Varjossa auringon alla

Jotenkin sitä on
edelleen
sumussa sekaisin
vailla suuntaa.

Surullinen.
Ahdistunut.
Muserruksissa kaiken alla.

Jokin minussa on avautunut.
Annan kaiken valua pois,
annan kaiken tulla vastaan
annan periksi ahdistukselleni
ja pelkään olla auki.
Pelkään näyttää sen, miltä sisuksissani tuntuu.
Pelkään muita, mutta pelkään olla myös yksin.

Jännitys laukeaa,
keho kipuilee
mieli laukkaa, ravaa, heittelehtii.
Hetkittäin en enää tiedä,
sataako vai paistaako.
Tämä uuvuttaa minut.

Osaan kuitenkin jo olla välillä
auringossa
kirkkaudessa
nähden jokaisen lokin
kukan ja värin
tässä hetkessä
ihan täysillä.
Vaikka en naurakaan tai
heittäydy elämään,
osaan yhä katsoa ja nähdä.

Minä myllerrän
kaivan sormeni elämäni multaan
kylvän siemeniä
ja mietin,
millaiset alut juurtuvat.

Elossa

Olen yhä täällä.

Olen ollut takana, hiljaisuudessa, 

verhojen kahinassa,

keskellä liikenteen melua,

elämän melskettä,

näkymättömissä näkyen vain niille,

keille voimani ovat riittäneet.

Nyt olen purkanut itseni auki ja

aloittanut mosaiikin kokoamisen uudelleen.

Tällä kertaa teen sen omilla ehdoillani.

Jonkin aikaa on täällä blogissa ollut hiljaista. En ole kadonnut enkä poistunut minnekään. Muutaman kerran viimeisten kuukausien aikana olen käynyt lukemassa muiden kuulumisia ja kurkistelemassa virtuaalimaailmaan, mutta en ole jättänyt niistäkään käynneistä mitään merkkiä, kenellekään. Olen pahoillani, sillä niin monia asioita ja ihmisiä on ollut kuitenkin ikävä.

Olen tarkoituksella jättäytynyt taka-alalle ja hiljaisuuteen. Sellaiseen arkeen, jossa tehdään vain ne välttämättömimmät, ollaan paljon läsnä, puhutaan ja pussataan ja innostutaan pienistä asioista silloin, kun sellaisia mieleen tulee. Olen ollut useita kuukausia sairaana ja useita viikkoja sairaslomalla, joten huono fyysinen kuntoni on valtavasti vaikuttanut mielialaan. Nyt, edelleen toipilaana ja antibioottidieetillä ollessa, valoa on jo näkyvissä. Vointini paranee hitaasti, mutta kuitenkin kohenee ja perheelle pyhitetty aika on auttanut valtavasti. Käyn edelleen säännöllisesti keskustelemassa psykologin kanssa, mistä on ollut valtavasti apua. Olen aloittanut ulkoilun ja perheliikunnan, startannut opiskelut, järjestänyt itselleni töissä tekemistä ja kotona opetellut ottamaan omaa aikaa. Olemme käyneet jo muutamilla tuttavilla kyläilemässä ja sitä kahdenkeskistä laatuaikaa lapsenhoitajan avustuksella on myös järjestetty. Hiljalleen sulaudun osaksi muutakin maailmaa ja elämää näiden neljän seinän sisällä oleilun sijaan.

Vuoden vaihtumisen kautta päätin lähteä toimimaan toisin ja nyt, muutaman kuukauden jälkeen, huomaan jo tuloksia tapahtuneen. Paikoitellen on jo hetkiä, jolloin olen nauranut sydämeni pohjasta ja uskaltanut sanoa, miltä minusta oikeasti tuntuu. Silloin tällöin olen sanonut jo "ei" sen ainaisen suostumisen ja tekemisen sijaan. Olen opetellut olemaan siivoamatta, järjestelemättä, suunnittelematta kauppalistaa ja sen sijaan käyttänyt aikaani enemmän lattialla konttaamiseen, leikkimiseen, lumienkeleiden tekoon pihalla ja lukemiseen. Niin, ajatelkaahan. Olen alkanut lukea ja vaikka se keskittyminen ja heittäytyminen on edelleen hankalaa, kirjani etenee kuitenkin. Ja olen tullut tädiksi, mikä on matkana ollut äärimmäisen kivulias ja vaikea. Nyt, pientä vastasyntynyttä poikaa jo sylissä pidelleenä, osaan kuitenkin jo iloita ja rakastaa täysillä. Voisin sanoa, että olen onnellisempi ja kokonaisempi kuin aikoihin, vaikka huonojakin hetkiä edelleen usein on. Olen oppinut olemaan enemmän läsnä ja sitä kautta myös selvittämään itselleni sitä, mikä minulle oikeastaan on tärkeää. Sellaisia perustavanlaatuisia ajatuksia ja kysymyksiä kuin "mitä minä haluan" ja "miksi". Sen sijaan että kuuntelen aina muita, olen myös kuunnellut itseäni.

Niin paljon asioista ja tapahtumista on kiinni vain omasta asenteesta ja siitä, antaako muiden viedä ja uskaltaako tarttua unelmiin kiinni. Ei kukaan tule minua täältä kotoa hakemaan eikä kukaan muu kuin minä voi olla onnellisuudelleni esteenä. Olen katsonut peiliin, paljon, ja on lohdullista nähdä sieltä jo pilkahduksittain se ihminen, jonka minua rakastavat ihmiset näkevät.

Olen parempi katsomaan kuin todella näkemään. Ja mitä lähemmäksi pitäisi katsoa, sitä vaikeampaa se on. Onneksi minulla on muutama aina ajantasalla oleva peili kotona antamassa sitä palautetta. Tätä nousua ja toipumista ei tapahtuisi ilman heitä <3 br="">

Matkalla

Elämän vuoristoradalla

elän nousussa ja laskussa,

heittelehdin,

kiihdytän 

kiepun,

voin pahoin,

kiljun.

Välillä tuntuu, 

että vauhti pysähtyy täysin.

Odotan.

Työntäisikö joku?

Kokeilen, jaksanko itse

lisätä vauhtia,

kiihdyttää, 

mennä eteenpäin ja 

ylittää ylämäen.

Nyt.

Olen kieputusvaiheessa

ja siinä kohtaa,

missä on paha olla.

Missä pitäisi hypätä pois,

tyhjän päälle.

Antaa maailman ratkaista se,

mihin putoan

ja miten siitä selviän.

Selviänkö?

Silti,

toinen jalka jo vaunun ulkopuolella

ja ote irtoamassa

mietin,

mitä seuraavan mutkan takaa löytyy.

Arjen luksusta

Näinä päivinä,
synkkyyden hetkinä,
on positiivisuus kaivettava esiin väkisin.

Villapohjalliset kengissä.
Puhtaat lakanat,
legopalikka laukussa.
Hyvältä tuoksuva käsirasva,
suklaakonvehti työpöydällä,
kirja luettuna,
elokuva teatterissa.
Ilta yksin kotona.

En näe arjessani hyvää enkä oikein jaksa edes yrittää.
Sainpahan kuitenkin jonkinlaisen listan aikaiseksi.
Luksusta sekin.

Alkupisteessä

Minä riisun tätä raskautta itsestäni pois.

Piilotan muistojen laatikkoon äitiyskortin ja taitan sen väliin ainoat kuvat pikkuisesta. Taitan ne varoen, hellästi, kuvia katsomatta. Ne on saatava talteen sitä hetkeä varten, jolloin uskallan niitä kunnolla taas katsoa. Hävitän raskaustestit, pesen ne muutamat jo käyttöön ehtineet äitiyshousut ja laitan vaatteet säilöön. Pois silmistä. Perun sovittuja aikoja, kumitan niitä kalenterista pois.

Koitan poistaa mielestäni sinne jo pesiytyneitä ajatuksia, suunnitelmia tulevasta. Tulevat lomat täytyy ajatella erilailla, työhön pitää suhtautua uudella asenteella, valmistumiseen pitäisi kai laittaa enemmän paukkuja nyt, kun kevään aikataulu meni uusiksi.

Tarkkailen kehoani, äärettömän paljon. Pelkään kipuja, pelkään niiden kertovan epäonnistuneesta toipumisesta. En halua takaisin sairaalaan kohtaamaan hoitohenkilökunnan katseita ja kliinistä suhtautumista siihen, mitä on tapahtunut. Ikävöin tunnetta raskaana olemisesta ja hyvästelen päivittäin viimeisiä oireitani; vatsan turvotusta, rintojen vihlontaa. Vielä ei kahvi kunnolla maistu, ei viinikään oikein mene alas. Mustelmat kämmenselässä ja kyynärtaipeissa alkavat jo haalistua. Jaksan jo liikkua hieman paremmin, joten kroppani on varmaan jo osan menetetystä verestä saanut korvattua. Edelleen pyörryttää ja huimaa ja aika ajoin näen tähtiä. Se hermostuttaa, mutta samaan aikaan tuntuu sopivalta rangaistukselta.

Syytän itseäni, moitin, jossittelen. Olen vihainen kropalleni, olen vihainen soluilleni ja miehen siittiöille, olen vihainen maailmankaikkeudelle ja sille, joka tämän asian tielleni asetti.

Päivä toisensa jälkeen palaudun takaisin aikaan, joka mielessäni kuuluu muille. Arkeen, johon kuuluu työ ja velvollisuus työnantajaa kohtaan, äitinä olo ja vastuu pojasta, puolison rooli ja parisuhde. Siinä arjessa ei ole paljoa tilaa minulle itselleni ja nyt taas on mietittävä uudelleen se, miten saan asiat enemmän tasapainoon. Raskaus nimittäin on jokaisella kerralla saanut minut tuntemaan itseni paremmaksi, ehjemmäksi, tärkeämmäksi, hyväksi ihmiseksi. Raskaana ollessani on itsetuntoni vahvimmillaan ja minussa on eniten voimaa. Kaikista sen aiheuttamista peloista ja epävarmuuksista huolimatta.

