Unelmia toteuttamassa

Kukaan ei voi palata menneeseen ja tehdä uutta alkua, mutta kuka tahansa voi aloittaa tänään ja tehdä loppumatkan haluamansa kaltaiseksi.

Tässä ajassa on jotain erityistä. Tämän kuluvan vuoden aikana on tapahtunut useita asioita, jotka ovat olleet minulle merkittäviä jollain perustavanlaatuisella tavalla. Osa on ollut hyvin pieniä ja arkisia, osa taas isoja ja mullistavia. Sellaisia, jotka saavat ahdistumaan, stressaamaan, masentumaan, kyseenalaistamaan kaiken.

Viime viikkoina olen pysähtynyt miettimään kulunutta vuotta tarkemmin. En kovin tietoisesti tosin, vaan tavalla, jossa tapahtumat ja henkilöt ovat tulleet mieleeni eri asiayhteyksistä. Olen nähnyt unia, olen kuullut kappaleita, joita en ole kuullut vuosiin tai vuosikymmeniin, olen löytänyt tavaroiden joukosta papereita ja esineitä, joiden olemassaolosta en enää edes tiennyt. Menneisyyteni puskee jostain syystä arkeeni läpi minun sitä erityisemmin tahtomatta tai sitä järjestelemättä. Se tuntuu merkilliseltä ja kummalta; mitä tämä nyt on? Ahdistun, kipuilen, näen painajaisia, kroppani oireilee. Kiukuttelen; ihan niinkuin ei muutenkin olisi tarpeeksi paljon mietittävää ja ratkottavaa. Muistojen ja koettujen tunteiden läpikäyminen on ajoittain rankkaa.

Vuoden alussa päätin muuttaa asioita ja toivoin, että saan elämäni isojakin suuntaviivoja määritettyä uudelleen. Niin monta vuotta oli mennyt jatkuvassa kaaoksessa ja kriisistä toiseen selviytymisessä. Mieleen tuli ajatus siitä, että mitä jos vain pysähtyisin ja kuuntelisin ja antaisin kaikelle uudelle tilaa ja valtaa nousta esiin? Mitä tapahtuisi, jos osaisin ja uskaltaisin kuunnella itseäni, löytää perimmäiset syyt ja toiveet ja jopa sanoa ne ääneen, kertoa jollekin? Toteuttaa itseään ja haaveitaan, olla sopivalla tavalla itsekäs? Jos opettelisin pysähtymään siten, että teen siitä itselleni projektin, olen määrätietoinen? Järjestän arkeeni asioita uudella tavalla, otan itselleni aikaa ja ilmaisen myös muille mielenkiintoni kohteita. Kuuntelen intuitiotani ja tartun kiinni asioihin, joita eteeni ilmaantuu. Kuljen silmät auki ja opettelen katsomaan uudella tavalla.

Se on ollut vaikeaa ja myönnän, että ajoittain olen unohtanut koko asian. Olen yleensä edelleen se heikko, kiltti ja tunnollinen tyttö, joka painaa oman tahtonsa kasan alimmaksi muiden hyvinvoinnin vuoksi. Arki ohittaa vapaa-ajan ja itsensä kehittämisen, parisuhde "hoituu" arkea pyörittäessä. Ylevät ajatukset itsensä kehittämisestä ja elämänsä suunnan muuttamisesta unohtuvat aika helposti. Niin se vain on, kun hoitaa lapsiperheen arkea, kahden aikuisen työssäkäynnit ja opiskelun.

Nyt kuitenkin tuntuu siltä, että jotain ituja on lähtenyt kasvamaan. Vuoteni on edennyt jonkinlaisissa jaksoissa, joissa jokaisessa on ollut oma haasteensa, jonka olen selättänyt ja josta olen oppinut. Alkuvuonna päätin panostaa opintoihin, joten hankin opinnäytetytölle tilaajan ja aloitin sen työstämisen. Kesä meni kirjoittaessa, kun mies ja poika olivat lomalla. Kesällä päätin tehdä työtilanteelleni jotain, joten nostin töissä kissan pöydälle. Minut järjestettiin sieltä ulos ja kahdessa päivässä muutuin työssäkäyvästä työttömäksi. Samaan aikaan sairastuin ja sairastan edelleen, odotan lisätutkimuksiin pääsyö. Keskitin kuitenkin ajatukseni opintoihin, jotka sain toissaviikolla päätökseen. Aikamoista suorittamista kaiken kaikkiaan aikataulujen, arvosanojen ja deadline:n kanssa. Suorittamisessa, siinä minä olen hyvä, sillä kun minulla on olemassa tavoite ja aikataulu, pystyn toimimaan. Tarvitsen jotain konkreettista mitä odottaa, jotta pysyn toiminnassa ja aktiivisena. Kaksi uutta ovea onkin nyt auki pätevyyden ja työn suuntaan.

Ovia on avautunut näiden lisäksi myös henkiselle puolelle. Onneksi. Se puoli minussa haluaa myös suorittaa, mutta eihän homma niin oikeasti mene. Omien ajattelumallien muuttaminen ei tapahdu aikataulujen mukaan. Uuteen kasvaminen, menneisyyden hyväksyminen ja itsensä arvostaminen vaativat aikaa. On pelottavaa pysähtyä, kuunnella, katsella ja tajuta niitä sisältä kumpuavia tunteita ja viestejä siitä, mitä minä oikeasti haluan ja mikä minut tekee onnelliseksi. Varsinkin silloin, kun ne ovat vahvassa ristiriidassa siihen, mitä elämä parhaillaan on ja mihin suuntaan se nykytilassaan näyttää etenevän. Ajoittain iskee paniikki ja ahdistus siitä, miten hukassa sitä jotenkin itsensä kanssa on. On vaan katkera elämälle ja sen tapahtumille ja sättii itseään omista valinnoistaan ja tyhmyyksistään. Ja kun olisi tarpeen tätäkin ongelman ratkaisua suorittaa, hätäpäissään koittaa keksiä perustavanlaatuista ratkaisua, joka poistaisi pahan olon ja ahdistuksen hetkessä.

Ei uusi työ löydy nyt. En minä muutu heti. 
Ei elämä ympärilläni jousta niin paljoa, että voisin aloittaa uuden alun tänään. 
En pysty hetkessä henkistymään niin paljoa, että voimani kantaisivat arjen haasteiden ylitse kaiken aikaa. Minä sorrun ja vajoan jatkuvasti, 
kahlaan päivissä siten, että selviän iltaan.
Jaksan miettiä tulevaa ehkä seuraavaan päivään saakka.

