Varjossa auringon alla

Jotenkin sitä on
edelleen
sumussa sekaisin
vailla suuntaa.

Surullinen.
Ahdistunut.
Muserruksissa kaiken alla.

Jokin minussa on avautunut.
Annan kaiken valua pois,
annan kaiken tulla vastaan
annan periksi ahdistukselleni
ja pelkään olla auki.
Pelkään näyttää sen, miltä sisuksissani tuntuu.
Pelkään muita, mutta pelkään olla myös yksin.

Jännitys laukeaa,
keho kipuilee
mieli laukkaa, ravaa, heittelehtii.
Hetkittäin en enää tiedä,
sataako vai paistaako.
Tämä uuvuttaa minut.

Osaan kuitenkin jo olla välillä
auringossa
kirkkaudessa
nähden jokaisen lokin
kukan ja värin
tässä hetkessä
ihan täysillä.
Vaikka en naurakaan tai
heittäydy elämään,
osaan yhä katsoa ja nähdä.

Minä myllerrän
kaivan sormeni elämäni multaan
kylvän siemeniä
ja mietin,
millaiset alut juurtuvat.

Matkalla

Elämän vuoristoradalla

elän nousussa ja laskussa,

heittelehdin,

kiihdytän 

kiepun,

voin pahoin,

kiljun.

Välillä tuntuu, 

että vauhti pysähtyy täysin.

Odotan.

Työntäisikö joku?

Kokeilen, jaksanko itse

lisätä vauhtia,

kiihdyttää, 

mennä eteenpäin ja 

ylittää ylämäen.

Nyt.

Olen kieputusvaiheessa

ja siinä kohtaa,

missä on paha olla.

Missä pitäisi hypätä pois,

tyhjän päälle.

Antaa maailman ratkaista se,

mihin putoan

ja miten siitä selviän.

Selviänkö?

Silti,

toinen jalka jo vaunun ulkopuolella

ja ote irtoamassa

mietin,

mitä seuraavan mutkan takaa löytyy.

Sipulia kuoriessa

Sanotaan, että jonkin oven sulkeutuessa uusia ovia avautuu. Että vanhan ja koetun jättäminen taakse mahdollistaa uuden ilmeentymisen, mitä ei aiemmin ole osannut nähdä tai edes halunnut katsoa. Joku joskus sanoi, että elämä on kuin sipuli; kuorit sitä kerros kerrokselta ja välillä aina itket. Elämä on kuulemma myös hyppyjä tyhjän päälle, olemista tässä hetkessä. Ja jos haluaa jotain saada, on se otettava, annettava tilalle jotain pois.

En minä noista mitään tiedä.

Minä tunnen vain oman polkuni ja ne kokemukset, joiden läpikäymisen kautta olen tällä hetkellä tässä pisteessä. Matkani aikana olen uskonut erilaisiin asioihin ja turvautunut milloin minkäkinlaiseen ajatukseen tai lohdutukseen, joka on juuri siinä hetkessä ja tilanteessa auttanut. Väitän, että elämäni aikana olen kolunnut enemmän kuoppia ja kompastunut useimpiin kantoihin kuin muut, mutta toisaalta, en voi olla siitä kuitenkaan varma.

Sillä ihan yhtä lailla kuin kipukin on subjektiivinen kokemus, ovat elämän kolhut ja vastoinkäymiset, haasteet ja menetykset, suru ja ilo, suhteellisia.

Minä tiedän vain oman tarinani:
never ending story ja blaa blaa blaa. 

Olen pessimisti. Olen sitä aina ollut, mutta matkani mutkien ansiosta olen sitä nykyään vielä enemmän. Se on ajoittain iso kuorma ja taakka, mutta viime päivinä olen alkanut tajuamaan sen, että tämä piirteeni ja taipumukseni on lopulta ihan ok. Puhuin aiheesta psykologini kanssa ja yhtäkkiä huomasin vaan toteavani sen ääneen eikä se tuntunut enää kummalta. Olen kasvanut jonkin esteen yli ja murtanut kahleen itsessäni, sanoi hän. Niin kai sitten.

Olen katsellut paljon peiliin. 
Katsonut silmiin 
ja koittanut löytää sieltä sen ihmisen, 
joka haluaisin olla 
ja joka olen joskus ollut.

En sitä naiivia teini-ikäistä romantikkoa vaan sen ihmisen, joka koostuu niistä opeista ja kokemuksista, joita olen kokenut, mutta joka silti omaisi asioita, haaveita ja ajatuksia, joita on aina ollut olemassa. Pahassa olossa ja itsesäälissä rypiessä unohtuvat kaikki positiiviset ja olennaiset asiat ja ne ovat niitä, jotka ovat lapsuudesta asti kantaneet minut kaiken yli. Niistä olen saanut lohtua, niiden pariin olen voinut kietoutua ja niiden voiman avulla olen löytänyt itsestäni vielä hitusen aitoa omaa itseäni kaiken myllerryksen keskelle. Nyt mietin, että ne asiat taitavat muodostaa sen todellisen minän, joka aina on ollut olemassa ja joka aina tulee minussa säilymään.

Ehkä elämä onkin sipuli, josta kuoritaan kaikki ylimääräinen pois ja lopulta löydetään se olennaisin? Ehkä koetun taakse jättäessä korostuu ja paljastuu vaan lisää todellista minuutta ja todellista voimaa? Ehkä tyhjän päälle hyppäämisen idea onkin se huikea tunne vapaudesta ja tietämättömyydestä siitä, minne tippuu ja mitä edestään löytää? Ja jos kerran haluan tulla onnellisemmaksi ja paremmaksi, eikö vanhojen ja huonojen asioiden luovuttamisessa ja anteeksiantamisessa ole avain ehjempään ja puhtaampaan olemiseen?

Ota ase käteesi ja laukaise.
Heitä hyvästi, luovuta,
anna kaiken mennä.
Elämä roiskeina seinillä,
palasina lattialla,
raatona tunkiolla.
Vapaana riistana muiden nokkia ja potkia.

Vapaana koetusta, valmiina uudelle.
Alastomana ja rikki,
ehjempänä kuin ikinä.

Kun kasaan itseäni kasaan ja määritän tätä kaikkea taas uudelleen, huomaan palaavani vahvasti takaisin vanhaan. Asioihin, joista pidän ja joita haluan tehdä ja jotka ovat vuosien aikana ja kiireen keskellä unohtuneet muiden tärkeämpien alle. Niihin voimapisteisiin ja minuuden tukipilareihin, joihin olen nuorempana haaveeni ja päätökseni perustanut. Olen muistellut paljon ja muistanut paljon asioita, jotka olen tyystin unohtanut. On tärkeää huomata, että elämässä on ollut myös hyviä asioita ja kokemuksia. Olen edelleen niin huono antamaan itselleni anteeksi enkä osaa olla armollinen. Vertailen liikaa, kritisoin loputtomiin, synkistelen harmauden miltei mustaksi saakka.

Ja kuin salakavalasti hiipien,
huomaan rakentavani kotiani turvapaikaksi.
Haalin, kasaan ja ympäröin itseni
merkityksin, symbolein.
Jotta jokaisella katseella näkisin jotain,
mikä muistuttaisi minua hädän hetkellä siitä,
että minä olen minä,
että minä olen,
että elämä on
ja toivo
ja usko.

Nyt olen oppinut jotain uutta suoraselkäisyydestä. Siitä, että asioita sanotaan ääneen ja kohdataan ihmiset ja heidän reaktionsa. Vaikka pelkään sekä ihmisiä että reaktioita edelleen, olen valmiimpi kertomaan. Välillä jopa teen jo aloitteen.  Olen aloittanut tämän sanomalla asioita itselleni ääneen ja katsomalla peiliin. Kuorimalla kitkerää sipulia auki kerros kerrokselta ja itkemällä.

Ja tuntuu, että se jo hieman auttaa. 
Näen uusia mahdollisuuksia ja ovia,
tunnen orastavan rohkeuden minussa kasvavan.
Minä vielä elän,
minä vielä kukoistan,
minä joskun vielä nauran
ja vilpittömästi kerron olevani onnellinen.
Uskon.

Arjen luksusta

Näinä päivinä,
synkkyyden hetkinä,
on positiivisuus kaivettava esiin väkisin.

Villapohjalliset kengissä.
Puhtaat lakanat,
legopalikka laukussa.
Hyvältä tuoksuva käsirasva,
suklaakonvehti työpöydällä,
kirja luettuna,
elokuva teatterissa.
Ilta yksin kotona.

En näe arjessani hyvää enkä oikein jaksa edes yrittää.
Sainpahan kuitenkin jonkinlaisen listan aikaiseksi.
Luksusta sekin.

Alkupisteessä

Minä riisun tätä raskautta itsestäni pois.

Piilotan muistojen laatikkoon äitiyskortin ja taitan sen väliin ainoat kuvat pikkuisesta. Taitan ne varoen, hellästi, kuvia katsomatta. Ne on saatava talteen sitä hetkeä varten, jolloin uskallan niitä kunnolla taas katsoa. Hävitän raskaustestit, pesen ne muutamat jo käyttöön ehtineet äitiyshousut ja laitan vaatteet säilöön. Pois silmistä. Perun sovittuja aikoja, kumitan niitä kalenterista pois.

Koitan poistaa mielestäni sinne jo pesiytyneitä ajatuksia, suunnitelmia tulevasta. Tulevat lomat täytyy ajatella erilailla, työhön pitää suhtautua uudella asenteella, valmistumiseen pitäisi kai laittaa enemmän paukkuja nyt, kun kevään aikataulu meni uusiksi.

