Kukaan ei voi palata menneeseen ja tehdä uutta alkua, mutta kuka tahansa voi aloittaa tänään ja tehdä loppumatkan haluamansa kaltaiseksi.
Tässä ajassa on jotain erityistä. Tämän kuluvan vuoden aikana on tapahtunut useita asioita, jotka ovat olleet minulle merkittäviä jollain perustavanlaatuisella tavalla. Osa on ollut hyvin pieniä ja arkisia, osa taas isoja ja mullistavia. Sellaisia, jotka saavat ahdistumaan, stressaamaan, masentumaan, kyseenalaistamaan kaiken.
Viime viikkoina olen pysähtynyt miettimään kulunutta vuotta tarkemmin. En kovin tietoisesti tosin, vaan tavalla, jossa tapahtumat ja henkilöt ovat tulleet mieleeni eri asiayhteyksistä. Olen nähnyt unia, olen kuullut kappaleita, joita en ole kuullut vuosiin tai vuosikymmeniin, olen löytänyt tavaroiden joukosta papereita ja esineitä, joiden olemassaolosta en enää edes tiennyt. Menneisyyteni puskee jostain syystä arkeeni läpi minun sitä erityisemmin tahtomatta tai sitä järjestelemättä. Se tuntuu merkilliseltä ja kummalta; mitä tämä nyt on? Ahdistun, kipuilen, näen painajaisia, kroppani oireilee. Kiukuttelen; ihan niinkuin ei muutenkin olisi tarpeeksi paljon mietittävää ja ratkottavaa. Muistojen ja koettujen tunteiden läpikäyminen on ajoittain rankkaa.
Vuoden alussa päätin muuttaa asioita ja toivoin, että saan elämäni isojakin suuntaviivoja määritettyä uudelleen. Niin monta vuotta oli mennyt jatkuvassa kaaoksessa ja kriisistä toiseen selviytymisessä. Mieleen tuli ajatus siitä, että mitä jos vain pysähtyisin ja kuuntelisin ja antaisin kaikelle uudelle tilaa ja valtaa nousta esiin? Mitä tapahtuisi, jos osaisin ja uskaltaisin kuunnella itseäni, löytää perimmäiset syyt ja toiveet ja jopa sanoa ne ääneen, kertoa jollekin? Toteuttaa itseään ja haaveitaan, olla sopivalla tavalla itsekäs? Jos opettelisin pysähtymään siten, että teen siitä itselleni projektin, olen määrätietoinen? Järjestän arkeeni asioita uudella tavalla, otan itselleni aikaa ja ilmaisen myös muille mielenkiintoni kohteita. Kuuntelen intuitiotani ja tartun kiinni asioihin, joita eteeni ilmaantuu. Kuljen silmät auki ja opettelen katsomaan uudella tavalla.
Se on ollut vaikeaa ja myönnän, että ajoittain olen unohtanut koko asian. Olen yleensä edelleen se heikko, kiltti ja tunnollinen tyttö, joka painaa oman tahtonsa kasan alimmaksi muiden hyvinvoinnin vuoksi. Arki ohittaa vapaa-ajan ja itsensä kehittämisen, parisuhde "hoituu" arkea pyörittäessä. Ylevät ajatukset itsensä kehittämisestä ja elämänsä suunnan muuttamisesta unohtuvat aika helposti. Niin se vain on, kun hoitaa lapsiperheen arkea, kahden aikuisen työssäkäynnit ja opiskelun.
Nyt kuitenkin tuntuu siltä, että jotain ituja on lähtenyt kasvamaan. Vuoteni on edennyt jonkinlaisissa jaksoissa, joissa jokaisessa on ollut oma haasteensa, jonka olen selättänyt ja josta olen oppinut. Alkuvuonna päätin panostaa opintoihin, joten hankin opinnäytetytölle tilaajan ja aloitin sen työstämisen. Kesä meni kirjoittaessa, kun mies ja poika olivat lomalla. Kesällä päätin tehdä työtilanteelleni jotain, joten nostin töissä kissan pöydälle. Minut järjestettiin sieltä ulos ja kahdessa päivässä muutuin työssäkäyvästä työttömäksi. Samaan aikaan sairastuin ja sairastan edelleen, odotan lisätutkimuksiin pääsyö. Keskitin kuitenkin ajatukseni opintoihin, jotka sain toissaviikolla päätökseen. Aikamoista suorittamista kaiken kaikkiaan aikataulujen, arvosanojen ja deadline:n kanssa. Suorittamisessa, siinä minä olen hyvä, sillä kun minulla on olemassa tavoite ja aikataulu, pystyn toimimaan. Tarvitsen jotain konkreettista mitä odottaa, jotta pysyn toiminnassa ja aktiivisena. Kaksi uutta ovea onkin nyt auki pätevyyden ja työn suuntaan.
Ovia on avautunut näiden lisäksi myös henkiselle puolelle. Onneksi. Se puoli minussa haluaa myös suorittaa, mutta eihän homma niin oikeasti mene. Omien ajattelumallien muuttaminen ei tapahdu aikataulujen mukaan. Uuteen kasvaminen, menneisyyden hyväksyminen ja itsensä arvostaminen vaativat aikaa. On pelottavaa pysähtyä, kuunnella, katsella ja tajuta niitä sisältä kumpuavia tunteita ja viestejä siitä, mitä minä oikeasti haluan ja mikä minut tekee onnelliseksi. Varsinkin silloin, kun ne ovat vahvassa ristiriidassa siihen, mitä elämä parhaillaan on ja mihin suuntaan se nykytilassaan näyttää etenevän. Ajoittain iskee paniikki ja ahdistus siitä, miten hukassa sitä jotenkin itsensä kanssa on. On vaan katkera elämälle ja sen tapahtumille ja sättii itseään omista valinnoistaan ja tyhmyyksistään. Ja kun olisi tarpeen tätäkin ongelman ratkaisua suorittaa, hätäpäissään koittaa keksiä perustavanlaatuista ratkaisua, joka poistaisi pahan olon ja ahdistuksen hetkessä.
Ei uusi työ löydy nyt. En minä muutu heti.
Ei elämä ympärilläni jousta niin paljoa, että voisin aloittaa uuden alun tänään.
En pysty hetkessä henkistymään niin paljoa, että voimani kantaisivat arjen haasteiden ylitse kaiken aikaa. Minä sorrun ja vajoan jatkuvasti,
kahlaan päivissä siten, että selviän iltaan.
Jaksan miettiä tulevaa ehkä seuraavaan päivään saakka.
Jotain kuitenkin on tapahtunut. Uudet ajatukset ja voimat minussa ovat vahvistuneet ja ruokkineet muiden positiivisten asioiden ilmentymistä arkeeni. Ymmärrän nyt, että elän elämässäni vaihetta, jossa suunta muuttuu ja minä sen mukana. Ja nyt tarkoitan nimenomaan niitä isoja linjoja; työtä, ammattia, parisuhdetta, perhettä, itsestään huolehtimista, asioiden laittamista oikeampaan järjestykseen. Se, että isoja asioita tapahtuu suht tiiviissä tahdissa on osittain sattumaa, mutta vahvasti myös minun itseni aiheuttamaa. Vaikka tuntuu että se arki jyllää kaiken muuttumisen ylitse, tapahtuu niitä muutoksia siellä taustalla hiljalleen koko ajan. Minun täytyy malttaa ja antaa muutokselle ja asioille aikaa tapahtua.
Sähköpostissani luki yhtenä päivänä näin: "Opi välillä pysähtymään. Muuten mikään arvokas ei ehdi saada sinua kiinni." Sitä olen ajatellut päivittäin, siitä on tullut jonkinlainen mantra ja peruste armollisuudelle itseä kohtaan. Minä olen tainnut osata olla kuitenkin jo vähän auki, kuunnella ja katsoa. Pysähtyä. Elämä on lähtenyt kulkemaan suuntaan, johon haluan sen menevän.
Juuri nyt, juuri tänään, ajatus tulevista päivistä ja taas yhden palasen loksahtamisesta paikalleen kutkuttaa. Luulen, että menneisyyteni on noussut pinnalle syystä. Jotta voin mennä eteenpäin, on minun työstettävä sivuun painetut kipupisteet pois alta. Menneisyyden asioita en voi ikinä kokonaan unohtaa eivätkä kaikki haavat koskaan parane täysin, mutta luulen, että pystyn nyt nousemaan niiden yläpuolelle. Vuosien jälkeen on tullut aika, jolloin sallin itseni katsoa peiliin ja löytää sieltä kasvot ja ihmisen, joka aidosti hymyilee jo takaisin. Kolhujensa, pettymystensä ja arpiensa kanssa. Se olen kuitenkin minä; menneisyydestäni selvinnyt ja vahvaksi kasvanut, sisukas nainen, jolla on vielä mahdollisuus aloittaa alusta.
Elämä on joka päivä. Ei vasta huomenna eikä enää eilen.
Eilinen on tehnyt minusta tämän, mitä nyt olen.
Tänään määritän sitä, mitä olen huomenna.
Ja huomenna,
huomenna on haaveiden ja unelmien toteutumisen aika.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kirsikankukka. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kirsikankukka. Näytä kaikki tekstit
torstaina, marraskuuta 14
torstaina, marraskuuta 8
perjantaina, joulukuuta 16
Toiselle puolelle katsoen
Löysin laatikosta vuosien aikana keräämäni mielialakortit. Ne ovat postikortteja, joita olen pitkän ajan kuluessa ostanut satunnaisesti kirjakaupoista. Osa korteista on muilta saatuja; syntymäpäiväkortteja tai yllätyskortteja. Yhteistä niille on se, että kortin kuvassa on ollut jotain sellaista, mikä on saanut minut pysähtymään ja miettimään. Ehkä nauramaan, ehkä hiljentymään, joskus vaipumaan mietteisiin. Olen käyttänyt näitä kortteja masennuksen aikana työkaluinani. Korttien taakse olen kirjoittanut sanontoja, sananlaskuja, kirjoista löytämiäni lauseita ja opetuksia kunkin kortin ilmapiiriin ja kuvaan sopien. Eri mielialoissa ollessani olen sitten katsellut tunnelmaan sopivaa korttia ja lukenut sen takaa viisaita ajatuksia ja koittanut saada itseäni takaisin raiteille. Kurjimpina päivinä olen etsinyt sen masennuskortin ja laittanut näkyviin pöydälle pinon päällimmäiseksi. Se on silloin antanut minulle luvan olla reilusti masentunut ilman että kokisin siitä syyllisyyttä.
Korttini ovat minulle tärkeitä ja rakkaita. Ei niitä kukaan muu oikein ymmärrä, mutta miksi pitäisikään. Olin ne jo unohtanut ja niiden uudelleenlöytäminen herätti minussa paljon ajatuksia. Pahoja muistoja, mutta paljon hyviä tunteita siitä, miten vahva olen jaksanut heikoimmillanikin hetkillä olla. Mitä väliä sillä lopulta on, miten sairauttaan ja ongelmiaan työstää, mikä on hyvä tapa olla luova? Kun en pysty kirjoittamaan, olen sentään jaksanut lukea, pysähtyä miettimään ja kirjaamaan jonkin ajatuksen ylös. Pahimmassa ahdistuksessa olen vain jaksanut lukea noita lauseita ja saada niistä lohtua. Joskus olen vain jaksanut katsella, lukeminenkin on tuntunut liialta.
Huomaan nyt , että tarvitsisin uusia kortteja, uusia kuvia, uusia tunnelmia. On syntynyt niin paljon uusia muistoja ja viisauksia aikaisempien joukkoon. En enää halua palata kaikkiin aikaisempiin tilanteisiin ja tunnelmiin, vaan haluan päästä niiden yli. Saada elämäni tueksi positiivisuutta.
Osasta korteista syntyikin jotakin uutta. Minä olen kasvanut ja edennyt, eheytynyt uudella tavalla. Menneisyys on mennyttä enkä voi siihen enää palata muuten kuin muistojen kautta ja ne pahimmat muistot haluan osata kääntää voimavaraksi. Nähdä kolikon toiselle puolelle. Osa korteista muuntuikin pienen pojan laulukorteiksi, joissa kortin takapuolella on nyt kuvaan sopiva laulu. Aloitin kehtolauluista, sillä ne rauhoittavat, tyynnyttävät ja tuovat turvallisen olon. Kaikista pahin korttini on nyt iltojen tuki ja turva; laulajalle sanojen muistamiseksi ja kuuntelijalle nukahtamisen helpottamiseen. Eilen kokeilin ensimmäistä kertaa ja tuntui aikas käsittämättömän hyvältä pystyä iloitsemaan jostain sellaisesta, mikä on ennen henkinyt pahaa oloa.
Luulen, että terapeuttini olisi minusta ylpeä :)
Alla muutamia kortteihini kirjaamiani ajatuksia, jotka taas osuivat ja upposivat. Niiden alkuperästä en tiedä. Sitä en ole kirjannut ylös.
Ole sovussa Luojasi kanssa, millaiseksi hänet sitten kuvitteletkin.