Riisun itseäni paljaaksi. Aloitan itsetunnon kasaamisen taas alusta. Kyseenalaistan kaiken. Ihan kaiken. Tämän elämän, työn, opiskelun ja parisuhteen. Kun tästä hiljalleen taas lähden, millä asenteella menen? Mikä on tärkeysjärjestykseni nyt ja mitä elämältä haluan? Mitä enää uskallan ja mihin uskon? Teenkö asioita toisin vai samalla tavalla kuin aiemmin, uskallanko kohdata itseni uudelleen ja muuttua? Taas?

Kotona on ollut hyvä olla muutaman päivä ihan yksin. Nukkua, levätä, itkeä. Olla hiljaa hiljaisuudessa. Kuunnella asunnon ja ulkomaailman ääniä. Kuunnella hengitystä. Hiljalleen alkavat sanat muodostua ja sisäisestä tunteesta tulee jotain käsiteltävämpää. Ehkä kohta pystyn jo puhumaan. Välillä ajatukset käyvät jo pidemmällä tulevaisuudessa ja suunnittelen jo toimenpiteitä uusille muutoksille. Annan sen puuskan kuitenkin mennä vielä ohi, tasaantua ja odottaa aikaa, jolloin pystyn ajattelemaan realistisemmin. Sillä välillä tulee hetkiä, jolloin en pysty hengittämään. Maailmaa ei silloin ole, elämällä ei ole väliä. Ainoa mitä on, on kipu ja suru, rikkinäinen sydän.

On pystyttävä luopumaan, niin monella eri tavalla.

On oltava paljaana, kohdattava,

katsottava peiliin

ja toisten ihmisten silmiin.

On annettava anteeksi,

itselleen.

Puettava uusi elämä päälleen

yhtä kokemusta rikkaampana.

Ehkä jonain päivänä ymmärrän,

mikä merkitys tällä oli.

Miksi näin kävi.

Mikä asia vaati näin kovan hinnan.

Alkoi elokuu

Se on minun kuukauteni. Olen syntynyt elokuussa. Tunnen jo syksyn kuulostelut sateiden ja auringon paisteen takaa, haistelen iltaisin viilenevää ilmaa, jossa on jo lupaus hämäryydestä. Näin kesän kutistuessa kasaan alan minä vahvistua. Innostun taas asioista ja koen olevani vahvempi. Elävämpi, enemmän paikallaan ja omillani.

Elokuu herättää joka vuosi, edelleenkin, ajatukset opiskelusta ja uusien harrastusten aloittamisesta. Taidan elää elämäni loppuun saakka lukuvuosirytmissä; syksyisin asiat alkavat ja käynnistyvät ja keväällä ne päättyvät. Lisääntyvä valo alkaa ahdistamaan ja alkava kesä paahtaa loputkin innot minusta ulos. Itse kesä kuluu pakollisen juhannuksen vieton ja lomahääräämisen kanssa. Kesäisin suoritan eniten pakottaessani itseni tekemään asioita ja väkisin nauttimaan siitä, että on valoisaa ja lämmintä. Tuntuu, että joka paikkaan pitäisi ehtiä, paljon pitäisi nähdä ja tehdä ja siinä sivussa koko ajan tulisi vaan rentoutua. Ihan vaan sen takia, että on kesä.

Niin on käynyt nytkin. Edelliset neljä viikkoa mies vietti kesälomaansa ja me menimme ja teimme aikas lailla. Päivärytmit olivat kaikilla sekaisin ja se aiheutti kesäflunssien ja joukolla puhkeavien hampaiden ohella rikkinäisiä öitä ja kiukkuisia päiviä. Vaikka olikin kivaa se, että aamuisin sain jäädä nukkumaan pidempään, myönnän, että ensimmäisen viikon jälkeen aloin jo laskemaan päiviä siihen, että miehen loma loppuisi. Toissapäivänä hän sitten lähti takaisin töihin ja rauha laskeutui taas arkeen. Olen ollut paremmalla tuulella, sillä olen saanut päivisin touhuta kaksin pojan kanssa ja ne pienet päiväunihetket olla ihan yksin.

Tämä kuu on viimeinen kuukauteni kotona näin. Koen vahvasti sen, että näistä päivistä on nautittava ja otettava kaikki irti. Oltava läsnä pojan kanssa ja valmistauduttava henkisesti muuttuvaan arkeen. Ajoittain ahdistun edelleen vahvasti ja tänäänkin tulevan tarhan hiekkalaatikolla oli pakko vaan itkeä. Silti, olen yllättynyt siitä, miten paljon jo odotan tulevaa. Töihinpaluun ajatteleminen laukaisi minussa ahdistuksen ja masennuksen jo vuoden vaihteessa ja sen siivittämänä olen koko tämän vuoden ollut todella maassa ja syvissä vesissä. Nyt kuitenkin, kun muutoksen ajankohta lähestyy, odotan sitä jo. Pelkään, kauhistun, ahdistun, mutta myös innostun. Välillä tuntuu, että töihinmeno on maailmanloppu ja välillä taas tuntuu siltä, että uusi elämä alkaa. Minun elämäni.

Itsekästä? Kyllä, ehdottomasti.

Kyseenalaistan tämän päätöksen edelleen joka päivä ja useita kertoja päivässä ja pohdin uudelleen eri vaihtoehtojen hyvät ja huonot puolet. Välillä olen täysin vakuuttunut siitä, että teinpä mitä tahansa, olen aina Huono Äiti ja kelvoton kasvattamaan lasta. Kaiken sen sotkun alta kuitenkin päädyn aina siihen tulokseen, että minä en voi täällä kotona hyvin. Uskon, että palatessani osa-aikaisesti töihin ja saadessani maailmaani muutakin ajateltavaa ja tehtävää, minusta tulee iloisempi ihminen, parempi puoliso ja onnellisempi äiti. Olen valmis ottamaan jopa sen riskin, että masentuneena palaan takaisin töihin, joista kaksi vuotta sitten jäin pois työuupumuksen vuoksi. Aion koittaa tehdä siellä asioita toisin, antaa uudelle työlle ja useiden yt-neuvotteluiden kautta uusiutuneelle organisaatiolle vielä mahdollisuuden ja katsoa, miten tässä käy. Olen kuitenkin osan viikosta vielä kotona pojan kanssa ja hänen ehdoillaan meidän arkemme tulee muotoutumaan. Ei sen nipottavan, suorittavan ja kunnianhimoisen liian kiltin työntekijän, kuten elämäni aiemmin meni.

Ja jos homma ei toimi, niin sitten se ei toimi. Minä jatkan hoitovapaata tai alan tosissani tekemään opinnäytetyötä. Riskinsä uusille yt-neuvotteluille ja irtisanomisellekin on olemassa, mutta omalle kohdalleni sattuessa se olisi ehkä enemmänkin onnenpotku kuin maailmanloppu. 

On siis jopa kivaa aloittaa tämä elokuu uuteen "lukukauteen" valmistautumalla. Hiljalleen ohjaan minun ja pojan päivien rytmiä tulevien työ- ja hoitopäivien rytmiä vastaavaksi ja aloitamme tarhaan tutustumiset. Omat opinnot laitan ainakin syksyksi tauolle, mutta kalenteri ja penaali on sentään jo hankittu töitä varten. Reppua en itse tarvitse, mutta tuolle pienelle tarhaan lähtijälle taidan sellaisen kyllä käydä ostamassa :)

Elossa, edes hiukan

Olen ollut pitkään poissa. Täältä blogista ja samalla koko elämästä. Olen kääriytynyt syvälle itseeni ja elänyt läpi päiviä, jolloin on ollut todella paha olla. Niin paha, että olen suunnitellut mielessäni jo muistokirjoitukset miehelle ja pojalle. Olen miettinyt merkitystä ja olemassaoloa ja sitä, mikä on arvokasta ja mikä ei ja siinä kaaoksessa löytänyt itseni pohjamutien alapuolelta.

Samaan aikaan olen elänyt vahvasti. Olen kokenut voimakkaita tunteita ja kyseenalaistanut kaiken. Olen ajatellut asioita, joita en uskalla sanoa ääneen, mutta itsekseni pohdin niitä ankarasti ja vakavasti. Ne ovat ajatuksia, joista voisi ääneen sanottuna ehkä joutua suljetulle osastolle, saada lapsensa huostaanotetuksi ja parisuhteenkin loppumaan. Olen herännyt aamuihin, joissa en halua nousta sängystä ylös enää ikinä ja aamuihin, joiden ainoa pelastus on ajatus siitä, että aika kuluu ja muutamien tuntien päästä on jo ilta ja tämä kamala päivä on ohi. Olen elänyt konkreettisesti hetkessä, tavoitellut elämää eteenpäin vain minuuttien tai varttien verran ja ollut äärettömän tietoinen siitä, mitä nyt on. On pitänyt hengittää ja keskittyä siihen, jotta pääsisi aamukahvin keittämisestä sen juomiseen saakka.

Tässä hetkessä, tällä hetkellä, on oloni jo kevyempi. Olen tehnyt paljon töitä oman jaksamiseni eteen, vaikka yleensä en niin ajattelekaan. Kriittinen, vaativa, armoton ja rankaiseva puoleni minussa ei ikinä näet ole tyytyväinen. Kun jaksan hymyillä ja olla hetkiä jo rauhassa, huomaan kyllä itsestäni ne yritykset ja tiedän, että olen koittanut ja että jotenkin, jollain kummalla tavalla, tästäkin taas mennään yli. Kun mikään muu ei enää auta, on ollut pakko suuttua itselleen ja pakottaa itsensä olemaan armollinen. On pitänyt katsoa peiliin ja hokea miljoona kertaa mielessään se, että olen hyvä ja tärkeä ja minulla ei ole hätää. Ja vaikka on tuntunut siltä, että minulla itselläni ei ole enää mitään väliä, en ole voinut luovuttaa kesken. Maailmassa ja elämässä on nyt osallisena pieni poika, jolle olen keskipiste.