Tarkkailen kehoani, äärettömän paljon. Pelkään kipuja, pelkään niiden kertovan epäonnistuneesta toipumisesta. En halua takaisin sairaalaan kohtaamaan hoitohenkilökunnan katseita ja kliinistä suhtautumista siihen, mitä on tapahtunut. Ikävöin tunnetta raskaana olemisesta ja hyvästelen päivittäin viimeisiä oireitani; vatsan turvotusta, rintojen vihlontaa. Vielä ei kahvi kunnolla maistu, ei viinikään oikein mene alas. Mustelmat kämmenselässä ja kyynärtaipeissa alkavat jo haalistua. Jaksan jo liikkua hieman paremmin, joten kroppani on varmaan jo osan menetetystä verestä saanut korvattua. Edelleen pyörryttää ja huimaa ja aika ajoin näen tähtiä. Se hermostuttaa, mutta samaan aikaan tuntuu sopivalta rangaistukselta.

Syytän itseäni, moitin, jossittelen. Olen vihainen kropalleni, olen vihainen soluilleni ja miehen siittiöille, olen vihainen maailmankaikkeudelle ja sille, joka tämän asian tielleni asetti.

Päivä toisensa jälkeen palaudun takaisin aikaan, joka mielessäni kuuluu muille. Arkeen, johon kuuluu työ ja velvollisuus työnantajaa kohtaan, äitinä olo ja vastuu pojasta, puolison rooli ja parisuhde. Siinä arjessa ei ole paljoa tilaa minulle itselleni ja nyt taas on mietittävä uudelleen se, miten saan asiat enemmän tasapainoon. Raskaus nimittäin on jokaisella kerralla saanut minut tuntemaan itseni paremmaksi, ehjemmäksi, tärkeämmäksi, hyväksi ihmiseksi. Raskaana ollessani on itsetuntoni vahvimmillaan ja minussa on eniten voimaa. Kaikista sen aiheuttamista peloista ja epävarmuuksista huolimatta.

Riisun itseäni paljaaksi. Aloitan itsetunnon kasaamisen taas alusta. Kyseenalaistan kaiken. Ihan kaiken. Tämän elämän, työn, opiskelun ja parisuhteen. Kun tästä hiljalleen taas lähden, millä asenteella menen? Mikä on tärkeysjärjestykseni nyt ja mitä elämältä haluan? Mitä enää uskallan ja mihin uskon? Teenkö asioita toisin vai samalla tavalla kuin aiemmin, uskallanko kohdata itseni uudelleen ja muuttua? Taas?

Kotona on ollut hyvä olla muutaman päivä ihan yksin. Nukkua, levätä, itkeä. Olla hiljaa hiljaisuudessa. Kuunnella asunnon ja ulkomaailman ääniä. Kuunnella hengitystä. Hiljalleen alkavat sanat muodostua ja sisäisestä tunteesta tulee jotain käsiteltävämpää. Ehkä kohta pystyn jo puhumaan. Välillä ajatukset käyvät jo pidemmällä tulevaisuudessa ja suunnittelen jo toimenpiteitä uusille muutoksille. Annan sen puuskan kuitenkin mennä vielä ohi, tasaantua ja odottaa aikaa, jolloin pystyn ajattelemaan realistisemmin. Sillä välillä tulee hetkiä, jolloin en pysty hengittämään. Maailmaa ei silloin ole, elämällä ei ole väliä. Ainoa mitä on, on kipu ja suru, rikkinäinen sydän.

On pystyttävä luopumaan, niin monella eri tavalla.

On oltava paljaana, kohdattava,

katsottava peiliin

ja toisten ihmisten silmiin.

On annettava anteeksi,

itselleen.

Puettava uusi elämä päälleen

yhtä kokemusta rikkaampana.

Ehkä jonain päivänä ymmärrän,

mikä merkitys tällä oli.

Miksi näin kävi.

Mikä asia vaati näin kovan hinnan.

15.10.

Minulle kaivertuvat erityisesti päivämäärät mieleen. Teen niistä etappeja elämääni, ajankohtia toisten muistamiselle, pelottavia pysäkkejä kohdattavaksi, hyvien muistojen päiviä.

Nyt, samaan päivään tallentuu toinenkin huono kokemus. Yhden menetetyn raskauden lasketusta ajasta tuli toisen menetetyn lapsen päivä.

Hetken ajan vielä kannan sinua mukanani, sydämeni vierellä.

Ja kun olen sinusta lopullisesti luopunut,

siirrän sinut osaksi sydäntäni,

palaseksi sieluani,

tähdeksi taivaalle sisaruksesi viereen.

Teitä on nyt kolme,

sydämeni lapsia.

Keskimmäistä lupaan halata ja hoitaa

kaikkien kolmen edestä.

Onneksi hän on täällä,

sylissäni.

Elävänä.

Elossa, edes hiukan

Olen ollut pitkään poissa. Täältä blogista ja samalla koko elämästä. Olen kääriytynyt syvälle itseeni ja elänyt läpi päiviä, jolloin on ollut todella paha olla. Niin paha, että olen suunnitellut mielessäni jo muistokirjoitukset miehelle ja pojalle. Olen miettinyt merkitystä ja olemassaoloa ja sitä, mikä on arvokasta ja mikä ei ja siinä kaaoksessa löytänyt itseni pohjamutien alapuolelta.

Samaan aikaan olen elänyt vahvasti. Olen kokenut voimakkaita tunteita ja kyseenalaistanut kaiken. Olen ajatellut asioita, joita en uskalla sanoa ääneen, mutta itsekseni pohdin niitä ankarasti ja vakavasti. Ne ovat ajatuksia, joista voisi ääneen sanottuna ehkä joutua suljetulle osastolle, saada lapsensa huostaanotetuksi ja parisuhteenkin loppumaan. Olen herännyt aamuihin, joissa en halua nousta sängystä ylös enää ikinä ja aamuihin, joiden ainoa pelastus on ajatus siitä, että aika kuluu ja muutamien tuntien päästä on jo ilta ja tämä kamala päivä on ohi. Olen elänyt konkreettisesti hetkessä, tavoitellut elämää eteenpäin vain minuuttien tai varttien verran ja ollut äärettömän tietoinen siitä, mitä nyt on. On pitänyt hengittää ja keskittyä siihen, jotta pääsisi aamukahvin keittämisestä sen juomiseen saakka.

Tässä hetkessä, tällä hetkellä, on oloni jo kevyempi. Olen tehnyt paljon töitä oman jaksamiseni eteen, vaikka yleensä en niin ajattelekaan. Kriittinen, vaativa, armoton ja rankaiseva puoleni minussa ei ikinä näet ole tyytyväinen. Kun jaksan hymyillä ja olla hetkiä jo rauhassa, huomaan kyllä itsestäni ne yritykset ja tiedän, että olen koittanut ja että jotenkin, jollain kummalla tavalla, tästäkin taas mennään yli. Kun mikään muu ei enää auta, on ollut pakko suuttua itselleen ja pakottaa itsensä olemaan armollinen. On pitänyt katsoa peiliin ja hokea miljoona kertaa mielessään se, että olen hyvä ja tärkeä ja minulla ei ole hätää. Ja vaikka on tuntunut siltä, että minulla itselläni ei ole enää mitään väliä, en ole voinut luovuttaa kesken. Maailmassa ja elämässä on nyt osallisena pieni poika, jolle olen keskipiste.

Se ylösnousu alkaa pienistä asioista. Varastan hetkiä itselleni; tein listan asioista, jotka ovat kivoja ja joista pidän ja yritän tehdä niistä viisi joka päivä. Aina ei onnistu, jään tappiolle, mutta on olemassa jo päiviä, jolloin olen tehnyt enemmänkin. Hengitän. Pysähdyn ja hengitän ja puhun itselleni. Tiedostan juuri sen hetken ja nimeän oman mielialani itselleni ääneen. " Olen surullinen/vihainen/pettynyt/väsynyt/iloinen/ahdistunut/onnellinen, koska....". Iltaisin, ennen nukahtamista, teen rentoutusharjoituksen, keskityn hengittämiseen ja muistelen päivän aikana tekemäni pysähdykset läpi. Se auttaa. En ole päivääni niin pettynyt, koska olen oppinut sen, että saman päivän aikana saatan olla monenlaisessa tunnetilassa ja niille kaikille löytyy aina selitys. Uni tulee helpommin.

Koitan hoitaa myös itseäni ja huomioida omaa fyysistä tilaani. Kävin pari kertaa fysioterapeutilla ja aloitin keskustelukäynnit psykiatrin kanssa. Lääkärien ohjeiden ja vaatimusten mukaan käytin ehkäisypillereitä kahden kuukauden ajan, mutta päätin lopettaa ne. Niin ahdistunut ja masentunut olin jo ennen niitäkin, että pienikin riski lisäsynkkyydelle piti ottaa pois. Oloni on nyt parempi, joten päätös oli oikea.

Olen kohdannut pelkojani. Kävin töissä ja olen sinne palaamassa reilun kuukauden päästä. Olen hakenut muualle töihin ja lähtenyt useammin ulos ihmisten ilmoille. Olen hakenut apua neuvolasta, psykiatrilta ja lääkäriltä. Olen hankkinut pojalle hoitopaikan lähitarhasta.

Vaikka ajoittain minun tekisi mieli luovuttaa, olen elämässä kiinni taas. Jotenkin, vahvemmin. Ristiriitaista on se, että ne asiat, jotka oloani ahdistavat, tekevät sen myös paremmaksi. Pelkään omia ajatuksiani, mutta samalla tiedostan sen, että en ole ainoa ihminen, joka niitä miettii. Vaativa puoli minussa tuomitsee ajatukseni rankalla kädellä ja siitä johtuen syyllistän ja syyllistän, välillä tuntuu että loputtomiin. On kuitenkin ihanaa löytää itsestään myös se armollinen puoli, joka osaa ajoittain antaa periksi ja vähän jo hemmotellakin.

Tämä on yksi elämäni kasvunpaikoista, jossa parhaillaan rämmin. Kuoriudun, olen paljaana ja hiljalleen eheydyn uudeksi. Paremmaksi.

Valoja ja varjoa

Tämä kuu on kiitänyt kuin tuulispää lävitseni. 

