Siinä ne nyt ovat. Ihollani, sydämeni lisäksi.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste omia luomuksia. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste omia luomuksia. Näytä kaikki tekstit
torstaina, marraskuuta 8
perjantaina, syyskuuta 2
Kahden kerän onni
Kipristellään,
käpristellään,
lämmitellään syksyillan hämyssä.
Viileällä lattialla
ei ole hätää kellään,
kymmenellä asukilla on lämmin.
Villa tuoksuu huoneissa,
varpaissa,
onnen tuhinassa.
Siinä pienessä puhinassa,
kun on hyvä olla,
lähekkäin,
varpaat hymyillen,
lähellä.
lauantaina, huhtikuuta 9
Hulluja päiviä
Aurinko paistaa. Onneksi keltaista on siis muuallakin kuin kaupungilla vastaantulijoilla ja bussissa jalkojen välissä tai sylissä. Kevät tulee kovaa vauhtia. Metsässä kävellessä jalat uppoavat miltei polviin saakka hankeen, kun se ei jaksa minua enää kannatella. Koira rämpii samalla lailla ja ihmettelee jumipaikoissa kysyvällä katseella, kun en enää jaksa kiskoa otusta valjaista kantavammalle maalle. Ihan itse on nyt päästävä sieltä ylös. Tallustan vielä talvikengissä, sillä kumisaappaat vuotavat. Aion siirtyä suoraan tossuihin ja miettiä kumppareiden ostoa vasta myöhemmin. On niin paljon nyt muuta mielessä.
Kävin eilen kaupungilla työkavereiden kanssa lounaalla. Keskustelu liikkui vauva-asioiden ja työasioiden välillä, mutta kiva oli huomata, että innostuttiin puhumaan muustakin. Vaikka pitkään aikaan ei olla nähty, jaksettiin höpöttää tovi ihan puutaheinää ja höpönlöpöä. Sellaista naisten keskistä turinaa, vaikka en siinä kovin hyvä olekaan. Täytyy myöntää, että jännitin tuota tapaamista jonkun verran. Mutta sitten kun nähtiin ja oltiin, niin oltiin kuin ennen. Aavistuksen verran teki jopa mieli mennä heidän mukanaan töihin ja työpisteen ääreen.
Jatkoin kaupungilla oloa ja kävin muutamissa kaupoissa hankkimassa tarvittavia tavaroita tulevia viikkoja varten ja sillä ajatuksella, että kotona pärjätään hetki ilman muiden kuin perusmarkettien valikoimia. Stockmannilla meni hermo väenpaljouteen, mutta selvisin. Ruohonjuuressa hihittelin kuukuppiesittelijälle salaa mielessäni, kunnes kerroin (ja paljastin korin takana olleen vatsan) että olen raskaana ja ehkä hetkeen en kuppeja tule tarvitsemaan. Hän vaihtoi keskustelun sujuvasti kuukautisvuodosta synnytyksen jälkivuotoihin ja juttelimme tovin kestositeistä. Maailma todellakin on käynyt pienemmäksi paikaksi, kun tuntemattomien ihmisten kanssa tulee keskusteltua omista eritteistään keskellä pientä kauppaa siten, että kaikki muut asiakkaat saattavat keskustelun kuulla. Clas Ohlsonilta ei löytynyt pursottimia, vaikka kuinka hain. Ja kun kysyin asiaa myyjältä ja selitin, että tarvittaisiin piparinkoristelupursottimia lattialaattojen saumausta varten, jäi hän hiljaiseksi. Kunnes totesi, että "niin, voihin sitä kai siihenkin tarkoitukseen käyttää."
Akateemisesta hain hääonnittelukorttia ja muistikirjaa, johon voin alkaa kirjoittamaan muistoja ylös Hipalle myöhemmin luettavaksi. Löysin tarjouksesta Veljeni, Leijonamielen ja kun sen bongasin, en voinut olla tarttumatta kirjaan. Se on yksi oman lapsuuteni tärkeimmistä kirjoista ja vaikka ei ehkä ihan pienen vauvan perinteistä satukirjallisuutta olekaan, oli se pakko nostaa ostoskoriin. Sain kassajonossa kyyneleet silmiin, kun mietin, onkohan Hipan isosisarus isoveli, kuten kirjassa, vai onkohan se pikkusisko. Niin pitkälle raskautta emme ikinä päässeet, että se olisi käynyt selville ja samalla ymmärsin, että en ole asiaa sukupuolen kannalta ennen edes ajatellut. Muistaisin, että siinä raskaudessa minulla oli enemmän poika- kuin tyttöolo, joten ehkä se riittäisi? Muistelemaan Ensimmäistä konkreettisemmin ja joskus myöhemmin Hipalle kertomaan, että hänellä on olemassa Isoveli. Leijonamieli.
Kuuden tunnin kaupungillaolon jälkeen pääsin remonttikämpälle ja siellä alkoivat hommat. Jääkaapin tuoneelta mieheltä meni pasmat sekaisin, kun oven avasi vatsa pystyssä oleva nainen. Minä en oikein saanut mitään aikaiseksi, kun selkää pakotti ja supistuksia tuli vähän väliä. Vauva punkee voimakkaasti oikeaan kylkeen ja aiheuttaa niin tukalan olon asennossa kuin asennossa, että välillä on miltei mahdoton olo. Ja kun edellisenä yönä en nukkunut tippaakaan, sai väsymys ja kipu ja pitkä päivä aikaan sen, että itkeskelin maalaamisen ja kahvinkeittämisen keskellä. Mies ja oma isä olivat hieman hämmentyneitä sitä seuratessa, että mikä siinä sutien pesussa nyt niin itkettää.