Ole sovussa sielusi kanssa, olkoot ponnistelusi ja toiveesi mitkä tahansa.
Ole oma itsesi.
Älä pelkää olla hellä.
Äläkä suhtaudu kyynisesti rakkauteen,
sillä kaiken arkipäiväisen roudan keskeltä se nousee kuin ruoho tuoreena joka kevät.
Korttini ovat minulle tärkeitä ja rakkaita. Ei niitä kukaan muu oikein ymmärrä, mutta miksi pitäisikään. Olin ne jo unohtanut ja niiden uudelleenlöytäminen herätti minussa paljon ajatuksia. Pahoja muistoja, mutta paljon hyviä tunteita siitä, miten vahva olen jaksanut heikoimmillanikin hetkillä olla. Mitä väliä sillä lopulta on, miten sairauttaan ja ongelmiaan työstää, mikä on hyvä tapa olla luova? Kun en pysty kirjoittamaan, olen sentään jaksanut lukea, pysähtyä miettimään ja kirjaamaan jonkin ajatuksen ylös. Pahimmassa ahdistuksessa olen vain jaksanut lukea noita lauseita ja saada niistä lohtua. Joskus olen vain jaksanut katsella, lukeminenkin on tuntunut liialta.
Huomaan nyt , että tarvitsisin uusia kortteja, uusia kuvia, uusia tunnelmia. On syntynyt niin paljon uusia muistoja ja viisauksia aikaisempien joukkoon. En enää halua palata kaikkiin aikaisempiin tilanteisiin ja tunnelmiin, vaan haluan päästä niiden yli. Saada elämäni tueksi positiivisuutta.
Osasta korteista syntyikin jotakin uutta. Minä olen kasvanut ja edennyt, eheytynyt uudella tavalla. Menneisyys on mennyttä enkä voi siihen enää palata muuten kuin muistojen kautta ja ne pahimmat muistot haluan osata kääntää voimavaraksi. Nähdä kolikon toiselle puolelle. Osa korteista muuntuikin pienen pojan laulukorteiksi, joissa kortin takapuolella on nyt kuvaan sopiva laulu. Aloitin kehtolauluista, sillä ne rauhoittavat, tyynnyttävät ja tuovat turvallisen olon. Kaikista pahin korttini on nyt iltojen tuki ja turva; laulajalle sanojen muistamiseksi ja kuuntelijalle nukahtamisen helpottamiseen. Eilen kokeilin ensimmäistä kertaa ja tuntui aikas käsittämättömän hyvältä pystyä iloitsemaan jostain sellaisesta, mikä on ennen henkinyt pahaa oloa.
Luulen, että terapeuttini olisi minusta ylpeä :)
Alla muutamia kortteihini kirjaamiani ajatuksia, jotka taas osuivat ja upposivat. Niiden alkuperästä en tiedä. Sitä en ole kirjannut ylös.
Ole sovussa Luojasi kanssa, millaiseksi hänet sitten kuvitteletkin.
Ole sovussa sielusi kanssa, olkoot ponnistelusi ja toiveesi mitkä tahansa.
Ole oma itsesi.
Älä pelkää olla hellä.
Äläkä suhtaudu kyynisesti rakkauteen,
sillä kaiken arkipäiväisen roudan keskeltä se nousee kuin ruoho tuoreena joka kevät.
kuuluu oksille
jonkun toisen oksalla,
kasvunpaikka,
kirsikankukka,
lahoista ja koroista toipuessa,
mörkö,
onni
keskiviikkona, marraskuuta 23
Marraskuun lopulla
parvekekukkani kukkivat.
Muratti jatkaa kasvuaan ja
tähtisilmät tuikkivat.
Orkideani kasvattaa kukkavarttaan
ja minä ihmettelen,
miten se on mahdollista.
Leppäkerttu oikoo kohmeisia jalkojaan.
Tuijotan tietokoneelta tyhjää sivua.
Paperini pöydällä on täynnänsä irtonaisia ajatuksia,
jotka tulisi koota järkeväksi kokonaisuudeksi.
Luoda teksti,
ryhmitellä,
saada pään sisäinen tunnemaailma
luettavaan muotoon.
Jäsennellä mieli.
Tyhjällä sivulla on niin paljon mahdollisuuksia
ja minusta tuntuu raa´alta lähteä sitä rajoittamaan.
Sillä sitä mukaa kun kirjoitan,
muuttuvat myös ajatukseni.
Aloittaessani en voi tietää
millainen lopputulos tulee olemaan.
Ehkä yllätyn jopa itse?
Mietin, mistä aloittaisin,
mihin tarttuisin.
Miten tämä on näin vaikeaa?
Olisi helppo kirjoittaa vaan itselleen,
mutta kun lukevia silmiä ja ajattelevia mieliä,
kommentoivia käsiä on monia,
on kynnys suuri.
Samalla tapaa kuin elämässäkin
kirjoittamisessa on samat vaikeudet.
Kuulluksi tuleminen ja itsenään oleminen,
avoimena uskaltaminen.
On vain otettava riski
ja kukittava marraskuussakin.
Laitettava kohmeiset ajatukset liikkeelle.
parvekekukkani kukkivat.
Muratti jatkaa kasvuaan ja
tähtisilmät tuikkivat.
Orkideani kasvattaa kukkavarttaan
ja minä ihmettelen,
miten se on mahdollista.
Leppäkerttu oikoo kohmeisia jalkojaan.
Tuijotan tietokoneelta tyhjää sivua.
Paperini pöydällä on täynnänsä irtonaisia ajatuksia,
jotka tulisi koota järkeväksi kokonaisuudeksi.
Luoda teksti,
ryhmitellä,
saada pään sisäinen tunnemaailma
luettavaan muotoon.
Jäsennellä mieli.
Tyhjällä sivulla on niin paljon mahdollisuuksia
ja minusta tuntuu raa´alta lähteä sitä rajoittamaan.
Sillä sitä mukaa kun kirjoitan,
muuttuvat myös ajatukseni.
Aloittaessani en voi tietää
millainen lopputulos tulee olemaan.
Ehkä yllätyn jopa itse?
Mietin, mistä aloittaisin,
mihin tarttuisin.
Miten tämä on näin vaikeaa?
Olisi helppo kirjoittaa vaan itselleen,
mutta kun lukevia silmiä ja ajattelevia mieliä,
kommentoivia käsiä on monia,
on kynnys suuri.
Samalla tapaa kuin elämässäkin
kirjoittamisessa on samat vaikeudet.
Kuulluksi tuleminen ja itsenään oleminen,
avoimena uskaltaminen.
On vain otettava riski
ja kukittava marraskuussakin.
Laitettava kohmeiset ajatukset liikkeelle.
torstaina, elokuuta 25
Ihmisiä, onko niitä?
Ilmoitin itseni kouluun läsnäolevaksi. Laitoin ruksin viimeiselle puuttuvalle kurssille ja silmäilin vapaavalintaisia. Olen selannut työväenopistojen esitteet moneen kertaan läpi ja tänään, verkkoilmoittautumisten käynnistymistä odotellessa, on päiväni ollut sekaisin. Olen ollut malttamaton ja odottanut kovasti, samalla kauhua kokien.
Ikuinen opiskelija minussa nostaa taas päänsä, kun syksy saapuu. Kaihoan aikoja, jolloin mentiin äidin kanssa hankkimaan kaupasta reppua, penaalia ja kirjavia kyniä. Kontaktimuovin tahmeutta, repun hihnojen säätöä, viivottimen vetoja ruutuvihkon sivujen laitoihin, kasapäin uusia kirjoja. Sitä jännitystä ja kihelmöintiä uusien asioiden edessä.
Haluaisin opiskella niin paljon kaikkea mahdollista. Aloittaa uuden koulutuksen, istua luennoilla, keskustella syvällisesti ja saada pääni täyteen uusia ajatuksia. Niitä, joita muut ovat jo valmiiksi ajatelleet sekä niitä, joista saan oman maailmani pysähtymään ja kyseenalaistamaan itseni. Ainakin hetkeksi. Tahtoisin kirjoittaa, pohtia, näsäviisastella ja saivarrella, väitellä faktoihin ja fiktioon perustellen, käyttää mielikuvitustani. Olla luova. Minulla, aralla ja sisäänpäinkääntyneellä ihmisellä, opiskelu on se tapa, miten luon. Kuorin itsestäni uusia asioita ja kerta toisensa jälkeen hämmästyn siitä, miten paljon muut tietävät ja miten paljon on olemassa asioita, jotka ovat tietämisen arvoisia.
Kuten muissakin asioissa, tässäkin on ristiriitansa. Pelkään lähteä kotoa ulos. Pelkään kohdata uusia ihmisiä ja sanoa asioita ääneen. Jännitän, arastelen, hermostun. Olen vaivautunut ja hämilläni. Revin sormeni rikki ja puolet asioista menevät sitä tehdessä ohitse. Pahimmillaan jätän touhun kokonaan kesken, luovutan jo ennen kuin olen edes aloittanut. Sillä kun pääsen paikalle ja olen läsnä, tilanne on heti eri ja oloni parempi. Se on tämä etukäteispelko, mikä saa minut jättäytymään sivuun, pelistä pois.
Se sama jännitys on tehnyt minusta epäsosiaalisen, erakon, ihmisen, jolla on vain muutama ystävä ja kassikaupalla ihmisiä, joita voi tervehtiä, mutta ei mitään sen enempää. Nyt, kun olen ollut miltei vuoden poissa töistä, jossa suurin osa ihmiskontakteistani oli, huomaan arastelevani jo silmiinkin katsomista kaupan kassalla.
En aio muuttaa itseäni toiseksi väkisin; alkaa jokapaikan hyrräksi. Mutta aion koittaa murtaa omia muurejani ja opetella lähtemään ulos. Yksin, omia juttujani tekemään, mutta myös pienen ihmisen kanssa. Uskaltaa mennä linja-autoon ja kaupunkiin. Tukahdun kotiin, sillä vaikka pidänkin kotona olemisesta eikä haluja muualle menemiseen juurikaan ole ollut, pienen vauvan kanssa arjessa oleminen alkaa kaatamaan seiniä päälle. Minulla ei ole minkäänlaista omaa aikaa itselleni ja vauvankin kanssa olen ollut riippuvainen toisista liikkumisen suhteen. Tuntuu, että en saa happea ja että en enää hetken päästä jaksa yrittää. Nyt se täytyy aloittaa.
Joten. Suoritan viimeisen puuttuvan kurssin pois, jolloin on pakko lähteä autolla toiseen kaupunkiin. Ilmoittauduin vauvan kanssa muskariin, jossa on mahdollisuus tavata toisia äitejä ja vauvoja, vertaistukea. Ja jotta saisin jotain omaa itsellenikin, pelkästään minulle, aion aloittaa liikunnan lähikoululla, osallistua uudelleen keskenjääneeseen valokuvauskurssiin ja opiskella luovaa kirjoittamista.
Aion myös kirjoittaa enemmän. Vaikka väkisinkin. Olen pitkään ollut jumissa pääni sisällä ja pelännyt kirjoittamista. Näppäimistö ei ole tuntunut omalta eikä kynään tarttumiseen ole vielä ollut uskallusta. Pelkään sitä asioiden tulvaa, mikä lähtee liikkeelle, kun aloitan. Kuten ennenkin, se tulee voimalla ja vauhdilla ja saa maailmani sekaisin hetkeksi, mutta tovin päästä toivottavasti olo taas helpottaa.Ja kun se tulva on purettu, pystyn puhumaan asioista ääneen. Jaksan keskittyä lukemiseen.
Salaa hihkuen olen innoissani. Maltan tuskin odottaa, vaikka en tiedä, miten tässä käy. Jäävätkö kaikki asiat pikkuhiljaa tekemättä ja menemättä vai onnistunko ehkä jossakin niistä? Toivottavasti niin. Tarvitsisin niin positiivisia kokemuksia itseni suhteen, uusia ihmisiä ja asioita ympärilleni.
Ikuinen opiskelija minussa nostaa taas päänsä, kun syksy saapuu. Kaihoan aikoja, jolloin mentiin äidin kanssa hankkimaan kaupasta reppua, penaalia ja kirjavia kyniä. Kontaktimuovin tahmeutta, repun hihnojen säätöä, viivottimen vetoja ruutuvihkon sivujen laitoihin, kasapäin uusia kirjoja. Sitä jännitystä ja kihelmöintiä uusien asioiden edessä.
Haluaisin opiskella niin paljon kaikkea mahdollista. Aloittaa uuden koulutuksen, istua luennoilla, keskustella syvällisesti ja saada pääni täyteen uusia ajatuksia. Niitä, joita muut ovat jo valmiiksi ajatelleet sekä niitä, joista saan oman maailmani pysähtymään ja kyseenalaistamaan itseni. Ainakin hetkeksi. Tahtoisin kirjoittaa, pohtia, näsäviisastella ja saivarrella, väitellä faktoihin ja fiktioon perustellen, käyttää mielikuvitustani. Olla luova. Minulla, aralla ja sisäänpäinkääntyneellä ihmisellä, opiskelu on se tapa, miten luon. Kuorin itsestäni uusia asioita ja kerta toisensa jälkeen hämmästyn siitä, miten paljon muut tietävät ja miten paljon on olemassa asioita, jotka ovat tietämisen arvoisia.
