyvin, pääsisin äitiyslomalle jo reilun kolmen kuukauden päästä ja elämä muuttuisi aivan toisenlaiseksi.

Sen sijaan, keskenmenon alkamisesta on kulunut kohta kahdeksan viikkoa. Tiedosta pienen kuolemasta on kulunut kohta yhdeksän viikkoa. Hetkestä, jolloin kirppu on menettänyt voimansa ja menehtynyt, on ehtinyt kulua jo 11 viikkoa. Se tekee noin 2,5 kuukautta. Niin kauan on kulunut siitä, kun olen ollut oikeasti raskaana. Mihin tämä aika menee? Tuntuu kuin se olisi ollut eilen, niin pinnassa kaikki vielä on...

Nyt olen selvinnyt pissatulehduksesta ja kummastelen kehoni toimintaa. Ehkä olen lukenut liikaa foorumeita... mutta oireilen jotenkin kummallisesti. Mistä sitä kuitenkaan tietää, millaiseksi kierrot nyt muodostuvat ja miten raskaus ja lääkkeellinen tyhjennys kehoa vielä sekoittavat! Parempi vaan olla ajattelematta yhtään mitään. Varsinkaan, kun en ole aiemmin oireitani ja vaivojani mitenkään seurannut, saati kirjannut ylös myöhemmin mietittäviksi.

Puhutaan paljon tjottailusta ja yrittämisestä. Odottamisen odottamisesta. Olen ollut tällä polulla jo mielestäni niin kauan ja siltikin olen näissä asioissa ihan ummikko. Muutama viikko sitten vasta opin asioita liittyen limoihin ja lämpöihin. Keskenmenon jälkeen on ensimmäiset kuukautiset jo tulleet ja niiden alun myötä päätin toista kertaa elämäni aikana käyttää ovulaatiotikkuja, jotta pääsisin kroppani toiminnasta hiukan kärryille. Ensimmäisellä tikutuskerralla viime keväänä tuli plussa, joten kovin taikauskoisena koitan ylläpitää positiivista mielialaa parhaillaan. Tikkujen kanssa pelaaminen tuntuu vaan niin kömpelöltä ja seksin ajoittaminen niiden mukaan liian suunnitellulta. Limoja ja lämpöjä en ala edes miettimään, niin hankalalta ja stressaavalta se elämä kuulostaa! Mies on aidosti asioista kiinnostunut ja innostuu kovin noista tikuista; koittaa insinöörimäisellä ajatusmaailmallaan ajoittaa "peittojen heiluttelut" niin että tulisi poikia rakentamaan lennokkeja :) Toisaalta, ihan yksi ja sama minkään tikuttelun suhteen, meillä peitot heiluu ahkerasti muutenkin.

Kai tämä sitten on sitä yrittämistä. Nyt. Olen jotenkin tiedostuneempi asiasta. Koen sen voimallisemmin. Kaipuu ja halu, ennen kaikkea halu, raskautumiseen ja lapseen on nyt niin paljon vahvempi ja todellisempi kuin ennen kokemusta keskenmenosta. Minä tiedän, että tämä on asia, mitä todellakin haluan! Koitan opetella toimimaan oikein niin, että asia ei paisu härkäseksi ja valtaa jokaista mielen sopukkaa läsnäolollaan. Elämässä täytyy olla muutakin, vaikka lapsen saaminen on juuri nyt se suurin toive meillä kummallakin.

Kokemus lapsettomuudesta on niin syvällä sisimmässä, että sen aiheuttama pelko ja itsearvostuksen lasku ei enää juuri hetkauta. Vaikka välillä ravisuttaa ja hetkauttaa liiaksikin; kyllä sitä itketään ja ollaan maailman laidalla, mutta elämää ravisuttavalla tavalla ei enää tarvitse. Kokemukseen ja ajatukseen lapsettomuudesta on jo hiukan kasvanut sisälle. Olen edelleen lapseton ja hoidot jatkuvat, mutta jokin on aiemmasta muuttunut. Lapsettomuuteni sisältää enemmän kauhua, sillä pelkään, että en ikinä enää saa takaisin sitä tunnetta ja onnea, mitä minulla hetken aikaa jo oli. Samaan aikaan se pehmenee, pyöristyy, muuttuu joustavammaksi; olen lapseton, mutta olen ollut raskaana. Minun ON mahdollista tulla raskaaksi ja vielä ihan ilman hoitoja, lääkäreitä ja toimenpiteitä.