Jotain kuitenkin on tapahtunut. Uudet ajatukset ja voimat minussa ovat vahvistuneet ja ruokkineet muiden positiivisten asioiden ilmentymistä arkeeni. Ymmärrän nyt, että elän elämässäni vaihetta, jossa suunta muuttuu ja minä sen mukana. Ja nyt tarkoitan nimenomaan niitä isoja linjoja; työtä, ammattia, parisuhdetta, perhettä, itsestään huolehtimista, asioiden laittamista oikeampaan järjestykseen. Se, että isoja asioita tapahtuu suht tiiviissä tahdissa on osittain sattumaa, mutta vahvasti myös minun itseni aiheuttamaa. Vaikka tuntuu että se arki jyllää kaiken muuttumisen ylitse, tapahtuu niitä muutoksia siellä taustalla hiljalleen koko ajan. Minun täytyy malttaa ja antaa muutokselle ja asioille aikaa tapahtua.

Sähköpostissani luki yhtenä päivänä näin: "Opi välillä pysähtymään. Muuten mikään arvokas ei ehdi saada sinua kiinni." Sitä olen ajatellut päivittäin, siitä on tullut jonkinlainen mantra ja peruste armollisuudelle itseä kohtaan. Minä olen tainnut osata olla kuitenkin jo vähän auki, kuunnella ja katsoa. Pysähtyä. Elämä on lähtenyt kulkemaan suuntaan, johon haluan sen menevän.

Juuri nyt, juuri tänään, ajatus tulevista päivistä ja taas yhden palasen loksahtamisesta paikalleen kutkuttaa. Luulen, että menneisyyteni on noussut pinnalle syystä. Jotta voin mennä eteenpäin, on minun työstettävä sivuun painetut kipupisteet pois alta. Menneisyyden asioita en voi ikinä kokonaan unohtaa eivätkä kaikki haavat koskaan parane täysin, mutta luulen, että pystyn nyt nousemaan niiden yläpuolelle. Vuosien jälkeen on tullut aika, jolloin sallin itseni katsoa peiliin ja löytää sieltä kasvot ja ihmisen, joka aidosti hymyilee jo takaisin. Kolhujensa, pettymystensä ja arpiensa kanssa. Se olen kuitenkin minä; menneisyydestäni selvinnyt ja vahvaksi kasvanut, sisukas nainen, jolla on vielä mahdollisuus aloittaa alusta.

Elämä on joka päivä. Ei vasta huomenna eikä enää eilen.
Eilinen on tehnyt minusta tämän, mitä nyt olen.
Tänään määritän sitä, mitä olen huomenna.
Ja huomenna,
huomenna on haaveiden ja unelmien toteutumisen aika.

Uuden polun alussa

"It is always important to know 

when something has reached its end. 

Closing circles, shutting doors,

finishing chapters, 

it doesn´t matter what we call it; 

what matters is 

to leave behind us in the past 

those moments in life

 that are over."

- Paulo Coelho -

Yksi ovi sulkeutui, iso sellainen. Minulta päättyivät työt. Se tapahtui äkkiä ja yllättäen, nopealla tempolla. Tässä, ole hyvä, kiitos. Heippa. Minä siinä vauhdissa tietenkin häkeltyneenä ja hämmentyneenä mukana. Kahdessa päivässä suljettiin polku, joka kesti 9,5 vuotta.

Nyt, muutamaa päivää myöhemmin, näen jo selvemmin, mistä tässä on kyse. Se taisi olla monen tapahtuman, aikajakson, tehdyn ja tekemättömän asian, sattuman, päätöksen ja henkilökohtaisten näkemysten sekamelska, mikä tähän johti. Olen yhtä aikaa helpottunut ja innoissani, mutta samalla hyvin pettynyt, surullinen ja maahan poljettu. Olen enimmäkseen vihainen ihmisille, myös itselleni. On pelottavaa löytää itsensä yllättäen tilanteesta, jossa ei ole tarvetta aamulla lähteä töihin. Ei ole aikuisia ihmisiä ketä tavata ja kenen kanssa vaihtaa ajatuksia. On pelottavaa ajatella työnhakua ja sen vaatimaa voimaa, itsensä markkinointia ja arvostamista nyt, kun olo ei kovin ylentävältä tunnu. Ja kuitenkin sisältä hiipii samaan aikaan tunne ja ajatus siitä, että tässä hetkessä kaikki on niin hyvin kuin vain voi olla. Ehkä jopa paremmin kuin ennen. Minun ei tarvitse aamulla lähteä töihin, jossa on paha olla ja jossa minua ei huomata mitenkään eikä tarvitse yrittää keksiä itselleen töitä ja kysellä niitä muilta. Se, jos mikä on ollut nöyryyttävää ja lannistavaa.

En tiedä, mitä tästä muutoksesta poikii. Minulla on aavistus ja vahva tunne siitä, että jotain uutta ja parempaa on tulossa. Juuri nyt en osaa olla edes kovin paljoa huolissanikaan. Suunnitelmia on jo kehkeytynyt ja huomaan olevani innostunut mahdollisuudesta uusiin mahdollisuuksiin. Ja kun oikein asiaa mietin ja tuumaan, sisintäni kuunnellen, mietin, että ehkä tämä olikin se tapa, miten asioiden piti järjestyä.

Maailmankaikkeus järjestää asioita tavalla, jotka saavat nöyräksi.

Runon ja Suven päivänä

Runon ja Suven päivänä minä kirjoitan aamusta iltaan.  Elän tätä kesää ja suvea ikkunasta sitä katsellen. Näin tämä tänä vuonna nyt menee. Istun ja kirjoitan. Kotona, kirjastossa, anopin asunnossa, keittiössä ja sängyssä. Kirjoitan jo unissanikin. Mies hoitaa poikaa ja me järjestämme päiviämme niin, että minä saisin rauhan kirjoittamiselle.

Ahdistun ja samalla nautin. Pidän kirjoittamisesta taas, kun olen päässyt siinä alkuun. Saan sanoja ja ajatuksia paperille jo niin, että lauseissa ja kappaleissa on keskenään järkeäkin. On hienoa pystyä keskittymään johonkin asiaan niin intensiivisesti, että kuluu useita tunteja ilman katkoksia, ruokailua, edes vessassa käyntiä. Samalla hoputan itseäni koko ajan. Vauhtia, kiireellä, valmista jo! Jokainen tunti on pois yhteisestä ajasta, lomasta ja kesästä kaksivuotiaan kanssa. Stressaan aikatauluista mutta eniten minua surettaa se, että olen itse itseni tähän tilanteeseen laittanut.

