Ruisleipää, appelsiinimehua, kirpeitä ja rouskuvia omenoita.
Peiton alle kippuraan ja lämpimään,
torkkumaan hetkeksi, kun siihen on mahdollisuus.
Asioita, jotka ovat muutaman viikon olleet tärkeitä.
Nyt, otan torkkuni aiempaa lempeämmin.
Rauhallisemmin,
hykerrellen.
Pieni syke omani kanssa.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste uusien taimien puolesta. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste uusien taimien puolesta. Näytä kaikki tekstit
perjantaina, syyskuuta 21
perjantaina, syyskuuta 7
Tunteiden päivä
Elämäni etenee taas siten, että asioita tapahtuu yhtäaikaa. Tänään on ollut tunteikas päivä.
Suru rakkaan ystävän puolesta, joka kertoi päätyneensä avioeroon ja jonka läheinen ystävä on sairastunut vakavasti.
Tärinään asti johtanut jännitys lääkärikäynnillä ja se helpottava olo, mikä muutamien tuntien jälkeen alkoi vallata kehoa ja mieltä.
Ylpeys reippaasta pojasta, joka jäi hymyillen tarhaan ja juoksi ensimmäistä kertaa syliin häntä sieltä hakiessa.
Se rauhallisuus, missä olen pystynyt olemaan siitäkin huolimatta, että palasin töihin, kohtasin päivässä enemmän ihmisiä kuin viimeisen kahden vuoden aikana yhteensä ja se kaikki tuntuikin hyvältä enkä joutunut paniikkiin.
Pelko huonoista uutisista ja omasta terveydentilasta, nyt ja jatkossa.
Ikävä toista, joka on vielä hetken aikaa toisella puolella Eurooppaa.
Onni omasta ajasta iltaisin ja tänään koko päivän ajan; mitä kaikkea kivaa voikaan muutamassa tunnissa tehdä!
Innostus uusista aluista, elämän etenemisestä johonkin suuntaan, muutoksesta arkeen, vaihtelusta.
Kiitollisuus psykologikäynnistä, etenkin juuri tänään ja varsinkin lääkärikäynnin jälkeen.
Uskallus ja rohkeus ajatella ehkä hieman tätä hetkeä pidemmälle tätä perhettä ajatellen. Ehkä jo hetkisen verran uskallan kurkistaa, millaiselta meidän elämä ja arki ehkä näyttää ensi vapun aikoihin. Jos kaikki jatkuu hyvin ja pysyn terveenä, meitä on silloin neljä.
Muutosten myllerrys on ollut mielessä ja ajatuksissa koko päivän. Tuntuu, että pakahtuu ja ahdistuu yhtäaikaa. Haluaisin huutaa yksinoloani ja sen hienoutta koko maailmaan, mutta samaan aikaan on valtava ikävä toisen kainaloon. Haluaisin kaiken ratkeavan yhtäaikaa ja heti, en halua odottaa enää hetkeäkään, mutta sitten... en kuitenkaan. Jotenkin, tässä mylläkässä on yllättäen hyvä olla. Psykologini sen osasi tänään pukea sanoiksi; "elämäsi tapahtumat ovat tällä kertaa enemmän positiivisia kuin negatiivisia." Niinhän se taitaa olla, kerrankin. Ainakin tämän yhden päivän ajan on tuntunut siltä.
Suru rakkaan ystävän puolesta, joka kertoi päätyneensä avioeroon ja jonka läheinen ystävä on sairastunut vakavasti.
Tärinään asti johtanut jännitys lääkärikäynnillä ja se helpottava olo, mikä muutamien tuntien jälkeen alkoi vallata kehoa ja mieltä.
Ylpeys reippaasta pojasta, joka jäi hymyillen tarhaan ja juoksi ensimmäistä kertaa syliin häntä sieltä hakiessa.
Se rauhallisuus, missä olen pystynyt olemaan siitäkin huolimatta, että palasin töihin, kohtasin päivässä enemmän ihmisiä kuin viimeisen kahden vuoden aikana yhteensä ja se kaikki tuntuikin hyvältä enkä joutunut paniikkiin.
Pelko huonoista uutisista ja omasta terveydentilasta, nyt ja jatkossa.
Ikävä toista, joka on vielä hetken aikaa toisella puolella Eurooppaa.
Onni omasta ajasta iltaisin ja tänään koko päivän ajan; mitä kaikkea kivaa voikaan muutamassa tunnissa tehdä!
Innostus uusista aluista, elämän etenemisestä johonkin suuntaan, muutoksesta arkeen, vaihtelusta.
Kiitollisuus psykologikäynnistä, etenkin juuri tänään ja varsinkin lääkärikäynnin jälkeen.
Uskallus ja rohkeus ajatella ehkä hieman tätä hetkeä pidemmälle tätä perhettä ajatellen. Ehkä jo hetkisen verran uskallan kurkistaa, millaiselta meidän elämä ja arki ehkä näyttää ensi vapun aikoihin. Jos kaikki jatkuu hyvin ja pysyn terveenä, meitä on silloin neljä.
Muutosten myllerrys on ollut mielessä ja ajatuksissa koko päivän. Tuntuu, että pakahtuu ja ahdistuu yhtäaikaa. Haluaisin huutaa yksinoloani ja sen hienoutta koko maailmaan, mutta samaan aikaan on valtava ikävä toisen kainaloon. Haluaisin kaiken ratkeavan yhtäaikaa ja heti, en halua odottaa enää hetkeäkään, mutta sitten... en kuitenkaan. Jotenkin, tässä mylläkässä on yllättäen hyvä olla. Psykologini sen osasi tänään pukea sanoiksi; "elämäsi tapahtumat ovat tällä kertaa enemmän positiivisia kuin negatiivisia." Niinhän se taitaa olla, kerrankin. Ainakin tämän yhden päivän ajan on tuntunut siltä.
kuuluu oksille
arki,
kasvunpaikka,
lahoista ja koroista toipuessa,
onni,
työ,
uusien taimien puolesta
maanantaina, toukokuuta 14
Myöhässä, läsnä silti
Minun piti kirjoittaa tänne toissapäivänä. Ja minun piti kirjoittaa eilen. Nyt aika vierähti tämän päivän puolelle, uuteen viikkoon, ja harmistun. Jotenkin se vaan meni niin, vastoin suunnitelmiani, vastoin ajatuksiani, sisältäen päiviä täynnänsä yllätyksiä. Olen ajatellut niin paljon, niin vahvasti, ja kokenut syviä tunteita asioista, joista sydämeni pakahtuu. Muistoja, hetkiä, kasvamisen paikkoja. Realiteettejä ja sen todistamista, että maailma on epäreilu ja julma paikka samalla kun se mahdollistaa ihmeitä tapahtuvaksi.
Kun kokee suurta onnea ja suurta surua yhtä aikaa ei voi muuta kuin istua paikallaan, ottaa sen kaiken vastaan ja antaa vyöryä yli.
Toissapäivänä olisin kirjoittanut vahvuudesta ja sitkeydestä. Siitä ylpeydestä ja rohkeudesta pakahtumista, mitä koin tällä viikolla istuessani lapsettomuusklinikan odotusaulassa, odottamassa vuoroani, pitkään. Seurasin pariskuntia, yksinäisiä naisia, kuuntelin hyminää ovien takaa, paperien rapinaa. Hermostunutta kynsien repimistä omaa vuoroa toimenpidehuoneeseen odottaessa. Katselin hieman salaa ja koitin päästä katseiden ja eleiden taakse. Se pelko ja paniikki, pitkä odotus, toivo, usko, luottamus. Epävarmat kädet toisiaan pidellen, suukko poskelle onnea toivottamaan, halaus, hikiset kädet. Itkuiset kasvot, lysähtäneet hartiat, kenkien kopina käytävällä.
Ne huokaukset, ne juuri.
Sillä hetkellä, sen kaiken tajuten ja nähden, sen kaiken itsessäni kokien ja muistaen, en voinut muuta kuin liikuttua. Pyyhkiä kyyneleitä pois, niitäkin hieman salaa. Olin niin ylpeä niistä jokaisesta tuntemattomasta ihmisestä. Siitä rohkeuden ja rakkauden määrästä. Uskalluksesta astua epävarmuuden ja pelon tielle tietäen, että voi menettää kaiken tai saada sen.
Eilen olisin kirjoittanut hämmennyksestä, kiusallisesta olotilasta. Siitä, miten outoa on tulla herätetyksi tavalla, jota on kauan odottanut ja toivonut ja joka tässä epätäydellisessä äitiydessä tuntui ihan liioitellulta. Syvällä sisimmässäni, salaa kokien, äärettömän hyvältä kuitenkin.
Kuin jokin pieni palanen olisi loksahtanut paikalleen, liukunut.
Minun tuli parempi olla, kevyempi hengittää. Sitä on edelleenkin vaikea sanoa ääneen, myöntää itselleen sellaisella tavalla, että todella sitä tarkoittaa, että todella sen sisäistää. Että todella ottaa harteilleen sen roolin ja vastuun ja lahjan, jonka on saanut. Sen kaiken kamalan ja kauniin yhtäaikaa eikä koe siitä syyllisyyttä. Niin, sitä minä vielä niin paljon teen. Pohdin, että miksi lopulta minä ja me eivätkä nuo toiset, tuo toinen?
Koska olen myöhässä suunnitelmastani, kirjoitan nyt siitä, miltä tänään tuntuu. Nyt, kun muut nukkuvat, huone on pimeä ja minä tässä yksin. Vähän salaa tätäkin tehden. Haluan kirjoittaa siitä, miten asiat kasautuvat; ajallisesti tapahtuen, mieleen tulvien. Maailmankaikkeus järjestää elämää niin, että kun potkua tarvitaan ja sitä saadaan, etenevät useat asiat kerralla. Kiihtyvyys kasvaa hetkeksi, pyörä pyörähtää ja jaksaa taas hetken verran.
Tällä kaikella on lopulta paikkansa ja merkityksensä, minullakin.
Olen muistellut vuoden takaisia asioita paljon. Ne ovat hyvin konkreettisesti läsnä hetkessä. Tapahtumat sairaalassa, omat komplikaatiot, lapsen kotiutuminen minua aikaisemmin kotiin, rakkaan koiran viimeiset syntymäpäivät, laskettu aika, kotiin paluu, ensimmäiset hetket perheenä omassa kodissa ja rauhassa. Uusi äiti, isä, lapsi, uusi perhe. Uskon vahvasti siihen, että kun jotain saa, täytyy jostain luopua tilalle. Koen, että olen saanut paljon ja myös luopunut paljosta. Näinä päivinä, kun muistetaan sekä tyhjää että täyttä syliä, ovat nuo tunteet, muistot, saamiset ja menetykset kaikki paikalla yhtä aikaa.