Kuten muissakin asioissa, tässäkin on ristiriitansa. Pelkään lähteä kotoa ulos. Pelkään kohdata uusia ihmisiä ja sanoa asioita ääneen. Jännitän, arastelen, hermostun. Olen vaivautunut ja hämilläni. Revin sormeni rikki ja puolet asioista menevät sitä tehdessä ohitse. Pahimmillaan jätän touhun kokonaan kesken, luovutan jo ennen kuin olen edes aloittanut. Sillä kun pääsen paikalle ja olen läsnä, tilanne on heti eri ja oloni parempi. Se on tämä etukäteispelko, mikä saa minut jättäytymään sivuun, pelistä pois.
Se sama jännitys on tehnyt minusta epäsosiaalisen, erakon, ihmisen, jolla on vain muutama ystävä ja kassikaupalla ihmisiä, joita voi tervehtiä, mutta ei mitään sen enempää. Nyt, kun olen ollut miltei vuoden poissa töistä, jossa suurin osa ihmiskontakteistani oli, huomaan arastelevani jo silmiinkin katsomista kaupan kassalla.
En aio muuttaa itseäni toiseksi väkisin; alkaa jokapaikan hyrräksi. Mutta aion koittaa murtaa omia muurejani ja opetella lähtemään ulos. Yksin, omia juttujani tekemään, mutta myös pienen ihmisen kanssa. Uskaltaa mennä linja-autoon ja kaupunkiin. Tukahdun kotiin, sillä vaikka pidänkin kotona olemisesta eikä haluja muualle menemiseen juurikaan ole ollut, pienen vauvan kanssa arjessa oleminen alkaa kaatamaan seiniä päälle. Minulla ei ole minkäänlaista omaa aikaa itselleni ja vauvankin kanssa olen ollut riippuvainen toisista liikkumisen suhteen. Tuntuu, että en saa happea ja että en enää hetken päästä jaksa yrittää. Nyt se täytyy aloittaa.
Joten. Suoritan viimeisen puuttuvan kurssin pois, jolloin on pakko lähteä autolla toiseen kaupunkiin. Ilmoittauduin vauvan kanssa muskariin, jossa on mahdollisuus tavata toisia äitejä ja vauvoja, vertaistukea. Ja jotta saisin jotain omaa itsellenikin, pelkästään minulle, aion aloittaa liikunnan lähikoululla, osallistua uudelleen keskenjääneeseen valokuvauskurssiin ja opiskella luovaa kirjoittamista.
Aion myös kirjoittaa enemmän. Vaikka väkisinkin. Olen pitkään ollut jumissa pääni sisällä ja pelännyt kirjoittamista. Näppäimistö ei ole tuntunut omalta eikä kynään tarttumiseen ole vielä ollut uskallusta. Pelkään sitä asioiden tulvaa, mikä lähtee liikkeelle, kun aloitan. Kuten ennenkin, se tulee voimalla ja vauhdilla ja saa maailmani sekaisin hetkeksi, mutta tovin päästä toivottavasti olo taas helpottaa.Ja kun se tulva on purettu, pystyn puhumaan asioista ääneen. Jaksan keskittyä lukemiseen.
Salaa hihkuen olen innoissani. Maltan tuskin odottaa, vaikka en tiedä, miten tässä käy. Jäävätkö kaikki asiat pikkuhiljaa tekemättä ja menemättä vai onnistunko ehkä jossakin niistä? Toivottavasti niin. Tarvitsisin niin positiivisia kokemuksia itseni suhteen, uusia ihmisiä ja asioita ympärilleni.
kuuluu oksille
kasvunpaikka,
kirsikankukka,
lahoista ja koroista toipuessa,
mörkö,
puisella pulpetilla
keskiviikkona, elokuuta 24
Evoluutio
Kutistun, lakastun.
Kehystän kasvoni tummilla silmänalusilla,
kumarainen ryhti,
painava askel.
Varovaiset liikkeet taipumattomissa jumeissa.
Muovautunut rakennelma tapojen ja rutiinien hiomana.
Samalla minussa tapahtuu muutos.
Sisältä versoan.
Hengittelen sisäänpäin ajatuksia,
täytän ruumiini uudella toivolla
innostuksella elämästä,
jossa olisi enemmän Minua,
vahvemmin sieluani,
lujemmin mieltäni,
täydemmin sydäntäni.
Hapuan.
Vapisen.
Laitan vastaan ja
silti,
jo menen ja elän
uudessa mielikuvassani.
Haluan rapisuttaa kuluneen
pois päältäni,
uusia kaarnan ja kuoren,
elvyttää pinnan ja
elähdyttää sisimmän.
Luovuttaa teennäisen
ja muuttua uudeksi,
sieluni vanhaksi hahmoksi.
Taipua kuin nuori vitsa,
kumista kuin täysinäinen vain voi,
haukata elämää makeimmillaan,
itseni suorana kantaen.
Kehystän kasvoni tummilla silmänalusilla,
kumarainen ryhti,
painava askel.
Varovaiset liikkeet taipumattomissa jumeissa.
Muovautunut rakennelma tapojen ja rutiinien hiomana.
Samalla minussa tapahtuu muutos.
Sisältä versoan.
Hengittelen sisäänpäin ajatuksia,
täytän ruumiini uudella toivolla
innostuksella elämästä,
jossa olisi enemmän Minua,
vahvemmin sieluani,
lujemmin mieltäni,
täydemmin sydäntäni.
Hapuan.
Vapisen.
Laitan vastaan ja
silti,
jo menen ja elän
uudessa mielikuvassani.
Haluan rapisuttaa kuluneen
pois päältäni,
uusia kaarnan ja kuoren,
elvyttää pinnan ja
elähdyttää sisimmän.
Luovuttaa teennäisen
ja muuttua uudeksi,
sieluni vanhaksi hahmoksi.
Taipua kuin nuori vitsa,
kumista kuin täysinäinen vain voi,
haukata elämää makeimmillaan,
itseni suorana kantaen.
kuuluu oksille
kasvunpaikka,
kirsikankukka,
lahoista ja koroista toipuessa,
mörkö,
onni,
runot
sunnuntaina, kesäkuuta 12
Pieniä ajatuksia
Silitän verhoja ja kipuakin uhmaten kiinnitän ne paikoilleen. Koti on jo paikoillaan, suurimmaksi osaksi, mutta pienet toteutumattomat siirtymät häiritsevät minua vielä suunnattomasti. Ahdistun katsellessani työkalupinoja, mappikasoja, mattorullanurkkaa ja taulupinoa ovien takana. Makuuhuoneen seinää peittää vanha patja, jota kukaan ei huoli ja josta emme pääse eroon. Parvekkeelle kasautuu paikkansa löytämättömiä esineitä odottamaan hetkeä lopulliselle kotiutumiselleen.
Sitten huomenna.
Kun vauva nukkuu.
Kun jaksaa.
Kun pystyy.
Haluan poimia lupiineja maljakkoon. Pidän niiden violetista väristä, kukintojen muodosta ja lehtien rakenteesta. Vahvalla rungollaan ne muistuttavat minua siitä, että selkärankaa tulee olla selviämiseen. Jos minulla olisi piha, siirtäisin sinne penkillisen täyteen lupiineja ja antaisin niiden vapaasti levitä ympäristöön. Jos minulla olisi mökki, kasvattaisin niitä saunapolun varteen. Villejä lupiineja.
Olen jo käynyt kävelyllä talon nurkan takaa löytyvässä metsässä. Vanhassa kuusikossa ei aluskasvillisuutta ole, vaan maaston peittää tiheä neulasmatto. Ilma on aina raikasta ja viileää, keuhkot pakahtuvat kilpaa sydämen kanssa ja joka hetki odotan näkeväni vilauksen peikosta tai menninkäisestä. Sinne tänne on ripoteltu muurahaiskasoja ja harjun päältä alkaa pitkä ja valtava suurten kivien ja siirtolohkareiden valtakunta. Siinä on joskus ollut muinainen ranta. Juuria ja juurakoita väistellessä on jännittävää kuvitella, millainen maisema metsässä on vuosituhansia sitten ollut. Nyt, oravanmarjojen ja kielojen kukkiessa, löytyvät lähimmät aallot kauempaa.
Pidän auringosta ja lämmöstä, sillä se tuo mieleen loman ja Kreikan. Tuskailen kuitenkin ulkona oloa ja hiukan jo sisälläkin, sillä en ole kesän ihminen. Minun ruumiini ja sieluni lepää syksyn viimassa. Kevään valoisuus saa mielen ahdistumaan ja kesällä olo on jo tukala. Valoisuus ja lämpö kuluttavat minussa kaiken energian, loppukesästä olen jo todella väsynyt. Pysyttelen siis sisällä, kurkin kesää vain ikkunoista ja hetken verran olen jopa onnellinen vammoistani, jotka rajoittavat liikkumistani tällä hetkellä.
Pieniä heräämisiä kuitenkin jo on. Etenemisiä elämiseen, innostuksen ripauksia. Haluaisin pulahtaa järveen illan hämärtyessä, syödä mansikoita laiturilla, nukkua teltassa hyttysten surinaan nukahtaen, tallentaa kameralla kaikki huomaamani yksityiskohdat ja etsiä niitä toden teolla pelkästään ikuistamista varten. Herätä kuukauden mittaisesta unesta ja päästä mukaan tähän vuodenaikaan, tähän hetkeen. Elää ja kokea kesä uusin silmin ennen kuin se menee ohi.
Sillä väsymisestäni huolimatta tässä kesässä on uusia elementtejä ja piirteitä, joita ei ennen ole ollut eikä ikinä enää tule. Pienen ihmisen tultua osaksi elämää olen lyhyessä ajassa oppinut jo sen, että jokainen päivä on todellakin ainutlaatuinen. Huomenna ollaan jo hieman isompia ja oppineempia; kasvamisen, kehittymisen ja oppimisen vauhti on hurja.
Uuden tullessa on jonkin asian aika siirtyä syrjään, jotta tasapaino pysyy. Niin ainakin väitetään. Minä pelkään pakollisen kohtaamista ja sitä, että loppulaskenta on jo alkanut. Vaarihaukku on monella tapaa kipeä ja nyt vauvan ja oman sairastamisen ohessa hoidetaan meillä koiraakin. Toivon parasta ja pelkään pahinta ja siinä samalla tiedän, että olemme selvinneet jo pitkälle. Kahdentoista vuoden ikä on hieno saavutus. Haluan elää hetkissä ja päivissä ja painaa mieleen jokaisen ilmeen ja eleen, kielen lipaisun, kuonon nuuhkaisun ja hännän heilunnan. Rapsuttaa kuin en olisi ikinä rapsuttanut ja halata niin lujaa, että tukehdun turkkiin. Hengittää ja haistella koiran tuoksua ja kuunnella sydämen sykettä. Saada vielä kerran sitä lämpöä ja lohtua, jota olen kaikki nämä vuodet ystävältäni saanut. Kertoa joka päivä sanoin ja elein sen, että rakastan ja että en ikinä tule unohtamaan. Ja vaikka vielä ei olisikaan syytä valmistautua hyvästeille, niin haluan oppia huomaamaan sen hetken ja tilanteen, jolloin raja lopulta menee ylitse ja se vaikein päätös on ehkä aiheellista tehdä. En tiedä, mistä sen rohkeuden ja voiman aikanaan löydän, mutta uskon, että se jostain tulee, kun sen aika on.
Minä haluan huomata jokaisen hetken ja jaksaa painaa ne mieleen ennen huomisen tuloa. Etten menettäisi mitään ja että muistaisin kaiken.
Sitten huomenna.
Kun vauva nukkuu.
Kun jaksaa.
Kun pystyy.
Haluan poimia lupiineja maljakkoon. Pidän niiden violetista väristä, kukintojen muodosta ja lehtien rakenteesta. Vahvalla rungollaan ne muistuttavat minua siitä, että selkärankaa tulee olla selviämiseen. Jos minulla olisi piha, siirtäisin sinne penkillisen täyteen lupiineja ja antaisin niiden vapaasti levitä ympäristöön. Jos minulla olisi mökki, kasvattaisin niitä saunapolun varteen. Villejä lupiineja.
Olen jo käynyt kävelyllä talon nurkan takaa löytyvässä metsässä. Vanhassa kuusikossa ei aluskasvillisuutta ole, vaan maaston peittää tiheä neulasmatto. Ilma on aina raikasta ja viileää, keuhkot pakahtuvat kilpaa sydämen kanssa ja joka hetki odotan näkeväni vilauksen peikosta tai menninkäisestä. Sinne tänne on ripoteltu muurahaiskasoja ja harjun päältä alkaa pitkä ja valtava suurten kivien ja siirtolohkareiden valtakunta. Siinä on joskus ollut muinainen ranta. Juuria ja juurakoita väistellessä on jännittävää kuvitella, millainen maisema metsässä on vuosituhansia sitten ollut. Nyt, oravanmarjojen ja kielojen kukkiessa, löytyvät lähimmät aallot kauempaa.