Luulen kuitenkin että juuri nyt minä tarvitsen juuri tätä. Itseni pakottamista, muun elämän jättämistä kirjoitustyön ajaksi ulkopuolelle, itseeni sulkeutumista ja käpertymistä vain sitä varten, että kirjoitan ja työstän ajatuksiani sanoiksi. Ehkä tästä on minulle muutakin hyötyä kuin vain ne viimeiset merkinnät opintoihin ja valmistuminen ammattitutkintoon. En muista, koska viimeksi olisin viettänyt aikaa itseni kanssa tuntia tai kahta pidempään ilman muita ihmisiä tai velvoitteita heitä kohtaan. On vaikeaa sulkea heitä hetkeksi ulkopuolelle, mutta se taitaa olla juuri se asia, mikä minun täytyy tässä elämäntilanteessa ja -vaiheessa oppia. Juuri nyt.

Yksi elämäni opinnäytteistä.

Ja ehkä ensi kesänä voin kirjoittaa jo toisella tapaa. Ulkona valosta ja lämmöstä nauttien, varpaat vedessä huljuten, laiturin nokassa, loruillen.

Oli mullakin pieni onneni,
mut minusta se oli suuri,
ja luulenpa, siks' oli suuri se,
kun se mun oli onneni juuri.

- Eino Leino

Vahvuuden juurilla

Vaikka olisit tänään rikki, älä pelkää.
Rikottu rakastaa hellemmin.
Rikottu huomaa herkemmin.
Rikottu tuntee syvemmin.
Rikottu rakentuu vahvemmin.
Ehjimmät meistä on tehty sirpaleista.

*******

En tiedä, kenen kirjoittama tämä on, mutta on lohdullista ajatella, että joku muukin on käynyt tämän läpi. Vielä tärkeämpää on lukea se, että tämän rikkinäisyyden keskeltä on mahdollista löytää se armollisuus, jolla palaset kasataan yhteen, uudella tavalla, uuteen nousuun. Lohtu ja hyväksyntä, ne ovat asioita, joita juuri nyt tarvitsen.

Kasvaminen ei ole mahdollista ilman kurottelua uusiin suuntiin,

rikkomalla maata ympärillään ja juurruttamalla juuriaan koskemattomaan maaperään.

Pitää kyseenalaistaa, pitää uskaltaa.

Antautua alttiiksi ympäristön reaktioille

ja uskoa itseensä.

Kertoa ja kuunnella,

huomata aamun nousu ja illan kajo

ja siinä välissä

elää kokonainen päivä,

kokonainen elämä.

 

Toiselle puolelle katsoen

Löysin laatikosta vuosien aikana keräämäni mielialakortit. Ne ovat postikortteja, joita olen pitkän ajan kuluessa ostanut satunnaisesti kirjakaupoista. Osa korteista on muilta saatuja; syntymäpäiväkortteja tai yllätyskortteja. Yhteistä niille on se, että kortin kuvassa on ollut jotain sellaista, mikä on saanut minut pysähtymään ja miettimään. Ehkä nauramaan, ehkä hiljentymään, joskus vaipumaan mietteisiin. Olen käyttänyt näitä kortteja masennuksen aikana työkaluinani. Korttien taakse olen kirjoittanut sanontoja, sananlaskuja, kirjoista löytämiäni lauseita ja opetuksia kunkin kortin ilmapiiriin ja kuvaan sopien. Eri mielialoissa ollessani olen sitten katsellut tunnelmaan sopivaa korttia ja lukenut sen takaa viisaita ajatuksia ja koittanut saada itseäni takaisin raiteille. Kurjimpina päivinä olen etsinyt sen masennuskortin ja laittanut näkyviin pöydälle pinon päällimmäiseksi. Se on silloin antanut minulle luvan olla reilusti masentunut ilman että kokisin siitä syyllisyyttä.

Korttini ovat minulle tärkeitä ja rakkaita. Ei niitä kukaan muu oikein ymmärrä, mutta miksi pitäisikään. Olin ne jo unohtanut ja niiden uudelleenlöytäminen herätti minussa paljon ajatuksia. Pahoja muistoja, mutta paljon hyviä tunteita siitä, miten vahva olen jaksanut heikoimmillanikin hetkillä olla. Mitä väliä sillä lopulta on, miten sairauttaan ja ongelmiaan työstää, mikä on hyvä tapa olla luova? Kun en pysty kirjoittamaan, olen sentään jaksanut lukea, pysähtyä miettimään ja kirjaamaan jonkin ajatuksen ylös. Pahimmassa ahdistuksessa olen vain jaksanut lukea noita lauseita ja saada niistä lohtua. Joskus olen vain jaksanut katsella, lukeminenkin on tuntunut liialta.

Huomaan nyt , että tarvitsisin uusia kortteja, uusia kuvia, uusia tunnelmia. On syntynyt niin paljon uusia muistoja ja viisauksia aikaisempien joukkoon. En enää halua palata kaikkiin aikaisempiin tilanteisiin ja tunnelmiin, vaan haluan päästä niiden yli. Saada elämäni tueksi positiivisuutta.

Osasta korteista syntyikin jotakin uutta. Minä olen kasvanut ja edennyt, eheytynyt uudella tavalla. Menneisyys on mennyttä enkä voi siihen enää palata muuten kuin muistojen kautta ja ne pahimmat muistot haluan osata kääntää voimavaraksi. Nähdä kolikon toiselle puolelle. Osa korteista muuntuikin pienen pojan laulukorteiksi, joissa kortin takapuolella on nyt kuvaan sopiva laulu. Aloitin kehtolauluista, sillä ne rauhoittavat, tyynnyttävät ja tuovat turvallisen olon. Kaikista pahin korttini on nyt iltojen tuki ja turva; laulajalle sanojen muistamiseksi ja kuuntelijalle nukahtamisen helpottamiseen. Eilen kokeilin ensimmäistä kertaa ja tuntui aikas käsittämättömän hyvältä pystyä iloitsemaan jostain sellaisesta, mikä on ennen henkinyt pahaa oloa.