Viime päivinä olen pysähtynyt useasti. Todella pysähtynyt. Olen myös tullut pysäytetyksi ja hyvä niin. Sillä mitäpä muuta tämä elämä voisikaan olla kuin muistoja, kokemuksia, kasvamisen ja kipuilun paikkoja, menettämistä, saamista. Peiliin katsomista, kantamista, kannetuksi tulemista. Riskinottoa ja hyppyjä. Itsensä likoon laittamista ja pakoon juoksemista.
Tunteita, tunteita, tunteita.
Siitä minä tiedän, että elän. Tunnen, todellakin.
Kun kokee suurta onnea ja suurta surua yhtä aikaa ei voi muuta kuin istua paikallaan, ottaa sen kaiken vastaan ja antaa vyöryä yli.
Toissapäivänä olisin kirjoittanut vahvuudesta ja sitkeydestä. Siitä ylpeydestä ja rohkeudesta pakahtumista, mitä koin tällä viikolla istuessani lapsettomuusklinikan odotusaulassa, odottamassa vuoroani, pitkään. Seurasin pariskuntia, yksinäisiä naisia, kuuntelin hyminää ovien takaa, paperien rapinaa. Hermostunutta kynsien repimistä omaa vuoroa toimenpidehuoneeseen odottaessa. Katselin hieman salaa ja koitin päästä katseiden ja eleiden taakse. Se pelko ja paniikki, pitkä odotus, toivo, usko, luottamus. Epävarmat kädet toisiaan pidellen, suukko poskelle onnea toivottamaan, halaus, hikiset kädet. Itkuiset kasvot, lysähtäneet hartiat, kenkien kopina käytävällä.
Ne huokaukset, ne juuri.
Sillä hetkellä, sen kaiken tajuten ja nähden, sen kaiken itsessäni kokien ja muistaen, en voinut muuta kuin liikuttua. Pyyhkiä kyyneleitä pois, niitäkin hieman salaa. Olin niin ylpeä niistä jokaisesta tuntemattomasta ihmisestä. Siitä rohkeuden ja rakkauden määrästä. Uskalluksesta astua epävarmuuden ja pelon tielle tietäen, että voi menettää kaiken tai saada sen.
Eilen olisin kirjoittanut hämmennyksestä, kiusallisesta olotilasta. Siitä, miten outoa on tulla herätetyksi tavalla, jota on kauan odottanut ja toivonut ja joka tässä epätäydellisessä äitiydessä tuntui ihan liioitellulta. Syvällä sisimmässäni, salaa kokien, äärettömän hyvältä kuitenkin.
Kuin jokin pieni palanen olisi loksahtanut paikalleen, liukunut.
Minun tuli parempi olla, kevyempi hengittää. Sitä on edelleenkin vaikea sanoa ääneen, myöntää itselleen sellaisella tavalla, että todella sitä tarkoittaa, että todella sen sisäistää. Että todella ottaa harteilleen sen roolin ja vastuun ja lahjan, jonka on saanut. Sen kaiken kamalan ja kauniin yhtäaikaa eikä koe siitä syyllisyyttä. Niin, sitä minä vielä niin paljon teen. Pohdin, että miksi lopulta minä ja me eivätkä nuo toiset, tuo toinen?
Koska olen myöhässä suunnitelmastani, kirjoitan nyt siitä, miltä tänään tuntuu. Nyt, kun muut nukkuvat, huone on pimeä ja minä tässä yksin. Vähän salaa tätäkin tehden. Haluan kirjoittaa siitä, miten asiat kasautuvat; ajallisesti tapahtuen, mieleen tulvien. Maailmankaikkeus järjestää elämää niin, että kun potkua tarvitaan ja sitä saadaan, etenevät useat asiat kerralla. Kiihtyvyys kasvaa hetkeksi, pyörä pyörähtää ja jaksaa taas hetken verran.
Tällä kaikella on lopulta paikkansa ja merkityksensä, minullakin.
Olen muistellut vuoden takaisia asioita paljon. Ne ovat hyvin konkreettisesti läsnä hetkessä. Tapahtumat sairaalassa, omat komplikaatiot, lapsen kotiutuminen minua aikaisemmin kotiin, rakkaan koiran viimeiset syntymäpäivät, laskettu aika, kotiin paluu, ensimmäiset hetket perheenä omassa kodissa ja rauhassa. Uusi äiti, isä, lapsi, uusi perhe. Uskon vahvasti siihen, että kun jotain saa, täytyy jostain luopua tilalle. Koen, että olen saanut paljon ja myös luopunut paljosta. Näinä päivinä, kun muistetaan sekä tyhjää että täyttä syliä, ovat nuo tunteet, muistot, saamiset ja menetykset kaikki paikalla yhtä aikaa.
Viime päivinä olen pysähtynyt useasti. Todella pysähtynyt. Olen myös tullut pysäytetyksi ja hyvä niin. Sillä mitäpä muuta tämä elämä voisikaan olla kuin muistoja, kokemuksia, kasvamisen ja kipuilun paikkoja, menettämistä, saamista. Peiliin katsomista, kantamista, kannetuksi tulemista. Riskinottoa ja hyppyjä. Itsensä likoon laittamista ja pakoon juoksemista.
Tunteita, tunteita, tunteita.
Siitä minä tiedän, että elän. Tunnen, todellakin.
kuuluu oksille
kasvunpaikka,
onni,
uusien taimien puolesta
keskiviikkona, huhtikuuta 25
Erilaiset raskausviikot
Sitä helposti luulisi, että raskaus perheessä, jossa on
kauan toivottu ja yritetty saada lasta hoitojenkin kautta, olisi lopulta
spontaanisti onnistuessaan hyvä asia. Että tieto ja kokemus siitä, että
raskautuminen onnistuu ilman lääkäreiden ja lääkkeiden apua, nostaisi
itsetuntoa ja eheyttäisi tavalla, jota ei osaa sanoin edes kuvata. Varsinkin
silloin, kun todetaan, että munasolu on kypsynyt ja irronnut ja kulkenut läpi
sen munanjohtimen, joka aiemmissa tutkimuksissa on todettu tukkeutuneeksi ja
joka alkujaan oli syynä hoitojen aloittamiselle. Että todellinen ihme ja
kliinisesti todettu mahdottomuus on oikeasti tapahtunut. Meille.
Se ei ole hyvä asia. Ei ollenkaan. Olemme sen nyt oppineet.
Olemme oppineet kantapään kautta sen, että jatkossa ei lasta enää yritetä
luomuna, jos jatkoa enää tulee. Jos joskus raskaus lähtee käyntiin, siihen
tulee kuulumaan ylimääräisiä verikokeita ja lääkärikäyntejä silläkin uhalla,
että niitä varten pitää ottaa lainaa tai lähteä omaisuutta myymään. Jos
raskautumisen mahdollisuus vielä joskus on olemassa ja saamme yrittämiselle ja
hoitojen jatkamiselle luvan, on se lottovoitto. Siltä minusta juuri nyt tuntuu.
Kun olen aiemmin oppinut ajattelemaan niin, että olen etuoikeutettu ja onnekas
saadessani mahdollisuuden lapsettomuushoitoihin, on se onnekkuus nyt
vaakalaudalla toistaiseksi. Aiemmin vaikeaksi koettu odottaminen hoitojen
etenemisen suhteen, lääkityksen onnistumisen suhteen, kropan hoitovasteeseen,
hoitojen onnistumiseen, keskenmenon pelkoon ja epävarmojen viikkojen
ylipääsemiseen ja koko raskauden kulkuun, siihen että saa lapsen syliin, eivät
nyt tunnu ollenkaan niin suurilta kuin tämä odotus. Odotamme lupaa raskauden
yrittämiseen eikä sille odottamiselle ole olemassa aikataulua. Pelkään, että
ikä ajaa minusta ohitse ennen kuin lupa ehkä joskus tulee.
Mieli on niin täynnä ajatuksia ja sydän tunteita, että en
osaa niitä kovin järkevästi kirjoittaa ylös. Saati että osaisin puhua asiasta.
Emme ole kertoneet tästä vielä muille. Anoppi tietää hieman, sillä hänen apuaan
tarvittiin lapsenhoidossa, kun jouduin sairaalaan osastolle viime viikolla ja
tällä viikolla ravaamaan lisätutkimuksissa. On jotenkin vaikeaa löytää sanoja
edes itselleen, miten osaisinkaan aloittaa asiasta kertomisen? Sen aika tulee
joskus, kun tästä hieman tasaannun ja saamme kahden kesken asiaa käsiteltyä
enemmän. Sen ajan täytyy tulla, sillä en jaksa tätä kaikkea ajatusten ja
kysymysten tulvaa enää mielessäni pitää. Kirjoitan asiasta tänne, että pääsen
jotenkin itseni kanssa eteenpäin.
*******
Kaiken kiukun, itkemisen, harmituksen, pettymyksen,
järkytyksen ja pelon jälkeen sain viime viikolla kuulla lääkärissä niitä hyviä uutisia.
Tähän sairauteen liittyen niin hyviä kuin nyt tässä vaiheessa voi olla. On
kevyempi olla, mutta edelleen nuo samat tunteet jylläävät lujaa. Ei niihin kai
auta muu kuin aika, päivä ja hetki kerrallaan eteneminen, tilanteen seuraaminen
testein ja se tärkein, armollisuus itseä kohtaan. Onneksi kotona on isompi mies
ja sylissä se pienempi, jotka tekemisellään
ja elossa olemisellaan saavat minut tuntemaan itseni jonkin arvoiseksi.
Tärkeäksi, välttämättömäksi. Tarpeeksi rohkeaksi, jotta jotenkin tämänkin asian
ylitse jaksan ja pääsen.
*******
RV 1: Tammikuu. Suunnittelukäynti klinikalla pakastealkioiden siirtoa varten.
Lääkäri ehdottaa siirtoa saman tien, mutta päätämme odottaa vielä muutaman
kuukauden. Nyt harmittaa.
RV 3: Oireet alkavat vahvoina, epäilys raskaudesta.
RV 4: Negatiivinen raskaustesti. Oireet vahvistuu, olo
ajoittain kamala.
RV 5: Positiivinen testi. Soitto neuvolaan ja klinikalle.
Pari päivää myöhemmin ensimmäinen kirkas vuoto ja kovemmat vatsakivut, jotka
loppuvat muutaman tunnin päästä.
RV6: Useita
varmistustestejä vahvoine viivoineen. Maha turpoaa ja äitiysfarkut tulee
kaivettua esiin. Tiputtelua.
RV 8: Maaliskuu. Klinikalla alkuraskauden ultra, jossa todetaan
epämääräinen raskaus ja epäillään rypäleraskautta. Hcg on kuitenkin viikkoja
vastaavalla tasolla ja normaali, joten päädytään lääkkeelliseen tyhjennykseen
kotona.