Pidän auringosta ja lämmöstä, sillä se tuo mieleen loman ja Kreikan. Tuskailen kuitenkin ulkona oloa ja hiukan jo sisälläkin, sillä en ole kesän ihminen. Minun ruumiini ja sieluni lepää syksyn viimassa. Kevään valoisuus saa mielen ahdistumaan ja kesällä olo on jo tukala. Valoisuus ja lämpö kuluttavat minussa kaiken energian, loppukesästä olen jo todella väsynyt. Pysyttelen siis sisällä, kurkin kesää vain ikkunoista ja hetken verran olen jopa onnellinen vammoistani, jotka rajoittavat liikkumistani tällä hetkellä.
Pieniä heräämisiä kuitenkin jo on. Etenemisiä elämiseen, innostuksen ripauksia. Haluaisin pulahtaa järveen illan hämärtyessä, syödä mansikoita laiturilla, nukkua teltassa hyttysten surinaan nukahtaen, tallentaa kameralla kaikki huomaamani yksityiskohdat ja etsiä niitä toden teolla pelkästään ikuistamista varten. Herätä kuukauden mittaisesta unesta ja päästä mukaan tähän vuodenaikaan, tähän hetkeen. Elää ja kokea kesä uusin silmin ennen kuin se menee ohi.
Sillä väsymisestäni huolimatta tässä kesässä on uusia elementtejä ja piirteitä, joita ei ennen ole ollut eikä ikinä enää tule. Pienen ihmisen tultua osaksi elämää olen lyhyessä ajassa oppinut jo sen, että jokainen päivä on todellakin ainutlaatuinen. Huomenna ollaan jo hieman isompia ja oppineempia; kasvamisen, kehittymisen ja oppimisen vauhti on hurja.
Uuden tullessa on jonkin asian aika siirtyä syrjään, jotta tasapaino pysyy. Niin ainakin väitetään. Minä pelkään pakollisen kohtaamista ja sitä, että loppulaskenta on jo alkanut. Vaarihaukku on monella tapaa kipeä ja nyt vauvan ja oman sairastamisen ohessa hoidetaan meillä koiraakin. Toivon parasta ja pelkään pahinta ja siinä samalla tiedän, että olemme selvinneet jo pitkälle. Kahdentoista vuoden ikä on hieno saavutus. Haluan elää hetkissä ja päivissä ja painaa mieleen jokaisen ilmeen ja eleen, kielen lipaisun, kuonon nuuhkaisun ja hännän heilunnan. Rapsuttaa kuin en olisi ikinä rapsuttanut ja halata niin lujaa, että tukehdun turkkiin. Hengittää ja haistella koiran tuoksua ja kuunnella sydämen sykettä. Saada vielä kerran sitä lämpöä ja lohtua, jota olen kaikki nämä vuodet ystävältäni saanut. Kertoa joka päivä sanoin ja elein sen, että rakastan ja että en ikinä tule unohtamaan. Ja vaikka vielä ei olisikaan syytä valmistautua hyvästeille, niin haluan oppia huomaamaan sen hetken ja tilanteen, jolloin raja lopulta menee ylitse ja se vaikein päätös on ehkä aiheellista tehdä. En tiedä, mistä sen rohkeuden ja voiman aikanaan löydän, mutta uskon, että se jostain tulee, kun sen aika on.
Minä haluan huomata jokaisen hetken ja jaksaa painaa ne mieleen ennen huomisen tuloa. Etten menettäisi mitään ja että muistaisin kaiken.
kuuluu oksille
karvatti,
kasvunpaikka,
kirsikankukka,
lahoista ja koroista toipuessa,
onni,
tuulenpesästä kotipönttö
torstaina, helmikuuta 17
3/3 ->
Asunnossa on sotku. Seinienvierustat ovat täynnä erilaisia pussukoita, laatikoita, kasseja ja kasoja. Isoja pahvilaatikoita joutuu väistelemään. Imurointi ei innosta, sillä kasojen siirtelyssä menee aikaa ja kaikki villakoirat ovat piiloutuneet pinojen taakse. Makuuhuoneeseen on varastoitu väliaikaisesti uusia tavaroita, jotka tarvitsevat paikkansa ja lajittelunsa, kunhan entisistä päästään ensin eroon.
Tänään alkaa raskauden viimeinen kolmannes. Se aiheuttaa hämmentyneen olon. Tuntuu, että ihan hetki sitten tämä vasta alkoi enkä vielä ole edes kunnolla sisäistänyt ajatusta siitä, että olen oikeasti raskaana, saati että meille on tulossa lapsi. Edelleenkin jossittelen asiaa ja muistutan muita siitä, että jos kaikki sujuu hyvin ja loppuun saakka selvitään. Raskauden hyväksymisen uskaltaminen alkoi vasta noin reilu kuukausi sitten, rakenneultran jälkeen, ja nyt olisi jäljellä enää muutama kuukausi itse h-hetkeen? En tiedä, mihin tämä aika on mennyt...
Tai tiedän. Se on mennyt pelkojen keskellä elämiseen ja väsymykseen. Raskaus on aiheuttanut sen, että kaikki muut asiat ovat saaneet väistyä tärkeysjärjestyksessä, isoista asioista on luovuttu ja elämä järjestetty uudelleen, silläkin seurauksella että olen voinut henkisesti välillä todella pahoin. Syyllisyyden tunteet, huonommuus, epäonnistuminen, luuseri. Työpaikalla käynti tammikuun loppupuolella ja pöydän ja tavaroiden siivous ja luovutus olivat todella vaikeita paikkoja olla. Nähdä ihmiset kasvoista kasvoihin ja kohdata heidän ajatuksensa ja eleensä minut nähdessään. Vaikeinta on kuitenkin ollut luopua henkisesti työstä ja sen ylläpitämästä arvomaailmasta. Opetella tuntemaan itsessään kauan piilossa olleet toiveet ja haaveet ja vahvistaa niitä. Väkisin työntää sivuun se persoona ja luonne, joka tekee, suorittaa, huolehtii ja stressaa ja keskittyä tutustumaan siihen sivussa olleeseen persoonaan, joka pitää pienistä ja vaatimattomista asioista ja jonka arvomaailma ja kiinnostuksen kohteet ovat hyvin toisentyyppiset. Siihen pieneen lapseen, joka on ollut hukassa pitkään ja niihin tukahdettuihin ajatuksiin ja arvoihin, joiden varassa minä oikeasti olen kasvanut ja polkuani kulkenut, jotka koko ajan ovat olleet minussa ja huutaneet huomiota ja lopulta ajaneet minut tilaan, jossa virheellisten ja väärien mallien on ollut pakko siirtyä niiden tilalta syrjään. Kovimman kokemuksen kautta.
Raskauden edetessä pienin välietapein olen samalla saanut rohkaisua oman itseni löytämiseen ja omalla polullani kulkemiseen. Kun ei tarvitse murehtia enää työasioita eikä pingottaa koulussa, voin heittäytyä täysin omaan maailmaani. Haaveilla uudelleen, etsiä avaamattomia ovia ja kyseenalaistaa kaiken. On ollut mukavaa huomata itsestään sen, miten väsymyksen taituttua silmät avautuvat asioille aivan eri lailla kuin aiemmin; pieniä positiivisia asioita tapahtuukin koko ajan! Mitä enemmän olen luopunut konkreettisista asioista sekä ajatusmalleista, sitä enemmän olen saanut takaisin. Iloisuutta, positiivisuutta, rauhallisuutta, tyytyväisyyttä päivieni sisältöön, armollisuutta itseäni kohtaan. Muut sanovat, että olen nykyään jotenkin erilainen; hymyilen enemmän ja jaksan keskustella, silmistäni näkyy pilke ja valo. Tiedän, että he laittavat sen mielessään raskauden piikkiin, mutta itse tiedän sen, että kyse ei ole siitä muuten kuin ehkä osittain. Minulla itselläni on vain niin paljon parempi olla että se varmasti näkyy myös ulkoisesti.
Alkuvuosi on mennyt tulevan valmisteluun. Hankintoihin ja järjestelyihin. Tällä viikolla haettiin vaunut ja tavaraa on lähdössä kirppikselle myyntiin reilusti. Pienelle ihmiselle raivataan tilaa järjestelemällä huoneet uudelleen, isompaan asuntoon emme ole vielä muuttamassa. Tässä on ihan hyvä olla näin vielä jonkin aikaa. Vointi on vielä hyvä, tosin jaksaminen ja liikkuminen vaikeutuvat koko ajan. Sitä ajatellen haluan saada isommat asiat kuntoon mahdollisimman pian etteivät ne jää miehen hoidettavaksi.
Viimeinen kolmannes jännittää. Miten jaksan ja miten mies jaksaa, millaiseksi elämä loppuvaiheessa muodostuu, miten synnytys sujuu ja miten saamme arjen käyntiin kotona? Ahdistunko, masennunko, jäänkö vauvan ohella miehen hoidettavaksi? Miten osaamme jakaa työt ja tukea toisiamme niin, että riidoilta ja tiuskimiselta vältyttäisiin? Miten ikinä osaan pientä lasta hoitaa ja vastata hänen tarpeisiinsa, miten osaan olla jonkun äiti? On huikeaa ajatella sitä, että ihan kohta, melkein kahden käden sormien viikkojen päästä, maailmamme mullistuu täysin eikä ikinä enää palaa tällaiseksi, mitä se nyt on. Jännittää, pelottaa, välillä on malttamaton olo ja välillä.... tekisi mieli perua koko juttu ja palata takaisin entiseen. Tiedän, että sitä tulee vielä ikävä. Sydämessään vahvasti lapseton nainen on joutumassa elämänsä tulikokeeseen.
Tänään alkaa raskauden viimeinen kolmannes. Se aiheuttaa hämmentyneen olon. Tuntuu, että ihan hetki sitten tämä vasta alkoi enkä vielä ole edes kunnolla sisäistänyt ajatusta siitä, että olen oikeasti raskaana, saati että meille on tulossa lapsi. Edelleenkin jossittelen asiaa ja muistutan muita siitä, että jos kaikki sujuu hyvin ja loppuun saakka selvitään. Raskauden hyväksymisen uskaltaminen alkoi vasta noin reilu kuukausi sitten, rakenneultran jälkeen, ja nyt olisi jäljellä enää muutama kuukausi itse h-hetkeen? En tiedä, mihin tämä aika on mennyt...
Tai tiedän. Se on mennyt pelkojen keskellä elämiseen ja väsymykseen. Raskaus on aiheuttanut sen, että kaikki muut asiat ovat saaneet väistyä tärkeysjärjestyksessä, isoista asioista on luovuttu ja elämä järjestetty uudelleen, silläkin seurauksella että olen voinut henkisesti välillä todella pahoin. Syyllisyyden tunteet, huonommuus, epäonnistuminen, luuseri. Työpaikalla käynti tammikuun loppupuolella ja pöydän ja tavaroiden siivous ja luovutus olivat todella vaikeita paikkoja olla. Nähdä ihmiset kasvoista kasvoihin ja kohdata heidän ajatuksensa ja eleensä minut nähdessään. Vaikeinta on kuitenkin ollut luopua henkisesti työstä ja sen ylläpitämästä arvomaailmasta. Opetella tuntemaan itsessään kauan piilossa olleet toiveet ja haaveet ja vahvistaa niitä. Väkisin työntää sivuun se persoona ja luonne, joka tekee, suorittaa, huolehtii ja stressaa ja keskittyä tutustumaan siihen sivussa olleeseen persoonaan, joka pitää pienistä ja vaatimattomista asioista ja jonka arvomaailma ja kiinnostuksen kohteet ovat hyvin toisentyyppiset. Siihen pieneen lapseen, joka on ollut hukassa pitkään ja niihin tukahdettuihin ajatuksiin ja arvoihin, joiden varassa minä oikeasti olen kasvanut ja polkuani kulkenut, jotka koko ajan ovat olleet minussa ja huutaneet huomiota ja lopulta ajaneet minut tilaan, jossa virheellisten ja väärien mallien on ollut pakko siirtyä niiden tilalta syrjään. Kovimman kokemuksen kautta.