Luulen, että terapeuttini olisi minusta ylpeä :)

Alla muutamia kortteihini kirjaamiani ajatuksia, jotka taas osuivat ja upposivat. Niiden alkuperästä en tiedä. Sitä en ole kirjannut ylös. 

Ole sovussa Luojasi kanssa, millaiseksi hänet sitten kuvitteletkin.
Ole sovussa sielusi kanssa, olkoot ponnistelusi ja toiveesi mitkä tahansa.
Ole oma itsesi.
Älä pelkää olla hellä.
Äläkä suhtaudu kyynisesti rakkauteen,
sillä kaiken arkipäiväisen roudan keskeltä se nousee kuin ruoho tuoreena joka kevät.

Ajatuksia uusista aluista

Lumi sulaa.
Murkullakin on töitä jo,
sinä sanot.

Työpaikan ovi sulkeutui eilen muutaman viikon ajaksi. Jätin kylmän viileästi koneeni työpöydälle, siivosin paperit hyllyyn ja laitoin lomavastaajan päälle. Moikkasin kollegat läpi ja muistutin heitä siitä, että minulle saa ja pitää soittaa, jos on tarve.

He toivottivat hyvää lomaa, rentoutumista ja paljon kahdenkeskistä aikaa. Alaiseni sanoi, että en saa ajatella heitä yhtään, se ei ole sallittua. Toinen tokaisi jämäkkään tapaansa, että he eivät missään nimessä aio soittaa. "Sinunkin pitää saada olla lomalla." Kollegaltani sain halauksen ja niin paljon positiivista palautetta viime viikkojen tekemisestä, että ihan häkellyin.

Kävellessäni rakennuksesta ulos, mietin, miksi oloni on niin syyllinen lomallelähdöstä? Miksei alkava loma ja tuleva matka innosta yhtään? Miksi häkellyin siitä, että sain hyvää palautetta ja että ihmiset huolehtivat minun jaksamisestani? Haluavat minun irrottavan ajatukset heistä ja työstä?

Olen tainnut olla aika väsynyt. Tiedän, että olen käynyt ylikierroksilla töissä, ollut vaativa ja tunkenut nokkani ja mielipiteeni vähän joka paikkaan. Se on osa uutta työtäni, mutta olen ehkä ollut liian ehdoton. Mustavalkoinen, omaan napaan tuijottaja.

Olen oppinut itsestäni aika lailla. Kun palaan takaisin, otan ihan eri näkökulman asioihin.

Kalpea salaatinlehti työntyy maasta,
hiljaa, varoen,
millaiseen seuraan se joutuu.

Kotona on viime päivinä keskusteltu perheestä. Klinikalla käynti, tuleva hoidon aikataulu ja saatu palaute voinnista ja suunnitelmista on laukaissut meissä jotain. Keskusteluyhteyden asioihin, joista on jonkin aikaa vaiettu.

Huomaan, että arki, työ ja tekeminen, suorittaminen, on saanut meistä molemmista yliotteen. Olemme aina olleet hyvin läheisiä, rakkaita toisillemme, päivät ovat täynnä suukkoja, halauksia, tärkeyden osoituksia. Se, mikä on ehkä jäänyt vähemmälle ja huomioimatta, on asioiden todellinen tärkeysjärjestys. Että se Isoin ja Olennaisin asia, Tärkein ja Aarre, on se toinen ihminen ja se, että me jaksamme yhdessä olla ja elää elämää eteenpäin.

Uskallan olla enemmän oma itseni. Palaudun takaisin menneisyyteen hyviin asioihin liittyen; päiviini mahtuu työn ja opiskelun ohella kirjoja, valokuvaamista, luovuutta. Arvomaailmani on ollut toisista riippuvainen; siitä näkökulmasta että annan toisten mielipiteiden vaikuttaa omiini aika lailla. Enää se ei mene ihan niin. Huomaan osaavani olla töissäkin enemmän omanlaiseni, en muiden vietävissä, en manipuloitavissa, itsestäni ylpeä ja omia ajatuksiani puolustaen.

Haluan päästä eroon työroolistani.

Vaikeinta on oppia hyväksymään itselleen se, että kaikki eivät ole kanssani samaa mieltä. Pelkään, että ihmisten välille syntyy eroja, että minut luokitellaan, että saan vihamiehiä. Se ei ole tarkoitukseni. Jatkan silti näin kuin olen aloittanut, samalla tiellä, sillä tämän oppiminen tekee minulle niin hyvää.

Viisarit liikkuvat,
kello käy, aika kuluu.
Ja jossakin joku jo odottaa vuoroaan,
mutta me vain emme poistu.

Klinikalta sain hyviä uutisia. Kaikki näytti hyvältä, ovulaatio oli tapahtunut ja tällä kertaa ihan oikealta puolelta :) Nelikakkonen voisi siis olla elämän tarkoitus :) Aikataulu IVFään aikaistui parilla viikolla. Hiukan kauhistuttaa ajatus siitä, että toimenpiteet tehdään tämän hetken suunnitelman mukaan samalla viikolla kun on tiedossa keikka Helsingissä ja siskon häät, joissa toimin kaasona. Mutta en, en aio tätä enää siirtää.

Me ollaan niin kaivattu apuja. Ja vaikka mitään varmaa ei hoidonkaan kautta saada, tämä on oikea aika ja paikka ja tapa. Tämän polun kuljemme läpi.

Sitten huoli taas hiipii
vierelle,
nykii hihoista,
ei lähde vaikka kuinka yrittäisi
hätistellä,
vaikka siitä ei oikein edes tiedä
mistä se on.

Minulla ei oikeasti ole mitään hätää.
Kunpa muistaisin pitää silmäni ja korvani auki ja huomata kaikki ihanat, pienet asiat.

Omenan kuoressa on reikä.
Jos siihen painaa korvansa kiinni
ja kuuntelee tarkasti,
voi veden ja tuulen äänitlä erottaa
astioiden helinää.

Toukka tiskaa.

(otteet Risto Rasan runoista, yksi suosikkirunoilijoistani :) )

Lapsettomuudesta

Ostin ja olen lukenut. Kuten niin usein jo aiemmin, blogin kautta. Hienoja, koskettavia ja niin, niin osuvia tarinoita siitä, kun sydän ei täyty eikä eheydy.

Kiitos PNG, vielä kerran. Voimastasi ja rohkeudestasi.