Se ylösnousu alkaa pienistä asioista. Varastan hetkiä itselleni; tein listan asioista, jotka ovat kivoja ja joista pidän ja yritän tehdä niistä viisi joka päivä. Aina ei onnistu, jään tappiolle, mutta on olemassa jo päiviä, jolloin olen tehnyt enemmänkin. Hengitän. Pysähdyn ja hengitän ja puhun itselleni. Tiedostan juuri sen hetken ja nimeän oman mielialani itselleni ääneen. " Olen surullinen/vihainen/pettynyt/väsynyt/iloinen/ahdistunut/onnellinen, koska....". Iltaisin, ennen nukahtamista, teen rentoutusharjoituksen, keskityn hengittämiseen ja muistelen päivän aikana tekemäni pysähdykset läpi. Se auttaa. En ole päivääni niin pettynyt, koska olen oppinut sen, että saman päivän aikana saatan olla monenlaisessa tunnetilassa ja niille kaikille löytyy aina selitys. Uni tulee helpommin.

Koitan hoitaa myös itseäni ja huomioida omaa fyysistä tilaani. Kävin pari kertaa fysioterapeutilla ja aloitin keskustelukäynnit psykiatrin kanssa. Lääkärien ohjeiden ja vaatimusten mukaan käytin ehkäisypillereitä kahden kuukauden ajan, mutta päätin lopettaa ne. Niin ahdistunut ja masentunut olin jo ennen niitäkin, että pienikin riski lisäsynkkyydelle piti ottaa pois. Oloni on nyt parempi, joten päätös oli oikea.

Olen kohdannut pelkojani. Kävin töissä ja olen sinne palaamassa reilun kuukauden päästä. Olen hakenut muualle töihin ja lähtenyt useammin ulos ihmisten ilmoille. Olen hakenut apua neuvolasta, psykiatrilta ja lääkäriltä. Olen hankkinut pojalle hoitopaikan lähitarhasta.

Vaikka ajoittain minun tekisi mieli luovuttaa, olen elämässä kiinni taas. Jotenkin, vahvemmin. Ristiriitaista on se, että ne asiat, jotka oloani ahdistavat, tekevät sen myös paremmaksi. Pelkään omia ajatuksiani, mutta samalla tiedostan sen, että en ole ainoa ihminen, joka niitä miettii. Vaativa puoli minussa tuomitsee ajatukseni rankalla kädellä ja siitä johtuen syyllistän ja syyllistän, välillä tuntuu että loputtomiin. On kuitenkin ihanaa löytää itsestään myös se armollinen puoli, joka osaa ajoittain antaa periksi ja vähän jo hemmotellakin.

Tämä on yksi elämäni kasvunpaikoista, jossa parhaillaan rämmin. Kuoriudun, olen paljaana ja hiljalleen eheydyn uudeksi. Paremmaksi.

Vahvuuden juurilla

Vaikka olisit tänään rikki, älä pelkää.
Rikottu rakastaa hellemmin.
Rikottu huomaa herkemmin.
Rikottu tuntee syvemmin.
Rikottu rakentuu vahvemmin.
Ehjimmät meistä on tehty sirpaleista.

*******

En tiedä, kenen kirjoittama tämä on, mutta on lohdullista ajatella, että joku muukin on käynyt tämän läpi. Vielä tärkeämpää on lukea se, että tämän rikkinäisyyden keskeltä on mahdollista löytää se armollisuus, jolla palaset kasataan yhteen, uudella tavalla, uuteen nousuun. Lohtu ja hyväksyntä, ne ovat asioita, joita juuri nyt tarvitsen.

Kasvaminen ei ole mahdollista ilman kurottelua uusiin suuntiin,

rikkomalla maata ympärillään ja juurruttamalla juuriaan koskemattomaan maaperään.

Pitää kyseenalaistaa, pitää uskaltaa.

Antautua alttiiksi ympäristön reaktioille

ja uskoa itseensä.

Kertoa ja kuunnella,

huomata aamun nousu ja illan kajo

ja siinä välissä

elää kokonainen päivä,

kokonainen elämä.

 

Valoja ja varjoa

Tämä kuu on kiitänyt kuin tuulispää lävitseni. 

Se on tapahtunut hitaasti, valumalla, 

pitkinä päivinä, 

loputtomassa odotuksessa, 

väsymyksessä, itkussa, 

surussa. 

Se on kulunut laukaten, hulmuten, 

energialla, 

vavisten ja vavisuttaen.

Olen ollut tietoinen, läsnä, elänyt hetkessä. Pakottanut kuuntelemaan maailmaa ja itseäni. Varastamaan hetkiä vain itselleni, itsekkäästi, enemmän kuin pitkään aikaan.

Ja se voittojen määrä! Askeleita eteenpäin, taantumista taaksepäin, uskaltamista ja avautumista,

avoinna oloa. Päätöstä siitä, että otan hetken ja tulevan vastaan sellaisena kuin se on ja yllätän itseni. Olen avoin kaikelle ja kaikkialla.

Olen yllättynyt siitä yksinkertaisuudesta ja helppoudesta, mitä elämä voi parhaillaan olla. Olen yllättynyt siitä, että olen onnistunut näkemään pientä ja kääntämään likaisen puhtaaksi. Olen yllättynyt siitä, miten paljon voimaa oman itsen kuuntelu ja kannustaminen saa aikaan. Olen yllättynyt siitä, että joskus peiliin katsoessa olen saanut hymyn takaisin ja jopa tykännyt siitä.

Tämä taival alhaalta masennuksesta ja ahdistuksesta on raskas ja vaikea. Niin paljon voimaa alakuloisuus ja ahdistuneisuus vievät. Pelko pysäyttää, epäusko lamauttaa, toivottomuus saa jäämään peiton alle. Aion kuitenkin opetella olemaan enemmän itsekäs, vaikka masennus pahimmillaan on ehkä itsekkyyden huipentuma. Aion kääntää sen toisenlaiseksi ajatukseksi ja maailmaksi.

Silloin minä kiidän,

energialla, voimalla,

vavisten,

vavisuttaen

eikä aika aja minusta enää ohi.

Voimallisuutta

En keksi parempaa otsikkoa niille ajatuksille, mitä mielessäni pyörittelen. Sitä sekamelskaa ja kaaosta on vaikea lähteä kuvaamaan, purkamaan sanoiksi, mutta minun täytyy koittaa. Tähän kipuiluun ja ahdistukseen on tultava loppu, olen jo niin puhki.

On ollut voimasanoja ja -tekoja, voimallisia tunteita. Kiukuttelen ja sätin itseäni, ruoskin jopa sanallisesti. Pahassa olossani jätän syömättä ja koen jonkinlaista tyydytystä siitä näläntunteesta. Kyllä, se on minun tapani olla "itsetuhoinen", se on aina ollut niin. Ei kovin fiksua oman jaksamisen kannalta, mutta onneksi sentään en ole totaalisessa syömälakossa. Siihen en pysty. Joskus aiemmin on itsetuhoisuuteni mennyt hieman pidemmälle, mutta enää en siihen pysty. Ajattelen sitä kyllä ja mietin aiempia motiivejani ja päätöksiäni, mutta enää ja nyt ei ole sellaisten asioiden aika.

Ajatukset käyvät välillä syvällä, sellaisissa mietteissä, joista tunnistan masennuksen ja voimakkaan sellaisen. Olen ollut tässä pisteessä jo aiemminkin, joten diagnoosia ei tarvitse mennä lääkäriltä hakemaan. Tiedän tapani ja ajatuksieni logiikan ja tunnistan minulle tyypillisen oireilun. Tiedän jopa keinoja, jotka ovat aiemmin auttaneet ja joilla olen päässyt tästä yli. Vaikka syyt ovat taas erilaiset, ovat ne samat teemat siellä taustalla kummittelemassa. Minun heikkouteni ja kompastuskiveni, jotka uudelleen ja uudelleen nousevat pintaan, kun elämässä tapahtuu muutoksia tai olen tilanteessa, jossa niitä pitäisi tehdä.

Olen rutiineihin turvautuva en uskalla pyytää apua, olen huono ottamaan riskejä ja kaikista huonoin, kaikista, olen kertomaan siitä, miltä minusta tuntuu. Kun lopulta olen siinä pisteessä, että suu aukeaa, ollaan jo pitkällä pohjamudissa ja uupuneena ja koko tilanne on jo itsessään absurdi. Hysteerinen nainen itkee ja purkaa sellaisia asioita, jotka oikeasti ovat tässä maailmassa pieniä murheita eikä saa olotilaansa ja elämäänsä ojennukseen. Ympärillä olevat hätkähtyvät, pelästyvät ja minulle tulee tunne siitä, että teen vaan kärpäsestä härkäsen ja jatkan itseni vähättelyä. Tiedän ja tajuan kyllä realiteetit, sillä analysoin ihan kaikkea kaiken aikaa. Järki kertoo, missä mennään ja mihin olisi hyvä suunnata, että muutos tapahtuisi ja tästä hetkestä ja tunteesta pääsisi eroon. Se on vaan se sydän ja tunne, mikä laittaa vastaan ja haparoi. Elän elämääni järjen mukaan enkä vieläkään uskalla luottaa omiin tunteisiini ja niihin ajatuksiin, mitkä ovat minua itseäni. Ja ne tunteet kun vallitsevat joka paikassa ja koko ajan, niin käyn itseni kanssa kamppailua ihan koko ajan.

En luota enkä arvosta itseäni tarpeeksi. Olen epävarma. Haluaisin uskaltaa hypätä ja katsoa rohkeasti sitä, mitä eteen tulee ilman, että alkaisin murehtia epävarmuudesta.

Sillä kun mietin elämääni taaksepäin, olen kuitenkin noita hyppyjä aiemmin tehnyt. Olen niihin pystynyt. Ääritilanteessa tosin, aina silloin kun oma jaksaminen on kortilla, mutta kuitenkin. Tällä kertaa panoksena on kuitenkin muitakin ihmisiä kuin minä, en voi ajatella itsekkäästi. Tai sillä "millään ei ole mitään väliä" -meiningillä, kuten aikaisemmin, sillä nyt minun tekemisilläni on väliä.

Kuten on myös minun jaksamisellani ja onnellisuudellanikin. Myös muille kuin itselleni.