RV 9: Uusi ultra klinikalle, sillä tuntuu, ettei tyhjennys
tapahtunut kunnolla. Kohdussa hieman materiaalia, joka lääkärin mukaan tulee
itsekseen ulos eikä kaavintaa tarvita. Lähdemme ulkomaan matkalle reiluksi
viikoksi.
RV 10: Raskausoireet nostavat uudelleen päätään.
RV 11: Positiivinen testi. Virtsatieinfektio. Oksettaa.
RV 12: Huhtikuu. Viivat testeissä vahvistuvat, herää epäily uudesta
raskaudesta. Äkillisiä, rajumpia verenvuotoja hyytymineen, jotka muistuttavat
edellisen raskauden hematoomasta. Silti, testit vahvasti positiivisia.
RV 14: Keskenmenon jälkitarkastus, jossa todetaan, että
kohdussa ei ole alkiota vaan raskausmateriaalia edelleen. Lääkäri kertoo
rypälemäisistä muodostumista ja tekee lähetteen verikokeisiin ja kaavintaan
seuraavalle päivälle. Kaavinta tehdään päiväkirurgisena toimenpiteenä ja
materiaali menee patologille tutkittavaksi. Muutaman päivän päästä menen
osastolle virtsatieinfektion vuoksi ja tapaan lääkärin, joka kertoo
rypäleraskauden todetuksi. Lähetteitä tutkimuksiin, kysymyksiä, hämmennys.
RV 15: Verikokeet ja keuhkoröntgen. Tiedon hakemista
netistä. Lääkärikäynti, jossa todetaan keuhkojen olleen puhtaat ja hcg-arvon
romahtaneen kunnolla viikon takaisesta. Kohtu on toipunut hyvin
kaavinnasta. Vielä on epäselvää se, onko
rypäleraskaus täydellinen vai epätäydellinen. Sen tiedon saamiseen menee vielä
viikkoja.
RV 16 eteenpäin: Verikokeet viikoittain. Kun hcg on laskenut
alle 5 yksikön, todetaan tämä raskaus päättyneeksi ja alkaa kuuden kuukauden
varoaika. Hcg-arvoa seurataan silloin kuukausittain ja jos se ei nouse, puolen vuoden
päästä voi aloittaa lapsettomuushoidot.
*******
Tällä hetkellä on tilanne siis hyvä. Suunta voi kuitenkin
muuttua, sillä kohtuun on jäänyt istukan soluja, joiden käyttäytymisestä ei
kukaan tiedä. Riskinä on rypäleraskauden muuttuminen istukkasyöväksi tai
invasiiviseksi, jolloin soluja on tunkeutunut kohtulihakseen ja sen läpi ja
siten päässyt muualle kehoon. Jos hcg-arvojen lasku hidastuu, pysähtyy tai
lähtee nousuun, aloitetaan uudet tutkimukset, joilla pyritään selvittämään
syövän mahdollisuus. Sitä ei välttämättä kehity arvojenkaan noustessa, jolloin
on kuitenkin aiheellista aloittaa sytostaattihoidot. Syövän ilmaantuessa hoidot
määräytyvät sen mukaan miten vakavaa se on etäpesäkkeiden sijainnin ja
laajuuden perusteella sytostaattihoidoista kohdunpoistoon, sädehoitoihin ja
etäpesäkkeiden leikkauksiin saakka.
Jos (ja kun) kaikki käy hyvin ja pääsemme jatkamaan hoitoja
ja ne onnistuvat ja raskaus lähtee käyntiin, tullaan raskauden kulkua
seuraamaan tiiviimmin mm. verikokeiden ja ultrien kautta. Rypäleraskauden
uusimisen mahdollisuus on 1:76, kun sen on sairastanut kerran. Seurantaa
tehdään myös lapsen syntymän jälkeen.
Jos jotakuta kiinnostaa lukea tarkemmin, ohessa on linkki
lääketieteelliseen artikkeliin aiheesta. Aika selkeästi ja helppotajuisesti kirjoitettu,
vaikka muutama sana pitikin selvittää.
*******
Tästä lähtien taidan lotota viikoittain. Niin ”onnekas” olen
tämän raskauden suhteen ollut. Ensin munasolu raivaa tiensä kohtuun
tukkeutuneen johtimen kautta, mikä on todettu mahdottomaksi. Sen jälkeen se
hedelmöittyy ja lähtee jakautumaan ja kiinnittyy, mitä on yritetty saada
tapahtumaan neljän vuoden ajan. Raskaus ei ole normaali vaan kehittyy
rypäleraskaudeksi, jota todetaan länsimaissa 1:1000 raskautta kohden. Toivottavasti
minulla todetaan olevan epätäydellinen versio sairaudesta (3-4 %
rypäleraskauksista), sillä sen riskit kehittyä istukkasyöväksi ovat paljon
pienemmät kuin täydellisen.
Pitäkää peukkuja.
perjantaina, maaliskuuta 9
Vyörymistä
Tämä tunne ja elämä, olotila, vyöryy nyt täysillä ylitse.
Velloo päällä,
tainnuttaa ja ahdistuttaa.
En saa happea.
Kävelen ympäri asuntoa,
en saa asioita tehdyksi.
Tuntuu että halkean.
Pelkään itkemistä,
sitä vyöryä minussa sisällä.
Kulunut viikko on mennyt lopulta nopeaan. Minä toivun fyysisesti, muistot olleesta elämästä ovat enää pienet. Tunnen sen yhä kehossani vahvoina oireina, levottomina unina, nipistelyinä joltakin, joka on siirtynyt taivaalle tähdeksi, sen toisen viereen. Tyhjenen, niin monella eri tavalla.
Emme paljoa siitä puhu. Mietimme ehkä enemmän. Vain sen pakollisen, mikä täytyy kysyä. Miten voit? Saitko nukuttua? Särkeekö vielä? Minä itken. Enimmäkseen vielä hiljaa ja salaa, mutta kyyneleet alkavat puskea läpi. Nieleskelen koko ajan ja pelkään katsoa silmiin. En pysty enää pidättelemään katseen kohdatessa. Välttelen, hiljenen. Olen yksin.
Sanana se tuntuu entistä kauheammalta, keskenmeno. En ole uskaltanut sitä vielä sanoa ääneen. Huomaan surevani uusia asioita, joita en ehtinyt vielä raskaana ollessani edes miettiä; isoveljeä, pikkusisarusta, kahta sänkyä rinnakkain. Huomaan surevani myös aiempaa menetystäni ja käyn niitä hetkiä mielessäni läpi yhä uudelleen ja uudelleen. Nyt emme ehtineet nähdä toisiamme ultrankaan välityksellä, joten täydennän sitä kaipuutani muistelemalla ensimmäistäni.
Ja vaikka välillä tuntuu oudolta se, että miten sydämeen olisi voinut toinen lapsi mahtua, tuntuu juuri nyt siltä, että se on tarpeeksi iso kolmellekin. Jokainen heistä on ollut minun, vaikka vain yhden olen saanut syliini saakka.
Velloo päällä,
tainnuttaa ja ahdistuttaa.
En saa happea.
Kävelen ympäri asuntoa,
en saa asioita tehdyksi.
Tuntuu että halkean.
Pelkään itkemistä,
sitä vyöryä minussa sisällä.
Kulunut viikko on mennyt lopulta nopeaan. Minä toivun fyysisesti, muistot olleesta elämästä ovat enää pienet. Tunnen sen yhä kehossani vahvoina oireina, levottomina unina, nipistelyinä joltakin, joka on siirtynyt taivaalle tähdeksi, sen toisen viereen. Tyhjenen, niin monella eri tavalla.
Emme paljoa siitä puhu. Mietimme ehkä enemmän. Vain sen pakollisen, mikä täytyy kysyä. Miten voit? Saitko nukuttua? Särkeekö vielä? Minä itken. Enimmäkseen vielä hiljaa ja salaa, mutta kyyneleet alkavat puskea läpi. Nieleskelen koko ajan ja pelkään katsoa silmiin. En pysty enää pidättelemään katseen kohdatessa. Välttelen, hiljenen. Olen yksin.
Sanana se tuntuu entistä kauheammalta, keskenmeno. En ole uskaltanut sitä vielä sanoa ääneen. Huomaan surevani uusia asioita, joita en ehtinyt vielä raskaana ollessani edes miettiä; isoveljeä, pikkusisarusta, kahta sänkyä rinnakkain. Huomaan surevani myös aiempaa menetystäni ja käyn niitä hetkiä mielessäni läpi yhä uudelleen ja uudelleen. Nyt emme ehtineet nähdä toisiamme ultrankaan välityksellä, joten täydennän sitä kaipuutani muistelemalla ensimmäistäni.
Ja vaikka välillä tuntuu oudolta se, että miten sydämeen olisi voinut toinen lapsi mahtua, tuntuu juuri nyt siltä, että se on tarpeeksi iso kolmellekin. Jokainen heistä on ollut minun, vaikka vain yhden olen saanut syliini saakka.
kuuluu oksille
humusta alempana,
itkupajun sylissä,
laulua ja soitantaa,
sisko,
uusien taimien puolesta
keskiviikkona, maaliskuuta 7
Kevään alla
Tämä päivä on ollut täynnä välähdyksiä. Tiedäthän, sellaisia ohikiitäviä ajatuksia ja kokemuksia, jotka saavat pysähtymään. Ehkä se johtuu siitä, että aamulla päätin tehdä päivästäni paremman. Huomata asioita ja merkityksiä ja olla niistä kiitollinen, mitä ikinä sitten eteen tulisikaan. Nyt, illalla, kuutamon loistaessa sälekaihdinten välistä, olen iloinen siitä, että onnistuin. Olen käynyt tunteiden laajan kirjon päiväni aikana läpi.
Etenin hitaasti. Kiertelin satunnaisesti vastaantulevia kauppoja ja piipahdin sisään vain siksi, että en ole kuukausiin tai jopa vuoteen niissä käynyt. Hymyilin myyjille, tervehdin. Kiitin oven aukaisusta. Naisten vessassa intouduin keskustelemaan ventovieraan ihmisen kanssa ja se tuntui hyvältä. Tuntui, että tulin huomatuksi ja nähdyksi. Olin jotenkin inhimillinen. Katselin rakennuksia, rakennustelineitä, vastaantulevien ihmisten kenkiä ja mietin, miksi osalla on vielä täysi talvivarustus päällä ja osa on pukeutunut jo liiankin kevyesti. Huomasin, että kaupunkiin oli tullut paljon uusia liikkeitä, joista en ole ikinä kuullutkaan. Ja että joku paineli menemään jo shortseissa ja sandaaleissa. Kun aloin pohtimaan sitä, koska viimeksi olen täällä kävellyt, näitä katuja pitkin, ilman kiirettä ja yksin, piti pysähtyä. Siitä on aikaa.