Se on tapahtunut hitaasti, valumalla, 

pitkinä päivinä, 

loputtomassa odotuksessa, 

väsymyksessä, itkussa, 

surussa. 

Se on kulunut laukaten, hulmuten, 

energialla, 

vavisten ja vavisuttaen.

Olen ollut tietoinen, läsnä, elänyt hetkessä. Pakottanut kuuntelemaan maailmaa ja itseäni. Varastamaan hetkiä vain itselleni, itsekkäästi, enemmän kuin pitkään aikaan.

Ja se voittojen määrä! Askeleita eteenpäin, taantumista taaksepäin, uskaltamista ja avautumista,

avoinna oloa. Päätöstä siitä, että otan hetken ja tulevan vastaan sellaisena kuin se on ja yllätän itseni. Olen avoin kaikelle ja kaikkialla.

Olen yllättynyt siitä yksinkertaisuudesta ja helppoudesta, mitä elämä voi parhaillaan olla. Olen yllättynyt siitä, että olen onnistunut näkemään pientä ja kääntämään likaisen puhtaaksi. Olen yllättynyt siitä, miten paljon voimaa oman itsen kuuntelu ja kannustaminen saa aikaan. Olen yllättynyt siitä, että joskus peiliin katsoessa olen saanut hymyn takaisin ja jopa tykännyt siitä.

Tämä taival alhaalta masennuksesta ja ahdistuksesta on raskas ja vaikea. Niin paljon voimaa alakuloisuus ja ahdistuneisuus vievät. Pelko pysäyttää, epäusko lamauttaa, toivottomuus saa jäämään peiton alle. Aion kuitenkin opetella olemaan enemmän itsekäs, vaikka masennus pahimmillaan on ehkä itsekkyyden huipentuma. Aion kääntää sen toisenlaiseksi ajatukseksi ja maailmaksi.

Silloin minä kiidän,

energialla, voimalla,

vavisten,

vavisuttaen

eikä aika aja minusta enää ohi.

Voimallisuutta

En keksi parempaa otsikkoa niille ajatuksille, mitä mielessäni pyörittelen. Sitä sekamelskaa ja kaaosta on vaikea lähteä kuvaamaan, purkamaan sanoiksi, mutta minun täytyy koittaa. Tähän kipuiluun ja ahdistukseen on tultava loppu, olen jo niin puhki.

On ollut voimasanoja ja -tekoja, voimallisia tunteita. Kiukuttelen ja sätin itseäni, ruoskin jopa sanallisesti. Pahassa olossani jätän syömättä ja koen jonkinlaista tyydytystä siitä näläntunteesta. Kyllä, se on minun tapani olla "itsetuhoinen", se on aina ollut niin. Ei kovin fiksua oman jaksamisen kannalta, mutta onneksi sentään en ole totaalisessa syömälakossa. Siihen en pysty. Joskus aiemmin on itsetuhoisuuteni mennyt hieman pidemmälle, mutta enää en siihen pysty. Ajattelen sitä kyllä ja mietin aiempia motiivejani ja päätöksiäni, mutta enää ja nyt ei ole sellaisten asioiden aika.

Ajatukset käyvät välillä syvällä, sellaisissa mietteissä, joista tunnistan masennuksen ja voimakkaan sellaisen. Olen ollut tässä pisteessä jo aiemminkin, joten diagnoosia ei tarvitse mennä lääkäriltä hakemaan. Tiedän tapani ja ajatuksieni logiikan ja tunnistan minulle tyypillisen oireilun. Tiedän jopa keinoja, jotka ovat aiemmin auttaneet ja joilla olen päässyt tästä yli. Vaikka syyt ovat taas erilaiset, ovat ne samat teemat siellä taustalla kummittelemassa. Minun heikkouteni ja kompastuskiveni, jotka uudelleen ja uudelleen nousevat pintaan, kun elämässä tapahtuu muutoksia tai olen tilanteessa, jossa niitä pitäisi tehdä.

Olen rutiineihin turvautuva en uskalla pyytää apua, olen huono ottamaan riskejä ja kaikista huonoin, kaikista, olen kertomaan siitä, miltä minusta tuntuu. Kun lopulta olen siinä pisteessä, että suu aukeaa, ollaan jo pitkällä pohjamudissa ja uupuneena ja koko tilanne on jo itsessään absurdi. Hysteerinen nainen itkee ja purkaa sellaisia asioita, jotka oikeasti ovat tässä maailmassa pieniä murheita eikä saa olotilaansa ja elämäänsä ojennukseen. Ympärillä olevat hätkähtyvät, pelästyvät ja minulle tulee tunne siitä, että teen vaan kärpäsestä härkäsen ja jatkan itseni vähättelyä. Tiedän ja tajuan kyllä realiteetit, sillä analysoin ihan kaikkea kaiken aikaa. Järki kertoo, missä mennään ja mihin olisi hyvä suunnata, että muutos tapahtuisi ja tästä hetkestä ja tunteesta pääsisi eroon. Se on vaan se sydän ja tunne, mikä laittaa vastaan ja haparoi. Elän elämääni järjen mukaan enkä vieläkään uskalla luottaa omiin tunteisiini ja niihin ajatuksiin, mitkä ovat minua itseäni. Ja ne tunteet kun vallitsevat joka paikassa ja koko ajan, niin käyn itseni kanssa kamppailua ihan koko ajan.

En luota enkä arvosta itseäni tarpeeksi. Olen epävarma. Haluaisin uskaltaa hypätä ja katsoa rohkeasti sitä, mitä eteen tulee ilman, että alkaisin murehtia epävarmuudesta.

Sillä kun mietin elämääni taaksepäin, olen kuitenkin noita hyppyjä aiemmin tehnyt. Olen niihin pystynyt. Ääritilanteessa tosin, aina silloin kun oma jaksaminen on kortilla, mutta kuitenkin. Tällä kertaa panoksena on kuitenkin muitakin ihmisiä kuin minä, en voi ajatella itsekkäästi. Tai sillä "millään ei ole mitään väliä" -meiningillä, kuten aikaisemmin, sillä nyt minun tekemisilläni on väliä.

Kuten on myös minun jaksamisellani ja onnellisuudellanikin. Myös muille kuin itselleni.

Tänään aloitin suuni avaamisen neuvolassa ja se oli juuri niin kamalaa kuin pelkäsinkin. Kotona olin aivan puhki. Kun mies tuli kotiin, menin sängylle pitkälleni ja nukuin kaksi tuntia, sikeästi. Nyt, mieli työstää asioita jo uudelta kantilta. Sillä uskalsin! Miten uskaltaisin lisää? Mahdollisuuksia siihen kyllä tulee, sillä olen varannut ajan psykologille ja neuvolassa sovimme ylimääräiset käynnit kesälle ihan vain minun jaksamistani ajatellen. Seuraava askel olisi varmaankin puhua miehen kanssa tästä. Niin, me asumme ja elämme samassa asunnossa ja puhumme kyllä päivittäin, mutta siitä, mitä meille oikeasti kuuluu, ei ole puhuttu pitkään aikaan. Minä en osaa aloittaa sitä keskustelua siten, kuin haluaisin ja luulen, että mies ei tiedä, miten minua lähestyisi. Kun välttelen, kiukuttelen ja taidan kohdella häntä vähätellen vaikka en sitä tarkoitakaan. Olen kamala. Minun pitäisi myös kertoa asioista ystäville ja muulle perheelle. Ystäviä ei vain juurikaan ole ja tuntuu kohtuuttomalta kaataa omaa epävarmuutta ja ahdistusta heille kannettavaksi. Koen olevani vaivaksi ja energiasyöppö, huono ystävä. Omille vanhemmille puhuminen taas tuntuu liian raskaalta. He reagoivat asioihin niin voimallisesti että siitä tulee minulle enemmän surua ja murhetta kuin tukea. Siskon kanssa taas en ole läheinen ja vaikka voisinkin kertoa, koen hänen arvomaailmansa ja näkemyksensä loukkaavina. Ei hän niitä varmaankaan niin tarkoita, mutta jo pelkkä ajatus niistä kommenteista ja lohdun sanoista ärsyttää.

Joten, mitä tässä rupeaisi. Jotain pitäisi muuttaa. Isot kuvioita olen laskenut paperille ylös ja vaihtoehdot ovat pitkälti ne, että jatkan hoitovapaata ja me laitetaan talous tiukempaan kuriin ja samalla koitan saada opinnäytetyön valmiiksi ja paperit kouraan. Tai sitten menen syksyllä töihin ahdistumaan ja poika menee hoitoon, kuten nyt suunnitelma on, ja jossain siinä arjessa koitan saada opinnäytteen tehtyä. Tai sitten poika menee hoitoon ja minä jään kotiin tekemään opinnäytetyötä ja talous on vieläkin tiukempi. Tai irtisanoudun työstäni, kärsin kolmen kuukauden karenssin ja saan ansiosidonnaista, jonka aikana koitan valmistua ja etsiä oman alan työn, sellaisen joka motivoi eikä tee minua sairaaksi. Olen pohtinut eri vaihtoehtoja nyt jo neljän kuukauden ajan enkä osaa tehdä niiden välille eroa. Mietin, mikä on parasta pojan kannalta ja mikä taas tuntuisi minusta hyvälle ja miten mies ei kuormittuisi liikaa. Ja miten me taloudellisesti selvitään. Nyt ajattelen niin, että kukaan meistä ei ole onnellinen niin kauan kuin minulla on paha olo, joten ehkä sen mukaan tulisi priorisoida? Ajankohta valmistumiselle olisi tässä ja nyt ja niiden paperien saamisen kautta avautuu ovi motivoivimpien töiden saamiselle. Se vaatisi minulta vaan ponnistusta ja työn tekoa, sinnikkyyttä ja tahdonvoimaa ja jotenkin vaan tuntuu että olen nyt niin väsynyt, että voimia siihen muutokseen ei ole.