Jos en olisi saanut keskenmenoa, en olisi näitä ajatuksia ja kokemuksia käynyt läpi. Olen rikkaampi vaikka samalla niin tyhjä. Niin tyhjä, etten osaa sitä kuvailla. Niin tyhjä, että suodessani hetkenkin enemmän ajatuksia sille, tukehdun ja maailmani romahtaa.

Jos vielä joskus?

Sateen jäljiltä on niin raikas ilma, puiden vihreyskin räjähtää silmille. Miten kauan jaksaisinkaan uusia, tuoreita lehtiä ja limenvihreää väriä ihastella! Ihanaa, että tulee väriä ja tulee kesä. Vaikka en kesäihminen olekaan, niin jotenkn ajatus muutoksesta, uusiutumisesta, uudelleen aloittamisesta ja sen onnistumisen toteutumisesta lohduttaa. Elämällä on oma rytminsä.

Omasta rytmistäni en vielä tiedä. Eteenpäin kuitenkin mennään, vaikka hitaasti, mutta kuitenkin varmasti. Suurin shokki on jo ohitse, luulisin. Kova jännääminen ja stressaaminen viime viikon osalta sai lopulta kropan toimimaan. Lauantaina oli viimeinen tentti ja pakolliset atk-tunnit koulussa ja niihin pingottamisen seurauksena lauantain ja sunnuntain välisenä yönä keskenmeno sitten käynnistyi itsestään. Kivut ja supistukset olivat kovat koko aamun ja aamupäivän, mutta sitten olo alkoi helpottumaan.

Tulin hetki sitten sairaalasta kotiin ja nyt koitan sopeutua uuteen ajatukseen olostani ja levätä. Lääkäri otti pihdeillä kaksi isompaa kudosrakennelmaa itse pois ja ultrasi sen jälkeen. Miltei kaikki tarvittava on tullut itsestään pois ja paikat näyttivät puhtailta ja siisteiltä. Sain uuden ajan kahden päivän päähän; silloin tarkistetaan tilanne uudelleen ja jos on tarpeen, saan vielä lääkkeitä tyhjennyksen varmistamiseksi ja jään sairaalaan tarkkailuun ja lääkittäväksi.

Lääkäri ja hoitaja olivat mukavia. Pedillä maatessa ja pihtien ottaessa jotain isompaa ja tuntuvampaa sisältäni pois, ratkesin ja siitä kokemuksesta on olo vielä järkyttynyt, mutta hiukan helpottunutkin. Pääsen toipumaan ja paranemaan ja voin oikeasti hyvästellä pienen ihmisen.

Sairaslomalla on tällä kertaa hyvä olla. En ole enää kovin kipeä, vaikka keskenmeno onkin vielä päällä. Henkisesti tämä on kuitenkin ollut rankka viikko ja tarvitsen aikaa vaan olla. Tekemistä on toki paljon opiskeluihin liittyen, mutta teen sen, minkä pystyn ja mitä jaksan. Armoa on itselleenkin annettava. Poissaolo työstä hiukan rasittaa, mutta hei.... se on vaan työtä. Tekemistä, jonka joku muu pystyy aina paikkaamaan, toisin kuin raskauden ja toipumisen suhteen.

Vielä en sano, että katseet ja ajatukset ovat jo tulevassa ja uudelleen yrittämisessä. En halua ajatellakaan sanaa yrittäminen. Surutyö on vasta alkanut ja se täytyy käydä läpi riittävän hyvin, jotta voimat riittävät uusiin kujeisiin. Hiukan kuitenkin jaksan jo huomata maailmaa ympärilläni sisäänpäin käpertymisen sijaan. Eilinen äitienpäivään sijoittunut keskenmenon käynnistyminen tuntui (ja tuntuu vieläkin) huonolta pilalta, samoin kuin tälle päivälle osunut postilähetys, joka sisälsi kirjoja lapsen kehityksestä sekä näytteitä vaipoista.

Ehkä seuraava äitienpäivä on tätä positiivisempi, ehkä jo syksyllä isänpäivänä meitä naurattaa. Tänään kuitenkin sytytetään illalla kynttilä meidän ensimmäiselle lapselle.

Enkeleitä, onhan heitä

Nyt alkaa olo painamaan. Kaksi päivää meni kuin sumussa, toisen niistä esitin vielä töissä urheasti, mutta tänään en enää siihen pystyisi. Eilen tuntui jo paremmalta ja virkeämmältä illalla. Tänään..... en pääse käyntiin. Olen, itken ja saan ahdistuskohtauksia. Tentteihinlukupäivästä ei taida tulla mitään.