Menin kahville ja kirjoitin ostamani postikortin valmiiksi. Toivon, että se ehtii oikeana päivänä perille. Siinä istuessani harmistuin siitä, että minulla ei ollut baskeria. Punaista sellaista. Sillä mikäpä olisi voinut olla somempaa ja hauskempaa kuin istua keskellä arkipäivää kahvilassa ihmisvilinän keskellä baskeri päässä croissantia syöden.
Parturissa seurasin kellosta sekunteja ja minuutteja ja odotin vain sitä, että tämä kamala reuhka muuttuu joksikin selkeämmäksi. En uskaltanut lyhennyttää niin paljoa kuin suunnittelin, arastelin. Kampaajan kanssa hihittelimme tiuhalle sänkikasvustolle, joka muutaman sentin mittaisena puskee läpi pitkien hiusten lomasta, ämän kamalan hiirenhännän ja soiron seasta. Lähdin hymy suupielessä pois. "Katsokaa, tässä kulkee nainen, tyttö, ihminen, joka näyttää taas normaalilta, joka kulkee kuten muutkin ihmisten ilmoilla, ostaa tavaratalosta asioita ja matkustaa linja-autolla. Siis varsin normaali tapaus!" Olisin voinut huutaa sitä mantraa ääneen, mutta jokin siveellinen minussa esti sitä tapahtumasta. Päädyin salaa hihkumaan asiaa sovituskoppiin.
Repäisin. Ostin jotain itselleni. Housut, neuleen ja paksun kaulahuivin. Kevään tulosta huolimatta. Alennusrekissä ollut huivi ei olisi enää enempää voinut näyttää minulta, joten se oli vain pakko ottaa mukaan. Tuoksuttelin erilaisia rasvoja, hajusteita, saippuoita ja päätin hemmotella itseäni yhdellä sellaisella.
Poliisiasemalla ei ollut suurta jonoa tällä kertaa. Ehdin hetken istua ja miettiä, miten asiani tiskillä esitän. Esittelenkö itseni, ojennanko vaan passin ja annan virkailijan siitä lukea vai tarvitsenko pätevämmän ja pidemmän perustelun. Hermostutti. Kun vuoroni tuli, menivät pasmat saman tien sekaisin. Joten istuin penkille, lykkäsin passin naiselle kouraan ja sanoin: "Tulin hakemaan poikani henkilökorttia." Hyvin se kai meni. En muista, mitä minulle sanottiin takaisin tai kysyttiinkö ehkä jotain. Mietin vain sitä, miten hyvältä tuon lauseen ääneen sanominen tuntui. Siinä minä istuin ja odotin, että saisin poikani henkilöpaperit. Minun poikani, olin jonkun äiti. Ensimmäistä kertaa äidin roolissa asioiden. Nousin ylös ja jäin vain katsomaan korttia, jossa oli pienen pojan kuva kolmessa eri kohdassa. Nauratti, hymyilin. Olin sanomattomalla tavalla ylpeä. Selkänikin oli jotenkin suoremmassa ja ryhtini parempi, askeleeni varmemmat.
Kirjakaupassa olisi voinut olla ikuisuuden. Minulla oli kuitenkin aikaa vain muutaman minuutin verran. Kaikesta näkemästäni ja kokemastani hullaantuneena ja väsyneenä olin jo missannut kaksi bussia, ihan vain pysäkillä seisten. Selkää ja vatsaa särki, olo alkoi huononemaan. Viimeisten päivien tapahtumat nousivat sitä kautta mieleen takaisin ja tuli jo ikävä kotiin. Peiton alle, sängyn pohjalle, kainaloon. En halunnut enää myöhästyä yhdestäkään bussista.
Linja-autossa istuessa huomasin, miten alitajunta tekee työtään koko ajan minun sitä rekisteröimättä. Olin ylpeä siitä, että olin pystynyt olemaan iloinen suurimman osan päivästäni ja unohtamaan surulliset asiat. Aivan kuten aamulla ajattelin ja päätin. Kun viereeni istui raskaana oleva nainen, huomasin kuitenkin sanovani itselleni, että "tuo oli kahdeksas tänään nähty maha". Muistin, että naistenvessassa pohdin sitä, olivatko roskikseen jätetyt terveyssiteet ihan vaan kuukautisten vuoksi käytettyjä vai olikohan kävijällä myös ollut keskenmeno päällä. Ja kahvilassa kahden lapsen kanssa ollut äiti aiheutti pahan mielen, siksi se croissantkin taisi mennä vähän väärään kurkkuun.
Ylös ja alas. Sivulle ja taakse.
Askel eteenpäin, toinen takaviistoon.
Niin minä kuljen.
Kuten kevätkin,
minäkin välillä hehkun ja loistan
ja itken sulamisvesiä virtanaan.
Tämä aika ja elämä on ollut pelkkää yllätystä toisensa perään. Jotta uskaltaisin aidosti innostua ja iloita, täytyy se minun nyt erikseen päättää tehdä niin. Mihinkään muuhun en jaksa enkä kykene. Pelkään pahinta ja toivon parasta, vaikka en enää uskalla edes ajatella, mitä ne voisivat olla.
Kaikki on näköjään mahdollista.
Etenin hitaasti. Kiertelin satunnaisesti vastaantulevia kauppoja ja piipahdin sisään vain siksi, että en ole kuukausiin tai jopa vuoteen niissä käynyt. Hymyilin myyjille, tervehdin. Kiitin oven aukaisusta. Naisten vessassa intouduin keskustelemaan ventovieraan ihmisen kanssa ja se tuntui hyvältä. Tuntui, että tulin huomatuksi ja nähdyksi. Olin jotenkin inhimillinen. Katselin rakennuksia, rakennustelineitä, vastaantulevien ihmisten kenkiä ja mietin, miksi osalla on vielä täysi talvivarustus päällä ja osa on pukeutunut jo liiankin kevyesti. Huomasin, että kaupunkiin oli tullut paljon uusia liikkeitä, joista en ole ikinä kuullutkaan. Ja että joku paineli menemään jo shortseissa ja sandaaleissa. Kun aloin pohtimaan sitä, koska viimeksi olen täällä kävellyt, näitä katuja pitkin, ilman kiirettä ja yksin, piti pysähtyä. Siitä on aikaa.
Menin kahville ja kirjoitin ostamani postikortin valmiiksi. Toivon, että se ehtii oikeana päivänä perille. Siinä istuessani harmistuin siitä, että minulla ei ollut baskeria. Punaista sellaista. Sillä mikäpä olisi voinut olla somempaa ja hauskempaa kuin istua keskellä arkipäivää kahvilassa ihmisvilinän keskellä baskeri päässä croissantia syöden.
Parturissa seurasin kellosta sekunteja ja minuutteja ja odotin vain sitä, että tämä kamala reuhka muuttuu joksikin selkeämmäksi. En uskaltanut lyhennyttää niin paljoa kuin suunnittelin, arastelin. Kampaajan kanssa hihittelimme tiuhalle sänkikasvustolle, joka muutaman sentin mittaisena puskee läpi pitkien hiusten lomasta, ämän kamalan hiirenhännän ja soiron seasta. Lähdin hymy suupielessä pois. "Katsokaa, tässä kulkee nainen, tyttö, ihminen, joka näyttää taas normaalilta, joka kulkee kuten muutkin ihmisten ilmoilla, ostaa tavaratalosta asioita ja matkustaa linja-autolla. Siis varsin normaali tapaus!" Olisin voinut huutaa sitä mantraa ääneen, mutta jokin siveellinen minussa esti sitä tapahtumasta. Päädyin salaa hihkumaan asiaa sovituskoppiin.
Repäisin. Ostin jotain itselleni. Housut, neuleen ja paksun kaulahuivin. Kevään tulosta huolimatta. Alennusrekissä ollut huivi ei olisi enää enempää voinut näyttää minulta, joten se oli vain pakko ottaa mukaan. Tuoksuttelin erilaisia rasvoja, hajusteita, saippuoita ja päätin hemmotella itseäni yhdellä sellaisella.
Poliisiasemalla ei ollut suurta jonoa tällä kertaa. Ehdin hetken istua ja miettiä, miten asiani tiskillä esitän. Esittelenkö itseni, ojennanko vaan passin ja annan virkailijan siitä lukea vai tarvitsenko pätevämmän ja pidemmän perustelun. Hermostutti. Kun vuoroni tuli, menivät pasmat saman tien sekaisin. Joten istuin penkille, lykkäsin passin naiselle kouraan ja sanoin: "Tulin hakemaan poikani henkilökorttia." Hyvin se kai meni. En muista, mitä minulle sanottiin takaisin tai kysyttiinkö ehkä jotain. Mietin vain sitä, miten hyvältä tuon lauseen ääneen sanominen tuntui. Siinä minä istuin ja odotin, että saisin poikani henkilöpaperit. Minun poikani, olin jonkun äiti. Ensimmäistä kertaa äidin roolissa asioiden. Nousin ylös ja jäin vain katsomaan korttia, jossa oli pienen pojan kuva kolmessa eri kohdassa. Nauratti, hymyilin. Olin sanomattomalla tavalla ylpeä. Selkänikin oli jotenkin suoremmassa ja ryhtini parempi, askeleeni varmemmat.
Kirjakaupassa olisi voinut olla ikuisuuden. Minulla oli kuitenkin aikaa vain muutaman minuutin verran. Kaikesta näkemästäni ja kokemastani hullaantuneena ja väsyneenä olin jo missannut kaksi bussia, ihan vain pysäkillä seisten. Selkää ja vatsaa särki, olo alkoi huononemaan. Viimeisten päivien tapahtumat nousivat sitä kautta mieleen takaisin ja tuli jo ikävä kotiin. Peiton alle, sängyn pohjalle, kainaloon. En halunnut enää myöhästyä yhdestäkään bussista.
Linja-autossa istuessa huomasin, miten alitajunta tekee työtään koko ajan minun sitä rekisteröimättä. Olin ylpeä siitä, että olin pystynyt olemaan iloinen suurimman osan päivästäni ja unohtamaan surulliset asiat. Aivan kuten aamulla ajattelin ja päätin. Kun viereeni istui raskaana oleva nainen, huomasin kuitenkin sanovani itselleni, että "tuo oli kahdeksas tänään nähty maha". Muistin, että naistenvessassa pohdin sitä, olivatko roskikseen jätetyt terveyssiteet ihan vaan kuukautisten vuoksi käytettyjä vai olikohan kävijällä myös ollut keskenmeno päällä. Ja kahvilassa kahden lapsen kanssa ollut äiti aiheutti pahan mielen, siksi se croissantkin taisi mennä vähän väärään kurkkuun.
Ylös ja alas. Sivulle ja taakse.
Askel eteenpäin, toinen takaviistoon.
Niin minä kuljen.
Kuten kevätkin,
minäkin välillä hehkun ja loistan
ja itken sulamisvesiä virtanaan.