Raskauden edetessä pienin välietapein olen samalla saanut rohkaisua oman itseni löytämiseen ja omalla polullani kulkemiseen. Kun ei tarvitse murehtia enää työasioita eikä pingottaa koulussa, voin heittäytyä täysin omaan maailmaani. Haaveilla uudelleen, etsiä avaamattomia ovia ja kyseenalaistaa kaiken. On ollut mukavaa huomata itsestään sen, miten väsymyksen taituttua silmät avautuvat asioille aivan eri lailla kuin aiemmin; pieniä positiivisia asioita tapahtuukin koko ajan! Mitä enemmän olen luopunut konkreettisista asioista sekä ajatusmalleista, sitä enemmän olen saanut takaisin. Iloisuutta, positiivisuutta, rauhallisuutta, tyytyväisyyttä päivieni sisältöön, armollisuutta itseäni kohtaan. Muut sanovat, että olen nykyään jotenkin erilainen; hymyilen enemmän ja jaksan keskustella, silmistäni näkyy pilke ja valo. Tiedän, että he laittavat sen mielessään raskauden piikkiin, mutta itse tiedän sen, että kyse ei ole siitä muuten kuin ehkä osittain. Minulla itselläni on vain niin paljon parempi olla että se varmasti näkyy myös ulkoisesti.
Alkuvuosi on mennyt tulevan valmisteluun. Hankintoihin ja järjestelyihin. Tällä viikolla haettiin vaunut ja tavaraa on lähdössä kirppikselle myyntiin reilusti. Pienelle ihmiselle raivataan tilaa järjestelemällä huoneet uudelleen, isompaan asuntoon emme ole vielä muuttamassa. Tässä on ihan hyvä olla näin vielä jonkin aikaa. Vointi on vielä hyvä, tosin jaksaminen ja liikkuminen vaikeutuvat koko ajan. Sitä ajatellen haluan saada isommat asiat kuntoon mahdollisimman pian etteivät ne jää miehen hoidettavaksi.
Viimeinen kolmannes jännittää. Miten jaksan ja miten mies jaksaa, millaiseksi elämä loppuvaiheessa muodostuu, miten synnytys sujuu ja miten saamme arjen käyntiin kotona? Ahdistunko, masennunko, jäänkö vauvan ohella miehen hoidettavaksi? Miten osaamme jakaa työt ja tukea toisiamme niin, että riidoilta ja tiuskimiselta vältyttäisiin? Miten ikinä osaan pientä lasta hoitaa ja vastata hänen tarpeisiinsa, miten osaan olla jonkun äiti? On huikeaa ajatella sitä, että ihan kohta, melkein kahden käden sormien viikkojen päästä, maailmamme mullistuu täysin eikä ikinä enää palaa tällaiseksi, mitä se nyt on. Jännittää, pelottaa, välillä on malttamaton olo ja välillä.... tekisi mieli perua koko juttu ja palata takaisin entiseen. Tiedän, että sitä tulee vielä ikävä. Sydämessään vahvasti lapseton nainen on joutumassa elämänsä tulikokeeseen.
kuuluu oksille
kasvunpaikka,
kirsikankukka,
lahoista ja koroista toipuessa,
mörkö,
onni,
työ,
uusien taimien puolesta
torstaina, helmikuuta 3
Tunnustus
Sain Katjushalta tunnustuksen, kiitos :)
Tyylikkyydestä en niin osaa sanoa muuta kuin
että omalla tavalla ja "tyylillä" mennään, kuten ennenkin.
Tässä yhteydessä kuuluu kertoa seitsemän asiaa itsestään
sekä välittää tunnustus eteenpäin.
Tunnustus lähtee eteenpäin Mafaldalle :)
1. En ole eläissäni käynyt Ikeassa, mitä usein kummastellaan. Varsinkin nyt, kun se Tampereellekin saapui.
2. Pidän betonikellarin hajusta. Siitä tulee mieleen lapsuuden saunavuorot mummun ja papan luona sekä kesämökin maakellari.
3. Olisin saanut ala-asteella siirron ekaluokan syksyn jälkeen suoraan tokan luokan keväälle, sillä osasin jo lukea ja kirjoittaa sujuvasti. En kuitenkaan halunnut siirtyä kavereiden takia.
4. Lukion jälkeen hain tai suunnittelin hakevani varsin monelle eri alalle: yliopistoon lukemaan biologiaa, geologiaa, kemiaa, suomen kieltä ja kirjallisuutta, ympäristöpolitiikkaa, lääketiedettä ja eläinlääketiedettä sekä lisäksi ammattikorkeakouluun valokuvausta. Tosissani hain vain biologiaan. Olisi pitänyt yrittää vielä useammin.
5. Haluaisin omistaa pienen palan metsää ja hoitaa sitä; tehdä raivaustöitä, istuttaa, harventaa ja hakata. Suojelua ja monimuotoisuutta unohtamatta. Aikanaan suoritettujen metsäkoneiden ajokurssin taidot ovat jo unohtuneet; harvesterin ohjaimissa ollessa on aikasmoinen äijäolo :)
6. Maailman kauhein elokuva on edelleen Kubrickin ohjaama Hohto. Samalla kun se saa sulkemaan silmät se myös kiehtoo käsittämättömällä tavalla niin paljon, että silmiä ei vain saa suljettua. Painajaisia en ole siitä ikinä nähnyt, niitä aiheutti pienenä tv-sarja ja kirja Tripodien aika. Vieläkään en ole uskaltanut niitä katsoa tai kyseistä kirjaa lukea.
7. Olen osannut soittaa nokkahuilua ja olen käynyt piano- ja kitaratunneilla nuorempana. Kuuluin myös koulun kuoroon. Nykyään en halua ääneen edes laulaa, mutta hiljalleen on mieleen hiipinyt ajatus kitaran hankinnasta ja unohdettujen taitojen mieleenpalauttamisesta.
sunnuntaina, lokakuuta 10
Syksy
Tänä syksynä en ole ollut metsässä kuten aiempina syksyinä. Minä seuraan lehtien värien muuttumista makuuhuoneen ikkunasta. Koiralenkeillä lähimetsikössä kerrostalojen keskellä kuvittelen samoavani aarnimetsissä, koivikoissa ja haavikoissa, sammaleisissa kuusikoissa ja jalan alla rapisevien jäkälikköjen ja kanervikkojen maissa. Kaipaan havun tuoksua ja märän sammalen, haluaisin saada multaa kynsieni alle, levätä kahvitauolla kannon nokassa ja vain kuunnella ja katsella.
Meitä on silti muistettu. Kotiin on tullut toisten samoajien saalista monelta eri suunnalta. Sadonkorjuun hedelmiä. Olo on hiukan parempi ja mieli iloisempi tehdessä omenapiirakkaa kotipuutarhan omenista, suppilovahveropitsaa, puolukka-mustaherukkakiisseliä aamupuuron kaveriksi. Karpaloista tulee hyvää vispipuuroa ja karpaloviinat saavat edelleen maustua kaapissa tulevaa käyttöä varten. Omenoita on vielä jemmassa hilloa varten ja kuivatut tatit odottavat vuoroaan. Perunannostotalkoisiin emme tänä vuonna osallistuneet, mutta saimme maalta mukaamme silti kassillisen luomuperunoita. Niitä on syöty ahkerasti. Peruna on just nyt se juttu, mikä menee helpoiten alas.
Jos voisin elää ympäristössä, missä haluaisin, minulla olisi kaikki luonnon antimet mahdollisimman lähellä. Metsä, kasvimaa, yrttimaa ja perunat. Omenapuita, luumupuita, kirsikkapuita ja marjapensaita. Ja jos oikein hyvin kävisi, muutama lammas ruohoa hoitamassa. Lammaskoira kotona kun jo on :) Mutta hyvä näinkin, keskellä lähiötä asustellessa ja sairaslomalla ollessa.
Meitä on silti muistettu. Kotiin on tullut toisten samoajien saalista monelta eri suunnalta. Sadonkorjuun hedelmiä. Olo on hiukan parempi ja mieli iloisempi tehdessä omenapiirakkaa kotipuutarhan omenista, suppilovahveropitsaa, puolukka-mustaherukkakiisseliä aamupuuron kaveriksi. Karpaloista tulee hyvää vispipuuroa ja karpaloviinat saavat edelleen maustua kaapissa tulevaa käyttöä varten. Omenoita on vielä jemmassa hilloa varten ja kuivatut tatit odottavat vuoroaan. Perunannostotalkoisiin emme tänä vuonna osallistuneet, mutta saimme maalta mukaamme silti kassillisen luomuperunoita. Niitä on syöty ahkerasti. Peruna on just nyt se juttu, mikä menee helpoiten alas.
Jos voisin elää ympäristössä, missä haluaisin, minulla olisi kaikki luonnon antimet mahdollisimman lähellä. Metsä, kasvimaa, yrttimaa ja perunat. Omenapuita, luumupuita, kirsikkapuita ja marjapensaita. Ja jos oikein hyvin kävisi, muutama lammas ruohoa hoitamassa. Lammaskoira kotona kun jo on :) Mutta hyvä näinkin, keskellä lähiötä asustellessa ja sairaslomalla ollessa.
kuuluu oksille
arki,
kirsikankukka,
lahoista ja koroista toipuessa,
pettua ja ketunleipää,
puunhalaaja
sunnuntaina, elokuuta 8
Aarteiden luolissa
Raikas ilma kaappaa meidät mukaansa. Astun viileisiin huoneisiin, pylväikköjen reunustamiin, äänien ja tunnelmien maailmaan. On pehmeä astua puiden valtakuntaan.
Katseen kääntämisen mukaan muuttuu kuvakulma ja vaihtuu huone. Valaistus hajoaa, ylivalottuu sirpaleiksi kasaantuakseen taas uudelleen yhteen, pisaraksi lehden alle, helmeksi tyveen. Jalkojeni alla pehmentyvä maa aloittaa hiljaisen siirto-operaationsa tallentaakseen kosteuden talteen paahdetta varten.
Hengittämistä tapahtuu kaikkialla.
Sen oikein kuulee.
Etsin pieniä sateenkaaria ja aarrearkkuja. Joka puolella välähtelee, aina silmänurkassa niin, etten ehdi saamaan katseellani välähdystä kiinni. Pieniä timantteja, valkosafiireja, tähdenlentoja. Oksaan osuessaan se kilahtaa, lehden päälle laskeutuessaan ääntelehtii vaimeammin. Sen kuulee vain silloin, kun ulkomaailma on tyyni.
Metsässä sataa aina kerroksittain.
keskiviikkona, heinäkuuta 21
Step by step
En ole päässyt uudessa asennoitumisprojektissani vielä kaikista pahoista tavoistani eroon. Puolentoista viikon jälkeen lomaltapaluusta huomaan, että kalenteriini on ilmestynyt entiseen malliin merkintöjä, muistutuksia, listoja, kysymysmerkkejä, sivujen väliin post-it -lappuja, vihkoon aihepiireittäin hahmoteltuja asialistoja ja tarkistusmerkkejä, etenemisjärjestyksiä.
Olen onnistunut toistaiseksi siinä, mitä yritän; asioiden laittamisessa kohdilleen, työtuntimäärän pienentämisessä, työasioiden jättämisessä töihin, muun elämän käynnistämisessä. Loman jälkeen paluu arkeen on ollut masentavaa, mutta hallittua.
Kokeilin samaa mallia kännykkään, uudessa puhelimessa kun on kaikenlaisia toimintoja ja pienoisohjelmia saatavilla. Se vaan ei toimi. En osaa elää piippausten, hälytysten ja erillisten elektronisten ohjelmien keskellä. Ei. Minulla, kynän ja paperin, muistilappujen ja kaavioiden, värien, alleviivauksien, korvamerkintöjen ja muistilistojen tekijällä ei ole muuta mahdollisuutta saada ajatuksiani kasaan, kuin kirjaamalla ne ylös. Yhteen ja samaan paikkaan, maailmankaikkeuden painavimpaan ja epäkäytännöllisimpään kalenteriin, jonka kantamiseen tarvitaan iso laukku. Minulle huomautetaan tästä useita kertoja viikossa sen takia, että tavaroiden eestakainen raahaaminen epäergonomisissa veskoissa pahentaa niska- ja olkapäävaivaa. Minä tiedän sen, itsehän kipujeni ja liikerajoitusteni kanssa elän. Olen koittanut jättää kalenterini töihin, unohtaa sen kotiin, kirjata asioita puhelimeen ja koneelle, mutta se ei vain toimi. Tarvitsen sen kynän ja paperin, kumin ja kumituksen äänen, visuaalisen havainnon elämäni asioista, päivieni sisällöstä, tavoitteista.
Kannan maailmaani mukanani.
Tänään tajusin, että kirjaan jatkuvasti elämääni ylös. Masennuksen pahimpina ajanjaksoina en pysty kirjoittamaan masennustani paperille ylös ja päästäni pois ja silloin koen, että olen kirjoittamiseni kanssa jumissa. Lukossa. Yhteys pään ja käden välillä ei toimi ja niin kauan kuin se ei toimi, ei ajatukseni etene eikä maailmanpyöräni liiku, vaan jumitan paikallani. Kirjoittaminen on minun tapani työstää asioita ja saada tunteilleni sanat ja jollen siihen pysty, en pysty niistä puhumaankaan. Lukkiutumisen tasoja taitaa minulla olla useampia kuin olen tajunnutkaan. Se paha mieli voi olla se suttuinen merkintä tai kirosana paperin nurkassa, piirustus sanomalehden sivulla, onneton hahmotelma jostain, jota en edes itse osaa nimetä. Tuotos mieleni sopukoista.