Tänään jäin suosilla kotiin. On tullut nukuttua ja aloitettua ompelut. Muutama viltti, päiväpeite ja vuodevaatteet ensisänkyyn tulivat jo valmiiksi. Remonttia on ollut tekemässä seitsemän hengen porukka, kahden suvun edustajat sulassa sovussa keskenään rakentavat meidän tulevaa kotia; laattoja on saumattu, maalauksia tehty, lattiaa tasoitettu ja jalkalistoja asennettu. Se tuntuu hirmuisen kivalta ja hyvältä ajatukselta kaiken tämän huonon omantunnon potemisen keskellä. Minunkin pitäisi olla siellä. Ehkä huomenna?
Kävin eilen kaupungilla työkavereiden kanssa lounaalla. Keskustelu liikkui vauva-asioiden ja työasioiden välillä, mutta kiva oli huomata, että innostuttiin puhumaan muustakin. Vaikka pitkään aikaan ei olla nähty, jaksettiin höpöttää tovi ihan puutaheinää ja höpönlöpöä. Sellaista naisten keskistä turinaa, vaikka en siinä kovin hyvä olekaan. Täytyy myöntää, että jännitin tuota tapaamista jonkun verran. Mutta sitten kun nähtiin ja oltiin, niin oltiin kuin ennen. Aavistuksen verran teki jopa mieli mennä heidän mukanaan töihin ja työpisteen ääreen.
Jatkoin kaupungilla oloa ja kävin muutamissa kaupoissa hankkimassa tarvittavia tavaroita tulevia viikkoja varten ja sillä ajatuksella, että kotona pärjätään hetki ilman muiden kuin perusmarkettien valikoimia. Stockmannilla meni hermo väenpaljouteen, mutta selvisin. Ruohonjuuressa hihittelin kuukuppiesittelijälle salaa mielessäni, kunnes kerroin (ja paljastin korin takana olleen vatsan) että olen raskaana ja ehkä hetkeen en kuppeja tule tarvitsemaan. Hän vaihtoi keskustelun sujuvasti kuukautisvuodosta synnytyksen jälkivuotoihin ja juttelimme tovin kestositeistä. Maailma todellakin on käynyt pienemmäksi paikaksi, kun tuntemattomien ihmisten kanssa tulee keskusteltua omista eritteistään keskellä pientä kauppaa siten, että kaikki muut asiakkaat saattavat keskustelun kuulla. Clas Ohlsonilta ei löytynyt pursottimia, vaikka kuinka hain. Ja kun kysyin asiaa myyjältä ja selitin, että tarvittaisiin piparinkoristelupursottimia lattialaattojen saumausta varten, jäi hän hiljaiseksi. Kunnes totesi, että "niin, voihin sitä kai siihenkin tarkoitukseen käyttää."
Akateemisesta hain hääonnittelukorttia ja muistikirjaa, johon voin alkaa kirjoittamaan muistoja ylös Hipalle myöhemmin luettavaksi. Löysin tarjouksesta Veljeni, Leijonamielen ja kun sen bongasin, en voinut olla tarttumatta kirjaan. Se on yksi oman lapsuuteni tärkeimmistä kirjoista ja vaikka ei ehkä ihan pienen vauvan perinteistä satukirjallisuutta olekaan, oli se pakko nostaa ostoskoriin. Sain kassajonossa kyyneleet silmiin, kun mietin, onkohan Hipan isosisarus isoveli, kuten kirjassa, vai onkohan se pikkusisko. Niin pitkälle raskautta emme ikinä päässeet, että se olisi käynyt selville ja samalla ymmärsin, että en ole asiaa sukupuolen kannalta ennen edes ajatellut. Muistaisin, että siinä raskaudessa minulla oli enemmän poika- kuin tyttöolo, joten ehkä se riittäisi? Muistelemaan Ensimmäistä konkreettisemmin ja joskus myöhemmin Hipalle kertomaan, että hänellä on olemassa Isoveli. Leijonamieli.
Kuuden tunnin kaupungillaolon jälkeen pääsin remonttikämpälle ja siellä alkoivat hommat. Jääkaapin tuoneelta mieheltä meni pasmat sekaisin, kun oven avasi vatsa pystyssä oleva nainen. Minä en oikein saanut mitään aikaiseksi, kun selkää pakotti ja supistuksia tuli vähän väliä. Vauva punkee voimakkaasti oikeaan kylkeen ja aiheuttaa niin tukalan olon asennossa kuin asennossa, että välillä on miltei mahdoton olo. Ja kun edellisenä yönä en nukkunut tippaakaan, sai väsymys ja kipu ja pitkä päivä aikaan sen, että itkeskelin maalaamisen ja kahvinkeittämisen keskellä. Mies ja oma isä olivat hieman hämmentyneitä sitä seuratessa, että mikä siinä sutien pesussa nyt niin itkettää.
Tänään jäin suosilla kotiin. On tullut nukuttua ja aloitettua ompelut. Muutama viltti, päiväpeite ja vuodevaatteet ensisänkyyn tulivat jo valmiiksi. Remonttia on ollut tekemässä seitsemän hengen porukka, kahden suvun edustajat sulassa sovussa keskenään rakentavat meidän tulevaa kotia; laattoja on saumattu, maalauksia tehty, lattiaa tasoitettu ja jalkalistoja asennettu. Se tuntuu hirmuisen kivalta ja hyvältä ajatukselta kaiken tämän huonon omantunnon potemisen keskellä. Minunkin pitäisi olla siellä. Ehkä huomenna?
kuuluu oksille
kirppu,
omia luomuksia,
tuulenpesästä kotipönttö,
työ,
uusien taimien puolesta
maanantaina, lokakuuta 12
Viikon alussa