Omalla polullani en kovinkaan monelle ole lapsettomuudesta kertonut. En ole uskaltanut enkä rohjennut, minulla ei ole ollut siihen vielä voimia. Tämä on niin raskas polku kulkea. Kevään aikana olen kuitenkin päässyt jonkin ison askeleen eteenpäin ja jo mietin sitä, että kerron avoimemmin ihmisille meidän tarinastamme: sopivalla hetkellä, keskustelun kuljettua aiheeseen, vertaistukena, ajatuksia herättämään. Jos sen teen, teen sen itseni ja meidän tähden. En jaksa enää kantaa syyllisyyden ja epäonnistumisen taakkaa harteillani, piilottaa ja kätkeä asioita sisälleni, rakentaa arkeeni valkoisia valheita, kokea olevani huonompi kuin muut, vähemmän nainen, vähemmän puoliso.

Siinä on riskinsä ja omat pelkonsa, joita joudun käsittelemään. Koen kuitenkin, että tämä vaihe on edessä seuraavana omassa henkisessä kasvamisessani ja jaksamisessani sekä siinä, että oppisin hyväksymään lapsettomuuden omalla ja meidän kohdallamme. Lapsettomuus kun ei ole kenenkään syy, niin vain osalle ihmisistä tapahtuu ja sen kanssa on opittava elämään. Minunkin, meidänkin, lähipiirimmekin.

Minä en vielä osaa. Enkä halua asiaa lopullisesti vielä pureskellakaan puhki. Huomenna on edessä klinikkakäynti yli puolen vuoden tauon jälkeen, muutaman viikon päästä aloitetaan lääkitykset, elokuun lopulla tehdään koeputkihedelmöitys. Kaikki konstit ja apukeinot on päätetty käydä ja kulkea läpi, ennen kuin niiden suhteen luovutetaan ja siirrytään muihin ajatuksiin, toisenlaiseen elämään.

Yhtäkkiä, vaikean vaikean vuoden, masennuksen ja alakulon, suuren sydämen surun ja menetyksen käsittelyn jälkeen ja yhä siitä toipuen, olen niin innoissani, että se hätkähdyttää ja hämmentää. Salaa olen jo hiukan toiveikas, onnellinen mahdollisuuksista ja avunsaamisesta ja siitä tosiasiasta, että hoitoja jatketaan. Nyt on aika taas aloittaa.

Olen onnellinen siitäkin (kornistakin?) ajatuksestaja havainnosta että jatkuvan luomuna yrittämisen ja epäonnistumisten jälkeen, voi aikataulutuksen, tikutuksen, lämpöjen mittailun, kalenteriseksin ja limojen tutkiskelun aiheuttaman stressin siirtää harteilta pois. Tuntuu hyvältä turvautua lääketieteen apuun hormonihoitojen, punktion, siirtojen ja ultrausten kautta. Saattaa lapsi aluilleen laboratoriossa, vieraiden ihmisten toimesta, parasta tulosta toivoen.

Eihän se toteutuessaan niin tapahdu kuin toivoisin; että lapseni saatettaisiin alulle meidän kahden kesken ja että onnistuisimme siinä ilman apuja. Elämä ei vaan mene suunnitelmien mukaan eikä raskautumiseen liittyen mikään hoitokaan takaa yhtään mitään. Todennäköisyydet ovat aina mukana.

Lapsettomuuden polku on pitkä ja raskas, mutta niin, niin opettavainen.

Voimia ja halauksia kaikille teille, jotka samalla polulla kuljette. Olette mielessäni usein.

Lainaus

Tarvitset kattilan ja patjan
ja vettä. Ja mitä muuta?
Jotain jonka vuoksi nukkua
tai sitten tuijotella kuuta.

Tarvitset katon pääsi päälle
ja seinät. Ja mitä muuta?
Jotain jonka vuoksi herätä
kun aamu soittaa pihapuuta.

Ja sinä aivan yksinkertaisesti
tänäänkin hengität.
Jokin elää. Kuulet äänet, monet äänet
kuulet ainakin lähimmät.

Tarvitset lujan päätöksesi,
sen, minkä olet tehnytkin -
että täällä minä elän
enkä käänny takaisin.

- Ilpo Tiihonen -

Omistettu Ystävälleni

Kiitos L,
että olet olemassa ja lähellä.
Olet aina ollut.
Tiedän, että en ole yksin.


Roadmap

Jotka tulevat suorinta tietä,
saapuvat tyhjin taskuin.
Jotka ovat kolunneet kaikki polut,
tulevat säihkyvin silmin,
polvet ruvella,
outoja hedelmiä hauraassa säkissään
Niin se ystäväni on, niin se on,
että eksymättä
et löydä perille

- T. Tabermann -

Perusasioiden äärellä

Kun hän oli väsynyt, pakotin hänet jatkamaan.
Kun hänen oli nälkä, en antanut hänen syödä.
Kun hänen oli jano, annoin hänen odottaa.
Kun hän oli surullinen, pakotin hymyilemään.
Kun hän halusi leikkiä, käskin olla järkevä.
Kun hän oli sairas, en hoitanut häntä.

En koskaan kiittänyt häntä tai antanut tunnustusta hyvästä työstä. Olin häntä kohtaan
julma, sydämetön, inhottava ja ajattelematon. Vuosien ajan yritin päästä hänestä eroon, häpesin häntä, ajattelin että hän ei ole tarpeeksi hyvä.

En pitänyt mistään hänessä.
En pitänyt hänen kasvoistaan.
En pitänyt hänen tukastaan.
En pitänyt hänen äänestään.
En pitänyt hänen vartalostaan.
En pitänyt edes hänen nimestään.

Hänestä ei koskaan tullut mitään, hänellä ei koskaan ollut rahaa, hän oli täysi nolla, täydellinen pettymys.

Kunnes eräänä päivänä katsoin peiliin ja päätin: koska olen ainutkertainen, ainutlaatuinen, ihmeellinen, lahjakas ja älykäs, minun on muutettava mielipiteeni hänestä ja alettava todellakin pitää enemmän itsestäni.

Lähde.

Mikähän siinä on, että tämä on niin vaikeaa?

Osuma ja upotus

Lapsuuden idoli

Ihana uni on sellainen jossa
ruukussa kasvaa luita,
makeita häränhäntiä
ja koiranherkkuja muita.


Ihana uni on sellainen jossa
taikakynän saisin.
Silläpä maailman kauneimman runon
heti kirjottaisin.