Tällä hetkellä elän kaudessa, jolloin olen alakuloinen ja masentunut. Olen väsynyt ja turhautunut elämääni ja siihen matkaan, mikä on minut tähän hetkeen tuonut. Haluaisin asioiden olevan toisella tapaa ja elän "pitäisi-ihmisen" roolissa. Yhtäaikaa kuitenkin koen suurta iloa ja jatkuvia onnen välähdyksiä. Pienessä ajassa on käynnistynyt asioita hiljaisuuden jälkeen, pienessä ajassa olen saanut alkuun joukon asioita, jotka olen vuosien aikana kadottanut. Olen löytänyt uudelleen valokuvauksen, olen palannut juurilleni metsään ja samoillut suolla, nukkunut teltassa, uinut alasti yöllä, nauttinut jokaisesta hyttysenpistosta, löytänyt muistini sopukoista kymmenien kasvilajien nimet ne pitkospuun varrella tavatessani. Kaiken sen olen unohtanut. Nyt ihmettelen, miksi. Miten ihmeessä maailma on päässyt kääntymään ylösalaisin? Miten minusta on tullut niin outo itsellenikin, miksi elän useissa eri rooleissa, kun voisin olla yksi ja sama kaikkialla?
Päivittäin käännän maailmaani askelin takaisin paikalleen. Suunnittelen pieniä polkuja, sukelluksia toisiin maailmoihin, välietappeja, kivoja asioita, motivaatiota elämääni. Niistä asioista, listoista, suunnitelmista ja välilehdistä kalenterini tällä hetkellä täyttyy. Työasiat ovat siellä mukana, jos niille tilaa löytyy. Kirjoitan taas runoja, piirrän, valokuvaan ja teen sitä päivittäin. Oikeaa, ajatuksia kehittävää kirjoittamista varten hankin oman muistikirjansa, joka kulkee kalenterini kaverina laukussa mukana. Matkassani on nyt mukana järjen lisäksi myös tunteet.
Haluan olla eheä. Ehkä joskus vielä rohkenen näyttää ja kertoa maailmalle todellisen minäni.
Olen onnistunut toistaiseksi siinä, mitä yritän; asioiden laittamisessa kohdilleen, työtuntimäärän pienentämisessä, työasioiden jättämisessä töihin, muun elämän käynnistämisessä. Loman jälkeen paluu arkeen on ollut masentavaa, mutta hallittua.
Kokeilin samaa mallia kännykkään, uudessa puhelimessa kun on kaikenlaisia toimintoja ja pienoisohjelmia saatavilla. Se vaan ei toimi. En osaa elää piippausten, hälytysten ja erillisten elektronisten ohjelmien keskellä. Ei. Minulla, kynän ja paperin, muistilappujen ja kaavioiden, värien, alleviivauksien, korvamerkintöjen ja muistilistojen tekijällä ei ole muuta mahdollisuutta saada ajatuksiani kasaan, kuin kirjaamalla ne ylös. Yhteen ja samaan paikkaan, maailmankaikkeuden painavimpaan ja epäkäytännöllisimpään kalenteriin, jonka kantamiseen tarvitaan iso laukku. Minulle huomautetaan tästä useita kertoja viikossa sen takia, että tavaroiden eestakainen raahaaminen epäergonomisissa veskoissa pahentaa niska- ja olkapäävaivaa. Minä tiedän sen, itsehän kipujeni ja liikerajoitusteni kanssa elän. Olen koittanut jättää kalenterini töihin, unohtaa sen kotiin, kirjata asioita puhelimeen ja koneelle, mutta se ei vain toimi. Tarvitsen sen kynän ja paperin, kumin ja kumituksen äänen, visuaalisen havainnon elämäni asioista, päivieni sisällöstä, tavoitteista.
Kannan maailmaani mukanani.
Tänään tajusin, että kirjaan jatkuvasti elämääni ylös. Masennuksen pahimpina ajanjaksoina en pysty kirjoittamaan masennustani paperille ylös ja päästäni pois ja silloin koen, että olen kirjoittamiseni kanssa jumissa. Lukossa. Yhteys pään ja käden välillä ei toimi ja niin kauan kuin se ei toimi, ei ajatukseni etene eikä maailmanpyöräni liiku, vaan jumitan paikallani. Kirjoittaminen on minun tapani työstää asioita ja saada tunteilleni sanat ja jollen siihen pysty, en pysty niistä puhumaankaan. Lukkiutumisen tasoja taitaa minulla olla useampia kuin olen tajunnutkaan. Se paha mieli voi olla se suttuinen merkintä tai kirosana paperin nurkassa, piirustus sanomalehden sivulla, onneton hahmotelma jostain, jota en edes itse osaa nimetä. Tuotos mieleni sopukoista.
Tällä hetkellä elän kaudessa, jolloin olen alakuloinen ja masentunut. Olen väsynyt ja turhautunut elämääni ja siihen matkaan, mikä on minut tähän hetkeen tuonut. Haluaisin asioiden olevan toisella tapaa ja elän "pitäisi-ihmisen" roolissa. Yhtäaikaa kuitenkin koen suurta iloa ja jatkuvia onnen välähdyksiä. Pienessä ajassa on käynnistynyt asioita hiljaisuuden jälkeen, pienessä ajassa olen saanut alkuun joukon asioita, jotka olen vuosien aikana kadottanut. Olen löytänyt uudelleen valokuvauksen, olen palannut juurilleni metsään ja samoillut suolla, nukkunut teltassa, uinut alasti yöllä, nauttinut jokaisesta hyttysenpistosta, löytänyt muistini sopukoista kymmenien kasvilajien nimet ne pitkospuun varrella tavatessani. Kaiken sen olen unohtanut. Nyt ihmettelen, miksi. Miten ihmeessä maailma on päässyt kääntymään ylösalaisin? Miten minusta on tullut niin outo itsellenikin, miksi elän useissa eri rooleissa, kun voisin olla yksi ja sama kaikkialla?
Päivittäin käännän maailmaani askelin takaisin paikalleen. Suunnittelen pieniä polkuja, sukelluksia toisiin maailmoihin, välietappeja, kivoja asioita, motivaatiota elämääni. Niistä asioista, listoista, suunnitelmista ja välilehdistä kalenterini tällä hetkellä täyttyy. Työasiat ovat siellä mukana, jos niille tilaa löytyy. Kirjoitan taas runoja, piirrän, valokuvaan ja teen sitä päivittäin. Oikeaa, ajatuksia kehittävää kirjoittamista varten hankin oman muistikirjansa, joka kulkee kalenterini kaverina laukussa mukana. Matkassani on nyt mukana järjen lisäksi myös tunteet.
Haluan olla eheä. Ehkä joskus vielä rohkenen näyttää ja kertoa maailmalle todellisen minäni.
kuuluu oksille
kirsikankukka,
lahoista ja koroista toipuessa,
mörkö,
onni
perjantaina, kesäkuuta 18
Ajatuksia uusista aluista
Lumi sulaa.
Murkullakin on töitä jo,
sinä sanot.
Työpaikan ovi sulkeutui eilen muutaman viikon ajaksi. Jätin kylmän viileästi koneeni työpöydälle, siivosin paperit hyllyyn ja laitoin lomavastaajan päälle. Moikkasin kollegat läpi ja muistutin heitä siitä, että minulle saa ja pitää soittaa, jos on tarve.
He toivottivat hyvää lomaa, rentoutumista ja paljon kahdenkeskistä aikaa. Alaiseni sanoi, että en saa ajatella heitä yhtään, se ei ole sallittua. Toinen tokaisi jämäkkään tapaansa, että he eivät missään nimessä aio soittaa. "Sinunkin pitää saada olla lomalla." Kollegaltani sain halauksen ja niin paljon positiivista palautetta viime viikkojen tekemisestä, että ihan häkellyin.
Kävellessäni rakennuksesta ulos, mietin, miksi oloni on niin syyllinen lomallelähdöstä? Miksei alkava loma ja tuleva matka innosta yhtään? Miksi häkellyin siitä, että sain hyvää palautetta ja että ihmiset huolehtivat minun jaksamisestani? Haluavat minun irrottavan ajatukset heistä ja työstä?
Olen tainnut olla aika väsynyt. Tiedän, että olen käynyt ylikierroksilla töissä, ollut vaativa ja tunkenut nokkani ja mielipiteeni vähän joka paikkaan. Se on osa uutta työtäni, mutta olen ehkä ollut liian ehdoton. Mustavalkoinen, omaan napaan tuijottaja.
Olen oppinut itsestäni aika lailla. Kun palaan takaisin, otan ihan eri näkökulman asioihin.
Kalpea salaatinlehti työntyy maasta,
hiljaa, varoen,
millaiseen seuraan se joutuu.
Kotona on viime päivinä keskusteltu perheestä. Klinikalla käynti, tuleva hoidon aikataulu ja saatu palaute voinnista ja suunnitelmista on laukaissut meissä jotain. Keskusteluyhteyden asioihin, joista on jonkin aikaa vaiettu.
Huomaan, että arki, työ ja tekeminen, suorittaminen, on saanut meistä molemmista yliotteen. Olemme aina olleet hyvin läheisiä, rakkaita toisillemme, päivät ovat täynnä suukkoja, halauksia, tärkeyden osoituksia. Se, mikä on ehkä jäänyt vähemmälle ja huomioimatta, on asioiden todellinen tärkeysjärjestys. Että se Isoin ja Olennaisin asia, Tärkein ja Aarre, on se toinen ihminen ja se, että me jaksamme yhdessä olla ja elää elämää eteenpäin.
Uskallan olla enemmän oma itseni. Palaudun takaisin menneisyyteen hyviin asioihin liittyen; päiviini mahtuu työn ja opiskelun ohella kirjoja, valokuvaamista, luovuutta. Arvomaailmani on ollut toisista riippuvainen; siitä näkökulmasta että annan toisten mielipiteiden vaikuttaa omiini aika lailla. Enää se ei mene ihan niin. Huomaan osaavani olla töissäkin enemmän omanlaiseni, en muiden vietävissä, en manipuloitavissa, itsestäni ylpeä ja omia ajatuksiani puolustaen.
Haluan päästä eroon työroolistani.
Vaikeinta on oppia hyväksymään itselleen se, että kaikki eivät ole kanssani samaa mieltä. Pelkään, että ihmisten välille syntyy eroja, että minut luokitellaan, että saan vihamiehiä. Se ei ole tarkoitukseni. Jatkan silti näin kuin olen aloittanut, samalla tiellä, sillä tämän oppiminen tekee minulle niin hyvää.
Viisarit liikkuvat,
kello käy, aika kuluu.
Ja jossakin joku jo odottaa vuoroaan,
mutta me vain emme poistu.
Klinikalta sain hyviä uutisia. Kaikki näytti hyvältä, ovulaatio oli tapahtunut ja tällä kertaa ihan oikealta puolelta :) Nelikakkonen voisi siis olla elämän tarkoitus :) Aikataulu IVFään aikaistui parilla viikolla. Hiukan kauhistuttaa ajatus siitä, että toimenpiteet tehdään tämän hetken suunnitelman mukaan samalla viikolla kun on tiedossa keikka Helsingissä ja siskon häät, joissa toimin kaasona. Mutta en, en aio tätä enää siirtää.
Me ollaan niin kaivattu apuja. Ja vaikka mitään varmaa ei hoidonkaan kautta saada, tämä on oikea aika ja paikka ja tapa. Tämän polun kuljemme läpi.
Sitten huoli taas hiipii
vierelle,
nykii hihoista,
ei lähde vaikka kuinka yrittäisi
hätistellä,
vaikka siitä ei oikein edes tiedä
mistä se on.
Minulla ei oikeasti ole mitään hätää.
Kunpa muistaisin pitää silmäni ja korvani auki ja huomata kaikki ihanat, pienet asiat.
Omenan kuoressa on reikä.
Jos siihen painaa korvansa kiinni
ja kuuntelee tarkasti,
voi veden ja tuulen äänitlä erottaa
astioiden helinää.
Toukka tiskaa.
(otteet Risto Rasan runoista, yksi suosikkirunoilijoistani :) )
Murkullakin on töitä jo,
sinä sanot.
Työpaikan ovi sulkeutui eilen muutaman viikon ajaksi. Jätin kylmän viileästi koneeni työpöydälle, siivosin paperit hyllyyn ja laitoin lomavastaajan päälle. Moikkasin kollegat läpi ja muistutin heitä siitä, että minulle saa ja pitää soittaa, jos on tarve.
He toivottivat hyvää lomaa, rentoutumista ja paljon kahdenkeskistä aikaa. Alaiseni sanoi, että en saa ajatella heitä yhtään, se ei ole sallittua. Toinen tokaisi jämäkkään tapaansa, että he eivät missään nimessä aio soittaa. "Sinunkin pitää saada olla lomalla." Kollegaltani sain halauksen ja niin paljon positiivista palautetta viime viikkojen tekemisestä, että ihan häkellyin.