...kerätään perinteisesti voimia ja ryhtiä taas kasaan viikonlopun jälkeen. Alkaa työviikko, arki ja aherrus.
Minä olen kotona sairastamassa voimat vievää flunssaa. Päivän verran on lupa olla, jos on tarve enempään, on mentävä lääkäriin. Poden huonoa omaatuntoa, kuten kiltin tytön syndroomassa kuuluukin; hukutan sen selittelyihin ja lohdutteluihin pitkästä unesta ja keskiviikon tenttiin lukemisen mahdollisuudesta. Hoen itselleni, että kyllä muut osaavat hoitaa asioita eteenpäin enkä minä saa olla korvaamaton.
Olen iloinen siitä, että jäin kotiin. Yleensä kun flunssassa olen siltikin töissä. Ehkä jotain on tullut opittua?
Ja sitä paitsi, asioita pitää viedä eteenpäin kotonakin. Samoin omassa elämässä, omalle itselleen. Niin helposti aina ne omat tarpeeni siirrän syrjään.
Viikonloppuna olin koulussa ja hyppytuntien aikana hankin äidin syntymäpäivälahjan sekä auton takapöntön ohessa itsellenikin jotain.

Ja kun vilu on koko ajan läsnä, ilman mitään flunssiakin, on villasukille käyttöä. Pitkään aikaan, miltei vuoteen, en ole mitään itse tehnyt. Nyt ajattelin kokeilla kestääkö olkapää. Vielä se antaa myöden.