Aamulla on vaikeaa nousta ylös ja päivisin tulee ahdistuskohtauksia. Olen ärtynyt, hermostunut, kiukkuinen ja ilkeä. Ruokahalu on huono ja paino laskee. Kaikki energia menee siihen, että jaksan hoitaa poikaa ja touhuta hänen kanssaan, koitan antaa tämän mielialani vaikuttaa häneen mahdollisimman vähän. Onneksi hän voi hyvin, nauraa ja on onnellinen, joten en kai mikään maailman paskin äiti kuitenkaan ole, vielä ainakaan.

Tämän kaiken kirjoittaminen ylös, konkreettisiksi sanoiksi, ja ajatus siitä, että hetken päästä painan nappia ja lähetän tämän julkisesti luettavaksi, on absurdi. Mitä ihmettä? On vaan nyt olo siitä, että asiat on uskallettava sanoa ääneen. Ja minun tapauksessani kirjoitettava ne ylös ensin. Ehkä tämä "tempaus" ja rohkeus on sitä jossain syvällä minussa olevaa alkuvoimaa, joka lopulta saa asioita tapahtumaan ja päätöksiä syntymään. Sitä leijonaemoa ja oman itsensä puolustajaa, joka aiemmin luultavasti pelasti henkeni ja toisella kerralla takasi turvallisemman raskausajan. Mitä se tällä kertaa voisi saada aikaan... ehkä ison kasvun minussa ihmisenä ja ennen kaikkea äitinä ja puolisona. Sekä oman sydämen kuuntelemisena. Olen hukannut itseni ja nyt, tässä risteyksessä, tässä elämänsuuntien jumissa, pitäisi se oman suunnan tie osata valita oikein. Niin että meillä kaikilla olisi parempi olla.

Kerään itseeni voimaa pienillä asioilla. Sellaisilla hippusilla, jotka kuvastavat minua itseäni. Lempikukilla ja -yrteillä parvekkeella, rakkailla esineillä näkyvillä, musiikilla, villasukilla, metsän tuoksulla. Koitan saada itselleni säännöllisesti hetken omaa aikaa ja koitan poistua täältä neljän seinän sisältä pois. Sekä yksin että pojan kanssa. Haaveilen telttaretkestä, mahdollisuudesta kirjottaa ja lukea, käydä elokuvissa tai taidenäyttelyssä ihan yksin. Haaveilen siitä, että minulla olisi koira täyttämässä sydämeni isoa koloa edes osittain ja tehden minusta ehjemmän, enemmän itseni. Haaveilen siitä, että edes hetkeksi tulisi se hyvä tunne ja ajatus siitä, että juuri nyt ja juuri tässä on minulla hyvä olla, juuri näin.

Hetkiä; pieniä, ohikiitäviä, välttämättömiä

Sinivuokot metsän reunalla, leskenlehdet ajotien varressa. Puistot, joissa ei vielä heilu yhtäkään keinua. Ylisuuret rattaat pienelle miehelle, joka elää viimeisiä vauvavuoden päiviään. Lintujen loppumaton sirkutus, joka miltei sattuu korviin. Pölypilvet kävelytiellä, rahina pyörien alla. Talvitakki, joka lämmittää jo liikaa.

Tennareissa on hieman kevyempi kävellä. Parvekkeella on jo lämmin ja mietin, milloin sinne jaksaisi laittaa kukkia talvisten havujen sijaan. Ehkä ensi viikolla? Asunnossa on keskeneräisiä projekteja, joille on mielessäni asetettu nyt takaraja. Ennen ensimmäisiä syntymäpäiviä on aika saada ne valmiiksi. Pieniä asioita, muita isoja minulle, joka näitä seiniä päivä toisensa jälkeen tuijottelen. Teen listoja asioista ja koitan olla tehokas. Mitä enemmän teen, sitä parempi on olla. Pysähtyminen on nyt pahasta.

Kävin terveyskeskuksessa. Edelliset neulanpistot olivat vielä näkyvissä, kun uutta laitettiin viereen. Hoitajakin oli sama. En sanonut mitään, hymyilin vain ja juttelin rattaissa odottavalle, ohitin kiusallisen tilanteen. Muutaman minuutin se vain kestää, mutta minuun se sattuu muutenkin kuin vain pistoskohtaan. Hävettää, surettaa, toivoisin että aihe ja syy olisi jokin toinen. Taas yksi viikko on mennyt hukkaan.

Kotona soitan putkeen lastenlaululevyjä. Niistä tulee parempi mieli. Laulamme, tanssimme, leikimme pantomiimejä. Ne soivat päässäni aamulla ensimmäisinä ja tuudittavat minut illalla uneen. Ne myös itkettävät; lohdulliset, lempeät, hellät sanat. Miten onnekas olenkaan, että voin niitä jollekulle laulaa. Ja miten nopeasti aika onkaan mennyt... en halua vielä siirtyä toisiin lauluihin.

Hoidan pieniä asioita pois. Laskuja, budjetoin, suunnittelen juhlia ja tulevaa kesää. Toivoisin, että olisi jo syksy, että tämä valoisuus olisi jo pois ja minun helpompi olla. Mutta sinne on matkaa, monta kuukautta. Pelkään ajan loppumista ja sitä, että elämä taas muuttuu. En ole vieläkään valmis ajatukseen töihin menosta ja hoitoon viemisestä enkä tiedä, saanko tunnettani muutettua toiseksi vaikka kuinka koitan.

Koitan niin kovin, monella eri tavalla. Selvitä päivästä, vaikeista hetkistä, mennä yli tämän alakuloisuuden ja ahdistuksen. Silti tuntuu, etten yritä tarpeeksi. Olen jääräpää, itsekäs, pelkuri. Haluan hautautua omaan kuplaani enkä yrittääkään sopeutua muuhun maailmaan. Tuntuu, että luovutan liian helpolla.

Illalla laitan taas kynttilät palamaan. Niitä on ripoteltuna ympäri asuntoa ja niiden sytyttämisestä on jo tullut tapa. Hämärässä, pienessä valon tuikkeessa on jotakin lohdullista. Se pieni valo ja toivo pitää minut elossa.

Erilaiset raskausviikot

Sitä helposti luulisi, että raskaus perheessä, jossa on kauan toivottu ja yritetty saada lasta hoitojenkin kautta, olisi lopulta spontaanisti onnistuessaan hyvä asia. Että tieto ja kokemus siitä, että raskautuminen onnistuu ilman lääkäreiden ja lääkkeiden apua, nostaisi itsetuntoa ja eheyttäisi tavalla, jota ei osaa sanoin edes kuvata. Varsinkin silloin, kun todetaan, että munasolu on kypsynyt ja irronnut ja kulkenut läpi sen munanjohtimen, joka aiemmissa tutkimuksissa on todettu tukkeutuneeksi ja joka alkujaan oli syynä hoitojen aloittamiselle. Että todellinen ihme ja kliinisesti todettu mahdottomuus on oikeasti tapahtunut. Meille.

Se ei ole hyvä asia. Ei ollenkaan. Olemme sen nyt oppineet. Olemme oppineet kantapään kautta sen, että jatkossa ei lasta enää yritetä luomuna, jos jatkoa enää tulee. Jos joskus raskaus lähtee käyntiin, siihen tulee kuulumaan ylimääräisiä verikokeita ja lääkärikäyntejä silläkin uhalla, että niitä varten pitää ottaa lainaa tai lähteä omaisuutta myymään. Jos raskautumisen mahdollisuus vielä joskus on olemassa ja saamme yrittämiselle ja hoitojen jatkamiselle luvan, on se lottovoitto. Siltä minusta juuri nyt tuntuu. Kun olen aiemmin oppinut ajattelemaan niin, että olen etuoikeutettu ja onnekas saadessani mahdollisuuden lapsettomuushoitoihin, on se onnekkuus nyt vaakalaudalla toistaiseksi. Aiemmin vaikeaksi koettu odottaminen hoitojen etenemisen suhteen, lääkityksen onnistumisen suhteen, kropan hoitovasteeseen, hoitojen onnistumiseen, keskenmenon pelkoon ja epävarmojen viikkojen ylipääsemiseen ja koko raskauden kulkuun, siihen että saa lapsen syliin, eivät nyt tunnu ollenkaan niin suurilta kuin tämä odotus. Odotamme lupaa raskauden yrittämiseen eikä sille odottamiselle ole olemassa aikataulua. Pelkään, että ikä ajaa minusta ohitse ennen kuin lupa ehkä joskus tulee. 

Mieli on niin täynnä ajatuksia ja sydän tunteita, että en osaa niitä kovin järkevästi kirjoittaa ylös. Saati että osaisin puhua asiasta. Emme ole kertoneet tästä vielä muille. Anoppi tietää hieman, sillä hänen apuaan tarvittiin lapsenhoidossa, kun jouduin sairaalaan osastolle viime viikolla ja tällä viikolla ravaamaan lisätutkimuksissa. On jotenkin vaikeaa löytää sanoja edes itselleen, miten osaisinkaan aloittaa asiasta kertomisen? Sen aika tulee joskus, kun tästä hieman tasaannun ja saamme kahden kesken asiaa käsiteltyä enemmän. Sen ajan täytyy tulla, sillä en jaksa tätä kaikkea ajatusten ja kysymysten tulvaa enää mielessäni pitää. Kirjoitan asiasta tänne, että pääsen jotenkin itseni kanssa eteenpäin.

*******

Kaiken kiukun, itkemisen, harmituksen, pettymyksen, järkytyksen ja pelon jälkeen sain viime viikolla kuulla lääkärissä niitä hyviä uutisia. Tähän sairauteen liittyen niin hyviä kuin nyt tässä vaiheessa voi olla. On kevyempi olla, mutta edelleen nuo samat tunteet jylläävät lujaa. Ei niihin kai auta muu kuin aika, päivä ja hetki kerrallaan eteneminen, tilanteen seuraaminen testein ja se tärkein, armollisuus itseä kohtaan. Onneksi kotona on isompi mies ja sylissä se pienempi,  jotka tekemisellään ja elossa olemisellaan saavat minut tuntemaan itseni jonkin arvoiseksi. Tärkeäksi, välttämättömäksi. Tarpeeksi rohkeaksi, jotta jotenkin tämänkin asian ylitse jaksan ja pääsen.