Kävellessäni rakennuksesta ulos, mietin, miksi oloni on niin syyllinen lomallelähdöstä? Miksei alkava loma ja tuleva matka innosta yhtään? Miksi häkellyin siitä, että sain hyvää palautetta ja että ihmiset huolehtivat minun jaksamisestani? Haluavat minun irrottavan ajatukset heistä ja työstä?
Olen tainnut olla aika väsynyt. Tiedän, että olen käynyt ylikierroksilla töissä, ollut vaativa ja tunkenut nokkani ja mielipiteeni vähän joka paikkaan. Se on osa uutta työtäni, mutta olen ehkä ollut liian ehdoton. Mustavalkoinen, omaan napaan tuijottaja.
Olen oppinut itsestäni aika lailla. Kun palaan takaisin, otan ihan eri näkökulman asioihin.
Kalpea salaatinlehti työntyy maasta,
hiljaa, varoen,
millaiseen seuraan se joutuu.
Kotona on viime päivinä keskusteltu perheestä. Klinikalla käynti, tuleva hoidon aikataulu ja saatu palaute voinnista ja suunnitelmista on laukaissut meissä jotain. Keskusteluyhteyden asioihin, joista on jonkin aikaa vaiettu.
Huomaan, että arki, työ ja tekeminen, suorittaminen, on saanut meistä molemmista yliotteen. Olemme aina olleet hyvin läheisiä, rakkaita toisillemme, päivät ovat täynnä suukkoja, halauksia, tärkeyden osoituksia. Se, mikä on ehkä jäänyt vähemmälle ja huomioimatta, on asioiden todellinen tärkeysjärjestys. Että se Isoin ja Olennaisin asia, Tärkein ja Aarre, on se toinen ihminen ja se, että me jaksamme yhdessä olla ja elää elämää eteenpäin.
Uskallan olla enemmän oma itseni. Palaudun takaisin menneisyyteen hyviin asioihin liittyen; päiviini mahtuu työn ja opiskelun ohella kirjoja, valokuvaamista, luovuutta. Arvomaailmani on ollut toisista riippuvainen; siitä näkökulmasta että annan toisten mielipiteiden vaikuttaa omiini aika lailla. Enää se ei mene ihan niin. Huomaan osaavani olla töissäkin enemmän omanlaiseni, en muiden vietävissä, en manipuloitavissa, itsestäni ylpeä ja omia ajatuksiani puolustaen.
Haluan päästä eroon työroolistani.
Vaikeinta on oppia hyväksymään itselleen se, että kaikki eivät ole kanssani samaa mieltä. Pelkään, että ihmisten välille syntyy eroja, että minut luokitellaan, että saan vihamiehiä. Se ei ole tarkoitukseni. Jatkan silti näin kuin olen aloittanut, samalla tiellä, sillä tämän oppiminen tekee minulle niin hyvää.
Viisarit liikkuvat,
kello käy, aika kuluu.
Ja jossakin joku jo odottaa vuoroaan,
mutta me vain emme poistu.
Klinikalta sain hyviä uutisia. Kaikki näytti hyvältä, ovulaatio oli tapahtunut ja tällä kertaa ihan oikealta puolelta :) Nelikakkonen voisi siis olla elämän tarkoitus :) Aikataulu IVFään aikaistui parilla viikolla. Hiukan kauhistuttaa ajatus siitä, että toimenpiteet tehdään tämän hetken suunnitelman mukaan samalla viikolla kun on tiedossa keikka Helsingissä ja siskon häät, joissa toimin kaasona. Mutta en, en aio tätä enää siirtää.
Me ollaan niin kaivattu apuja. Ja vaikka mitään varmaa ei hoidonkaan kautta saada, tämä on oikea aika ja paikka ja tapa. Tämän polun kuljemme läpi.
Sitten huoli taas hiipii
vierelle,
nykii hihoista,
ei lähde vaikka kuinka yrittäisi
hätistellä,
vaikka siitä ei oikein edes tiedä
mistä se on.
Minulla ei oikeasti ole mitään hätää.
Kunpa muistaisin pitää silmäni ja korvani auki ja huomata kaikki ihanat, pienet asiat.
Omenan kuoressa on reikä.
Jos siihen painaa korvansa kiinni
ja kuuntelee tarkasti,
voi veden ja tuulen äänitlä erottaa
astioiden helinää.
Toukka tiskaa.
(otteet Risto Rasan runoista, yksi suosikkirunoilijoistani :) )
kuuluu oksille
jonkun toisen oksalla,
kasvunpaikka,
kirsikankukka,
lahoista ja koroista toipuessa,
onni,
työ,
uusien taimien puolesta
sunnuntaina, kesäkuuta 13
Onnea on
Kasvatan sietokykyäni sijoittelemalla epätyypillisiä värejä päälleni. Käytän asusteena huiveja kuvioilla, hankin vaatekaapiini värejä, opettelen kantamaan päälläni vaaleaa, keltaista, raitoja.
Vakavissani, itseni yllättäen, haaveilen punaisten ballerinojen hankinnasta.
Viikon päästä löydän itseni jo toiselta puolelta Eurooppaa, lämpimästä, kosteasta, yrtintuoksuisesta maasta, jossa tuulen kohina, meren suolaisuus ja havumetsien humina sulautuvat melodiaksi, johon aion kaiken suruni, ahdistukseni ja väsymykseni kadottaa. Aion irrottaa harteideni painon ja jättää pahan mieleni sinne. Palatakseni takaisin hiukan eheytyneempänä, levänneenä, onnellisena ja palasen itseäni taas löytäneenä.
Ikiaikojen voimat, maallisen ja ylimaallisen jumalat, filosofit ja nautiskelijat, spartalaisella tahdonvoimalla ja tuhatvuotisten puiden sisukkuudella musertakoon mieleni mustuudet maailmankaikkeuden atomeiksi.
Haluan kadottaa mustan maailmastani. Kuvaamalla värit mustavalkokuviksi, jotta ymmärrän asioiden toisen puolen. Lisäämällä sävyjä ympärilleni, oppimalla hyväksymään ne, kantamaan olemukseni uudessa ympäristössä. Laajentamalla näkökulmaa, kokeilemalla uusia asioita, lopettamalla samojen tapojen ja rutiinien toiston. Kasvamalla avoimemmaksi, iloisemmaksi, onnellisemmaksi ihmiseksi, joka oppii hyväksymään itsensä sellaisena kuin on, olemalla vaatimuksilleen armollisempi. Sallimalla epäonnistumiset ja uskomalla asioiden järjestymiseen, tavalla tai toisella.
Uskaltamalla haaveilla,
palata juurilleen,
olla oma itsensä
ja pitää siitä.
Odotan kovin uuden alkua, puhdistautumista, irtiottoa, hävitystä. Riemunkirjavan kesämekon päällelaittamista, kukkia hiuksiin, sandaaleja jalkaan. Rantakassiin kamera ja kirja. Rauniopolulle hellelakki ja vesipullo. Iltahämärään hajuvettä, kosteusvoidetta, hartiahuivi ja huulirasvaa.
Suukkoja tuulen sekaan,
halauksia hämärän suojassa.
Vakavissani, itseni yllättäen, haaveilen punaisten ballerinojen hankinnasta.
Viikon päästä löydän itseni jo toiselta puolelta Eurooppaa, lämpimästä, kosteasta, yrtintuoksuisesta maasta, jossa tuulen kohina, meren suolaisuus ja havumetsien humina sulautuvat melodiaksi, johon aion kaiken suruni, ahdistukseni ja väsymykseni kadottaa. Aion irrottaa harteideni painon ja jättää pahan mieleni sinne. Palatakseni takaisin hiukan eheytyneempänä, levänneenä, onnellisena ja palasen itseäni taas löytäneenä.
Ikiaikojen voimat, maallisen ja ylimaallisen jumalat, filosofit ja nautiskelijat, spartalaisella tahdonvoimalla ja tuhatvuotisten puiden sisukkuudella musertakoon mieleni mustuudet maailmankaikkeuden atomeiksi.
Haluan kadottaa mustan maailmastani. Kuvaamalla värit mustavalkokuviksi, jotta ymmärrän asioiden toisen puolen. Lisäämällä sävyjä ympärilleni, oppimalla hyväksymään ne, kantamaan olemukseni uudessa ympäristössä. Laajentamalla näkökulmaa, kokeilemalla uusia asioita, lopettamalla samojen tapojen ja rutiinien toiston. Kasvamalla avoimemmaksi, iloisemmaksi, onnellisemmaksi ihmiseksi, joka oppii hyväksymään itsensä sellaisena kuin on, olemalla vaatimuksilleen armollisempi. Sallimalla epäonnistumiset ja uskomalla asioiden järjestymiseen, tavalla tai toisella.
Uskaltamalla haaveilla,
palata juurilleen,
olla oma itsensä
ja pitää siitä.
Odotan kovin uuden alkua, puhdistautumista, irtiottoa, hävitystä. Riemunkirjavan kesämekon päällelaittamista, kukkia hiuksiin, sandaaleja jalkaan. Rantakassiin kamera ja kirja. Rauniopolulle hellelakki ja vesipullo. Iltahämärään hajuvettä, kosteusvoidetta, hartiahuivi ja huulirasvaa.
Suukkoja tuulen sekaan,
halauksia hämärän suojassa.
keskiviikkona, kesäkuuta 9
Kasvamisen matkalla
Jotain hiljalleen tapahtuu,
elpymistä,
palautumista,
rakentumista ja kiertymistä uudeksitulemiseen,
vanhaanpalaamiseen.
Ehempänä,
aikaisemman elämän kehikossa,
silti uutena,
erilaisena ihmisenä,
löydän peilistä tutut kasvot,
jotka ovat uudet
silmistä pilkistää lapsi
hymystä teini
poninhännän huiske kuin joskus ennen
pisamia, ajatuksia, toiveita maailma täynnä
siltikin niitä vajaa.
elpymistä,
palautumista,
rakentumista ja kiertymistä uudeksitulemiseen,
vanhaanpalaamiseen.
Ehempänä,
aikaisemman elämän kehikossa,
silti uutena,
erilaisena ihmisenä,
löydän peilistä tutut kasvot,
jotka ovat uudet
silmistä pilkistää lapsi
hymystä teini
poninhännän huiske kuin joskus ennen
pisamia, ajatuksia, toiveita maailma täynnä
siltikin niitä vajaa.
kuuluu oksille
kasvunpaikka,
kirsikankukka,
onni,
runot
torstaina, maaliskuuta 11
Menneiden aikojen havinaa

Hoikalla, peilityynen järven rannalla vuosia ja vuosia sitten.
Löysin, kokeilin ja ihastuin. Jokin vanhanajan henki, tunnelma ja säväys näihin kuviin vaan tulee kivojen muistojen ohella :)
kuuluu oksille
karvatti,
kaukaisten maiden metsissä,
kirsikankukka
tiistaina, helmikuuta 9
Wintery night
Juoksin ja hypin hangessa. Kiihdytin kilpaa, hävisin vikkelillesukkelille tassuille ja sain kasvoilleni maankamaran sylissä märkiä suukkoja, hännänheilutusta ja lumisia osumia. Metsässä kimmelsi, puut torkkuivat täkkiensä alla, hiljaisuus hävisi narinalle ja puhinalle, nenänpää vilkkui kuusen alta.
Teetä sohvalla hämärässä. Yhtä valkeaa suklaata kuin ikkunankin takana. Valo siellä, toinen täällä, kaunistakaunista musiikkia valkokankaan täydeltä, täkin alta, tyynykasan seasta, toisesta maailmasta. Yksin olemisessa on taikansa, aikansa ja ehdottomasti paikkansa.
Teetä sohvalla hämärässä. Yhtä valkeaa suklaata kuin ikkunankin takana. Valo siellä, toinen täällä, kaunistakaunista musiikkia valkokankaan täydeltä, täkin alta, tyynykasan seasta, toisesta maailmasta. Yksin olemisessa on taikansa, aikansa ja ehdottomasti paikkansa.
kuuluu oksille
elävää kuvaa,
kirsikankukka,
laulua ja soitantaa,
onni
keskiviikkona, tammikuuta 13
Salix caprea
Varressa vienot, muodikkaat raidat,
leuan ja jalkapohjan alla
hentuvaa heinää,
kissoja käsissään kannatellen
sitkeä selviytyjä
nukkuu nyt unta.
leuan ja jalkapohjan alla
hentuvaa heinää,
kissoja käsissään kannatellen
sitkeä selviytyjä
nukkuu nyt unta.
Ystäväni kuvassa, Piikahaassa miltei 10 vuotta sitten kuvattuna, on valittu vuoden 2010 puuksi.
keskiviikkona, joulukuuta 16
Rajamailla
Kävelin kristallipuiden katveessa.
Hengitin raastavaa ilmaa.