Mietin koko ajan pikkuista Kirppua, jota edelleen sisälläni kannan, mutta joka on jo kohta kolmisen viikkoa ollut kuollut. En voi ymmärtää ja tajuta asiaa, mutta totta se on. Maanantain niskaturvotusultrassa todettu pikkuisen pysähtynyt kasvu ja sykkeen puuttuminen on totta. Mietin sitä, miten paljon oli kasvua tullut edelliseen ultraan verrattuna ja miten erinäköinen se pikkuinen jo oli. Ja miten paljon isompi sen olisi jo tässä vaiheessa pitänyt olla.

Ja miten ruudulle olisi ensimmäisenä pitänyt tulla selvä ja vahva syke, kuten viimeksikin.

Olen niin sanaton ja tyhjä.

Nyt asian alkaa vasta tajuamaan ja luulen, että surutyö on alkamassa. Vaikeinta tässä on se, että keho oireilee edelleen hiukan samaan tapaan kuin jos olisin raskaana. Tuntuu äärimmäisen pahalta ajatus ja tuntemus siitä, että pikkuinen on vielä tuolla vatsassa ja kulkee koko ajan mukana eikä tule sieltä pois. Haluan se niin kovasti saada sieltä pois, että pääsen asiassa konkreetisestikin eteenpäin ja toipumaan fyysisesti. Toisaalta taas en halua sitä ollenkaan, koska en tahdo, että palanen minusta katoaa. Olen niin pettynyt, surullinen ja voimaton. Miten tässä kävi näin?

Tilastot ja muiden kertomukset eivät lohduta. Ei auta kuin aika, miehen läheisyys ja tuki, keskeytyneen keskenmenon saattaminen loppuun saakka ja siitä toipuminen. Vielä en jaksa ajatella tulevaa uutta yrittämistä; ajatus hoitojen rumbasta, lääkkeistä, piikeistä, laskemisesta, toivomisesta ja niin ikuisesta odottamisen odottamisesta rusentaa mut tällä hetkellä ihan totaalisesti. En pysty. Ei lohduta vielä sekään tieto ja kokemus, että minun on kuitenkin mahdollista tulla raskaaksi ihan omin avuin, kuten tässäkin kävi. Ehkä se antaa hieman toivoa ja voimaa tulevaa varten, mutta ei vielä sen enempää.

Tänään, en tiedä saanko mitään aikaiseksi. Olen onneksi kotona koulun lähiviikon vuoksi, joten saan olla juuri niin itkuinen ja poissa tolaltani kuin olen. Aika lääkärille vuodon aikaansaamiseksi on vasta ensi viikon maanantaina enkä tiedä, jaksanko sinne asti. En voi käsittää, että en pääse nopeammin hoitoon; aikaa kun ei menisi kuin vartti ultran ja reseptin kirjoittamisen kanssa. Jokainen tunti ja päivä on yhtä kidutusta. Jokainen kutina mahanpohjassa ja arat rinnat tuntuvat kiusaamiselta. Hetken ajan jaksan ajatella ja toivoa, että josko sittenkin ultrassa erehdyttiin tekemään väärä johtopäätös ja maanantaina todettaisiinkin että kaikki on hyvin, mutta ei se voi oikein enää niin mennä. Kirppu oli kooltaan 8+4, kun olisi pitänyt olla 11+2 eikä veressä enää ollut raskaushormonia kuin hitusen verran.

Halaan miestä ja halaan koiraa, kävelen asunnossa edestakaisin enkä tiedä mitä tekisin. Ajatukset täytyisi saada muualle ja jaksaa keskittyä tentteihin lukuun.

Vielä en pysty edes pikkuista hyvästelemään, koska tunnen hänet edelleen omassa kropassani. Näen hänet pienessä vatsakummussa. Vaihtaisin kaikki maailman kamalimmatkin raskausoireet empimättä tähän nykyiseen olotilaani. Ikävä on sanoinkuvaamattoman suuri.

Taivaalle on syttymässä uusi tähti ja enkeleiden määrä on kasvamassa taas yhdellä. Enkä minä voi tehdä asialle yhtään mitään.