Tänään aloitin suuni avaamisen neuvolassa ja se oli juuri niin kamalaa kuin pelkäsinkin. Kotona olin aivan puhki. Kun mies tuli kotiin, menin sängylle pitkälleni ja nukuin kaksi tuntia, sikeästi. Nyt, mieli työstää asioita jo uudelta kantilta. Sillä uskalsin! Miten uskaltaisin lisää? Mahdollisuuksia siihen kyllä tulee, sillä olen varannut ajan psykologille ja neuvolassa sovimme ylimääräiset käynnit kesälle ihan vain minun jaksamistani ajatellen. Seuraava askel olisi varmaankin puhua miehen kanssa tästä. Niin, me asumme ja elämme samassa asunnossa ja puhumme kyllä päivittäin, mutta siitä, mitä meille oikeasti kuuluu, ei ole puhuttu pitkään aikaan. Minä en osaa aloittaa sitä keskustelua siten, kuin haluaisin ja luulen, että mies ei tiedä, miten minua lähestyisi. Kun välttelen, kiukuttelen ja taidan kohdella häntä vähätellen vaikka en sitä tarkoitakaan. Olen kamala. Minun pitäisi myös kertoa asioista ystäville ja muulle perheelle. Ystäviä ei vain juurikaan ole ja tuntuu kohtuuttomalta kaataa omaa epävarmuutta ja ahdistusta heille kannettavaksi. Koen olevani vaivaksi ja energiasyöppö, huono ystävä. Omille vanhemmille puhuminen taas tuntuu liian raskaalta. He reagoivat asioihin niin voimallisesti että siitä tulee minulle enemmän surua ja murhetta kuin tukea. Siskon kanssa taas en ole läheinen ja vaikka voisinkin kertoa, koen hänen arvomaailmansa ja näkemyksensä loukkaavina. Ei hän niitä varmaankaan niin tarkoita, mutta jo pelkkä ajatus niistä kommenteista ja lohdun sanoista ärsyttää.

Joten, mitä tässä rupeaisi. Jotain pitäisi muuttaa. Isot kuvioita olen laskenut paperille ylös ja vaihtoehdot ovat pitkälti ne, että jatkan hoitovapaata ja me laitetaan talous tiukempaan kuriin ja samalla koitan saada opinnäytetyön valmiiksi ja paperit kouraan. Tai sitten menen syksyllä töihin ahdistumaan ja poika menee hoitoon, kuten nyt suunnitelma on, ja jossain siinä arjessa koitan saada opinnäytteen tehtyä. Tai sitten poika menee hoitoon ja minä jään kotiin tekemään opinnäytetyötä ja talous on vieläkin tiukempi. Tai irtisanoudun työstäni, kärsin kolmen kuukauden karenssin ja saan ansiosidonnaista, jonka aikana koitan valmistua ja etsiä oman alan työn, sellaisen joka motivoi eikä tee minua sairaaksi. Olen pohtinut eri vaihtoehtoja nyt jo neljän kuukauden ajan enkä osaa tehdä niiden välille eroa. Mietin, mikä on parasta pojan kannalta ja mikä taas tuntuisi minusta hyvälle ja miten mies ei kuormittuisi liikaa. Ja miten me taloudellisesti selvitään. Nyt ajattelen niin, että kukaan meistä ei ole onnellinen niin kauan kuin minulla on paha olo, joten ehkä sen mukaan tulisi priorisoida? Ajankohta valmistumiselle olisi tässä ja nyt ja niiden paperien saamisen kautta avautuu ovi motivoivimpien töiden saamiselle. Se vaatisi minulta vaan ponnistusta ja työn tekoa, sinnikkyyttä ja tahdonvoimaa ja jotenkin vaan tuntuu että olen nyt niin väsynyt, että voimia siihen muutokseen ei ole.

Aamulla on vaikeaa nousta ylös ja päivisin tulee ahdistuskohtauksia. Olen ärtynyt, hermostunut, kiukkuinen ja ilkeä. Ruokahalu on huono ja paino laskee. Kaikki energia menee siihen, että jaksan hoitaa poikaa ja touhuta hänen kanssaan, koitan antaa tämän mielialani vaikuttaa häneen mahdollisimman vähän. Onneksi hän voi hyvin, nauraa ja on onnellinen, joten en kai mikään maailman paskin äiti kuitenkaan ole, vielä ainakaan.

Tämän kaiken kirjoittaminen ylös, konkreettisiksi sanoiksi, ja ajatus siitä, että hetken päästä painan nappia ja lähetän tämän julkisesti luettavaksi, on absurdi. Mitä ihmettä? On vaan nyt olo siitä, että asiat on uskallettava sanoa ääneen. Ja minun tapauksessani kirjoitettava ne ylös ensin. Ehkä tämä "tempaus" ja rohkeus on sitä jossain syvällä minussa olevaa alkuvoimaa, joka lopulta saa asioita tapahtumaan ja päätöksiä syntymään. Sitä leijonaemoa ja oman itsensä puolustajaa, joka aiemmin luultavasti pelasti henkeni ja toisella kerralla takasi turvallisemman raskausajan. Mitä se tällä kertaa voisi saada aikaan... ehkä ison kasvun minussa ihmisenä ja ennen kaikkea äitinä ja puolisona. Sekä oman sydämen kuuntelemisena. Olen hukannut itseni ja nyt, tässä risteyksessä, tässä elämänsuuntien jumissa, pitäisi se oman suunnan tie osata valita oikein. Niin että meillä kaikilla olisi parempi olla.

Kerään itseeni voimaa pienillä asioilla. Sellaisilla hippusilla, jotka kuvastavat minua itseäni. Lempikukilla ja -yrteillä parvekkeella, rakkailla esineillä näkyvillä, musiikilla, villasukilla, metsän tuoksulla. Koitan saada itselleni säännöllisesti hetken omaa aikaa ja koitan poistua täältä neljän seinän sisältä pois. Sekä yksin että pojan kanssa. Haaveilen telttaretkestä, mahdollisuudesta kirjottaa ja lukea, käydä elokuvissa tai taidenäyttelyssä ihan yksin. Haaveilen siitä, että minulla olisi koira täyttämässä sydämeni isoa koloa edes osittain ja tehden minusta ehjemmän, enemmän itseni. Haaveilen siitä, että edes hetkeksi tulisi se hyvä tunne ja ajatus siitä, että juuri nyt ja juuri tässä on minulla hyvä olla, juuri näin.

Hetkiä; pieniä, ohikiitäviä, välttämättömiä

Sinivuokot metsän reunalla, leskenlehdet ajotien varressa. Puistot, joissa ei vielä heilu yhtäkään keinua. Ylisuuret rattaat pienelle miehelle, joka elää viimeisiä vauvavuoden päiviään. Lintujen loppumaton sirkutus, joka miltei sattuu korviin. Pölypilvet kävelytiellä, rahina pyörien alla. Talvitakki, joka lämmittää jo liikaa.

Tennareissa on hieman kevyempi kävellä. Parvekkeella on jo lämmin ja mietin, milloin sinne jaksaisi laittaa kukkia talvisten havujen sijaan. Ehkä ensi viikolla? Asunnossa on keskeneräisiä projekteja, joille on mielessäni asetettu nyt takaraja. Ennen ensimmäisiä syntymäpäiviä on aika saada ne valmiiksi. Pieniä asioita, muita isoja minulle, joka näitä seiniä päivä toisensa jälkeen tuijottelen. Teen listoja asioista ja koitan olla tehokas. Mitä enemmän teen, sitä parempi on olla. Pysähtyminen on nyt pahasta.

Kävin terveyskeskuksessa. Edelliset neulanpistot olivat vielä näkyvissä, kun uutta laitettiin viereen. Hoitajakin oli sama. En sanonut mitään, hymyilin vain ja juttelin rattaissa odottavalle, ohitin kiusallisen tilanteen. Muutaman minuutin se vain kestää, mutta minuun se sattuu muutenkin kuin vain pistoskohtaan. Hävettää, surettaa, toivoisin että aihe ja syy olisi jokin toinen. Taas yksi viikko on mennyt hukkaan.

Kotona soitan putkeen lastenlaululevyjä. Niistä tulee parempi mieli. Laulamme, tanssimme, leikimme pantomiimejä. Ne soivat päässäni aamulla ensimmäisinä ja tuudittavat minut illalla uneen. Ne myös itkettävät; lohdulliset, lempeät, hellät sanat. Miten onnekas olenkaan, että voin niitä jollekulle laulaa. Ja miten nopeasti aika onkaan mennyt... en halua vielä siirtyä toisiin lauluihin.

Hoidan pieniä asioita pois. Laskuja, budjetoin, suunnittelen juhlia ja tulevaa kesää. Toivoisin, että olisi jo syksy, että tämä valoisuus olisi jo pois ja minun helpompi olla. Mutta sinne on matkaa, monta kuukautta. Pelkään ajan loppumista ja sitä, että elämä taas muuttuu. En ole vieläkään valmis ajatukseen töihin menosta ja hoitoon viemisestä enkä tiedä, saanko tunnettani muutettua toiseksi vaikka kuinka koitan.

Koitan niin kovin, monella eri tavalla. Selvitä päivästä, vaikeista hetkistä, mennä yli tämän alakuloisuuden ja ahdistuksen. Silti tuntuu, etten yritä tarpeeksi. Olen jääräpää, itsekäs, pelkuri. Haluan hautautua omaan kuplaani enkä yrittääkään sopeutua muuhun maailmaan. Tuntuu, että luovutan liian helpolla.

Illalla laitan taas kynttilät palamaan. Niitä on ripoteltuna ympäri asuntoa ja niiden sytyttämisestä on jo tullut tapa. Hämärässä, pienessä valon tuikkeessa on jotakin lohdullista. Se pieni valo ja toivo pitää minut elossa.