*******

RV 1: Tammikuu. Suunnittelukäynti klinikalla pakastealkioiden siirtoa varten. Lääkäri ehdottaa siirtoa saman tien, mutta päätämme odottaa vielä muutaman kuukauden. Nyt harmittaa.

RV 3: Oireet alkavat vahvoina, epäilys raskaudesta.

RV 4: Negatiivinen raskaustesti. Oireet vahvistuu, olo ajoittain kamala.

RV 5: Positiivinen testi. Soitto neuvolaan ja klinikalle. Pari päivää myöhemmin ensimmäinen kirkas vuoto ja kovemmat vatsakivut, jotka loppuvat muutaman tunnin päästä.

RV6:  Useita varmistustestejä vahvoine viivoineen. Maha turpoaa ja äitiysfarkut tulee kaivettua esiin. Tiputtelua.

RV 8: Maaliskuu. Klinikalla alkuraskauden ultra, jossa todetaan epämääräinen raskaus ja epäillään rypäleraskautta. Hcg on kuitenkin viikkoja vastaavalla tasolla ja normaali, joten päädytään lääkkeelliseen tyhjennykseen kotona. 

RV 9: Uusi ultra klinikalle, sillä tuntuu, ettei tyhjennys tapahtunut kunnolla. Kohdussa hieman materiaalia, joka lääkärin mukaan tulee itsekseen ulos eikä kaavintaa tarvita. Lähdemme ulkomaan matkalle reiluksi viikoksi.

RV 10: Raskausoireet nostavat uudelleen päätään.

RV 11: Positiivinen testi. Virtsatieinfektio. Oksettaa.

RV 12: Huhtikuu. Viivat testeissä vahvistuvat, herää epäily uudesta raskaudesta. Äkillisiä, rajumpia verenvuotoja hyytymineen, jotka muistuttavat edellisen raskauden hematoomasta. Silti, testit vahvasti positiivisia.

RV 14: Keskenmenon jälkitarkastus, jossa todetaan, että kohdussa ei ole alkiota vaan raskausmateriaalia edelleen. Lääkäri kertoo rypälemäisistä muodostumista ja tekee lähetteen verikokeisiin ja kaavintaan seuraavalle päivälle. Kaavinta tehdään päiväkirurgisena toimenpiteenä ja materiaali menee patologille tutkittavaksi. Muutaman päivän päästä menen osastolle virtsatieinfektion vuoksi ja tapaan lääkärin, joka kertoo rypäleraskauden todetuksi. Lähetteitä tutkimuksiin, kysymyksiä, hämmennys.

RV 15: Verikokeet ja keuhkoröntgen. Tiedon hakemista netistä. Lääkärikäynti, jossa todetaan keuhkojen olleen puhtaat ja hcg-arvon romahtaneen kunnolla viikon takaisesta. Kohtu on toipunut hyvin kaavinnasta.  Vielä on epäselvää se, onko rypäleraskaus täydellinen vai epätäydellinen. Sen tiedon saamiseen menee vielä viikkoja. 

RV 16 eteenpäin: Verikokeet viikoittain. Kun hcg on laskenut alle 5 yksikön, todetaan tämä raskaus päättyneeksi ja alkaa kuuden kuukauden varoaika. Hcg-arvoa seurataan silloin kuukausittain ja jos se ei nouse, puolen vuoden päästä voi aloittaa lapsettomuushoidot.

*******

Tällä hetkellä on tilanne siis hyvä. Suunta voi kuitenkin muuttua, sillä kohtuun on jäänyt istukan soluja, joiden käyttäytymisestä ei kukaan tiedä. Riskinä on rypäleraskauden muuttuminen istukkasyöväksi tai invasiiviseksi, jolloin soluja on tunkeutunut kohtulihakseen ja sen läpi ja siten päässyt muualle kehoon. Jos hcg-arvojen lasku hidastuu, pysähtyy tai lähtee nousuun, aloitetaan uudet tutkimukset, joilla pyritään selvittämään syövän mahdollisuus. Sitä ei välttämättä kehity arvojenkaan noustessa, jolloin on kuitenkin aiheellista aloittaa sytostaattihoidot. Syövän ilmaantuessa hoidot määräytyvät sen mukaan miten vakavaa se on etäpesäkkeiden sijainnin ja laajuuden perusteella sytostaattihoidoista kohdunpoistoon, sädehoitoihin ja etäpesäkkeiden leikkauksiin saakka.

Jos (ja kun) kaikki käy hyvin ja pääsemme jatkamaan hoitoja ja ne onnistuvat ja raskaus lähtee käyntiin, tullaan raskauden kulkua seuraamaan tiiviimmin mm. verikokeiden ja ultrien kautta. Rypäleraskauden uusimisen mahdollisuus on 1:76, kun sen on sairastanut kerran. Seurantaa tehdään myös lapsen syntymän jälkeen.

Jos jotakuta kiinnostaa lukea tarkemmin, ohessa on linkki lääketieteelliseen artikkeliin aiheesta. Aika selkeästi ja helppotajuisesti kirjoitettu, vaikka muutama sana pitikin selvittää.

http://www.terveyskirjasto.fi/xmedia/duo/duo92663.pdf

*******

Tästä lähtien taidan lotota viikoittain. Niin ”onnekas” olen tämän raskauden suhteen ollut. Ensin munasolu raivaa tiensä kohtuun tukkeutuneen johtimen kautta, mikä on todettu mahdottomaksi. Sen jälkeen se hedelmöittyy ja lähtee jakautumaan ja kiinnittyy, mitä on yritetty saada tapahtumaan neljän vuoden ajan. Raskaus ei ole normaali vaan kehittyy rypäleraskaudeksi, jota todetaan länsimaissa 1:1000 raskautta kohden. Toivottavasti minulla todetaan olevan epätäydellinen versio sairaudesta (3-4 % rypäleraskauksista), sillä sen riskit kehittyä istukkasyöväksi ovat paljon pienemmät kuin täydellisen. 

Pitäkää peukkuja.

Perjantai 13.

Kun odottaa aikansa, miettii ja jossittelee, suree ja murehtii eikä uskalla valita suuntaa, tekee elämä omat ratkaisunsa. Se muuttaa taas jotain ja pakottaa. Tiputtaa polvilleen ja maahan siten, että ilma kaikkoaa keuhkoista.

Tällä kertaa yksi iso ovi suljettiin, ainakin pitkäksi aikaa, ellei kokonaan. Siltä minusta ainakin tuntuu. Iso ja tärkein haave on pakko haudata hetkeksi ja ottaa tauko, väliaika. Sitä ei edes kysytä, sillä nyt on kyse minun terveydestäni, isosti. Ja vaikka mahdollisuudet toipumiseen ovat hyvät, ajattelen jo pahinta, sillä mahdollisuus vakavaan sairauteen on myös todellinen. Lisätutkimuksia ei vielä ole edes tehty, vaan ne odottavat muutaman päivän päässä. Onneksi, lääkärit laittoivat rattaat vauhdilla pyörimään ettei aikaa hukattaisi yhtään enempää. Haluaisin, että ne tehtäisiin nyt ja heti ettei tarvitsisi odottaa ja pelätä, haukkoa henkeä, pelätä tukehtumista, pelätä pahinta. Samalla toivon, että voisin hypätä ajassa taaksepäin kolmen kuukauden verran ja tehdä yhden päätöksen toisin. Niin pienestä tämä voisi olla kiinni. Mutta en voi. Tämä asia on pakko kohdata ja kokea, elän sitä jo nyt. Ajatukset menevät vaan niin pitkälle niin helposti, että tuntuu oikeasti siltä, että elämä oli nyt tässä. Tässä ei voi käydä hyvin.

Epäonnen päivä huonoine uutisineen. Epäonnen ihminen, joka kuuluu aina niihin pienimpiin tilastoihin ja prosenttiosuuksiin, tällä kertaa promillen joukkoon. Ehkä minun pitäisi lotota? Ehkä vain koitan pysyä toimintakykyisenä nämä muutamat päivät ja toivoa, että epäonneen mahtuisi myös hitusen verran hyviä uutisia, etten promillen osuudessani enää kuuluisi muutaman prosentin joukkoon.

En tiedä miten päin olisin.
Kuljen, huokailen,
pidän itseni kiireisenä,
teen,
suoritan,
olen ärtynyt,
hermostunut,
paniikissa.

Sisälläni itken,
huudan ahdistusta ja raivoa,
pelkään pysähtymistä ja katsetta,
sillä murrun palasiksi.
Suljen kaiken muun ympäriltäni pois
pysyäkseni kasassa.

Itken ääneen ja lujaa, kun olen yksin
ja kun en enää saa happea,
on pakko pysähtyä ja vetää keuhkoihin ilmaa.
Kohdata maailma.
Kirota se.

Palasia

Elämä etenee jaksoittain. Pieninä palasina. Aamulla kiukuttelen peiton alla sitä, että täytyy nousta ja illalla, peiton alle takaisin kömpiessä, olen kiitollinen siitä, että selvisin päivästä. Päivät vaihtuvat, kellonaika vaihtuu. Tuijotan elämää ikkunasta ja unohdan mennä siihen mukaan. Olen sivustakatsoja, väsynyt seuralainen, pummilla matkustava.