Tämä aika ja elämä on ollut pelkkää yllätystä toisensa perään. Jotta uskaltaisin aidosti innostua ja iloita, täytyy se minun nyt erikseen päättää tehdä niin. Mihinkään muuhun en jaksa enkä kykene. Pelkään pahinta ja toivon parasta, vaikka en enää uskalla edes ajatella, mitä ne voisivat olla.
Kaikki on näköjään mahdollista.
kuuluu oksille
Hippa,
humusta alempana,
kasvunpaikka,
lahoista ja koroista toipuessa,
mörkö,
onni,
runot,
uusien taimien puolesta
lauantaina, heinäkuuta 16
Toipumisia
Toissapäivänä makasin vatsallani. Edellisestä kerrasta on aikaa yli yhdeksän kuukautta. Eilen oli viimeinen hoitajalla käynti haavanhoidon suhteen. 12 senttiä pitkä, kuusi senttiä leveä ja noin viisi senttiä syvä aukko vatsassani on kasvattanut itsensä umpeen. Jälki on vielä karu ja sellaiseksi varmaan jää, en oikein halua katsoa vatsaani vieläkään. En edes nyt, kun se ei enää verestä ja vuoda. Ajan kanssa se ehkä hieman tasoittuu, toivottavasti. Ja minä koitan tasoittua sen mukana.
Tänään kannan pientäni ensimmäistä kertaa repussa sylissäni. Tunnen tuhinan ja lämmön sydämeni päällä ja pakahdun. Mikään muu paikka ei ollut hänelle tarpeeksi hyvä nukahtamiseen. Huomaan, että minun on ikävä isoa vatsaani, siellä tuntuvia liikkeitä ja tuntemuksia. Tämä tuhisija vatsani päällä tuntuu melkein samalta. Hieman isommalta ja painavammalta. Ja ääni on kovempi.
Vauva tuoksuu jo omalle itselleen. Ei pelkästään saippualle ja talkille, vaan pienelle miehelle. Nuuhkutan niskaa ja hentoisia hiuksia, sivelen pieniä sormia ja kutitan jalkapohjaa. Imen itseeni pienen lämpöä ja täytän sillä sydämeni surullisia nurkkia. Vauva on Aarre ja Rakas ja päivät menevät jo rutiinilla. Siltikin, edelleen, hätkähdän häntä päivittäin. Tuoko tuossa, minunko, meidänkö? Oikeasti, pysyvästi? Äiti? Lapsettomuus minussa on edelleen vahvasti läsnä enkä tiedä, miten monella nuuhkaisulla saisin sitä pienennettyä. Suren niin paljon, vaikka sylissäni on lapsi. Eikö mikään riitä, enkö pääse kokemieni asioiden yli ikinä?
Suru on harmaata ja samalla toiveikkaan vihreää. Sillä on monia eri sävyjä ja mielialoja. Kaihoa, tuskaa, ikävää, pakahtumista, ahdistusta, iloa, onnea, kiitollisuutta. Kiukkua ja helpotusta samaan aikaan. Eläviä muistoja, joiden toivon pysyvän mielessä pitkään. Villakoiria nurkissa, vieläkin.
Tänään kannan pientäni ensimmäistä kertaa repussa sylissäni. Tunnen tuhinan ja lämmön sydämeni päällä ja pakahdun. Mikään muu paikka ei ollut hänelle tarpeeksi hyvä nukahtamiseen. Huomaan, että minun on ikävä isoa vatsaani, siellä tuntuvia liikkeitä ja tuntemuksia. Tämä tuhisija vatsani päällä tuntuu melkein samalta. Hieman isommalta ja painavammalta. Ja ääni on kovempi.
Vauva tuoksuu jo omalle itselleen. Ei pelkästään saippualle ja talkille, vaan pienelle miehelle. Nuuhkutan niskaa ja hentoisia hiuksia, sivelen pieniä sormia ja kutitan jalkapohjaa. Imen itseeni pienen lämpöä ja täytän sillä sydämeni surullisia nurkkia. Vauva on Aarre ja Rakas ja päivät menevät jo rutiinilla. Siltikin, edelleen, hätkähdän häntä päivittäin. Tuoko tuossa, minunko, meidänkö? Oikeasti, pysyvästi? Äiti? Lapsettomuus minussa on edelleen vahvasti läsnä enkä tiedä, miten monella nuuhkaisulla saisin sitä pienennettyä. Suren niin paljon, vaikka sylissäni on lapsi. Eikö mikään riitä, enkö pääse kokemieni asioiden yli ikinä?
Suru on harmaata ja samalla toiveikkaan vihreää. Sillä on monia eri sävyjä ja mielialoja. Kaihoa, tuskaa, ikävää, pakahtumista, ahdistusta, iloa, onnea, kiitollisuutta. Kiukkua ja helpotusta samaan aikaan. Eläviä muistoja, joiden toivon pysyvän mielessä pitkään. Villakoiria nurkissa, vieläkin.
kuuluu oksille
Hippa,
humusta alempana,
itkupajun sylissä,
karvatti,
kasvunpaikka,
onni,
uusien taimien puolesta
sunnuntaina, toukokuuta 8
Hippa
Pieni Prinssi syntyi meille 2.5. oman aikataulunsa mukaan klo 20.42. Painoa oli 3540 grammaa ja pituutta 50 senttiä. Äidin ja isän maailma mullistui hetkessä ja nyt ei muut asiat juurikaan huoleta.
Ollaan edelleen sairaalassa. Minä poikaa kauemmin, sillä jouduin perjantaina uuteen leikkaukseen, josta nyt toivutaan. Olen pitkin viikkoa koittanut postata kuvallista viestiä kännykällä, mutta se ei onnistu. Läppäriä en nyt petipotilaana pysty enkä edes jaksa käyttää. Kirjoittelen tarkemmin, kun pääsen kotiin. Toivottavasti ensi viikon aikana.
Mutta, hän on täällä ja on ihanampi kuin olen uskaltanut kuvitella tai edes toivoa. Vuosien yrittäminen, hoidot, pettymykset, masennus, pelot ja hermoilut raskausaikana, hankala synnytys ja nämä jälkikomplikaatiot ovat kaiken sen kivun ja työn arvoisia. En vielä tiedä, tekisinkö tämän toiseen kertaan, mutta kaikkea jo tehtyä en kadu hetkeäkään. Tänään, Äitienpäivänä, ovat olleet tunteet pinnassa.
Ollaan edelleen sairaalassa. Minä poikaa kauemmin, sillä jouduin perjantaina uuteen leikkaukseen, josta nyt toivutaan. Olen pitkin viikkoa koittanut postata kuvallista viestiä kännykällä, mutta se ei onnistu. Läppäriä en nyt petipotilaana pysty enkä edes jaksa käyttää. Kirjoittelen tarkemmin, kun pääsen kotiin. Toivottavasti ensi viikon aikana.
Mutta, hän on täällä ja on ihanampi kuin olen uskaltanut kuvitella tai edes toivoa. Vuosien yrittäminen, hoidot, pettymykset, masennus, pelot ja hermoilut raskausaikana, hankala synnytys ja nämä jälkikomplikaatiot ovat kaiken sen kivun ja työn arvoisia. En vielä tiedä, tekisinkö tämän toiseen kertaan, mutta kaikkea jo tehtyä en kadu hetkeäkään. Tänään, Äitienpäivänä, ovat olleet tunteet pinnassa.
torstaina, huhtikuuta 28
Loppuja
Ennen uuden alkamista
täytyy entiset lopettaa.
Jotkin nopeasti, yllättäen,
osa hitaasti,
maistellen, mietiskellen,
totuttaen itsensä uuteen tilaan.
Tunnustelemalla varpain
ennen kuin uskaltaa astua.
Uudessa kodissa on nukuttu nyt neljä yötä. Ensimmäinen yö sohvalla. Nyt vanha kämppä on saatu siivottua ja tyhjennettyä kokonaan ja tänään on edessä avainten luovutus. Tavarat ovat hujanhajan, olohuoneessa on raivattu kulkureitti parvekkeelle. Järjesteltävää, kasattavaa ja koottavaa riittää viikoiksi.
Sänky on jo paikallaan ja pienelle on laitettu oma paikka valmiiksi. Nukkumaan mennessä hipaisen varovasti petivaatteita ja liikutun uneen. Ihan kohta tuossa vieressä, peitteiden ja katoksen alla, tuhisee joku.
Viimeisen viikon aikana olen tehnyt paljon luopumisia. Jättänyt hyvästejä tutuille paikoille, lenkkipoluille, kaupoille. Painanut yksityiskohtia mieleen ja katsonut maailmaan hivenen verran tarkemmin kuin hetkeen. Miettinyt paljon sitä, mitä jätän taakseni ja mitä en ehkä koskaan enää näe tai tapaa. Mitä asioita haluan muistaa ja mitä ei tarvitse. Mitä jään kaipaamaan. On ollut haikea olo, välillä ahdistunutkin, pelästynyt.
Mutta elämä muuttuu ja se muuttaa meitä jokaista. Muutokseen tulisi aina olla valmis, sillä ilman sitä, ei itsekään voi kasvaa. Ei kohdata haasteita, ottaa riskejä, kyseenalaistaa arvojaan, ajatuksiaan, periaatteitaan eikä kasvaa paremmaksi ihmiseksi. Tulla ehjemmäksi ja onnellisemmaksi.
Asunto tuntuu oudolta. Ei vielä kodilta, turvalliselta paikalta. Siltikin, siinä on jo jotain paljon enemmän kuin entisessä. Täällä olemme jo kuukauden verran tehneet töitä, luoneet paikkaa jossa olisi hyvä olla ja elää. Tehneet sitä konkreettisella tavalla, joka on uuvuttanut meidät kummatkin, mutta vieläkin enemmän rakentaneet henkisesti meidän yhteistä tulevaisuutta. Lyhyessä ajassa olemme kummatkin kasvaneet tiiviimmin puolisoiksi, yksilöiksi, perheeksi. Äidiksi ja Isäksi. Tekeminen ja uupuminen, jännittäminen ja stressi, aikataulu ja ajankohta ovat aiheuttaneet paljon uusia tilanteita ja tunteenpurkauksia, mutta niistä on selvitty. Nyt, kun kiirettä ei enää ole, voi hetken hengähtää ja rauhassa asettua kasaamaan loput osaset paikalleen. Meillä on ensimmäinen oma koti, josta on tulossa meidän näköisemme ja oloisemme. Paikka, mihin voi juurensa uudelleen istuttaa.
Ja jotenkin maailma on kuin uusi.
Jokainen tie ja polku,
puu metsässä,
tuoksu ja väri,
ympärillä heräävä luonto.
Aiempaan elämään jäi myös terapia ja neuvola. Eilen oli viimeinen käynti keskustelemassa. Se sisälsi paljon tunteita, henkilökohtaisia asioita ja halauksia. Neuvolan täti tulee tekemään vielä kotikäynnin ja sen jälkeen siirryn uuden neuvolan asiakkaaksi. Jännittää ja on haikea olo, mutta elämä vie taas.