Koulun pihalla kymmenet valtavat vaahterat valloittivat tilan. Värit, puut ja lehtien huikea määrä saivat minut haluamaan kierimään lehtikasoihin. Syksy, mikä ihana aika :)
kuuluu oksille
arki,
karvatti,
kirsikankukka,
omia luomuksia,
puunhalaaja,
tuulenpesästä kotipönttö,
työ
sunnuntaina, toukokuuta 18
Silmukkaa ja lenkkiä
Äitienpäivänä kotona käydessä kävin tekemässä äidin kirjavarastoon pientä inventaariota. Haaveilen nimittäin itsetehdystä juhlapöytäliinasta, joka voisi olla joko kokonaan virkattu tai sitten osittain virkattu ja osittain ommeltu vaikkapa pellavakankaasta. Vähän samanlaiseen tyyliin kuin mitä omalla äidillä on tallessa oman äitinsä tai mummonsa tekeminä; suvun naisten aarteita, joita ei edes raaski käyttää. Niitä kaivetaan välillä kaapista esille ja ihastellaan tovi ennen kuin laitetaan talteen ja säilöön uudelleen.
Nappasin mukaan vanhoja kirjoja, joista osan on äitini ostanut nuorena tyttönä olleessaan ja osa taas on mummuni hankintoja. Katsotaan, millaisen inspiraation näistä saan aikaiseksi.

Moneen vuoteen en ole juurikaan käsitöitä tehnyt. Pikkulikkana äiti opetti kutomaan ja virkkaamaan ja ala-asteella ollessani tein itselleni villapaitoja tahtiin yksi per viikko. Koulussa innostuin ompelemaan ja housuja ja paitoja syntyikin sitten yli oman tarpeen. Suunnittelin itselleni omia t-paitoja, johin ompelin erilaisista kankaista kuvia ja tarinoita. Tein myös repun, ruokailuvälinepusseja partioon leireillä käytettäväksi, käsityöpusseja, penaaleja, hiusdonitseja, verhoja ja tyynynpäällysiä.

Kutominen on kuitenkin ollut se suosituin juttu. Kun opin tekemään tumppuja ja sukkia, niitä sai koko perhe aina lahjaksi jouluna ja vuosipäivinä. Jossain vaiheessa olivat "antennipipot" kovaa huutoa, joten niitä virkkasin kavereille, omalle joukkueelle kisoihin sekä talvea varten myssyiksi. Koska harrastin kilpailutasolla voimistelua, säärystimille ja selänlämmittimille oli aina tarvetta. Vanteiden kuljetukseen piti olla erilaisia vannesuojuksia, samoin kuin kilpailuasuun sopivia hiuskoristeita, joita sai ommeltua kätevästi pienistä kangastilkuista.