- Elina Karjalainen -


**************************

Voisi olla aika haalia lapsuudenkodista kaikki Uppo-Nalle -kirjat omaan kotiin talteen. Lukea tarinat läpi ja ihastua uudelleen. Osaan vieläkin suurimman osan runoista ulkoa <3

Rannalla

Maailman kaunein runo, joka on kulkenut mukanani jo vuosien ajan ja jonka mukana lähetän ajatuksen. Toiveen.


Rannalla

Ihanat vaaleat pilvet
liukuvat taivaalla.
Hiljaa ja lumoavasti
Laulaa ulappa.

Aaltojen hyväilystä
hiekka on väsynyt.
Tulisit aivan hiljaa,
Tulisit juuri nyt.

-Saima Harmaja-

Kirja-minä

Pakko oli testata. Hyvä kirjahan tuo on. Ja analyysikin osuu kohdilleen... :)

You're Watership Down!

by Richard Adams

Though many think of you as a bit young, even childish, you're
actually incredibly deep and complex. You show people the need to rethink their
assumptions, and confront them on everything from how they think to where they
build their houses. You might be one of the greatest people of all time. You'd
be recognized as such if you weren't always talking about talking rabbits.


Take the Book Quiz
at the Blue Pyramid.

Ajatus tälle isojen askelten ottamisen ajalle

On avattava ovia; on suljettava niitä.
On muistettava sulkea taakse jäävät ovet. On muistettava
hengittää.

Pirkko Saisio: Punainen erokirja

Osaatko löytää ihmeen?

Kerrottiin metsässä jossa
ketulla oli ketunhäntä kainalossa...

että kettu pitää siellä ketunleipäpuotia
ja varis saappaita, kun se on muotia...

että lampaankääpää ei löydä ilman lammasta
eikä sudenmarjaa ilman sudenhammasta...

että käärme sylkee pitkin saniaisen pieliä
ja nahkansa nylkee ja puhuu käärmeenkieliä...

että kynsilaukka ei kynsi eikä laukkaa
mutta puree suuta joka sitä haukkaa...

että jänönapila on paljon jänöäkin arempi
mutta jaloistaan jänis on sitä parempi...

ja että kurjenpolvia ja linnunsilmiä
voi luonnossa nähdä ilman luontofilmiä...

niin kerrottiin metsässä jossa ei muita
pitänyt olla kuin puita puita puita...

- Kirsi Kunnas-

Onni

Olen onnellinen ja onnellinen siitä, että olen onnellinen. Pitkään aikaan kun ei ole ollut hyvä olo.

Luen Kirsi Kunnasta ja Tiitiäisen Pippurimyllyä. Siellä on seassa vanhoja tuttuja juttuja ja suosikkirunojani, mutta luettuani kirjaa lapsen silmillä ja palaten ajatuksissa takaisin omiin lapsuudenmuistoihin ja tunnelmiin, löysin muutaman uuden suosikkirunon kiehuvien perunoiden, Haitulan ja Peikko Pikkuluisen lisäksi ;)

Tämä päivä olkoon julistettu Onnelle ja se, kuten elämäni juuri nyt, menee näin:

Onnimannin Onni

Oli kerran Onnimanni
ja Onnimannilla onnenpyörä.
Kun kukko aamulla kiekaisi
ja onnenpyörä pyörähti
aurinko esiin pilkahti
eikä ollut päivä pielessä.

Se oli Onnimannin onni,
ettei oven pielessä
ollut oravanpyörä ja orava
ja kiire mielessä.

-Kirsi Kunnas-

Haltijoita ja neniä

Hain tänään kirjastosta kirjan, jota olen himoinnut jo pitkään. Se oli hetken aikaa varauksessa akateemisessa kirjakaupassakin, tuloillaan siis ihan ikiomaksi, mutta en raaskinut. Niin kova oli hinta ja niin ohut oli lompakko.

Luin ja ahmin ja ihastelin kuvia, myyttejä ja menneisyyttä. Moni tuttu asia sai selityksen ja olen innoissani omista juuristani.

Ote kirjasta Puiden kansa (Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo) sivulta 62-63.

"Jokaisella ihmisellä on oma haltijansa, joka varjelee ja suojelee häntä. Jos loukkaa haltijaansa, voi sen menettää ja saada metsännenän: oudon sairauden, joka tekee rauhattomaksi, silmät kipeiksi ja ihon rupiseksi. Metsässä säikähtäessä voi metsä lähteä liikkeelle, "hinkautua". Metsän olento tunkeutuu ihmiseen ja aiheuttaa metsännenän.

Joskus metsä lumoaa siellä liikkujan. Silloin joutuu metsänpeittoon, tuonpuoleiseen maailmaan, jossa aurinko nousee lännestä ja laskee itään. Maanpäälliset virrat juoksevat vastakkaiseen suuntaan, puiden latvat ovat alaspäin ja ihmiset kävelevät jalat jalkoja vasten.

Metsänpeittoon voi myös joutua astuessaan erehdyksessä haltijan polun poikki.


Kun joutuu metsänpeittoon
salaperäinen verho erottaa muista
muuttuu oudoksi kiveksi, kannoksi tai mättääksi
häviää maahan ja nousee maasta
metsä kääntää silmät
ei tunne tuttuja paikkoja
ei kastu, vaikka sataa
näkee ja kuulee outoja asioita
näkee etsijät, mutta kukaan ei häntä näe eikä kuule
ei voi arvioida ajan kulkua
on käännettävä puku väärin päin tai riisuuduttava, jos haluaa pois

Etsijä
lähtee vastakkaiseen suuntaan, kuin mistä etsittävän ääni kuuluu
vaihtaa kengät vääriin jalkoihin ja lakin väärinpäin päähän
laittaa takin oikean hihan vasempaan ja vasemman oikeaan käteen
kääntää etsittävän eläimen jäljen kotiinpäin
pieksee maata ja sanoo: "päästä irti nyt!"
taikoo muurahaispesillä tai polkujen risteyspaikoissa
sitoo metsän: panee punaisella villalangalla kolme närettä yhteen
laittaa paholaisen mulkut pihtiin: kiven painoksi oksalle tai tikkujen päälle
katsoo ja kutsuu kadonnutta puun juurien tai länkien alta
katsoo vedestä, näkyykö metsänpeitossa olevaa."

Olen ihastunut ;)

Kalevalan päivänä

Yön aikana ulkomaailman ilme muuttui. Aamuyöllä vielä satoi viiman voimalla lunta, mutta nyt päivän edetessä viime on muuttunut hiutaleiden hiljaiseen leijumiseen ja pakkasen kiristymiseen.