Erilaiset raskausviikot

Sitä helposti luulisi, että raskaus perheessä, jossa on kauan toivottu ja yritetty saada lasta hoitojenkin kautta, olisi lopulta spontaanisti onnistuessaan hyvä asia. Että tieto ja kokemus siitä, että raskautuminen onnistuu ilman lääkäreiden ja lääkkeiden apua, nostaisi itsetuntoa ja eheyttäisi tavalla, jota ei osaa sanoin edes kuvata. Varsinkin silloin, kun todetaan, että munasolu on kypsynyt ja irronnut ja kulkenut läpi sen munanjohtimen, joka aiemmissa tutkimuksissa on todettu tukkeutuneeksi ja joka alkujaan oli syynä hoitojen aloittamiselle. Että todellinen ihme ja kliinisesti todettu mahdottomuus on oikeasti tapahtunut. Meille.

Se ei ole hyvä asia. Ei ollenkaan. Olemme sen nyt oppineet. Olemme oppineet kantapään kautta sen, että jatkossa ei lasta enää yritetä luomuna, jos jatkoa enää tulee. Jos joskus raskaus lähtee käyntiin, siihen tulee kuulumaan ylimääräisiä verikokeita ja lääkärikäyntejä silläkin uhalla, että niitä varten pitää ottaa lainaa tai lähteä omaisuutta myymään. Jos raskautumisen mahdollisuus vielä joskus on olemassa ja saamme yrittämiselle ja hoitojen jatkamiselle luvan, on se lottovoitto. Siltä minusta juuri nyt tuntuu. Kun olen aiemmin oppinut ajattelemaan niin, että olen etuoikeutettu ja onnekas saadessani mahdollisuuden lapsettomuushoitoihin, on se onnekkuus nyt vaakalaudalla toistaiseksi. Aiemmin vaikeaksi koettu odottaminen hoitojen etenemisen suhteen, lääkityksen onnistumisen suhteen, kropan hoitovasteeseen, hoitojen onnistumiseen, keskenmenon pelkoon ja epävarmojen viikkojen ylipääsemiseen ja koko raskauden kulkuun, siihen että saa lapsen syliin, eivät nyt tunnu ollenkaan niin suurilta kuin tämä odotus. Odotamme lupaa raskauden yrittämiseen eikä sille odottamiselle ole olemassa aikataulua. Pelkään, että ikä ajaa minusta ohitse ennen kuin lupa ehkä joskus tulee. 

Mieli on niin täynnä ajatuksia ja sydän tunteita, että en osaa niitä kovin järkevästi kirjoittaa ylös. Saati että osaisin puhua asiasta. Emme ole kertoneet tästä vielä muille. Anoppi tietää hieman, sillä hänen apuaan tarvittiin lapsenhoidossa, kun jouduin sairaalaan osastolle viime viikolla ja tällä viikolla ravaamaan lisätutkimuksissa. On jotenkin vaikeaa löytää sanoja edes itselleen, miten osaisinkaan aloittaa asiasta kertomisen? Sen aika tulee joskus, kun tästä hieman tasaannun ja saamme kahden kesken asiaa käsiteltyä enemmän. Sen ajan täytyy tulla, sillä en jaksa tätä kaikkea ajatusten ja kysymysten tulvaa enää mielessäni pitää. Kirjoitan asiasta tänne, että pääsen jotenkin itseni kanssa eteenpäin.

*******

Kaiken kiukun, itkemisen, harmituksen, pettymyksen, järkytyksen ja pelon jälkeen sain viime viikolla kuulla lääkärissä niitä hyviä uutisia. Tähän sairauteen liittyen niin hyviä kuin nyt tässä vaiheessa voi olla. On kevyempi olla, mutta edelleen nuo samat tunteet jylläävät lujaa. Ei niihin kai auta muu kuin aika, päivä ja hetki kerrallaan eteneminen, tilanteen seuraaminen testein ja se tärkein, armollisuus itseä kohtaan. Onneksi kotona on isompi mies ja sylissä se pienempi,  jotka tekemisellään ja elossa olemisellaan saavat minut tuntemaan itseni jonkin arvoiseksi. Tärkeäksi, välttämättömäksi. Tarpeeksi rohkeaksi, jotta jotenkin tämänkin asian ylitse jaksan ja pääsen.

*******

RV 1: Tammikuu. Suunnittelukäynti klinikalla pakastealkioiden siirtoa varten. Lääkäri ehdottaa siirtoa saman tien, mutta päätämme odottaa vielä muutaman kuukauden. Nyt harmittaa.

RV 3: Oireet alkavat vahvoina, epäilys raskaudesta.

RV 4: Negatiivinen raskaustesti. Oireet vahvistuu, olo ajoittain kamala.

RV 5: Positiivinen testi. Soitto neuvolaan ja klinikalle. Pari päivää myöhemmin ensimmäinen kirkas vuoto ja kovemmat vatsakivut, jotka loppuvat muutaman tunnin päästä.

RV6:  Useita varmistustestejä vahvoine viivoineen. Maha turpoaa ja äitiysfarkut tulee kaivettua esiin. Tiputtelua.

RV 8: Maaliskuu. Klinikalla alkuraskauden ultra, jossa todetaan epämääräinen raskaus ja epäillään rypäleraskautta. Hcg on kuitenkin viikkoja vastaavalla tasolla ja normaali, joten päädytään lääkkeelliseen tyhjennykseen kotona. 

RV 9: Uusi ultra klinikalle, sillä tuntuu, ettei tyhjennys tapahtunut kunnolla. Kohdussa hieman materiaalia, joka lääkärin mukaan tulee itsekseen ulos eikä kaavintaa tarvita. Lähdemme ulkomaan matkalle reiluksi viikoksi.

RV 10: Raskausoireet nostavat uudelleen päätään.

RV 11: Positiivinen testi. Virtsatieinfektio. Oksettaa.

RV 12: Huhtikuu. Viivat testeissä vahvistuvat, herää epäily uudesta raskaudesta. Äkillisiä, rajumpia verenvuotoja hyytymineen, jotka muistuttavat edellisen raskauden hematoomasta. Silti, testit vahvasti positiivisia.

RV 14: Keskenmenon jälkitarkastus, jossa todetaan, että kohdussa ei ole alkiota vaan raskausmateriaalia edelleen. Lääkäri kertoo rypälemäisistä muodostumista ja tekee lähetteen verikokeisiin ja kaavintaan seuraavalle päivälle. Kaavinta tehdään päiväkirurgisena toimenpiteenä ja materiaali menee patologille tutkittavaksi. Muutaman päivän päästä menen osastolle virtsatieinfektion vuoksi ja tapaan lääkärin, joka kertoo rypäleraskauden todetuksi. Lähetteitä tutkimuksiin, kysymyksiä, hämmennys.

RV 15: Verikokeet ja keuhkoröntgen. Tiedon hakemista netistä. Lääkärikäynti, jossa todetaan keuhkojen olleen puhtaat ja hcg-arvon romahtaneen kunnolla viikon takaisesta. Kohtu on toipunut hyvin kaavinnasta.  Vielä on epäselvää se, onko rypäleraskaus täydellinen vai epätäydellinen. Sen tiedon saamiseen menee vielä viikkoja. 

RV 16 eteenpäin: Verikokeet viikoittain. Kun hcg on laskenut alle 5 yksikön, todetaan tämä raskaus päättyneeksi ja alkaa kuuden kuukauden varoaika. Hcg-arvoa seurataan silloin kuukausittain ja jos se ei nouse, puolen vuoden päästä voi aloittaa lapsettomuushoidot.

*******

Tällä hetkellä on tilanne siis hyvä. Suunta voi kuitenkin muuttua, sillä kohtuun on jäänyt istukan soluja, joiden käyttäytymisestä ei kukaan tiedä. Riskinä on rypäleraskauden muuttuminen istukkasyöväksi tai invasiiviseksi, jolloin soluja on tunkeutunut kohtulihakseen ja sen läpi ja siten päässyt muualle kehoon. Jos hcg-arvojen lasku hidastuu, pysähtyy tai lähtee nousuun, aloitetaan uudet tutkimukset, joilla pyritään selvittämään syövän mahdollisuus. Sitä ei välttämättä kehity arvojenkaan noustessa, jolloin on kuitenkin aiheellista aloittaa sytostaattihoidot. Syövän ilmaantuessa hoidot määräytyvät sen mukaan miten vakavaa se on etäpesäkkeiden sijainnin ja laajuuden perusteella sytostaattihoidoista kohdunpoistoon, sädehoitoihin ja etäpesäkkeiden leikkauksiin saakka.

Jos (ja kun) kaikki käy hyvin ja pääsemme jatkamaan hoitoja ja ne onnistuvat ja raskaus lähtee käyntiin, tullaan raskauden kulkua seuraamaan tiiviimmin mm. verikokeiden ja ultrien kautta. Rypäleraskauden uusimisen mahdollisuus on 1:76, kun sen on sairastanut kerran. Seurantaa tehdään myös lapsen syntymän jälkeen.

Jos jotakuta kiinnostaa lukea tarkemmin, ohessa on linkki lääketieteelliseen artikkeliin aiheesta. Aika selkeästi ja helppotajuisesti kirjoitettu, vaikka muutama sana pitikin selvittää.

http://www.terveyskirjasto.fi/xmedia/duo/duo92663.pdf

*******

Tästä lähtien taidan lotota viikoittain. Niin ”onnekas” olen tämän raskauden suhteen ollut. Ensin munasolu raivaa tiensä kohtuun tukkeutuneen johtimen kautta, mikä on todettu mahdottomaksi. Sen jälkeen se hedelmöittyy ja lähtee jakautumaan ja kiinnittyy, mitä on yritetty saada tapahtumaan neljän vuoden ajan. Raskaus ei ole normaali vaan kehittyy rypäleraskaudeksi, jota todetaan länsimaissa 1:1000 raskautta kohden. Toivottavasti minulla todetaan olevan epätäydellinen versio sairaudesta (3-4 % rypäleraskauksista), sillä sen riskit kehittyä istukkasyöväksi ovat paljon pienemmät kuin täydellisen. 

Pitäkää peukkuja.

Palasia

Elämä etenee jaksoittain. Pieninä palasina. Aamulla kiukuttelen peiton alla sitä, että täytyy nousta ja illalla, peiton alle takaisin kömpiessä, olen kiitollinen siitä, että selvisin päivästä. Päivät vaihtuvat, kellonaika vaihtuu. Tuijotan elämää ikkunasta ja unohdan mennä siihen mukaan. Olen sivustakatsoja, väsynyt seuralainen, pummilla matkustava.