Ja jotta loppuja ei olisi liian vähän, saatiin eilen asetettua raskaudellekin loppu. Aika sektioon sovittiin. Olo helpottui valtavasti, vaikka lääkärin kanssa pitikin muutamaan kertaan vängätä ennen kuin hän otti tosissaan sen, että perätilasynnytykseen emme suostu. Niin kauan on kaivattu, yritetty ja ikävöity pientä syliin saakka ja nyt, kun se on jo näin lähellä, haluan minimoida kaikki riskit synnytyksestä aiheutuviin ongelmiin ja vammoihin liittyen. En ymmärrä, miten sen asian ymmärtäminen voi olla lääkärille niin vaikeaa, mutta en jaksa sitä enää miettiä. Saimme lopulta tahtomme läpi. On erikoista ajatella pienen syntymää, kun sen ajankohdan tietää etukäteen, mutta toisaalta, se tuntuu mukavalta. Toivon, että synnytys ei käynnistyisi itsestään aikaisemmin, koska se aiheuttaisi kiireellisen ambulanssilla menon sairaalaan. Tähänkään asiaan en kuitenkaan voi juurikaan vaikuttaa, vaan on katsottava, mitä tulevat päivät tuovat tullessaan. Voin nyt levätä, rauhoittua, kerätä voimia ja painaa mieleen viimeiset raskaana olon tuntemukset ja olotilat ennen kuin uusi vaihe alkaa. Valmistautua siihen parhaani mukaan, toinen jalka entisessä ja toinen jalka jo tulevassa eläen.
Äitienpäivää vietetään meillä tänä vuonna päivää myöhemmin kuin muut <3
täytyy entiset lopettaa.
Jotkin nopeasti, yllättäen,
osa hitaasti,
maistellen, mietiskellen,
totuttaen itsensä uuteen tilaan.
Tunnustelemalla varpain
ennen kuin uskaltaa astua.
Uudessa kodissa on nukuttu nyt neljä yötä. Ensimmäinen yö sohvalla. Nyt vanha kämppä on saatu siivottua ja tyhjennettyä kokonaan ja tänään on edessä avainten luovutus. Tavarat ovat hujanhajan, olohuoneessa on raivattu kulkureitti parvekkeelle. Järjesteltävää, kasattavaa ja koottavaa riittää viikoiksi.
Sänky on jo paikallaan ja pienelle on laitettu oma paikka valmiiksi. Nukkumaan mennessä hipaisen varovasti petivaatteita ja liikutun uneen. Ihan kohta tuossa vieressä, peitteiden ja katoksen alla, tuhisee joku.
Viimeisen viikon aikana olen tehnyt paljon luopumisia. Jättänyt hyvästejä tutuille paikoille, lenkkipoluille, kaupoille. Painanut yksityiskohtia mieleen ja katsonut maailmaan hivenen verran tarkemmin kuin hetkeen. Miettinyt paljon sitä, mitä jätän taakseni ja mitä en ehkä koskaan enää näe tai tapaa. Mitä asioita haluan muistaa ja mitä ei tarvitse. Mitä jään kaipaamaan. On ollut haikea olo, välillä ahdistunutkin, pelästynyt.
Mutta elämä muuttuu ja se muuttaa meitä jokaista. Muutokseen tulisi aina olla valmis, sillä ilman sitä, ei itsekään voi kasvaa. Ei kohdata haasteita, ottaa riskejä, kyseenalaistaa arvojaan, ajatuksiaan, periaatteitaan eikä kasvaa paremmaksi ihmiseksi. Tulla ehjemmäksi ja onnellisemmaksi.
Asunto tuntuu oudolta. Ei vielä kodilta, turvalliselta paikalta. Siltikin, siinä on jo jotain paljon enemmän kuin entisessä. Täällä olemme jo kuukauden verran tehneet töitä, luoneet paikkaa jossa olisi hyvä olla ja elää. Tehneet sitä konkreettisella tavalla, joka on uuvuttanut meidät kummatkin, mutta vieläkin enemmän rakentaneet henkisesti meidän yhteistä tulevaisuutta. Lyhyessä ajassa olemme kummatkin kasvaneet tiiviimmin puolisoiksi, yksilöiksi, perheeksi. Äidiksi ja Isäksi. Tekeminen ja uupuminen, jännittäminen ja stressi, aikataulu ja ajankohta ovat aiheuttaneet paljon uusia tilanteita ja tunteenpurkauksia, mutta niistä on selvitty. Nyt, kun kiirettä ei enää ole, voi hetken hengähtää ja rauhassa asettua kasaamaan loput osaset paikalleen. Meillä on ensimmäinen oma koti, josta on tulossa meidän näköisemme ja oloisemme. Paikka, mihin voi juurensa uudelleen istuttaa.
Ja jotenkin maailma on kuin uusi.
Jokainen tie ja polku,
puu metsässä,
tuoksu ja väri,
ympärillä heräävä luonto.
Aiempaan elämään jäi myös terapia ja neuvola. Eilen oli viimeinen käynti keskustelemassa. Se sisälsi paljon tunteita, henkilökohtaisia asioita ja halauksia. Neuvolan täti tulee tekemään vielä kotikäynnin ja sen jälkeen siirryn uuden neuvolan asiakkaaksi. Jännittää ja on haikea olo, mutta elämä vie taas.
Ja jotta loppuja ei olisi liian vähän, saatiin eilen asetettua raskaudellekin loppu. Aika sektioon sovittiin. Olo helpottui valtavasti, vaikka lääkärin kanssa pitikin muutamaan kertaan vängätä ennen kuin hän otti tosissaan sen, että perätilasynnytykseen emme suostu. Niin kauan on kaivattu, yritetty ja ikävöity pientä syliin saakka ja nyt, kun se on jo näin lähellä, haluan minimoida kaikki riskit synnytyksestä aiheutuviin ongelmiin ja vammoihin liittyen. En ymmärrä, miten sen asian ymmärtäminen voi olla lääkärille niin vaikeaa, mutta en jaksa sitä enää miettiä. Saimme lopulta tahtomme läpi. On erikoista ajatella pienen syntymää, kun sen ajankohdan tietää etukäteen, mutta toisaalta, se tuntuu mukavalta. Toivon, että synnytys ei käynnistyisi itsestään aikaisemmin, koska se aiheuttaisi kiireellisen ambulanssilla menon sairaalaan. Tähänkään asiaan en kuitenkaan voi juurikaan vaikuttaa, vaan on katsottava, mitä tulevat päivät tuovat tullessaan. Voin nyt levätä, rauhoittua, kerätä voimia ja painaa mieleen viimeiset raskaana olon tuntemukset ja olotilat ennen kuin uusi vaihe alkaa. Valmistautua siihen parhaani mukaan, toinen jalka entisessä ja toinen jalka jo tulevassa eläen.
Äitienpäivää vietetään meillä tänä vuonna päivää myöhemmin kuin muut <3
kuuluu oksille
kasvunpaikka,
onni,
runot,
tuulenpesästä kotipönttö,
uusien taimien puolesta
torstaina, huhtikuuta 14
Istuva Härkä
Hippa jököttää tiukasti mahassa perätilassa, kuulemma täydellisessä sellaisessa. Lääkäri arvioi asennon ensin raivotarjonnaksi, mutta jäi kovin pohtimaan asiaa, kun "jotenkin tämä nyt tuntuu kummalta." Otettiin neuvolan ultra avuksi ja varmistettiin ja niinhän se sitten on. Pylly on tiukasti ja tiiviisti kuopassa, pää oikealla puolella kylkiluita vasten ja jalat huitovat pään yli ja sen vieressä. Juuri tuosta asennosta johtuen tunnen hikan alavatsalla ja muut liikkeet ja punkemiset oikealla kyljellä ja vatsan päällä.
Lähiaikoina tapahtuu remontin ja muuton ohella siis seuraavaa. Odottelen puhelinsoittoa sairaalaan, jossa tarkistetaan ultralla tarkemmin asento, koko, painoarvio ja liikkumamahdollisuudet. Arvioidaan lantion kokoa ja sitä, lähdetäänkö käsin kääntämään, mennäänkö perätilasynnytyksenä vai onko tarve tehdä sektio. Aika voi tulla jo nopeastikin, jos on peruutuksia, mutta viimeistään ensi viikolle pitäisi se saada. Miehen pitäisi päästä käynnille mukaan, sillä jos lähdetään käsillä kääntämistä yrittämään, voivat siitä seuraavat supistukset käynnistää synnytyksen. Ja riskinä on tietenkin istukan repeäminen, mikä johtaa sitten astetta vauhdikkaampaan toimintaan eli hätäsektioon.
Hippa voi osata tosin vielä itsekin kääntyä. Ellei sitten ole todennäköisen horoskooppinsa mukaisesti jääräpää ja istua tapita pyllyllään loppuun saakka.
Hieman nyt meni pasmat sekaisin ja maailma mullinmallin. Voi olla mahdollista, että synnytys on jo ihan oven takana. Voi olla, että mennään pidemmällekin. Voi olla, että menee yliaikaiseksikin. Ehkä olen jo sairaalassa ensi viikolla, samaan aikaan kun pitäisi muuttaa. Ehkä vasta myöhemmin. Ehkä synnytän itse, ehkä leikkauksella.
Ehkä tästä selviää, jos ei kunnialla ja oppikirjojen mukaan, niin kuitenkin???
Lähiaikoina tapahtuu remontin ja muuton ohella siis seuraavaa. Odottelen puhelinsoittoa sairaalaan, jossa tarkistetaan ultralla tarkemmin asento, koko, painoarvio ja liikkumamahdollisuudet. Arvioidaan lantion kokoa ja sitä, lähdetäänkö käsin kääntämään, mennäänkö perätilasynnytyksenä vai onko tarve tehdä sektio. Aika voi tulla jo nopeastikin, jos on peruutuksia, mutta viimeistään ensi viikolle pitäisi se saada. Miehen pitäisi päästä käynnille mukaan, sillä jos lähdetään käsillä kääntämistä yrittämään, voivat siitä seuraavat supistukset käynnistää synnytyksen. Ja riskinä on tietenkin istukan repeäminen, mikä johtaa sitten astetta vauhdikkaampaan toimintaan eli hätäsektioon.
Hippa voi osata tosin vielä itsekin kääntyä. Ellei sitten ole todennäköisen horoskooppinsa mukaisesti jääräpää ja istua tapita pyllyllään loppuun saakka.
Hieman nyt meni pasmat sekaisin ja maailma mullinmallin. Voi olla mahdollista, että synnytys on jo ihan oven takana. Voi olla, että mennään pidemmällekin. Voi olla, että menee yliaikaiseksikin. Ehkä olen jo sairaalassa ensi viikolla, samaan aikaan kun pitäisi muuttaa. Ehkä vasta myöhemmin. Ehkä synnytän itse, ehkä leikkauksella.