Koira ei ollut pysyä housuissaan päästessään metsään. Lunta! Puunrunkojen yli ja ali mentiin, nuuskittiin kaikki kuusenjuuret ja ravisteltiin niskaan karisseet lumipaakut kilpaa pois. Lunta!!!

Talvi näyttää, tuntuu ja tuoksuu talvelta.
Asiat ovat taas paikoillaan, hiukan enemmän.

Kalevalan päivän kunniaksi aion virkistää ja entrata suomalaista identiteettiäni ja unohtaa ne vähäisetkin jenkkihaihatukset ja eu-kriteerit. Tänään lämmitetään sauna ja liotetaan löylyvedessä koivun lehtiä, syödään hernekeittoa torstain kunniaksi ja liikutaan ulkona. Jos olisin maalla, pilkkoisin puita, veistelisin haloista lastuja, sytyttäisin nuotion ja kävisin avannossa uimassa kovan vihdonnan päälle.

Suomalaisuus ja suomalaisena oleminen on hieno asia. Olen omaa suomalaista identiteettiäni pohtinut viimeisen vuoden aikana paljon, ja olen huomannut olevani varsin tiukassa siteessä juuriini ja kotimaahani. Kuulun tänne melankolisen luonteeni, jurouteni, luonnonläheisyyteni ja metsienkin kautta. Olen osa Suomea. Maailmalla reissatessa oppii arvostamaan kotimaan tapoja ja arvoja sekä yhteiskuntaa, vaikka niissä paljon epäkohtia onkin. En tiedä, onko lottovoitto syntyä Suomeen, mutta olen onnellinen siitä, että täällä asun ja elän.

Olen kiinnostunut siitä, miten suomalaisuudesta on tullut juuri tällainen kuin se ja me olemme. Kalevala on parhaillaan luettavana. Kovin pitkälle en ole siinä vielä päässyt, sillä poljentoon tottumiseen ja sanojen ymmärtämiseen menee aikaa eikä katkonainen lukeminen oikein tunnu hyvältä. Entisten aikojen vahva ja jylhä tarinaperinne, uskonto, pakanallisuus, sanojen ja kielen muuttuminen hyppää kirjan sivuilta tähän päivään, ajatuksissani olen jo kaukana, muinaisissa ajoissa, Tapion metsässä. Voin vain kuvitella, miten 1800-luvun viimeiset tarinankertojat ja suullisen perimätiedon välittäjät ovat vallanneet kertomahetkellä koko kylän väen lumoihinsa. Miten väkivahvaa ja vaikuttavaa se onkaan ollut, Kalevalassa "eläminen" ja tunteiden välittäminen. Sellaista haluaisin joskus kokea. Mahtaakohan Vienassa tai Inkerissä vielä perinteen ylläpitäjiä löytyä....

Suomen kieli omassa erikoisuudessaan on sopiva pari Kalevalan myyteille ja hahmoille. Ulkomailla ollessa on mukavaa vapaasti keskustella matkakumppanin kanssa, kun kukaan ympärillä oleva ei ymmärrä halaistua sanaa siitä, mistä puhutaan. Mikä vapaus! Tanskalaisen ystäväni mukaan suomen kieli kuulostaa venäjältä, mistä olen täysin eri mieltä. Hän ihmettelee voimakkaita konsonantteja ja sitä, että jokaisen sanan ensimmäisellä tavulla on aina paino. Suomen kielessä jokainen kirjain lausutaan, joten ero tanskan kirjaimien ja tavujen "nielaisuun" ja sanomatta jättämiseen on melkoinen. Ihmetystä aiheuttaa myös pitkät sanat ja sijamuodot. Niitä on monta kertaa opetettu ja selvennetty, sillä ystäväni on asiasta vilpittömästi kiinnostunut. Kielioppi on hänelle loogisempaa ja järkevämpää kuin oma.

Suomalaisuus ei ole pelkkää junttiutta, juroutta, takapajuisuutta, känniörvellystä ulkomailla ja Tallinnan laivalla tai Venäjän alusmaana olemista. Suomalaisuus on myös rehellisyyttä, suoraa puhetta, luonnonläheisyyttä, reilua tekemisen meininkiä, laatua, aitoutta. Eksotiikkaa.

Tämä päivä on loistava päivä perinteille, myyteille ja omalle sisäiselle suomalaisuudelle!

Lyökämme käsi kätehen,
sormet sormien lomahan,
lauloaksemme hyviä,
parahia pannaksemme,
kuulla noien kultaisien,
tietä mielitehtoisien,
nuorisossa nousevassa,
kansassa kasuavassa:
noita saamia sanoja,
virsiä virittämiä
vyöltä vanhan Väinämöisen,
alta ahjon Ilmarisen,
päästä kalvan Kaukomielen,
Joukahaisen jousen tiestä,
Pohjan peltojen periltä,
Kalevalan kankahilta.

ote Kalevalasta.

Pakahtumista

Näin pitkästä aikaa aamun pimeän. Unihiekkojen ja pöpperön takaa se muuttui hiljalleen tummasta hämäräksi ja on nyt jo melkein valoisa. Kirkas, hehkeä, raikas. Vaikka ei aurinkoa näykään, ulkomaailma tuntuu erilaiselta, jotenkin läsnäolevammalta kuin ennen. Minulla on nyt vertauskohteena aamun mustuus ja hämäryys. Olin sen jo ehtinyt unohtaa.

***

Ihan kohta lähden liikkeelle. Lähiön liikkeiden avattua ovensa käyn niissä pyörähtämässä. Tein jo listan, hoidan kaikki kerralla, koitan välttää heräteostoksia. Laitoin asioille numerot, lisäselvitykset, määrät ja osaan jopa huutomerkit. Nämä ensin. Kunpa nyt jaksaisin vaan kaiken enkä kipuilisi jälkeenpäin. Uhkana on taas asioiden lykkääminen.