On kulunut kuukausi siitä hetkestä, jolloin olimme ultrassa. Minä mietin, mitä tässä välissä oikein on tapahtunut. Mihin aika on mennyt? Ulkona on yhtä paljon lunta kuin silloinkin, vaikka välillä näkyi jo vihreää. Olen liikkunut paikoissa, viettänyt aikaani ulkomailla saakka, käynyt lääkärissä, suorittanut kurssin ja tentin kouluun, ollut liikkumassa, kasvattanut rairuohoa ja opetellut tekemään näkkileipää. Nyt tuntuu siltä, että aika ei liiku mihinkään. Sama huone, sama asunto, sama sää, samat ajatukset, sama mieli. Maailma ulkopuolella liikkuu, minä en. Muistan palasia sieltä ja täältä, mutta miten asiat johtivat toisiinsa.... sitä pitää jo miettiä erikseen.

Poika vanhenee tänään taas kuukaudella. Seuraavan kuukauden päästä on yksivuotispäivä. Meillä vuoden vanha lapsi, ajattelen ja kauhistelen asiaa. Aika menee vauhdilla, etenee salakavalasti ja jotenkin onnistuu huijaamaan minua ihan täysillä. Kun kuukaudet etenevät näin nopeaan, löydän itseni kohta jo töistä, pojan hoidosta, arjen ja kodin sekaisena. Ja minut itseni, mieleni...? En tiedä, selkenenkö vai muutunko entistä ahdistuneemmaksi.

Aika käy vähiin. Tuntuu, että ilma ja happi loppuu. Minun on ratkaistava se, miten tästä mennään eteenpäin siten, että tuntisin eläväni enemmän. Että olisi parempi olla.

Kevään alla

Tämä päivä on ollut täynnä välähdyksiä. Tiedäthän, sellaisia ohikiitäviä ajatuksia ja kokemuksia, jotka saavat pysähtymään. Ehkä se johtuu siitä, että aamulla päätin tehdä päivästäni paremman. Huomata asioita ja merkityksiä ja olla niistä kiitollinen, mitä ikinä sitten eteen tulisikaan. Nyt, illalla, kuutamon loistaessa sälekaihdinten välistä, olen iloinen siitä, että onnistuin. Olen käynyt tunteiden laajan kirjon päiväni aikana läpi.

Etenin hitaasti. Kiertelin satunnaisesti vastaantulevia kauppoja ja piipahdin sisään vain siksi, että en ole kuukausiin tai jopa vuoteen niissä käynyt. Hymyilin myyjille, tervehdin. Kiitin oven aukaisusta. Naisten vessassa intouduin keskustelemaan ventovieraan ihmisen kanssa ja se tuntui hyvältä. Tuntui, että tulin huomatuksi ja nähdyksi. Olin jotenkin inhimillinen. Katselin rakennuksia, rakennustelineitä, vastaantulevien ihmisten kenkiä ja mietin, miksi osalla on vielä täysi talvivarustus päällä ja osa on pukeutunut jo liiankin kevyesti. Huomasin, että kaupunkiin oli tullut paljon uusia liikkeitä, joista en ole ikinä kuullutkaan. Ja että joku paineli menemään jo shortseissa ja sandaaleissa. Kun aloin pohtimaan sitä, koska viimeksi olen täällä kävellyt, näitä katuja pitkin, ilman kiirettä ja yksin, piti pysähtyä. Siitä on aikaa.

Menin kahville ja kirjoitin ostamani postikortin valmiiksi. Toivon, että se ehtii oikeana päivänä perille. Siinä istuessani harmistuin siitä, että minulla ei ollut baskeria. Punaista sellaista. Sillä mikäpä olisi voinut olla somempaa ja hauskempaa kuin istua keskellä arkipäivää kahvilassa ihmisvilinän keskellä baskeri päässä croissantia syöden.

Parturissa seurasin kellosta sekunteja ja minuutteja ja odotin vain sitä, että tämä kamala reuhka muuttuu joksikin selkeämmäksi. En uskaltanut lyhennyttää niin paljoa kuin suunnittelin, arastelin. Kampaajan kanssa hihittelimme tiuhalle sänkikasvustolle, joka muutaman sentin mittaisena puskee läpi pitkien hiusten lomasta, ämän kamalan hiirenhännän ja soiron seasta. Lähdin hymy suupielessä pois. "Katsokaa, tässä kulkee nainen, tyttö, ihminen, joka näyttää taas normaalilta, joka kulkee kuten muutkin ihmisten ilmoilla, ostaa tavaratalosta asioita ja matkustaa linja-autolla. Siis varsin normaali tapaus!" Olisin voinut huutaa sitä mantraa ääneen, mutta jokin siveellinen minussa esti sitä tapahtumasta. Päädyin salaa hihkumaan asiaa sovituskoppiin.

Repäisin. Ostin jotain itselleni. Housut, neuleen ja paksun kaulahuivin. Kevään tulosta huolimatta. Alennusrekissä ollut huivi ei olisi enää enempää voinut näyttää minulta, joten se oli vain pakko ottaa mukaan. Tuoksuttelin erilaisia rasvoja, hajusteita, saippuoita ja päätin hemmotella itseäni yhdellä sellaisella.

Poliisiasemalla ei ollut suurta jonoa tällä kertaa. Ehdin hetken istua ja miettiä, miten asiani tiskillä esitän. Esittelenkö itseni, ojennanko vaan passin ja annan virkailijan siitä lukea vai tarvitsenko pätevämmän ja pidemmän perustelun. Hermostutti. Kun vuoroni tuli, menivät pasmat saman tien sekaisin. Joten istuin penkille, lykkäsin passin naiselle kouraan ja sanoin: "Tulin hakemaan poikani henkilökorttia." Hyvin se kai meni. En muista, mitä minulle sanottiin takaisin tai kysyttiinkö ehkä jotain. Mietin vain sitä, miten hyvältä tuon lauseen ääneen sanominen tuntui. Siinä minä istuin ja odotin, että saisin poikani henkilöpaperit. Minun poikani, olin jonkun äiti. Ensimmäistä kertaa äidin roolissa asioiden. Nousin ylös ja jäin vain katsomaan korttia, jossa oli pienen pojan kuva kolmessa eri kohdassa. Nauratti, hymyilin. Olin sanomattomalla tavalla ylpeä. Selkänikin oli jotenkin suoremmassa ja ryhtini parempi, askeleeni varmemmat.

Kirjakaupassa olisi voinut olla ikuisuuden. Minulla oli kuitenkin aikaa vain muutaman minuutin verran. Kaikesta näkemästäni ja kokemastani hullaantuneena ja väsyneenä olin jo missannut kaksi bussia, ihan vain pysäkillä seisten. Selkää ja vatsaa särki, olo alkoi huononemaan. Viimeisten päivien tapahtumat nousivat sitä kautta mieleen takaisin ja tuli jo ikävä kotiin. Peiton alle, sängyn pohjalle, kainaloon. En halunnut enää myöhästyä yhdestäkään bussista.

Linja-autossa istuessa huomasin, miten alitajunta tekee työtään koko ajan minun sitä rekisteröimättä. Olin ylpeä siitä, että olin pystynyt olemaan iloinen suurimman osan päivästäni ja unohtamaan surulliset asiat. Aivan kuten aamulla ajattelin ja päätin. Kun viereeni istui raskaana oleva nainen, huomasin kuitenkin sanovani itselleni, että "tuo oli kahdeksas tänään nähty maha". Muistin, että naistenvessassa pohdin sitä, olivatko roskikseen jätetyt terveyssiteet ihan vaan kuukautisten vuoksi käytettyjä vai olikohan kävijällä myös ollut keskenmeno päällä. Ja kahvilassa kahden lapsen kanssa ollut äiti aiheutti pahan mielen, siksi se croissantkin taisi mennä vähän väärään kurkkuun.

Ylös ja alas. Sivulle ja taakse.
Askel eteenpäin, toinen takaviistoon.
Niin minä kuljen.
Kuten kevätkin,
minäkin välillä hehkun ja loistan
ja itken sulamisvesiä virtanaan.

Tämä aika ja elämä on ollut pelkkää yllätystä toisensa perään. Jotta uskaltaisin aidosti innostua ja iloita, täytyy se minun nyt erikseen päättää tehdä niin. Mihinkään muuhun en jaksa enkä kykene. Pelkään pahinta ja toivon parasta, vaikka en enää uskalla edes ajatella, mitä ne voisivat olla.

Kaikki on näköjään mahdollista.

Valon noustessa, valoa pakoillen

Tämä hiirenhäntä.

Tämä unisten aamujen, 

nopeasti päällevedettyjen verkkareiden,

viipyilevien päivien,

orastavan valon

ja vähenevän, vähenevän ajan aika

tekee minusta harmaan.

Haen ympärilleni värejä.

Haen itseeni asioita,

joista löytäisin kipinän.

Olen epätoivoinen,

heittelehdin,

itken ja nauran vuorotellen.

Ajatukseni kiertävät kehää

enkä enää pääse eteenpäin.

Kieriskelen tunteideni kasassa,

heittelen oljenkorsia ilmaan

ja toivon, että tuuli nappaisi niistä jonkun.

Itse en jaksa puhaltaa niitä matkaan.

Kunpa löytyisi se järki,

joka ei sotisi tunteitani vastaan niin rajusti.

Kunpa uskaltaisin sanoa sen ääneen, toisille.

Seistä itseni takana.