On kulunut kuukausi siitä hetkestä, jolloin olimme ultrassa. Minä mietin, mitä tässä välissä oikein on tapahtunut. Mihin aika on mennyt? Ulkona on yhtä paljon lunta kuin silloinkin, vaikka välillä näkyi jo vihreää. Olen liikkunut paikoissa, viettänyt aikaani ulkomailla saakka, käynyt lääkärissä, suorittanut kurssin ja tentin kouluun, ollut liikkumassa, kasvattanut rairuohoa ja opetellut tekemään näkkileipää. Nyt tuntuu siltä, että aika ei liiku mihinkään. Sama huone, sama asunto, sama sää, samat ajatukset, sama mieli. Maailma ulkopuolella liikkuu, minä en. Muistan palasia sieltä ja täältä, mutta miten asiat johtivat toisiinsa.... sitä pitää jo miettiä erikseen.

Poika vanhenee tänään taas kuukaudella. Seuraavan kuukauden päästä on yksivuotispäivä. Meillä vuoden vanha lapsi, ajattelen ja kauhistelen asiaa. Aika menee vauhdilla, etenee salakavalasti ja jotenkin onnistuu huijaamaan minua ihan täysillä. Kun kuukaudet etenevät näin nopeaan, löydän itseni kohta jo töistä, pojan hoidosta, arjen ja kodin sekaisena. Ja minut itseni, mieleni...? En tiedä, selkenenkö vai muutunko entistä ahdistuneemmaksi.

Aika käy vähiin. Tuntuu, että ilma ja happi loppuu. Minun on ratkaistava se, miten tästä mennään eteenpäin siten, että tuntisin eläväni enemmän. Että olisi parempi olla.

Vyörymistä

Tämä tunne ja elämä, olotila, vyöryy nyt täysillä ylitse.
Velloo päällä,
tainnuttaa ja ahdistuttaa.
En saa happea.
Kävelen ympäri asuntoa,
en saa asioita tehdyksi.
Tuntuu että halkean.
Pelkään itkemistä,
sitä vyöryä minussa sisällä.

Kulunut viikko on mennyt lopulta nopeaan. Minä toivun fyysisesti, muistot olleesta elämästä ovat enää pienet. Tunnen sen yhä kehossani vahvoina oireina, levottomina unina, nipistelyinä joltakin, joka on siirtynyt taivaalle tähdeksi, sen toisen viereen. Tyhjenen, niin monella eri tavalla.

Emme paljoa siitä puhu. Mietimme ehkä enemmän. Vain sen pakollisen, mikä täytyy kysyä. Miten voit? Saitko nukuttua? Särkeekö vielä? Minä itken. Enimmäkseen vielä hiljaa ja salaa, mutta kyyneleet alkavat puskea läpi. Nieleskelen koko ajan ja pelkään katsoa silmiin. En pysty enää pidättelemään katseen kohdatessa. Välttelen, hiljenen. Olen yksin.

Sanana se tuntuu entistä kauheammalta, keskenmeno. En ole uskaltanut sitä vielä sanoa ääneen. Huomaan surevani uusia asioita, joita en ehtinyt vielä raskaana ollessani edes miettiä; isoveljeä, pikkusisarusta, kahta sänkyä rinnakkain. Huomaan surevani myös aiempaa menetystäni ja käyn niitä hetkiä mielessäni läpi yhä uudelleen ja uudelleen. Nyt emme ehtineet nähdä toisiamme ultrankaan välityksellä, joten täydennän sitä kaipuutani muistelemalla ensimmäistäni.

Ja vaikka välillä tuntuu oudolta se, että miten sydämeen olisi voinut toinen lapsi mahtua, tuntuu juuri nyt siltä, että se on tarpeeksi iso kolmellekin. Jokainen heistä on ollut minun, vaikka vain yhden olen saanut syliini saakka.

Kevään alla

Tämä päivä on ollut täynnä välähdyksiä. Tiedäthän, sellaisia ohikiitäviä ajatuksia ja kokemuksia, jotka saavat pysähtymään. Ehkä se johtuu siitä, että aamulla päätin tehdä päivästäni paremman. Huomata asioita ja merkityksiä ja olla niistä kiitollinen, mitä ikinä sitten eteen tulisikaan. Nyt, illalla, kuutamon loistaessa sälekaihdinten välistä, olen iloinen siitä, että onnistuin. Olen käynyt tunteiden laajan kirjon päiväni aikana läpi.

Etenin hitaasti. Kiertelin satunnaisesti vastaantulevia kauppoja ja piipahdin sisään vain siksi, että en ole kuukausiin tai jopa vuoteen niissä käynyt. Hymyilin myyjille, tervehdin. Kiitin oven aukaisusta. Naisten vessassa intouduin keskustelemaan ventovieraan ihmisen kanssa ja se tuntui hyvältä. Tuntui, että tulin huomatuksi ja nähdyksi. Olin jotenkin inhimillinen. Katselin rakennuksia, rakennustelineitä, vastaantulevien ihmisten kenkiä ja mietin, miksi osalla on vielä täysi talvivarustus päällä ja osa on pukeutunut jo liiankin kevyesti. Huomasin, että kaupunkiin oli tullut paljon uusia liikkeitä, joista en ole ikinä kuullutkaan. Ja että joku paineli menemään jo shortseissa ja sandaaleissa. Kun aloin pohtimaan sitä, koska viimeksi olen täällä kävellyt, näitä katuja pitkin, ilman kiirettä ja yksin, piti pysähtyä. Siitä on aikaa.

Menin kahville ja kirjoitin ostamani postikortin valmiiksi. Toivon, että se ehtii oikeana päivänä perille. Siinä istuessani harmistuin siitä, että minulla ei ollut baskeria. Punaista sellaista. Sillä mikäpä olisi voinut olla somempaa ja hauskempaa kuin istua keskellä arkipäivää kahvilassa ihmisvilinän keskellä baskeri päässä croissantia syöden.

Parturissa seurasin kellosta sekunteja ja minuutteja ja odotin vain sitä, että tämä kamala reuhka muuttuu joksikin selkeämmäksi. En uskaltanut lyhennyttää niin paljoa kuin suunnittelin, arastelin. Kampaajan kanssa hihittelimme tiuhalle sänkikasvustolle, joka muutaman sentin mittaisena puskee läpi pitkien hiusten lomasta, ämän kamalan hiirenhännän ja soiron seasta. Lähdin hymy suupielessä pois. "Katsokaa, tässä kulkee nainen, tyttö, ihminen, joka näyttää taas normaalilta, joka kulkee kuten muutkin ihmisten ilmoilla, ostaa tavaratalosta asioita ja matkustaa linja-autolla. Siis varsin normaali tapaus!" Olisin voinut huutaa sitä mantraa ääneen, mutta jokin siveellinen minussa esti sitä tapahtumasta. Päädyin salaa hihkumaan asiaa sovituskoppiin.

Repäisin. Ostin jotain itselleni. Housut, neuleen ja paksun kaulahuivin. Kevään tulosta huolimatta. Alennusrekissä ollut huivi ei olisi enää enempää voinut näyttää minulta, joten se oli vain pakko ottaa mukaan. Tuoksuttelin erilaisia rasvoja, hajusteita, saippuoita ja päätin hemmotella itseäni yhdellä sellaisella.

Poliisiasemalla ei ollut suurta jonoa tällä kertaa. Ehdin hetken istua ja miettiä, miten asiani tiskillä esitän. Esittelenkö itseni, ojennanko vaan passin ja annan virkailijan siitä lukea vai tarvitsenko pätevämmän ja pidemmän perustelun. Hermostutti. Kun vuoroni tuli, menivät pasmat saman tien sekaisin. Joten istuin penkille, lykkäsin passin naiselle kouraan ja sanoin: "Tulin hakemaan poikani henkilökorttia." Hyvin se kai meni. En muista, mitä minulle sanottiin takaisin tai kysyttiinkö ehkä jotain. Mietin vain sitä, miten hyvältä tuon lauseen ääneen sanominen tuntui. Siinä minä istuin ja odotin, että saisin poikani henkilöpaperit. Minun poikani, olin jonkun äiti. Ensimmäistä kertaa äidin roolissa asioiden. Nousin ylös ja jäin vain katsomaan korttia, jossa oli pienen pojan kuva kolmessa eri kohdassa. Nauratti, hymyilin. Olin sanomattomalla tavalla ylpeä. Selkänikin oli jotenkin suoremmassa ja ryhtini parempi, askeleeni varmemmat.

Kirjakaupassa olisi voinut olla ikuisuuden. Minulla oli kuitenkin aikaa vain muutaman minuutin verran. Kaikesta näkemästäni ja kokemastani hullaantuneena ja väsyneenä olin jo missannut kaksi bussia, ihan vain pysäkillä seisten. Selkää ja vatsaa särki, olo alkoi huononemaan. Viimeisten päivien tapahtumat nousivat sitä kautta mieleen takaisin ja tuli jo ikävä kotiin. Peiton alle, sängyn pohjalle, kainaloon. En halunnut enää myöhästyä yhdestäkään bussista.

Linja-autossa istuessa huomasin, miten alitajunta tekee työtään koko ajan minun sitä rekisteröimättä. Olin ylpeä siitä, että olin pystynyt olemaan iloinen suurimman osan päivästäni ja unohtamaan surulliset asiat. Aivan kuten aamulla ajattelin ja päätin. Kun viereeni istui raskaana oleva nainen, huomasin kuitenkin sanovani itselleni, että "tuo oli kahdeksas tänään nähty maha". Muistin, että naistenvessassa pohdin sitä, olivatko roskikseen jätetyt terveyssiteet ihan vaan kuukautisten vuoksi käytettyjä vai olikohan kävijällä myös ollut keskenmeno päällä. Ja kahvilassa kahden lapsen kanssa ollut äiti aiheutti pahan mielen, siksi se croissantkin taisi mennä vähän väärään kurkkuun.

Ylös ja alas. Sivulle ja taakse.
Askel eteenpäin, toinen takaviistoon.
Niin minä kuljen.
Kuten kevätkin,
minäkin välillä hehkun ja loistan
ja itken sulamisvesiä virtanaan.

