Valoja ja varjoa

Tämä kuu on kiitänyt kuin tuulispää lävitseni. 

Se on tapahtunut hitaasti, valumalla, 

pitkinä päivinä, 

loputtomassa odotuksessa, 

väsymyksessä, itkussa, 

surussa. 

Se on kulunut laukaten, hulmuten, 

energialla, 

vavisten ja vavisuttaen.

Olen ollut tietoinen, läsnä, elänyt hetkessä. Pakottanut kuuntelemaan maailmaa ja itseäni. Varastamaan hetkiä vain itselleni, itsekkäästi, enemmän kuin pitkään aikaan.

Ja se voittojen määrä! Askeleita eteenpäin, taantumista taaksepäin, uskaltamista ja avautumista,

avoinna oloa. Päätöstä siitä, että otan hetken ja tulevan vastaan sellaisena kuin se on ja yllätän itseni. Olen avoin kaikelle ja kaikkialla.

Olen yllättynyt siitä yksinkertaisuudesta ja helppoudesta, mitä elämä voi parhaillaan olla. Olen yllättynyt siitä, että olen onnistunut näkemään pientä ja kääntämään likaisen puhtaaksi. Olen yllättynyt siitä, miten paljon voimaa oman itsen kuuntelu ja kannustaminen saa aikaan. Olen yllättynyt siitä, että joskus peiliin katsoessa olen saanut hymyn takaisin ja jopa tykännyt siitä.

Tämä taival alhaalta masennuksesta ja ahdistuksesta on raskas ja vaikea. Niin paljon voimaa alakuloisuus ja ahdistuneisuus vievät. Pelko pysäyttää, epäusko lamauttaa, toivottomuus saa jäämään peiton alle. Aion kuitenkin opetella olemaan enemmän itsekäs, vaikka masennus pahimmillaan on ehkä itsekkyyden huipentuma. Aion kääntää sen toisenlaiseksi ajatukseksi ja maailmaksi.

Silloin minä kiidän,

energialla, voimalla,

vavisten,

vavisuttaen

eikä aika aja minusta enää ohi.