Toiselle puolelle katsoen

Löysin laatikosta vuosien aikana keräämäni mielialakortit. Ne ovat postikortteja, joita olen pitkän ajan kuluessa ostanut satunnaisesti kirjakaupoista. Osa korteista on muilta saatuja; syntymäpäiväkortteja tai yllätyskortteja. Yhteistä niille on se, että kortin kuvassa on ollut jotain sellaista, mikä on saanut minut pysähtymään ja miettimään. Ehkä nauramaan, ehkä hiljentymään, joskus vaipumaan mietteisiin. Olen käyttänyt näitä kortteja masennuksen aikana työkaluinani. Korttien taakse olen kirjoittanut sanontoja, sananlaskuja, kirjoista löytämiäni lauseita ja opetuksia kunkin kortin ilmapiiriin ja kuvaan sopien. Eri mielialoissa ollessani olen sitten katsellut tunnelmaan sopivaa korttia ja lukenut sen takaa viisaita ajatuksia ja koittanut saada itseäni takaisin raiteille. Kurjimpina päivinä olen etsinyt sen masennuskortin ja laittanut näkyviin pöydälle pinon päällimmäiseksi. Se on silloin antanut minulle luvan olla reilusti masentunut ilman että kokisin siitä syyllisyyttä.

Korttini ovat minulle tärkeitä ja rakkaita. Ei niitä kukaan muu oikein ymmärrä, mutta miksi pitäisikään. Olin ne jo unohtanut ja niiden uudelleenlöytäminen herätti minussa paljon ajatuksia. Pahoja muistoja, mutta paljon hyviä tunteita siitä, miten vahva olen jaksanut heikoimmillanikin hetkillä olla. Mitä väliä sillä lopulta on, miten sairauttaan ja ongelmiaan työstää, mikä on hyvä tapa olla luova? Kun en pysty kirjoittamaan, olen sentään jaksanut lukea, pysähtyä miettimään ja kirjaamaan jonkin ajatuksen ylös. Pahimmassa ahdistuksessa olen vain jaksanut lukea noita lauseita ja saada niistä lohtua. Joskus olen vain jaksanut katsella, lukeminenkin on tuntunut liialta.

Huomaan nyt , että tarvitsisin uusia kortteja, uusia kuvia, uusia tunnelmia. On syntynyt niin paljon uusia muistoja ja viisauksia aikaisempien joukkoon. En enää halua palata kaikkiin aikaisempiin tilanteisiin ja tunnelmiin, vaan haluan päästä niiden yli. Saada elämäni tueksi positiivisuutta.

Osasta korteista syntyikin jotakin uutta. Minä olen kasvanut ja edennyt, eheytynyt uudella tavalla. Menneisyys on mennyttä enkä voi siihen enää palata muuten kuin muistojen kautta ja ne pahimmat muistot haluan osata kääntää voimavaraksi. Nähdä kolikon toiselle puolelle. Osa korteista muuntuikin pienen pojan laulukorteiksi, joissa kortin takapuolella on nyt kuvaan sopiva laulu. Aloitin kehtolauluista, sillä ne rauhoittavat, tyynnyttävät ja tuovat turvallisen olon. Kaikista pahin korttini on nyt iltojen tuki ja turva; laulajalle sanojen muistamiseksi ja kuuntelijalle nukahtamisen helpottamiseen. Eilen kokeilin ensimmäistä kertaa ja tuntui aikas käsittämättömän hyvältä pystyä iloitsemaan jostain sellaisesta, mikä on ennen henkinyt pahaa oloa.

Luulen, että terapeuttini olisi minusta ylpeä :)

Alla muutamia kortteihini kirjaamiani ajatuksia, jotka taas osuivat ja upposivat. Niiden alkuperästä en tiedä. Sitä en ole kirjannut ylös. 

Ole sovussa Luojasi kanssa, millaiseksi hänet sitten kuvitteletkin.
Ole sovussa sielusi kanssa, olkoot ponnistelusi ja toiveesi mitkä tahansa.
Ole oma itsesi.
Älä pelkää olla hellä.
Äläkä suhtaudu kyynisesti rakkauteen,
sillä kaiken arkipäiväisen roudan keskeltä se nousee kuin ruoho tuoreena joka kevät.

Äitiyden taimi

Pääni on aivan täynnä ajatuksia. Huomaan käyväni sisäistä keskustelua, pohdintaa ja jopa väittelyä itseni kanssa aika ajoin. Mietin isoja ja suuria ajatuksia siitä, mistä tässä maailmassa oikein on kyse, miksi minä olen täällä ja missä, missä se minun paikkani ja tilani oikein on. Välillä uppoudun niin syvälle, että kuljen kuin sumussa, unessa; askel on raskas ja hidas, äänet vaimenevat ympäriltä ja muuttuvat epämääräiseksi suhinaksi, bassojen kohinaksi, rajat ja reunat katoavat ja ympärilläni on vain sumeata massaa, värien ja muotojen rykelmiä.

Sitten, huomaan jonkin yksityiskohdan ja mielikuvitukseni lähtee laukkaamaan. Olen oppinut näkemään maailmaa pienen lapsen silmin ja ilahdun kovasti siitä, että osaan pysähtyä ja huomata, osaan nauraa, osaan luoda. Miten tavallisuudesta voi löytyä poikkeavaa, kun vain sen huomaa ja antaa ajatuksilleen vallan. Riemastua! Sillä hetkellä kaipaisin käteeni kynän ja toiseen vihkon, jotta voisin sen hetken taltioida itselleni ylös. Tai kameran ja kyvyn osata ottaa sellaisen kuvan, jolla saisin saman löydön välitettyä jollekulle muullekin.Juuri sellaisena kuin sen huomasin.

Olen niin täynnä, että pakahdun. Yhtenä hetkenä koen surua ja ahdistusta, toisena iloa ja energiaa. Harmistun siitä, että en osaa olla tasapainoisempi ja vaikka yritän järjellä käsitellä asioita ja vakuuttaa oppimiani asioita itselleni faktoiksi, löytää tasapainon, en siltikään osaa seuraavana päivänä toimia samoin. "Löydän" ne vanhat tutut jutut uudelleen; ahdistun ja ilahdun samoista asioista. Kuten aina ennenkin, palaan samojen asioiden ja teemojen pariin kerta kerran, päivä toisensa ja vuosi vuoden jälkeen.

Ehkä jonkinlainen armollisuus minussa on kuitenkin lisääntynyt näiden vuosien ja kokemusten kautta. Minä TIEDÄN olevani tällainen ja ajatusteni rakenne nyt vain menee niin. Minä TIEDÄN eläväni tunnerikkaudessa, joka voi äkillisesti heittelehtiä ja saada minut epätoivoiseksi. Samalla kuitenkin tiedostan sen, että se ei ole vakavaa ja että päivä paistaa risukasaankin. Minä TIEDÄN, että tulen olemaan aina jollakin lailla alakuloinen, melankolinen, masentunut ja ahdistunut. Se on minun luontoni. En onneksi ole sitä koko aikaa, minusta löytyy myös iloinen, energinen, innostunut ja yllättäväkin puoli. Sen paljastan vain muutamalle ihmiselle tässä maailmassa.

Tällä kertaa, tällä kierroksella, entisiin teemoihin kuorrutetaan päälle uusi rooli ja paikka elämässä. Äitiys herättää niin ristiriitaisia ajatuksia ja tunteita, että aiemmin käsittelemäni lokerot täytyy uudelleen avata ja penkaista läpi.

Minulla ei edelleenkään ole kovin äidillinen olo. Olen vaivaantunut toisten äitien ja vauvojen seurassa, huomaan tarkkailevani heitä koko ajan ja ihastelevani tapaa, jolla he puhuvat ja käsittelevät lastaan. Hetken päästä hätkähdän, kun tajuan, että minulla on oma lapsi sylissä ja olen yhtä lailla äiti kuin kaikki muutkin. Kaipaisin elämääni jotakuta toista äitiä ystäväksi, mutta samalla kammoan ajatusta siitä, että keskustelut pyörivät vain lapsen ympärillä. Että mistään muusta ei osata jutella kuin imetyksestä, puklailuista, kakkaamisista ja tekemisistä. En jaksaisi niitä käydä läpi edes miehen kanssa iltaisin hänen tullessaan töistä kotiin, saati sitten muiden. Puhumattakaan siitä, mitä kaikkea minulta kysytään isovanhempien ja tuttujen toimesta, kun tavataan. Minä kun haluaisin puhua ihan muista asioista kerrankin, kun olen aikuisten ihmisten seurassa. Puhun itsestäni äitinä, kun juttelen vauvalle, se tulee jo luontevasti, mutta kun muut siksi minua nimittävät, hätkähdän. Se tuntuu kiusalliselta ja kiusoittelevalta enkä tiedä, miksi. Ehkä siksi, että en ole itse vielä sinut äitiyteni kanssa, vertaan omia ajatuksiani, tunteitani ja tekojani liikaa siihen mielikuvaäitiin ja -äitiyteen, jonka olen itselleni luonut tai sitten koen äiti-maininnat kritiikkinä ja piikittelynä. Ahdistun ja pelkään, että tästä ei ikinä tule mitään. Pahinta olisi se, että poikani olisi minuun pettynyt, että hän ei pitäisi minua hyvänä aitinä.

Sitten kuitenkin, pieniä pilkahduksia ja pakahduksia jo tulee. Ilman lasta, aikuisten ihmisten seurassa, hykertelen mielessäni ja koen suurta onnellisuutta siitä, että minulla on oma lapsi. Että voin ääneen kertoa vieraalle ihmiselle sen, että minä olen äiti. Minulla on pieni poika. Ihan kuin se olisi minun oma pieni salaisuuteni. Vaunujen kanssa liikkuessa tuntuu kivalta, kun ihmiset haluavat avata ovet ja olla avuksi. Bussilla mennessä hymyilyttää kokemus siitä, että linja-autoon voi vaan mennä kyytiin eikä siitä tarvitse mitään maksaa. Pienen sylissä pitäminen, vauvan lämpö ja se huumaava tuoksu pienissä niskakiehkuroissa saa minut pakahtumaan. Nukkumaan mennessä kopasta kuuluva tuhina edelleen tuntuu niin käsittämättömältä, että joka ilta jään sitä kuuntelemaan ja ihmettelemään, mistä tuo pieni ihminen on meille tullut. Millainen tie meillä on takana ja nyt hän on täällä. Miten onnekas ja etuoikeutettu olen.