Jossain vaiheessa nuo näperrykset jäivät. Olen viimeisen 10 vuoden aikana tehnyt ehkä kourallisen verran sukkia. Nyt alkuvuodesta, leikkauksesta toipumisen alettua, aloin väsäämään langoista taas jotain. Kutomisen tarkoituksena ei vieläkään ollut itse käsityön tekeminen vaan sormien jumppauttaminen ja käden hermojen kuntouttaminen. Nyt huomaan, että olen jäänyt, kirjaimellisestikin sanoen, koukkuun. Vaikka tahti ei ole hurja, käden ja olkapään heikon rasituskestävyyden vuoksi, jotain on kuitenkin tuloillaan koko ajan ja haaveilen uusista aloituksista päivittäin.
Juuri nyt on työn alla työkaverille syntyneelle pienelle pojalle syksyä vasten villaslipoveri sekä itselle kesäksi kesäneule. Aikaan on saatu jo kaksi sukkaparia, yhdet tossut, villaliivi itselle, kaulahuivi, pannulappuja ja kosmetiikkapussukoita.

Pitäisi alkaa valmistautumaan pääsykokeisiin, joihin toivottavasti saan kutsun. Seuraavista viikoista töissä tulee kiireisiä, kun tuuraan yksin kahden ihmisen poissaoloa, edelleen viikon verran vielä osa-aikaisena ollessa. Paras siis laittaa kutimet piiloon.
Nappasin mukaan vanhoja kirjoja, joista osan on äitini ostanut nuorena tyttönä olleessaan ja osa taas on mummuni hankintoja. Katsotaan, millaisen inspiraation näistä saan aikaiseksi.

Moneen vuoteen en ole juurikaan käsitöitä tehnyt. Pikkulikkana äiti opetti kutomaan ja virkkaamaan ja ala-asteella ollessani tein itselleni villapaitoja tahtiin yksi per viikko. Koulussa innostuin ompelemaan ja housuja ja paitoja syntyikin sitten yli oman tarpeen. Suunnittelin itselleni omia t-paitoja, johin ompelin erilaisista kankaista kuvia ja tarinoita. Tein myös repun, ruokailuvälinepusseja partioon leireillä käytettäväksi, käsityöpusseja, penaaleja, hiusdonitseja, verhoja ja tyynynpäällysiä.

Kutominen on kuitenkin ollut se suosituin juttu. Kun opin tekemään tumppuja ja sukkia, niitä sai koko perhe aina lahjaksi jouluna ja vuosipäivinä. Jossain vaiheessa olivat "antennipipot" kovaa huutoa, joten niitä virkkasin kavereille, omalle joukkueelle kisoihin sekä talvea varten myssyiksi. Koska harrastin kilpailutasolla voimistelua, säärystimille ja selänlämmittimille oli aina tarvetta. Vanteiden kuljetukseen piti olla erilaisia vannesuojuksia, samoin kuin kilpailuasuun sopivia hiuskoristeita, joita sai ommeltua kätevästi pienistä kangastilkuista.

Jossain vaiheessa nuo näperrykset jäivät. Olen viimeisen 10 vuoden aikana tehnyt ehkä kourallisen verran sukkia. Nyt alkuvuodesta, leikkauksesta toipumisen alettua, aloin väsäämään langoista taas jotain. Kutomisen tarkoituksena ei vieläkään ollut itse käsityön tekeminen vaan sormien jumppauttaminen ja käden hermojen kuntouttaminen. Nyt huomaan, että olen jäänyt, kirjaimellisestikin sanoen, koukkuun. Vaikka tahti ei ole hurja, käden ja olkapään heikon rasituskestävyyden vuoksi, jotain on kuitenkin tuloillaan koko ajan ja haaveilen uusista aloituksista päivittäin.
Juuri nyt on työn alla työkaverille syntyneelle pienelle pojalle syksyä vasten villaslipoveri sekä itselle kesäksi kesäneule. Aikaan on saatu jo kaksi sukkaparia, yhdet tossut, villaliivi itselle, kaulahuivi, pannulappuja ja kosmetiikkapussukoita.

Pitäisi alkaa valmistautumaan pääsykokeisiin, joihin toivottavasti saan kutsun. Seuraavista viikoista töissä tulee kiireisiä, kun tuuraan yksin kahden ihmisen poissaoloa, edelleen viikon verran vielä osa-aikaisena ollessa. Paras siis laittaa kutimet piiloon.
kuuluu oksille
kirjanpainajan kolossa,
kirsikankukka,
omia luomuksia,
project spectrum
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
