Sipulia kuoriessa

Sanotaan, että jonkin oven sulkeutuessa uusia ovia avautuu. Että vanhan ja koetun jättäminen taakse mahdollistaa uuden ilmeentymisen, mitä ei aiemmin ole osannut nähdä tai edes halunnut katsoa. Joku joskus sanoi, että elämä on kuin sipuli; kuorit sitä kerros kerrokselta ja välillä aina itket. Elämä on kuulemma myös hyppyjä tyhjän päälle, olemista tässä hetkessä. Ja jos haluaa jotain saada, on se otettava, annettava tilalle jotain pois.

En minä noista mitään tiedä.

Minä tunnen vain oman polkuni ja ne kokemukset, joiden läpikäymisen kautta olen tällä hetkellä tässä pisteessä. Matkani aikana olen uskonut erilaisiin asioihin ja turvautunut milloin minkäkinlaiseen ajatukseen tai lohdutukseen, joka on juuri siinä hetkessä ja tilanteessa auttanut. Väitän, että elämäni aikana olen kolunnut enemmän kuoppia ja kompastunut useimpiin kantoihin kuin muut, mutta toisaalta, en voi olla siitä kuitenkaan varma.

Sillä ihan yhtä lailla kuin kipukin on subjektiivinen kokemus, ovat elämän kolhut ja vastoinkäymiset, haasteet ja menetykset, suru ja ilo, suhteellisia.

Minä tiedän vain oman tarinani:
never ending story ja blaa blaa blaa. 

Olen pessimisti. Olen sitä aina ollut, mutta matkani mutkien ansiosta olen sitä nykyään vielä enemmän. Se on ajoittain iso kuorma ja taakka, mutta viime päivinä olen alkanut tajuamaan sen, että tämä piirteeni ja taipumukseni on lopulta ihan ok. Puhuin aiheesta psykologini kanssa ja yhtäkkiä huomasin vaan toteavani sen ääneen eikä se tuntunut enää kummalta. Olen kasvanut jonkin esteen yli ja murtanut kahleen itsessäni, sanoi hän. Niin kai sitten.

Olen katsellut paljon peiliin. 
Katsonut silmiin 
ja koittanut löytää sieltä sen ihmisen, 
joka haluaisin olla 
ja joka olen joskus ollut.

En sitä naiivia teini-ikäistä romantikkoa vaan sen ihmisen, joka koostuu niistä opeista ja kokemuksista, joita olen kokenut, mutta joka silti omaisi asioita, haaveita ja ajatuksia, joita on aina ollut olemassa. Pahassa olossa ja itsesäälissä rypiessä unohtuvat kaikki positiiviset ja olennaiset asiat ja ne ovat niitä, jotka ovat lapsuudesta asti kantaneet minut kaiken yli. Niistä olen saanut lohtua, niiden pariin olen voinut kietoutua ja niiden voiman avulla olen löytänyt itsestäni vielä hitusen aitoa omaa itseäni kaiken myllerryksen keskelle. Nyt mietin, että ne asiat taitavat muodostaa sen todellisen minän, joka aina on ollut olemassa ja joka aina tulee minussa säilymään.

Ehkä elämä onkin sipuli, josta kuoritaan kaikki ylimääräinen pois ja lopulta löydetään se olennaisin? Ehkä koetun taakse jättäessä korostuu ja paljastuu vaan lisää todellista minuutta ja todellista voimaa? Ehkä tyhjän päälle hyppäämisen idea onkin se huikea tunne vapaudesta ja tietämättömyydestä siitä, minne tippuu ja mitä edestään löytää? Ja jos kerran haluan tulla onnellisemmaksi ja paremmaksi, eikö vanhojen ja huonojen asioiden luovuttamisessa ja anteeksiantamisessa ole avain ehjempään ja puhtaampaan olemiseen?

Ota ase käteesi ja laukaise.
Heitä hyvästi, luovuta,
anna kaiken mennä.
Elämä roiskeina seinillä,
palasina lattialla,
raatona tunkiolla.
Vapaana riistana muiden nokkia ja potkia.

Vapaana koetusta, valmiina uudelle.
Alastomana ja rikki,
ehjempänä kuin ikinä.

Kun kasaan itseäni kasaan ja määritän tätä kaikkea taas uudelleen, huomaan palaavani vahvasti takaisin vanhaan. Asioihin, joista pidän ja joita haluan tehdä ja jotka ovat vuosien aikana ja kiireen keskellä unohtuneet muiden tärkeämpien alle. Niihin voimapisteisiin ja minuuden tukipilareihin, joihin olen nuorempana haaveeni ja päätökseni perustanut. Olen muistellut paljon ja muistanut paljon asioita, jotka olen tyystin unohtanut. On tärkeää huomata, että elämässä on ollut myös hyviä asioita ja kokemuksia. Olen edelleen niin huono antamaan itselleni anteeksi enkä osaa olla armollinen. Vertailen liikaa, kritisoin loputtomiin, synkistelen harmauden miltei mustaksi saakka.

Ja kuin salakavalasti hiipien,
huomaan rakentavani kotiani turvapaikaksi.
Haalin, kasaan ja ympäröin itseni
merkityksin, symbolein.
Jotta jokaisella katseella näkisin jotain,
mikä muistuttaisi minua hädän hetkellä siitä,
että minä olen minä,
että minä olen,
että elämä on
ja toivo
ja usko.

Nyt olen oppinut jotain uutta suoraselkäisyydestä. Siitä, että asioita sanotaan ääneen ja kohdataan ihmiset ja heidän reaktionsa. Vaikka pelkään sekä ihmisiä että reaktioita edelleen, olen valmiimpi kertomaan. Välillä jopa teen jo aloitteen.  Olen aloittanut tämän sanomalla asioita itselleni ääneen ja katsomalla peiliin. Kuorimalla kitkerää sipulia auki kerros kerrokselta ja itkemällä.

Ja tuntuu, että se jo hieman auttaa. 
Näen uusia mahdollisuuksia ja ovia,
tunnen orastavan rohkeuden minussa kasvavan.
Minä vielä elän,
minä vielä kukoistan,
minä joskun vielä nauran
ja vilpittömästi kerron olevani onnellinen.
Uskon.