***

Radion aamutoimittaja räkättää. Uskomatonta, miten joku (jotkut) jaksaa työkseen päpättää ja puputtaa, riekkua ja kälättää. Puhuisi edes normaalisti ja fiksuista asioista. Sinnittelen silti, koska musiikki on loistavaa. Mielentilaani sopivaa, sovitettua. Vapauttavaa. Se saa minut itkemään, musiikki, ja täyttämään onnesta tai jostain syvältä kumpuavasta melankolisesta onnelllisuudesta. En tiedä, olenko onnellinen, luulen, että olen. Olen minuuntunut ja tunnen voimakkaasti. Olen siitä mielissäni, sillä huomaan eron aiempaan kylmyyteen ja kyynisyyteen ja se on merkittävä. Olen onnellinen siitä, että ainakin kuvittelen muutoksen johtuvan lääkkeiden lopettamisesta ja olen askelen lähempänä todellista minääni, kun kroppani saa toimia siten kuin se toimii ja on tarkoitettu. Leijun pinnalla, kevyesti, suuntaan satamiini ja annan aaltojen keikuttaa. Ehkä olen höyhen, kaikki hahtuvat vastaanottamassa tuulen vireitä. Herkistyneenä. Koen niin paljon ja niin monet asiat saavat minut itkemään. Lähinnä onnesta, liikutuksesta, vaikuttumisesta. Niin, vaikuttuminen, se on hyvä tunne. Sen voi koeka kauhuleffan aikana tai romanttisena hetkenä, vessassa mahan alkaessa toimimaan tai kynttilän valossa, mieli tyhjänä ja samalla avoinna.

***

Olen askelen lähempänä itseäni. Tällä viikolla olen edistynyt, tehnyt asioita, hemmotellut itseäni, voimaantunut. Rikkinäisestä on tulossa ehjempi myös henkisesti. Viikkooni on kuulunut ystävien tapaamista, tarpeellisia ostoksia, lukemista, käsillä uuden luomista, huolehtimista. Tavallista enemmän olen hieronut neniä koiran kanssa vastakkain, maannut lattialla otus kainalossa, tuoksutellut turkin tuoksua ja kuunnellut elämän ääntä. Tuhinaa. Siinä metelissä on rauha ja merkitys. Oivallinen opetus.

Löysin sieluuni sopivaa musiikkia. Taustaksi toiminnalle ja pakahtumisille. Päivittäin takerrun useita kertoja johonkin riimiin ja säkeeseen, soittimen melodiaan, komppiin. Eniten kuitenkin leijun tunnelmissa ja siirryn niiden inspiroimana omaan maailmaani ja tilanteisiin. Liikutun varsin herkästi, joten koen onnellisuutta useita kertoja päivässä. Pieninä pätkinä kerrallaan, sellaista totaalista onnellisuutta, jossa on vaikea jopa hengittää.

Ja mikä voima ja mikä energia lähteekään liikkeelle!!!

Uusia tekemättömiä asioita ja ideoita vilisee päässä ja joudun toppuuttamaan itseäni tekemästä niitä kaikkia, rynnimästä liikaa. Hillitsen, kehittelen, laitan ylös, suunnittelen. Ovia on taas niin paljon ja mieleni tekisi juosta kaikista sisään ja katsoa mitä sieltä löytyy; onnellisia loppuja vaiko umpikujia, uusia alkuja. Haluaisin päästä ulos tästä asunnosta, maailmaan, uusiin ympäristöihin, uusiin paikkoihin. Haluaisin päästä ulos tästä pääni maailmasta; vaihtaa ajatuksia ja asenteita, muuttua ihanneihmisekseni, sellaiseksi ehjäksi, vahvaksi ja kauniiksi, jollaiseksi haluan kasvaa, avata sydäntä ja muuria, astua ovista ja valloittaa. Kaikki on minusta itsestäni kiinni, tiedän sen, eikä kukaan jarruttele. Itse olen itseni este ja hidaste, kun elän laput silmillä ja tulpat korvissa enkä usko ennen kuin pohjamudista itseni löydän.

***

En ole keksinyt mitään muuta tarkoitusta elämälle kuin rakkaus. Itsensä rakastaminen siten, että olo on tasapainoinen ja itsevarma. Että on sinut itsensä ja maailman kanssa, jolloin ylä- ja alamäistä selviää sopeutumalla uudelleen, välillä luovimalla ja huopaamalla, mutta selviää kuitenkin. Ilman suuria traumoja ja murheita, painavia maahan asti köyristyneitä hartioita ja asennosta johtuvia välilevyn pullistumia.

Minä siihen suuntaan ja opettelen kuuntelemaan itseäni, luottamaan siihen, mitä itse itselleni sanon ja miltä asiat kuulostavat. Yritän löytää esiaikojen henkiä, luonnon voimia, aisteja ja vaistoa itsestäni, sillä tiedän, että niihin voin luottaa. Rakastan lujasti ja saan saman rakkauden takaisin moninkertaisena. Mitä enemmän rakastan, sitä enemmän saan enkä koskaan tule tyhjäksi. Ja mikä riemu rakkauden takaisinsaamisesta tuleekaan! Olen tärkeä ja ainutlaatuinen, Valittu. Sillä kokemuksella opin rakastamaan itseänikin, kun koitan nähdä vikani ja puutteeni toisen silmin. Nyt siihen pystyn, siihen on mahdollisuus tämän rakkauden kanssa enkä tiedä miten päin olisin sen asian suhteen. Olen niin pakahduksissani! Olen oppinut sen, että rakkaus vapauttaa, rikkoo kahleet. Rakkaus tuntuu hyvältä, potkii eteenpäin, suvaitsee, hoitaa, kritisoi ja kannustaa. Kannustaa, vaikka ei ymmärtäisikään täysin, näkee se näkee kuitenkin sen, mitä olen ja mitä sisälläni on. Mihin minulla on mahdollisuus kasvaa. Rakkaus on elämän kantava voima, jaksamisen energianlähde uusiutuen koko ajan.

Ja minä leijun yltäkylläisyydessäni tänä aamuna, kun on jo kirkasta ja selkeää.

When I am down and, oh my soul, so weary;
When troubles come and my heart burdened be;
Then, I am still and wait here in the silence,
Until you come and sit awhile with me.

You raise me up, so I can stand on mountains;
You raise me up, to walk on stormy seas;
I am strong, when I am on your shoulders;
You raise me up... to more than I can be.

You raise me up, so I can stand on mountains;
You raise me up, to walk on stormy seas;
I am strong, when I am on your shoulders;
You raise me up... to more than I can be.

There is no life - no life without its hunger;
Each restless heart beats so imperfectly;
But when you come and I am filled with wonder,
Sometimes, I think I glimpse eternity.

You raise me up, so I can stand on mountains;
You raise me up, to walk on stormy seas;
And I am strong, when I am on your shoulders;
You raise me up... to more than I can be.
You raise me up... to more than I can be.

Secret Garden: You raise me up