Tämä aika ja elämä on ollut pelkkää yllätystä toisensa perään. Jotta uskaltaisin aidosti innostua ja iloita, täytyy se minun nyt erikseen päättää tehdä niin. Mihinkään muuhun en jaksa enkä kykene. Pelkään pahinta ja toivon parasta, vaikka en enää uskalla edes ajatella, mitä ne voisivat olla.

Kaikki on näköjään mahdollista.

Valon noustessa, valoa pakoillen

Tämä hiirenhäntä.

Tämä unisten aamujen, 

nopeasti päällevedettyjen verkkareiden,

viipyilevien päivien,

orastavan valon

ja vähenevän, vähenevän ajan aika

tekee minusta harmaan.

Haen ympärilleni värejä.

Haen itseeni asioita,

joista löytäisin kipinän.

Olen epätoivoinen,

heittelehdin,

itken ja nauran vuorotellen.

Ajatukseni kiertävät kehää

enkä enää pääse eteenpäin.

Kieriskelen tunteideni kasassa,

heittelen oljenkorsia ilmaan

ja toivon, että tuuli nappaisi niistä jonkun.

Itse en jaksa puhaltaa niitä matkaan.

Kunpa löytyisi se järki,

joka ei sotisi tunteitani vastaan niin rajusti.

Kunpa uskaltaisin sanoa sen ääneen, toisille.

Seistä itseni takana.

Vanhassa ja uudessa

Ajatukset ovat kovasti vuoden takaisissa tapahtumissa. Tämä ajankohta sisälsi niin valtavasti mullistavia asioita, laidasta laitaan, tunnemyrskyä kymmenillä metreillä sekunnissa. Tuntuu, että sydän pakahtuu; välillä ilosta ja onnesta, välillä surusta ja pelosta, joka tuntui syövän viimeisetkin elämän rippeet minusta pois. Vaikka aikaa on kulunut, ja sen pitäisi parantaa haavat ja kullata muistot, huomaan kuitenkin eläväni voimakkaasti menneissä tunnelmissa, ajatuksissa.

Olen ollut ahdistunut ja masentunut. Vertaan nykyistä olotilaani myös tuohon vuoden takaiseen tilanteeseen; hetkeen, jolloin uusi elämä alkoi minussa kasvaa ja se miltei otettiin pois, hetkeen, jolloin miehen terveys oli vakavasti uhattuna, hetkeen, jolloin oma mielenterveyteni järkkyi niin, että en enää palannut takaisin töihin. Nyt, asiat ovat paremmin; pieni lapsi on sylissä, mies on terve ja uuden perheen elämä on aluillaan. Siltikin, jokin on vialla.

Minä en varmaan ikinä eheydy riittävästi, jotta voisin sanoa olevani ehjä. Olen onnellinen, vaikka itkenkin paljon. Olen saanut haluamani, vaikka tunnenkin olevani omalla tavallani tyhjä ja vajaa. Olen kiitollinen, vaikka olenkin katkera. Juuri tässä on hyvä olla, vaikka kaipaankin jotakin muuta, jonnekin muualle.

Kaipaan ja ikävöin niin paljon,
etten enää oikein osaa sanoa,
mitä.

Toipumisia

Toissapäivänä makasin vatsallani. Edellisestä kerrasta on aikaa yli yhdeksän kuukautta. Eilen oli viimeinen hoitajalla käynti haavanhoidon suhteen. 12 senttiä pitkä, kuusi senttiä leveä ja noin viisi senttiä syvä aukko vatsassani on kasvattanut itsensä umpeen. Jälki on vielä karu ja sellaiseksi varmaan jää, en oikein halua katsoa vatsaani vieläkään. En edes nyt, kun se ei enää verestä ja vuoda. Ajan kanssa se ehkä hieman tasoittuu, toivottavasti. Ja minä koitan tasoittua sen mukana.

Tänään kannan pientäni ensimmäistä kertaa repussa sylissäni. Tunnen tuhinan ja lämmön sydämeni päällä ja pakahdun. Mikään muu paikka ei ollut hänelle tarpeeksi hyvä nukahtamiseen. Huomaan, että minun on ikävä isoa vatsaani, siellä tuntuvia liikkeitä ja tuntemuksia. Tämä tuhisija vatsani päällä tuntuu melkein samalta. Hieman isommalta ja painavammalta. Ja ääni on kovempi.

Vauva tuoksuu jo omalle itselleen. Ei pelkästään saippualle ja talkille, vaan pienelle miehelle. Nuuhkutan niskaa ja hentoisia hiuksia, sivelen pieniä sormia ja kutitan jalkapohjaa. Imen itseeni pienen lämpöä ja täytän sillä sydämeni surullisia nurkkia. Vauva on Aarre ja Rakas ja päivät menevät jo rutiinilla. Siltikin, edelleen, hätkähdän häntä päivittäin. Tuoko tuossa, minunko, meidänkö? Oikeasti, pysyvästi? Äiti? Lapsettomuus minussa on edelleen vahvasti läsnä enkä tiedä, miten monella nuuhkaisulla saisin sitä pienennettyä. Suren niin paljon, vaikka sylissäni on lapsi. Eikö mikään riitä, enkö pääse kokemieni asioiden yli ikinä?

Suru on harmaata ja samalla toiveikkaan vihreää. Sillä on monia eri sävyjä ja mielialoja. Kaihoa, tuskaa, ikävää, pakahtumista, ahdistusta, iloa, onnea, kiitollisuutta. Kiukkua ja helpotusta samaan aikaan. Eläviä muistoja, joiden toivon pysyvän mielessä pitkään. Villakoiria nurkissa, vieläkin.

Uuden elämän alussa

Kotona on edelleen outoa olla. Huomenna tulee viikko siitä, kun pääsin sairaalasta kotiin ja jo kolme viikkoa siitä, kun pieni miehenalku syntyi. Olen kadottanut koko toukokuun ja tähän hetkeen pääseminen ja siinä mukana eläminen on edelleen vaikeaa. On outoa katsella vihreitä lehtiä ja kukkia, kun muistan vain viimeiset lumikasat päiviltä ennen sairaalaan lähtöä. On outoa ajatella jo kolmen viikon kuluneen siitä, kun lähtö tuli; muistikuvat ovat paikka paikoin hatarat, tunteet ovat seilanneet ylösalas, arki muuttui aivan toisenlaiseksi kuin mitä etukäteen kuvitteli ja edelleen, edelleen opettelen hengittämään ja elämään ilman itkua ja surullisuutta. On hienoa olla kotona, muuttokaaoksen ja sekamelskan keskellä, minulle rakkaiden miesten kanssa, vaikka en juuri mitään vieläkään pysty tekemään.

Uuden elämän alku lähti käyntiin elämälleni tyypiíllisellä tavalla, vaikeamman kautta. Pieni mies päätti tulla maailmaan oman aikataulunsa mukaan, joten suunniteltuun sektioon asti emme ikinä päässeet. En ehtinyt edes tutustua sektioon ja synnytykseen yleensä liittyviin asioihin etukäteen, vaan keltanokkana mentiin. Vedet tulivat kotona 2.5. aamulla seitsemän aikaan, ambulanssikyyti lähti sairaalaan siitä puolen tunnin päästä. Aamuruuhkassa pujoteltiin kahden kaistan välillä ja muistan miettineeni vain sitä, tipahdanko sängyltä lattialle. Sairaalassa synnytysvastaanotolla oli tympeä lääkäri, naistentautien osastolla muutama vielä lisää. Tutkittiin, mitattiin, seurattiin ja aikaa kului. Synnytys oli lähtenyt heti aamusta käyntiin, mutta sitä estettiin pitkin päivää lääkkeillä. Supistukset lähtivät toimimaan 10-15 minuutin välein heti sairaalaan päästyäni ja meidät vietiin osastolle odottelemaan leikkaussalin vapautumista, kätilöt ja lääkärit kävivät harvakseltaan kysymässä kuulumisia. Kolmelle eri lääkärille muistan joutuneeni perustelemaan erikseen sen, että perätilasynnytykseen en suostu, vaan tämä lapsi leikataan, kuten sovittu oli. Jokainen heistä yritti vielä myydä alatiesynnytystä läpi, mutta kumpikaan meistä ei siihen suostunut. Sen seurauksena saimme odottaa vuoroamme leikkaussaliin, kun ei ollut kyse akuutista asiasta. Iltapäivällä käytiin jo sanomassa, että kohta pääsee saliin, että jonoa ei päivystyksessä pahemmin ole. Illan suussa kerrottiin, että huomiseen aamuun tai aamupäivään menee ja että piikkien antamista jatketaan sinne saakka. Seitsemän aikaan oli anoppi jo tulossa hakemaan miehen kotiin, kun passittivat häntä lähtemään kotiin suotta aikaa tuhlaamasta.

Puoli seitsemän aikaan illalla supistukset alkoivat olla jo niin tiheitä (3-5 minuuttia) ja kovia lääkkeistäkin riippumatta, että minulta lähtivät voimat uupumaan. Olin ollut jo miltei vuorokauden syömättä ja juomatta. Muistan kylmän sairaalasängyn reunan, jota puristin, sydänäänet, hampaiden puremisen tarpeen ja sen, että hengittämiseen keskittyminen vei kaiken huomion. Mies vierellä oli kiroillut jo monta tuntia ja koitti parhaansa mukaan auttaa. Lopulta sanominen ja oleminen riittivät ja lääkäri tuli sanomaan, että nyt valmistellaan sali meitä varten. Ettei aamuun saakka tarvitse odottaa, vaan meidät otetaan seuraavana sisälle.