Ehkä tästä selviää, jos ei kunnialla ja oppikirjojen mukaan, niin kuitenkin???
lauantaina, huhtikuuta 9
Hulluja päiviä
Aurinko paistaa. Onneksi keltaista on siis muuallakin kuin kaupungilla vastaantulijoilla ja bussissa jalkojen välissä tai sylissä. Kevät tulee kovaa vauhtia. Metsässä kävellessä jalat uppoavat miltei polviin saakka hankeen, kun se ei jaksa minua enää kannatella. Koira rämpii samalla lailla ja ihmettelee jumipaikoissa kysyvällä katseella, kun en enää jaksa kiskoa otusta valjaista kantavammalle maalle. Ihan itse on nyt päästävä sieltä ylös. Tallustan vielä talvikengissä, sillä kumisaappaat vuotavat. Aion siirtyä suoraan tossuihin ja miettiä kumppareiden ostoa vasta myöhemmin. On niin paljon nyt muuta mielessä.
Kävin eilen kaupungilla työkavereiden kanssa lounaalla. Keskustelu liikkui vauva-asioiden ja työasioiden välillä, mutta kiva oli huomata, että innostuttiin puhumaan muustakin. Vaikka pitkään aikaan ei olla nähty, jaksettiin höpöttää tovi ihan puutaheinää ja höpönlöpöä. Sellaista naisten keskistä turinaa, vaikka en siinä kovin hyvä olekaan. Täytyy myöntää, että jännitin tuota tapaamista jonkun verran. Mutta sitten kun nähtiin ja oltiin, niin oltiin kuin ennen. Aavistuksen verran teki jopa mieli mennä heidän mukanaan töihin ja työpisteen ääreen.
Jatkoin kaupungilla oloa ja kävin muutamissa kaupoissa hankkimassa tarvittavia tavaroita tulevia viikkoja varten ja sillä ajatuksella, että kotona pärjätään hetki ilman muiden kuin perusmarkettien valikoimia. Stockmannilla meni hermo väenpaljouteen, mutta selvisin. Ruohonjuuressa hihittelin kuukuppiesittelijälle salaa mielessäni, kunnes kerroin (ja paljastin korin takana olleen vatsan) että olen raskaana ja ehkä hetkeen en kuppeja tule tarvitsemaan. Hän vaihtoi keskustelun sujuvasti kuukautisvuodosta synnytyksen jälkivuotoihin ja juttelimme tovin kestositeistä. Maailma todellakin on käynyt pienemmäksi paikaksi, kun tuntemattomien ihmisten kanssa tulee keskusteltua omista eritteistään keskellä pientä kauppaa siten, että kaikki muut asiakkaat saattavat keskustelun kuulla. Clas Ohlsonilta ei löytynyt pursottimia, vaikka kuinka hain. Ja kun kysyin asiaa myyjältä ja selitin, että tarvittaisiin piparinkoristelupursottimia lattialaattojen saumausta varten, jäi hän hiljaiseksi. Kunnes totesi, että "niin, voihin sitä kai siihenkin tarkoitukseen käyttää."
Akateemisesta hain hääonnittelukorttia ja muistikirjaa, johon voin alkaa kirjoittamaan muistoja ylös Hipalle myöhemmin luettavaksi. Löysin tarjouksesta Veljeni, Leijonamielen ja kun sen bongasin, en voinut olla tarttumatta kirjaan. Se on yksi oman lapsuuteni tärkeimmistä kirjoista ja vaikka ei ehkä ihan pienen vauvan perinteistä satukirjallisuutta olekaan, oli se pakko nostaa ostoskoriin. Sain kassajonossa kyyneleet silmiin, kun mietin, onkohan Hipan isosisarus isoveli, kuten kirjassa, vai onkohan se pikkusisko. Niin pitkälle raskautta emme ikinä päässeet, että se olisi käynyt selville ja samalla ymmärsin, että en ole asiaa sukupuolen kannalta ennen edes ajatellut. Muistaisin, että siinä raskaudessa minulla oli enemmän poika- kuin tyttöolo, joten ehkä se riittäisi? Muistelemaan Ensimmäistä konkreettisemmin ja joskus myöhemmin Hipalle kertomaan, että hänellä on olemassa Isoveli. Leijonamieli.
Kuuden tunnin kaupungillaolon jälkeen pääsin remonttikämpälle ja siellä alkoivat hommat. Jääkaapin tuoneelta mieheltä meni pasmat sekaisin, kun oven avasi vatsa pystyssä oleva nainen. Minä en oikein saanut mitään aikaiseksi, kun selkää pakotti ja supistuksia tuli vähän väliä. Vauva punkee voimakkaasti oikeaan kylkeen ja aiheuttaa niin tukalan olon asennossa kuin asennossa, että välillä on miltei mahdoton olo. Ja kun edellisenä yönä en nukkunut tippaakaan, sai väsymys ja kipu ja pitkä päivä aikaan sen, että itkeskelin maalaamisen ja kahvinkeittämisen keskellä. Mies ja oma isä olivat hieman hämmentyneitä sitä seuratessa, että mikä siinä sutien pesussa nyt niin itkettää.
Tänään jäin suosilla kotiin. On tullut nukuttua ja aloitettua ompelut. Muutama viltti, päiväpeite ja vuodevaatteet ensisänkyyn tulivat jo valmiiksi. Remonttia on ollut tekemässä seitsemän hengen porukka, kahden suvun edustajat sulassa sovussa keskenään rakentavat meidän tulevaa kotia; laattoja on saumattu, maalauksia tehty, lattiaa tasoitettu ja jalkalistoja asennettu. Se tuntuu hirmuisen kivalta ja hyvältä ajatukselta kaiken tämän huonon omantunnon potemisen keskellä. Minunkin pitäisi olla siellä. Ehkä huomenna?
Kävin eilen kaupungilla työkavereiden kanssa lounaalla. Keskustelu liikkui vauva-asioiden ja työasioiden välillä, mutta kiva oli huomata, että innostuttiin puhumaan muustakin. Vaikka pitkään aikaan ei olla nähty, jaksettiin höpöttää tovi ihan puutaheinää ja höpönlöpöä. Sellaista naisten keskistä turinaa, vaikka en siinä kovin hyvä olekaan. Täytyy myöntää, että jännitin tuota tapaamista jonkun verran. Mutta sitten kun nähtiin ja oltiin, niin oltiin kuin ennen. Aavistuksen verran teki jopa mieli mennä heidän mukanaan töihin ja työpisteen ääreen.
Jatkoin kaupungilla oloa ja kävin muutamissa kaupoissa hankkimassa tarvittavia tavaroita tulevia viikkoja varten ja sillä ajatuksella, että kotona pärjätään hetki ilman muiden kuin perusmarkettien valikoimia. Stockmannilla meni hermo väenpaljouteen, mutta selvisin. Ruohonjuuressa hihittelin kuukuppiesittelijälle salaa mielessäni, kunnes kerroin (ja paljastin korin takana olleen vatsan) että olen raskaana ja ehkä hetkeen en kuppeja tule tarvitsemaan. Hän vaihtoi keskustelun sujuvasti kuukautisvuodosta synnytyksen jälkivuotoihin ja juttelimme tovin kestositeistä. Maailma todellakin on käynyt pienemmäksi paikaksi, kun tuntemattomien ihmisten kanssa tulee keskusteltua omista eritteistään keskellä pientä kauppaa siten, että kaikki muut asiakkaat saattavat keskustelun kuulla. Clas Ohlsonilta ei löytynyt pursottimia, vaikka kuinka hain. Ja kun kysyin asiaa myyjältä ja selitin, että tarvittaisiin piparinkoristelupursottimia lattialaattojen saumausta varten, jäi hän hiljaiseksi. Kunnes totesi, että "niin, voihin sitä kai siihenkin tarkoitukseen käyttää."
Akateemisesta hain hääonnittelukorttia ja muistikirjaa, johon voin alkaa kirjoittamaan muistoja ylös Hipalle myöhemmin luettavaksi. Löysin tarjouksesta Veljeni, Leijonamielen ja kun sen bongasin, en voinut olla tarttumatta kirjaan. Se on yksi oman lapsuuteni tärkeimmistä kirjoista ja vaikka ei ehkä ihan pienen vauvan perinteistä satukirjallisuutta olekaan, oli se pakko nostaa ostoskoriin. Sain kassajonossa kyyneleet silmiin, kun mietin, onkohan Hipan isosisarus isoveli, kuten kirjassa, vai onkohan se pikkusisko. Niin pitkälle raskautta emme ikinä päässeet, että se olisi käynyt selville ja samalla ymmärsin, että en ole asiaa sukupuolen kannalta ennen edes ajatellut. Muistaisin, että siinä raskaudessa minulla oli enemmän poika- kuin tyttöolo, joten ehkä se riittäisi? Muistelemaan Ensimmäistä konkreettisemmin ja joskus myöhemmin Hipalle kertomaan, että hänellä on olemassa Isoveli. Leijonamieli.
Kuuden tunnin kaupungillaolon jälkeen pääsin remonttikämpälle ja siellä alkoivat hommat. Jääkaapin tuoneelta mieheltä meni pasmat sekaisin, kun oven avasi vatsa pystyssä oleva nainen. Minä en oikein saanut mitään aikaiseksi, kun selkää pakotti ja supistuksia tuli vähän väliä. Vauva punkee voimakkaasti oikeaan kylkeen ja aiheuttaa niin tukalan olon asennossa kuin asennossa, että välillä on miltei mahdoton olo. Ja kun edellisenä yönä en nukkunut tippaakaan, sai väsymys ja kipu ja pitkä päivä aikaan sen, että itkeskelin maalaamisen ja kahvinkeittämisen keskellä. Mies ja oma isä olivat hieman hämmentyneitä sitä seuratessa, että mikä siinä sutien pesussa nyt niin itkettää.
Tänään jäin suosilla kotiin. On tullut nukuttua ja aloitettua ompelut. Muutama viltti, päiväpeite ja vuodevaatteet ensisänkyyn tulivat jo valmiiksi. Remonttia on ollut tekemässä seitsemän hengen porukka, kahden suvun edustajat sulassa sovussa keskenään rakentavat meidän tulevaa kotia; laattoja on saumattu, maalauksia tehty, lattiaa tasoitettu ja jalkalistoja asennettu. Se tuntuu hirmuisen kivalta ja hyvältä ajatukselta kaiken tämän huonon omantunnon potemisen keskellä. Minunkin pitäisi olla siellä. Ehkä huomenna?
kuuluu oksille
kirppu,
omia luomuksia,
tuulenpesästä kotipönttö,
työ,
uusien taimien puolesta
maanantaina, maaliskuuta 28
Entisen ja uuden elämän välissä, remontin keskellä
Viikonloppuna aloitettiin tekemään. Kämpälle kokoontui erinäinen joukko ihmisiä pohtimaan, miettimään, tekemään, ahkeroimaan ja ennen kaikkea nauramaan. Vaikka kaikki eivät kovin tuttuja entuudestaan toisilleen ollut, niin yhteinen sävel löytyi aika pian ja kädet alkoivat touhuamaan. Mies on käynyt vähän väliä kaupassa hakemassa tarvikkeita ja välineitä lisää. Minä olen hoitanut muonituspuolta ja osallistunut helpompiin hommiin. Koneet ovat käyneet, telat sutineet seiniä. Alkuun on siis päästy ja nyt on tiedossa tiukkatahtinen aikataulu, jotta pääsiäisenä päästään siirtämään tavaroita.