Luulen, että tulen vielä rakastamaan kovaa ja lujaa sitä tosiasiaa, että olen äiti. Luulen, että se tulee ohittamaan kaikki muut roolini, paikkaamaan minussa monia koloja ja epävarmuuksia, eheyttämään säröjä. Jo nyt se on tehnyt minusta pehmeämmän ja leppoisamman ihmisen. On rankkaa lähteä kyseenalaistamaan itseään, jälleen kerran, ja miettimään sitä, mikä minä olen ja mitä haluan olla. Mihin ryhtyä ja miksi tulla. Tiettyjä tavoitteita ja mielikuvia on olemassa, mutta en halua olla ehdoton. En osaa enkä halua vaatia vauvaltani asioita, en halua, että hänestä kasvaa suorittajaa ja pingottajaa, jonka tärkein tarkoitus on olla mieliksi äidille ja isälle. Haluaisin oppia hyväksymään sen saman ajatuksen itseni suhteen ja lopettaa tämän suorittamisen äitiydessäkin. Antaa itselleni mahdollisuuden kasvaa äidiksi lapseni kasvun ohessa, vapaasti, ilman ennakkoluuloja ja etukäteen päätettyjä periaatteita noudattaen. Sillä niin monta periaatetta on tullut jo revittyä seinältä alas tämän muutamankin kuukauden aikana.

En osaa sanoa, mitä minusta tulee, mihin suuntaan lähden. Milloin olen iso ja aikuinen, sillä vielä en koe sitä olevani. Luulen, että en koskaan haluakaan. Kaiken epävarman ja vaihtuvan keskellä, tulevia haasteita ja muutoksia odotellessa on kuitenkin lohdullista ollut tajuta se, että minä tulen aina olemaan äiti. Se asia ei koskaan enää muutu eikä katoa. Elämääni on ensimmäistä kertaa tullut jotakin pysyvää.

Ja vaikka se pelottaa niin pirusti, niin pakahdun. En voisi elämältä enempää saada.

Vanhassa ja uudessa

Ajatukset ovat kovasti vuoden takaisissa tapahtumissa. Tämä ajankohta sisälsi niin valtavasti mullistavia asioita, laidasta laitaan, tunnemyrskyä kymmenillä metreillä sekunnissa. Tuntuu, että sydän pakahtuu; välillä ilosta ja onnesta, välillä surusta ja pelosta, joka tuntui syövän viimeisetkin elämän rippeet minusta pois. Vaikka aikaa on kulunut, ja sen pitäisi parantaa haavat ja kullata muistot, huomaan kuitenkin eläväni voimakkaasti menneissä tunnelmissa, ajatuksissa.

Olen ollut ahdistunut ja masentunut. Vertaan nykyistä olotilaani myös tuohon vuoden takaiseen tilanteeseen; hetkeen, jolloin uusi elämä alkoi minussa kasvaa ja se miltei otettiin pois, hetkeen, jolloin miehen terveys oli vakavasti uhattuna, hetkeen, jolloin oma mielenterveyteni järkkyi niin, että en enää palannut takaisin töihin. Nyt, asiat ovat paremmin; pieni lapsi on sylissä, mies on terve ja uuden perheen elämä on aluillaan. Siltikin, jokin on vialla.

Minä en varmaan ikinä eheydy riittävästi, jotta voisin sanoa olevani ehjä. Olen onnellinen, vaikka itkenkin paljon. Olen saanut haluamani, vaikka tunnenkin olevani omalla tavallani tyhjä ja vajaa. Olen kiitollinen, vaikka olenkin katkera. Juuri tässä on hyvä olla, vaikka kaipaankin jotakin muuta, jonnekin muualle.

Kaipaan ja ikävöin niin paljon,
etten enää oikein osaa sanoa,
mitä.

Ihmisiä, onko niitä?

Ilmoitin itseni kouluun läsnäolevaksi. Laitoin ruksin viimeiselle puuttuvalle kurssille ja silmäilin vapaavalintaisia. Olen selannut työväenopistojen esitteet moneen kertaan läpi ja tänään, verkkoilmoittautumisten käynnistymistä odotellessa, on päiväni ollut sekaisin. Olen ollut malttamaton ja odottanut kovasti, samalla kauhua kokien.

Ikuinen opiskelija minussa nostaa taas päänsä, kun syksy saapuu. Kaihoan aikoja, jolloin mentiin äidin kanssa hankkimaan kaupasta reppua, penaalia ja kirjavia kyniä. Kontaktimuovin tahmeutta, repun hihnojen säätöä, viivottimen vetoja ruutuvihkon sivujen laitoihin, kasapäin uusia kirjoja. Sitä jännitystä ja kihelmöintiä uusien asioiden edessä.

Haluaisin opiskella niin paljon kaikkea mahdollista. Aloittaa uuden koulutuksen, istua luennoilla, keskustella syvällisesti ja saada pääni täyteen uusia ajatuksia. Niitä, joita muut ovat jo valmiiksi ajatelleet sekä niitä, joista saan oman maailmani pysähtymään ja kyseenalaistamaan itseni. Ainakin hetkeksi. Tahtoisin kirjoittaa, pohtia, näsäviisastella ja saivarrella, väitellä faktoihin ja fiktioon perustellen, käyttää mielikuvitustani. Olla luova. Minulla, aralla ja sisäänpäinkääntyneellä ihmisellä, opiskelu on se tapa, miten luon. Kuorin itsestäni uusia asioita ja kerta toisensa jälkeen hämmästyn siitä, miten paljon muut tietävät ja miten paljon on olemassa asioita, jotka ovat tietämisen arvoisia.

Kuten muissakin asioissa, tässäkin on ristiriitansa. Pelkään lähteä kotoa ulos. Pelkään kohdata uusia ihmisiä ja sanoa asioita ääneen. Jännitän, arastelen, hermostun. Olen vaivautunut ja hämilläni. Revin sormeni rikki ja puolet asioista menevät sitä tehdessä ohitse. Pahimmillaan jätän touhun kokonaan kesken, luovutan jo ennen kuin olen edes aloittanut. Sillä kun pääsen paikalle ja olen läsnä, tilanne on heti eri ja oloni parempi. Se on tämä etukäteispelko, mikä saa minut jättäytymään sivuun, pelistä pois.

Se sama jännitys on tehnyt minusta epäsosiaalisen, erakon, ihmisen, jolla on vain muutama ystävä ja kassikaupalla ihmisiä, joita voi tervehtiä, mutta ei mitään sen enempää. Nyt, kun olen ollut miltei vuoden poissa töistä, jossa suurin osa ihmiskontakteistani oli, huomaan arastelevani jo silmiinkin katsomista kaupan kassalla.

En aio muuttaa itseäni toiseksi väkisin; alkaa jokapaikan hyrräksi. Mutta aion koittaa murtaa omia muurejani ja opetella lähtemään ulos. Yksin, omia juttujani tekemään, mutta myös pienen ihmisen kanssa. Uskaltaa mennä linja-autoon ja kaupunkiin. Tukahdun kotiin, sillä vaikka pidänkin kotona olemisesta eikä haluja muualle menemiseen juurikaan ole ollut, pienen vauvan kanssa arjessa oleminen alkaa kaatamaan seiniä päälle. Minulla ei ole minkäänlaista omaa aikaa itselleni ja vauvankin kanssa olen ollut riippuvainen toisista liikkumisen suhteen. Tuntuu, että en saa happea ja että en enää hetken päästä jaksa yrittää. Nyt se täytyy aloittaa.

Joten. Suoritan viimeisen puuttuvan kurssin pois, jolloin on pakko lähteä autolla toiseen kaupunkiin. Ilmoittauduin vauvan kanssa muskariin, jossa on mahdollisuus tavata toisia äitejä ja vauvoja, vertaistukea. Ja jotta saisin jotain omaa itsellenikin, pelkästään minulle, aion aloittaa liikunnan lähikoululla, osallistua uudelleen keskenjääneeseen valokuvauskurssiin ja opiskella luovaa kirjoittamista.

Aion myös kirjoittaa enemmän. Vaikka väkisinkin. Olen pitkään ollut jumissa pääni sisällä ja pelännyt kirjoittamista. Näppäimistö ei ole tuntunut omalta eikä kynään tarttumiseen ole vielä ollut uskallusta. Pelkään sitä asioiden tulvaa, mikä lähtee liikkeelle, kun aloitan. Kuten ennenkin, se tulee voimalla ja vauhdilla ja saa maailmani sekaisin hetkeksi, mutta tovin päästä toivottavasti olo taas helpottaa.Ja kun se tulva on purettu, pystyn puhumaan asioista ääneen. Jaksan keskittyä lukemiseen.

Salaa hihkuen olen innoissani. Maltan tuskin odottaa, vaikka en tiedä, miten tässä käy. Jäävätkö kaikki asiat pikkuhiljaa tekemättä ja menemättä vai onnistunko ehkä jossakin niistä? Toivottavasti niin. Tarvitsisin niin positiivisia kokemuksia itseni suhteen, uusia ihmisiä ja asioita ympärilleni.

Evoluutio

Kutistun, lakastun.
Kehystän kasvoni tummilla silmänalusilla,
kumarainen ryhti,
painava askel.
Varovaiset liikkeet taipumattomissa jumeissa.
Muovautunut rakennelma tapojen ja rutiinien hiomana.

Samalla minussa tapahtuu muutos.
Sisältä versoan.
Hengittelen sisäänpäin ajatuksia,
täytän ruumiini uudella toivolla
innostuksella elämästä,
jossa olisi enemmän Minua,
vahvemmin sieluani,
lujemmin mieltäni,
täydemmin sydäntäni.

Hapuan.
Vapisen.

Laitan vastaan ja
silti,
jo menen ja elän
uudessa mielikuvassani.

Haluan rapisuttaa kuluneen
pois päältäni,
uusia kaarnan ja kuoren,
elvyttää pinnan ja
elähdyttää sisimmän.

Luovuttaa teennäisen
ja muuttua uudeksi,
sieluni vanhaksi hahmoksi.
Taipua kuin nuori vitsa,
kumista kuin täysinäinen vain voi,
haukata elämää makeimmillaan,
itseni suorana kantaen.