Sitten tapahtuikin nopeaan. Sali oli täynnä väkeä; hoitajia, kätilöitä, lääkäreitä. Jokainen heistä oli ystävällinen eikä meitä enää syyllistetty. Minä itkin koko operaation ajan. Itkin pelosta, kauhusta, väsymyksestä, odotuksesta, jännityksestä. Olisin halunnut perua koko jutun ja juosta sängyltä karkuun, samalla odotin sitä hetkeä, jolloin tämä kaikki olisi ohi. Spinaalipuudutusta yritettiin kolme kertaa ennen kuin se onnistui, ennen kuin jalat lämpenivät ja tunto katosi rinnasta alaspäin. Sen jälkeen tuntui venytystä, kaivelua, alakropan siirtelyä, haukoin henkeä pelosta ja järkytyksestä, vaikka kipua ei tuntunutkaan. Itkin. En ole ikinä elämässäni ollut niin täynnä tunteita kuin sillä hetkellä.

Ja kun rääkäisy kuului klo 20.42 ja pieni nostettiin meidän nähtäväksi, itkin vielä enemmän. Tuore isä lähti kätilön kanssa pesemään ja punnitsemaan, minä jäin hoitajien silitettäväksi ja lohdutettavaksi. Tuntui siltä, että nyt voisi olla hyvä hetki kuolla, sillä sen enempään en enää pystyisi.

Puolen tunnin päästä pääsimme tarkkailuhuoneeseen. Kätilö toi pienen rinnalle ja koitettiin saada ensi-imaisut rinnalta. Isä auttoi verensokerin mittauksessa ja minä tokkuraisena ja itkuisena koitin pysyä kärryillä siitä kaikesta, mitä ympärillä tapahtui. Kätilö antoi meidän olla rauhassa, hetkittäin kävi syöttämässä pientä. Muutaman tunnin päästä tehtiin siirto synnyttäneiden osastolle. Oli jo keskiyö. Isä lähti kotiin ja minä hetken katselin pientä lasisängyssään. Oli pakko hipaisten herätellä pientä vähän väliä ihan vain tarkistaakseni sen, että se hengittää. Että se on seuraavankin minuutinkin jälkeen vielä elossa. Lopulta hoitaja otti vauvan yöksi kansliaan hoitoon, jotta saisin nukuttua.

Aamuyöstä vauva siirrettiin lastenosastolle matalien verensokereiden vuoksi. Siellä hän tuli lopulta viettäneeksi koko sairaala-ajan, viikon verran. Sokereita syötettiin kanyylien avulla ja nenä-mahaletkulla autettiin syömistä silloin, kun voimat eivät riittäneet tarvittavan maitomäärän nielemiseen. Bilirubiineja seurattiin, samoin tulehdusarvoja. Toisen lonkan kohdalta arvioitiin sen olevan hieman löysän, mutta lopulta vauva pääsi isänsä kanssa kotiin ilman jälkikontrolleja ja tukilastaa.

Minun matkani sairaalassa kesti hieman pidempään. Sektion jälkeinen toipuminen oli hidasta. Maha paisui palloksi ja oli kooltaan suurempi kuin raskausaikana. Ilmatäytteinen vatsa teki voinnin kipeäksi ja tukalaksi, joten vasta kolmantena päivänä pääsin pyörätuolin kanssa vauvaa katsomaan lastenosastolle. Silloin sain hänet hetkeksi rinnalle, toisen kerran. Ajatuksissa oli kotiutua perjantaina, kunhan saisin vatsan toimimaan. Vointi alkoi kuitenkin radikaalisti huonontua juurikin samaisena perjantaina kovien vatsakipujen vuoksi. Muutaman tunnin aikana kipu muuttui sietämättömäksi ja omat muistikuvat ja ajantaju ovatkin poissa kyseiseltä ajalta. Muutama lääkäri kävi katsomassa, käytiin röntgenkuvissa, muutama lääkäri lisää ja lopulta aamuyöstä noin 12 tuntia kipujen alkamisesta, minut leikattiin. Suoli oli puhjennut, joten se piti paikata ja samalla puhdistaa kaikki sisuskalut. Lisäksi suolesta löytyi kuolio, minkä vuoksi toimimatonta suolta leikattiin pois 15 sentin verran. Leikkaus sujui hyvin, mutta toipumisessa tuli taas hieman takapakkia. Mahan halki kulkeva haava tulehtui muutaman päivän kuluttua, jolloin se piti avata ja hoitaa avoimena tulehdus pois. Kun tulehdusarvot saatiin laskusuuntaan ja kanyylit, nenämahaletku ja kipupumppu poistettua, pääsin lopulta kotiin jatkohoitoon.


Nyt arki on 3-4 tunnin syklejä. Kotona käy päivittäin sairaanhoitajat hoitamassa haavaa, antamassa lääkkeitä ja ottamassa verikokeita. Vauva voi hyvin ja huomenna on neuvolantäti tulossa käymään kotona. Saadaan seurantaa hänenkin vointinsa suhteen tehtyä ensimmäistä kertaa sairaalasta kotiutumisen jälkeen. Minulta on kaikki tekeminen kielletty, kipujen ja jaksamisen mukaan voi liikkua. Nostelut ja kantelut ovat pannassa vielä muutaman kuukauden ajan. Sektiohaava on siisti ja jo vaalentunut. Toisen leikkauksen haava kulkee vatsan halki navan yläpuolelta sektiohaavaan saakka ja on edelleen auki ja aukiolevana sitä hoidetaan loppuun saakka. Se tarkoittaa jatkossakin sairaanhoitajien käyntejä ja sitä, että arki tulee olemaan tavallista haasteellisempaa. Haavan on tarkoitus kuroutua itsestään kiinni ja jos takapakkia tulee, niin siinä tapauksessa se saatetaan plastiikkakirurgin toimesta operoida kiinni.


Olen täynnä ristiriitaisia tunteita. Kiitollisuutta, onnellisuutta, surua, katkeruutta. Koen syyllisyyden tunteita enkä näe itseäni vielä äitinä. En voi osallistua vauvanhoitoon enkä ottaa pientä syliin tai rinnalle, kuten tahtoisin. Pelkään monia asioita; parantumisen hitautta ja mahdollisia takapakkeja, masentumista, kotiin jäämistä miehen lähtiessä töihin, omaa jaksamista, tulevaa. Samalla olen saanut niin paljon, että näillä jutuilla ei oikeasti ole merkitystä. Paljon pahemminkin olisi voinut käydä, sekä vauvalle että minulle. Viikot ovat sisältäneet paljon saamisia, menettämisiä, luopumisia, sopeutumisia. Keskittymistä omaan toipumiseen aikana, jolloin haluaisin vain priorisoida vauvan sekä miehen, joka on tästä kaikesta aivan upeasti selvinnyt. Tämä on on ollut vaikeaa aikaa meille kaikille.


Kuitenkin. Päivä ja hetki kerrallaan. Ihmetellen kukkivia kukkia, oravia puussa, pieniä varpaita ja hentoisia hiuksia, syvänsinisiä silmiä, joissa on jo häivähdys ruskeaa. Pieniä paloja onnesta, jota en ole ikinä osannut edes kuvitella. Uuden elämän alussa.

Erakko

Sellainen minusta on tullut. Erakko.

Päivät ja viikot jotenkin vaan menee. Etenee hetkessä eläen niin toivottoman hitaasti. Vuorokauden aika on kadonnut kokonaan, tuntuu että pimeää on aina ja välissä on vain häilyviä harmaita sävyjä. Kun heräämisellä ja nukkumisella ei ole väliä, saan luontaisella rytmilläni päivän ja yön vaihtamaan helposti paikkaa.

Ulos ei tee mieli mennä. Raikas ilma ei houkuta. Ihmisten ilmoilla käyn, kun on pakko. Silloin, kun jääkaappi on tyhjä tai kun täytyy mennä terapiaan tai neuvolaan. Kätkeydyn seinien sisälle ja kurkin vain ikkunoista ulos, joskus tuuletan parvekkeelta happea sisälle, etten tukehtuisi.

Siltikin tuntuu, että tukehdun. On niin paljon aikaa olla ja miettiä. Maata sängyssä ja levätä, ajatella asioita maan ja taivaan väliltä. Pelkään jo tulevaa sairasloman loppumista ja huomaan, että työasiat painostavat minut maan rakoon jo nyt, pelkällä ajatuksen voimalla sekä havainnolla siitä, että olen edelleen samaan paikkaan työsuhteessa. Näen painajaisia joka yö. Pienemmätkin asiat saavat olon hermostumaan ja stressaan helpommin kuin ennen. Ehkä sen vuoksi, että on niin paljon aikaa ajatella. Ehkä sen vuoksi, että voimani ovat heikentyneet enkä ole toimintakunnossa. Vaikka en olekaan töissä, on mieleni siltikin täynnä "pitää- ja täytyy-asioita", joilla vavisutan jalustaani.

Niistä täytyy päästä eroon. Opiskelun kiukku ja stressi helpottaa ihan hetken päästä, kunpa sinne asti jaksaisin rutistaa. Raskauden aiheuttama pelko hiljalleen lievenee, ainakin muuttaa olomuotoaan toisenlaiseksi, pehmeämmäksi. Töihinpaluun pelko on se, mikä pahenee ja sille täytyy jotain tehdä. Ajatus siitä, että 1,5 kuukauden päästä sinne takaisin menisin, kauhistuttaa. Se saa minut pysymään peiton alla koko päivän. En tiedä, mitä teen, jos sairaslomaa ei jatketa. Jos minulta vaaditaan sitä, että minun pitää pystyä palaamaan siihen kaaokseen takaisin. En tiedä, pystynkö siihen.

En ole päässyt vielä kunnolla käyntiin työstressin työstämisen kanssa. Tämä kulunut kaksi kuukautta kotona on mennyt koulutöiden tekemiseen ja alkuraskauden pelon kanssa elämiseen. Olen sulkenut sen varsinaisen masennukseni aiheuttajan ajatusteni ulkopuolelle täysin. Tietoisesti. Minulla ei ole ollut siihen minkäänlaista mielenkiintoa eikä energiaa. Nyt alkaa olla aika kohdata niitä asioita ja kohdata niiden aiheuttamat reaktiot minussa itsessäni.

Onneksi, hämärän alla ja suojassa, on helppoa kätkeytyä nuolemaan haavojaan.