Jäädytin silmäripset, varpaita pakotti,
sydämeni hakkasi villinä,
riemusta,
siitä ajatuksesta ja oivalluksesta
että äärimmilleen vietynä
tottumattomana
valmistautumattomana
yllättäen
kaikki onkin niin kaunista.
Eikä minun ole yhtään kylmä.
Hengitin raastavaa ilmaa.
Jäädytin silmäripset, varpaita pakotti,
sydämeni hakkasi villinä,
riemusta,
siitä ajatuksesta ja oivalluksesta
että äärimmilleen vietynä
tottumattomana
valmistautumattomana
yllättäen
kaikki onkin niin kaunista.
Eikä minun ole yhtään kylmä.
kuuluu oksille
kirsikankukka,
lahoista ja koroista toipuessa,
onni,
runot
sunnuntaina, joulukuuta 13
Voimaantumista luopumisesta
Olen viime aikoina miettinyt paljon luovuttamista. Äkkiseltään ja ensimmäisellä mielleyhtymällä sana luovuttaminen herättää mieleen yhteyden heikkouteen, pelkuruuteen, vetäytymiseen ja surkeaan oloon. Jos minä luovutan, olen epäonnistunut. En ole pystynyt viemään aloittamaani asiaa loppuun saakka. Tai vieläkin pahempaa, en usko niihin asioihin, mitä lähdin tekemään. Ehkä olen tuuliviiri, ehkä puhun ja lupaan enemmän kuin mihin oikeasti kykenen, uskon ja edes haluan yltää. Ehkä vaadin toisilta liikaa enkä pysty olemaan edes esimerkkinä muille, jos luovutan.
Kun googletan sanan luovuttaa, vastaa wikipedia siihen määrittelemällä sen
1. antaa jotakin jonkun hallintaan
2. antaa periksi
Sanalle luopua löytyy jo enemmän, englanninkielen kautta.
1. to abandon, relinguish -> hylätä, jättää heitteille, alistua, väistyä
2. to abdicate -> luopua vallasta/kruunusta
3. to despair of -> luopua toivosta jonkun suhteen
Mielessä pyörii vahvasti kirjakaupan pokkarihyllyssä nähdyn kirjan nimi: Saat sen mistä luovut.
Olen tilassa ja tilanteessa, jossa on tehtävä ratkaisuja. Isoja sellaisia.
Olen jo päättänyt ottaa taukoa hoitojen suhteen, koska henkisesti en niitä juuri nyt jaksa. Tämän asian suhteen ei kyseessä ole periksiantaminen, kaikista vähiten sitä. Enemmänkin painottaisin tulkintaa käsitteelle väistyminen. Väistyminen tarkoittaa tilan antamista muille ja itselle, jonon hännille jäämistä ja tietoisuutta siitä, että kukaan ei hengitä niskassa vaan saan edetä tielläni juuri sitä nopeutta ja siihen suuntaan mihin haluan.
Olen kuluvan syksyn aikana käynyt kamppailua oman syyllisyyteni kanssa liittyen opiskeluihin. Olin jo melkein luovuttanut ja päättänyt laittaa hanskat tiskiin. Kaikki muut asiat tuntuivat menevän opintojen ohitse ja muiden suoraan tai välillisesti viestimä mantra töiden ja opintojen yhteensovittamisen mahdottomuudesta oli minuun jo alkanut juurtua. Nyt, muusta elämästä hetken taukoa ottaneena ja opintoihin keskittyneenä, muiden opiskelukavereiden kanssa asiasta keskustelleena, en aio tästä asiasta luopua. Olen lähtenyt rakentamaan itselleni tulevaisuutta ja opinnot sekä valmistuminen, vaikka kuinka kaukana se olisikin, on minulle oma henkilökohtainen toivonpilkahdus. Se on minun omaa aikaani, ihan oma juttu, mikä sisältää toivon mielenkiintoisesta työstä ja siitä että pääsisin tekemään asioita, joiden kautta voin oikeasti vaikuttaa ympäröivään maailmaan ja sen selviytymiseen.

Olen päättänyt kuluvan syksyn ja erityisesti viime viikkojen tapahtumien kautta sen, että nyt on opeteltava sanomaan ei ja pitämään puolensa. Nyt puhun enimmäkseen työasioista. Työmäärän vyöryminen ei lopu vaan se on kuin lumipallo, joka pyörimisen aloitettuaan kasvaa ja kasvaa kokoa lisää. Aion puhua suoraan ja antaa palautetta ja hokea muille ääneen omaa suoriutumattomuuttani silläkin uhalla, että romahdan uudelleen tai että saan potkut. Silläkin uhalla, että jätän työnantajani "heitteille", kuten itse asian koen. Olen jo luopunut toivosta sen suhteen, että esimieheni järjestelisi asiat kuntoon, tai että hän jollain tapaa konkreettisesti reagoisi pyyntöihini. Kovempia konsteja tarvitaan, joten aion luopua omista sisäisistä tavoitteistani ja loppumattomasta kunnianhimostani, joka ajaa minut tässä tilanteessa pian loppuun. Luovun liiasta yrittämisestä ja opettelen tunnistamaan normaalin tekemisen määrän, normaalin vaativuuden mittarit, saada normaalin työn ja sitä kautta normaalin elämän. Jos se tarkoittaa sitä, että osa asioista minulta otetaan pois, aion niistä silloin luopua. Aion luovuttaa työtilanteen hallinnan takaisin sinne, missä sen pitäisi ollakin. En halua menettää voimiani, jaksamistani ja mielenterveyttäni yhden pahaisen firman takia.
Enne kaikkea aion luopua sanoista täytyy, pitää, on pakko. Niiden tilalle alan viljelemään sanoja haluan, tahdon, pidän, vaadin sekä sen vaikean ja mahdottomalta tuntuvan sanan ei.
Nyt on hiottu taistelusuunnitelmaa opintojen eteenpäin viemiselle ja kalenterista on työjutut raivattu tuntien tilalta pois. Tekemättä jääneet tentit on aikataulutettu keväälle, keskelle työviikkoa ja työpäivää. Huomenna aloitan oman uuden toimintani töissä ja pidän puoleni jatkossa paremmin. Olen yhtä ehdoton kuin minua kohtaan ollaan. Unohdan jouluhössötyksen, ruuanlaiton stressin ja lahjojen hankinnan; luovun siitä kaikesta ja menen hankien keskelle valmisruokalaatikoiden ja rakkaani kanssa muutaman kynttilän valoon. Jos kuusta tulee ikävä, niitä löytyy pihapiiristä kymmeniä. Luovun joulusta saadakseni sen eheämpänä takaisin. En jaksa yhtään stressata siitä.
Toivon, että saan sen, mistä luovun. Aion ainakin yrittää niin pitkälle ja niin kauan kuin vain jaksan, en halua sen suhteen luovuttaa. Suuntaan kunnianhimoni uusiin suuntiin. Virheelliset ajatukset ja toimintatavat haihduttamalla saa imettyä tilalle uusia ja parempia, sulkemalla ovia avautuu uusia. Niinhän kaikki kasvitkin toimivat varmistaakseen veden ja ravinteiden saannin; sääntelemällä huokosiaan ja haihdutuksen määrää saa kasvien sisäinen koheesiovoima tilaa uudelle vedelle ja ravinteille. Ilman haihtumista ja haihduttamista ei uudelle ole sijaa eikä elämä jatku.

Saa sen, mistä luopuu.
Kun googletan sanan luovuttaa, vastaa wikipedia siihen määrittelemällä sen
1. antaa jotakin jonkun hallintaan
2. antaa periksi
Sanalle luopua löytyy jo enemmän, englanninkielen kautta.
1. to abandon, relinguish -> hylätä, jättää heitteille, alistua, väistyä
2. to abdicate -> luopua vallasta/kruunusta
3. to despair of -> luopua toivosta jonkun suhteen
Mielessä pyörii vahvasti kirjakaupan pokkarihyllyssä nähdyn kirjan nimi: Saat sen mistä luovut.
Olen tilassa ja tilanteessa, jossa on tehtävä ratkaisuja. Isoja sellaisia.
Olen jo päättänyt ottaa taukoa hoitojen suhteen, koska henkisesti en niitä juuri nyt jaksa. Tämän asian suhteen ei kyseessä ole periksiantaminen, kaikista vähiten sitä. Enemmänkin painottaisin tulkintaa käsitteelle väistyminen. Väistyminen tarkoittaa tilan antamista muille ja itselle, jonon hännille jäämistä ja tietoisuutta siitä, että kukaan ei hengitä niskassa vaan saan edetä tielläni juuri sitä nopeutta ja siihen suuntaan mihin haluan.
Olen kuluvan syksyn aikana käynyt kamppailua oman syyllisyyteni kanssa liittyen opiskeluihin. Olin jo melkein luovuttanut ja päättänyt laittaa hanskat tiskiin. Kaikki muut asiat tuntuivat menevän opintojen ohitse ja muiden suoraan tai välillisesti viestimä mantra töiden ja opintojen yhteensovittamisen mahdottomuudesta oli minuun jo alkanut juurtua. Nyt, muusta elämästä hetken taukoa ottaneena ja opintoihin keskittyneenä, muiden opiskelukavereiden kanssa asiasta keskustelleena, en aio tästä asiasta luopua. Olen lähtenyt rakentamaan itselleni tulevaisuutta ja opinnot sekä valmistuminen, vaikka kuinka kaukana se olisikin, on minulle oma henkilökohtainen toivonpilkahdus. Se on minun omaa aikaani, ihan oma juttu, mikä sisältää toivon mielenkiintoisesta työstä ja siitä että pääsisin tekemään asioita, joiden kautta voin oikeasti vaikuttaa ympäröivään maailmaan ja sen selviytymiseen.

Olen päättänyt kuluvan syksyn ja erityisesti viime viikkojen tapahtumien kautta sen, että nyt on opeteltava sanomaan ei ja pitämään puolensa. Nyt puhun enimmäkseen työasioista. Työmäärän vyöryminen ei lopu vaan se on kuin lumipallo, joka pyörimisen aloitettuaan kasvaa ja kasvaa kokoa lisää. Aion puhua suoraan ja antaa palautetta ja hokea muille ääneen omaa suoriutumattomuuttani silläkin uhalla, että romahdan uudelleen tai että saan potkut. Silläkin uhalla, että jätän työnantajani "heitteille", kuten itse asian koen. Olen jo luopunut toivosta sen suhteen, että esimieheni järjestelisi asiat kuntoon, tai että hän jollain tapaa konkreettisesti reagoisi pyyntöihini. Kovempia konsteja tarvitaan, joten aion luopua omista sisäisistä tavoitteistani ja loppumattomasta kunnianhimostani, joka ajaa minut tässä tilanteessa pian loppuun. Luovun liiasta yrittämisestä ja opettelen tunnistamaan normaalin tekemisen määrän, normaalin vaativuuden mittarit, saada normaalin työn ja sitä kautta normaalin elämän. Jos se tarkoittaa sitä, että osa asioista minulta otetaan pois, aion niistä silloin luopua. Aion luovuttaa työtilanteen hallinnan takaisin sinne, missä sen pitäisi ollakin. En halua menettää voimiani, jaksamistani ja mielenterveyttäni yhden pahaisen firman takia.
Enne kaikkea aion luopua sanoista täytyy, pitää, on pakko. Niiden tilalle alan viljelemään sanoja haluan, tahdon, pidän, vaadin sekä sen vaikean ja mahdottomalta tuntuvan sanan ei.
Nyt on hiottu taistelusuunnitelmaa opintojen eteenpäin viemiselle ja kalenterista on työjutut raivattu tuntien tilalta pois. Tekemättä jääneet tentit on aikataulutettu keväälle, keskelle työviikkoa ja työpäivää. Huomenna aloitan oman uuden toimintani töissä ja pidän puoleni jatkossa paremmin. Olen yhtä ehdoton kuin minua kohtaan ollaan. Unohdan jouluhössötyksen, ruuanlaiton stressin ja lahjojen hankinnan; luovun siitä kaikesta ja menen hankien keskelle valmisruokalaatikoiden ja rakkaani kanssa muutaman kynttilän valoon. Jos kuusta tulee ikävä, niitä löytyy pihapiiristä kymmeniä. Luovun joulusta saadakseni sen eheämpänä takaisin. En jaksa yhtään stressata siitä.
Toivon, että saan sen, mistä luovun. Aion ainakin yrittää niin pitkälle ja niin kauan kuin vain jaksan, en halua sen suhteen luovuttaa. Suuntaan kunnianhimoni uusiin suuntiin. Virheelliset ajatukset ja toimintatavat haihduttamalla saa imettyä tilalle uusia ja parempia, sulkemalla ovia avautuu uusia. Niinhän kaikki kasvitkin toimivat varmistaakseen veden ja ravinteiden saannin; sääntelemällä huokosiaan ja haihdutuksen määrää saa kasvien sisäinen koheesiovoima tilaa uudelle vedelle ja ravinteille. Ilman haihtumista ja haihduttamista ei uudelle ole sijaa eikä elämä jatku.

Saa sen, mistä luopuu.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)