Sekalaisten tuntemusten päivä

Aamu alkoi jännäämisellä, joka hetkessä housujen pudotuksen ja kinttujen levittämisen jälkeen muuttui suureksi hymyksi, ällistykseksi ja hiukan kirvoitti kyynelkanaviakin. Kaikki on niin hyvin kuin vain voi olla :) Näytöllä näkyi viikossa hurjasti kasvanut 8 mm pitkä kirpunalku, jonka sydän löi lujasti ja vahvasti. Kummatkin äimisteltiin ja mentiin taas aikas lailla sanattomaksi. Kyllä se nyt on vaan uskottava, että raskaana ollaan ja alku näyttää hyvältä. Saimme mukaan muutaman kuvan sekä esitäytetyn äitiyskortin. Paras pääsiäislahja, mitä voi kuvitella!

Tulin töihin ja sain kuulla kuulumiset aamuisesta kuukausipalaverista. Tänään alkoivat yt-neuvottelut 48 ihmisen kohdalta ja asia koskee nyt minua. Ihan tyhjästä, yllätyksenä ja puskista tuli tämä asia kaikille.

Onnea ja pelkoa, iloa ja surua, helpotusta ja jännittämistä, kaikkea ihan sekaisin ja yhtä aikaa. Tänään on todellinen kiirastorstai.

Talvi. Eiku kevät... vai miten se oli?

Aurinko paistaa, keltaiset muovikassit hehkuttavat keskustassa sen kanssa kilpaa väriä ympäristöön. Sielläkin, kuten minullakin, on tänään alkanut hullut päivät. Ensimmäiset öklöpöklöolot iskivät tänään, fysioterapeutin odotussalissa olin jo vessan oven kahvassa kiinni. Kotiin tullessa pöllähti hississä maku suuhun. Toistaiseksi eka kerta pytyllä on vielä kokematta.

Ja näin kauniina päivänä, kun koko asunto tulvii valoa ja likaiset ikkunat heräävät muistuttamaan olemassaolostaan, minä kaivaudun peiton alle lämmittelemään, puhisemaan, nukkumaan pois väsymystä, joka muutaman päivän verran on painanut silmäluomia niin hanakasti kiinni kesken työpäivääkin, että minut on yllätetty torkkumasta excelin kanssa. Voisin vetäytyä nyt talviunille, rauhassa kasvattaa pikkuista ja herätä vahvana ja voimakkaana, ilman pahoinvointeja, pukkaamaan toisen pihalle pesäluolasta. Nyt on kuitenkin jo kevät eikä talviunien aika ja pukkaamisen hetkellä on taas talvi.

Joten, hormonit? Kesäaika? Aprillipäivä? Maailmankirjat ovat ihan sekaisin.

Ensimmäinen kontakti

Väsynyt, mutta niin (!)onnellinen kirjoittaja on täällä tänään paikalla. Nukkumattoman yön jälkeen menimme aamulla klinikalle ensimmäiseen ultraan sekaisin ja levottomin ajatuksin. Ei paljoa naurattanut, mutta ei myöskään itkettänyt. En oikein tiennyt mitä odottaa, muuta kuin toiveen siitä tiedostä, että kaikki olisi hyvin.

Kaikki on hyvin. Pienen pienen pieni Kirppu näkyi koneen ruudulta :) Se on perustanut kotinsa ihan oikeaan paikkaan ja on pesänrakentamispuuhiaan varten kasannut ison ravinnevaraston ruskuaispussiinsa.

Tuore isän alku seistä toljotti lääkärin vieressä eikä oikein osannut sanoa sanaakaan. En minäkään mitään järkevää osannut kysyä, kovasti vaan koitin löytää ja katsoa ja tulkita kuvaa lääkärin selityksistä.

Tallella ollaan! Kirppu ei kooltaan (n. 3mm) vastaa laskureiden mukaista raskausviikkoa, joten siksi sykettä ei vielä onnistuttu näkemään. Lääkäri kovasti lohdutteli, että ei kannata huolehtia. Kierto kun on heittänyt useasti viikollakin ja jos nyt olisi niin ollut, niin alkion koko vastaisi sitä tismalleen.

Varattiin seuraava ultra reilun viikon päähän ja hämmästeltiin yhdessä sitä, miten harvinaista on, että Synarela-hoidon aikana yleensä tullaan luomusti raskaaksi.

Niin. Aikamoista. Sieltä on tulossa aikamoinen sissi ja sinnittelijä ja yllätysten järjestelijä. Nyt kun vaan jaksaisi kovasti kasvaa ja pysyä tiukasti menossa mukana!!!