Remontin tekemisessä on jotain rauhoittavaa. Käsillä tekeminen ja fyysinen ponnistelu antaa paljon. On niin paljon uusia asioita opittavaksi ja samalla ratkottavaksi ja ideoitavaksi. Välillä iskee lohduton toivottomuus, joka kuitenkin kääntyy hymyksi, kun joku keksii ratkaisun ongelmaan. Tapettikerrosten alta paljastuu yllätyksiä, muovilattian alta lisää ja kaikki se on otettava vastaan ja mietittävä, miten mennään eteenpäin. Ajatukset ja mieli nollautuu täysin muista murheista ja mietteistä, on todella helpottavaa pystyä tekemään ja elämään juuri siinä hetkessä missä on. Huomata jokainen seinästä nypittävä tapettisuikaleen jämä, sekoitettava liisteriä maltilla ja hyvin paakkuuntumisen estämiseksi, nimettävä jalkalistat oikein, jotta ne löytävät takaisin omiin kohtiinsa.
Remontin kautta olen tajunnut paljon uusia asioita. Itsestäni, miehestä, ihmisistä meidän ympärillä. Mies tekee innolla ja raivolla töitä, mutta kaiken sen urakoinnin takana on hänellä mukana matkassaan vahvoja ajatuksia, joita hän nyt remontin tekemisen kautta on ensimmäisiä kertoja sanonut ääneen muille kuin minulle. Hän puhuu isästä ja äidistä, vauvasta, tulevasta arjesta ja elämästä. Hän puhuu meistä perheenä ja kertoo asioita ja ajatuksiaan perheen näkökulmasta. Ajoittain jo hätkähdän ja pysähdyn liikutuksesta kuuntelemaan, pohtimaan sitä kuinka tosissaan ja vakavissaan hän onkaan. Ja miltä se minusta tuntuu.
Itselleni koko tämä oman kodin perustaminen, remontointi ja muutto aiheuttaa edelleen harmaita hiuksia. Ehkä ne minulle toimivammat tavat valmistautua tulevaan ovat enemmän siellä hankintojen tekemisen, vauvapyykin pesemisen, ompeluiden ja synnytykseen valmistautumisen merkeissä. Kodin tekeminen ja laittaminen on selvästi miehen juttu ja hänen tapansa (ja tarpeensa) valmistautua tulevaan. Olen ymmärtänyt nyt sen, että tein oikein, kun en hänen tahtoaan ja päätöstään asunnon ostosta lopulta kieltänyt. Tämä on niin tärkeä juttu hänelle, että en voi sitä häneltä kieltää.
Yllättävää on myös ollut se, miten muut ihmiset ovat asiaan suhtautuneet. Miehen äiti on koko ajan yllyttänyt asiaan, miehen isä taas suhtautuu realistisesti ja vakavuudella neuvoja ja tukea antaen. Omat vanhempani taas olivat alkuun vihaisia ja ymmällään, mutta ovat nyt innostuneet jo asiasta. He ajattelevat tätä selvästi minusta huolehtien ja minun jaksamiseni kannalta. Meillä on hyvin pieni lähipiiri ja ystäväpiiri, joten tuntuukin hämmentävältä löytää itsensä keskeltä isoa ihmisjoukkoa, joka tekee innolla hommia, haluaa auttaa niin paljon kuin voi, vaikka kokemusta ei entuudestaan olisikaan. Kaikki haluavat meille hyvää ja että remontti valmistuu mahdollisimman pian ennen pikkuisen tuloa. Olen tästä kaikesta kovin hämilläni, kiitollinen, liikuttunut ja otettu yhtä aikaa. Sukulaisilta on alkanut tulemaan viestejä ja kannustavia kommentteja, vaikka tähän mennessä ei olla juurikaan yhteyttä pidetty tai kuulumisia vaihdettu. Jännitys ja odottava ilmapiiri alkaa selvästi näkyä muiden käytöksessä.
Jännitän paljon sitä, miten tässä kaikessa tohinassa käy. Saadaanko isot asiat valmiiksi ja muutto tehtyä ajallaan? Saadaanko apuja riittävästi muilta? Miten oman jaksamisen, sekä henkisen että fyysisen lähiviikkoina käy? Jaksanko olla yhtään mukana touhussa vai täytyykö minun jäädä kokonaan kuvioista pois ja potea siitä huonoa omaatuntoa? Hipan vointi ja oma olo kun ovat nyt minulla prioriteettina ja jos/kun olo alkaa sitä vaatimaan, jättäydyn sivuun.
Ja miltä se sitten tuntuu; nukkua ensimmäinen yö omassa kodissa, tavarakaaoksen keskellä, väsyneenä mutta onnellisena? Onko olo silloin jotenkin erilainen kuin nyt?
Remontin tekemisessä on jotain rauhoittavaa. Käsillä tekeminen ja fyysinen ponnistelu antaa paljon. On niin paljon uusia asioita opittavaksi ja samalla ratkottavaksi ja ideoitavaksi. Välillä iskee lohduton toivottomuus, joka kuitenkin kääntyy hymyksi, kun joku keksii ratkaisun ongelmaan. Tapettikerrosten alta paljastuu yllätyksiä, muovilattian alta lisää ja kaikki se on otettava vastaan ja mietittävä, miten mennään eteenpäin. Ajatukset ja mieli nollautuu täysin muista murheista ja mietteistä, on todella helpottavaa pystyä tekemään ja elämään juuri siinä hetkessä missä on. Huomata jokainen seinästä nypittävä tapettisuikaleen jämä, sekoitettava liisteriä maltilla ja hyvin paakkuuntumisen estämiseksi, nimettävä jalkalistat oikein, jotta ne löytävät takaisin omiin kohtiinsa.
Remontin kautta olen tajunnut paljon uusia asioita. Itsestäni, miehestä, ihmisistä meidän ympärillä. Mies tekee innolla ja raivolla töitä, mutta kaiken sen urakoinnin takana on hänellä mukana matkassaan vahvoja ajatuksia, joita hän nyt remontin tekemisen kautta on ensimmäisiä kertoja sanonut ääneen muille kuin minulle. Hän puhuu isästä ja äidistä, vauvasta, tulevasta arjesta ja elämästä. Hän puhuu meistä perheenä ja kertoo asioita ja ajatuksiaan perheen näkökulmasta. Ajoittain jo hätkähdän ja pysähdyn liikutuksesta kuuntelemaan, pohtimaan sitä kuinka tosissaan ja vakavissaan hän onkaan. Ja miltä se minusta tuntuu.
Itselleni koko tämä oman kodin perustaminen, remontointi ja muutto aiheuttaa edelleen harmaita hiuksia. Ehkä ne minulle toimivammat tavat valmistautua tulevaan ovat enemmän siellä hankintojen tekemisen, vauvapyykin pesemisen, ompeluiden ja synnytykseen valmistautumisen merkeissä. Kodin tekeminen ja laittaminen on selvästi miehen juttu ja hänen tapansa (ja tarpeensa) valmistautua tulevaan. Olen ymmärtänyt nyt sen, että tein oikein, kun en hänen tahtoaan ja päätöstään asunnon ostosta lopulta kieltänyt. Tämä on niin tärkeä juttu hänelle, että en voi sitä häneltä kieltää.
Yllättävää on myös ollut se, miten muut ihmiset ovat asiaan suhtautuneet. Miehen äiti on koko ajan yllyttänyt asiaan, miehen isä taas suhtautuu realistisesti ja vakavuudella neuvoja ja tukea antaen. Omat vanhempani taas olivat alkuun vihaisia ja ymmällään, mutta ovat nyt innostuneet jo asiasta. He ajattelevat tätä selvästi minusta huolehtien ja minun jaksamiseni kannalta. Meillä on hyvin pieni lähipiiri ja ystäväpiiri, joten tuntuukin hämmentävältä löytää itsensä keskeltä isoa ihmisjoukkoa, joka tekee innolla hommia, haluaa auttaa niin paljon kuin voi, vaikka kokemusta ei entuudestaan olisikaan. Kaikki haluavat meille hyvää ja että remontti valmistuu mahdollisimman pian ennen pikkuisen tuloa. Olen tästä kaikesta kovin hämilläni, kiitollinen, liikuttunut ja otettu yhtä aikaa. Sukulaisilta on alkanut tulemaan viestejä ja kannustavia kommentteja, vaikka tähän mennessä ei olla juurikaan yhteyttä pidetty tai kuulumisia vaihdettu. Jännitys ja odottava ilmapiiri alkaa selvästi näkyä muiden käytöksessä.
Jännitän paljon sitä, miten tässä kaikessa tohinassa käy. Saadaanko isot asiat valmiiksi ja muutto tehtyä ajallaan? Saadaanko apuja riittävästi muilta? Miten oman jaksamisen, sekä henkisen että fyysisen lähiviikkoina käy? Jaksanko olla yhtään mukana touhussa vai täytyykö minun jäädä kokonaan kuvioista pois ja potea siitä huonoa omaatuntoa? Hipan vointi ja oma olo kun ovat nyt minulla prioriteettina ja jos/kun olo alkaa sitä vaatimaan, jättäydyn sivuun.
Ja miltä se sitten tuntuu; nukkua ensimmäinen yö omassa kodissa, tavarakaaoksen keskellä, väsyneenä mutta onnellisena? Onko olo silloin jotenkin erilainen kuin nyt?
kuuluu oksille
kasvunpaikka,
tuulenpesästä kotipönttö,
uusien taimien puolesta
torstaina, maaliskuuta 24
Tällä viikolla
... tuli tuuli ja tuisku. Parvekkeella oleva joulukuusi on ihan kallellaan. Se kurkkii kaiteen yli ja toivottavasti ei pode kovin pahaa korkeanpaikankammoa. Ihan kohta se kyllä pääsee matkalle muutaman kerroksen pudotuksen kautta kohti kuusien hautausmaata.
... alkaa erilaisten asioiden countdown. H-hetkeen on aikaa tänään tasan seitsemän viikkoa. Hippaa on jo kovin ikävä, haluaisin saada liikkuvan ja potkivan masuasukin syliini, tuoksuttelemaan, hassuttelemaan, mullistamaan meidän kahden maailman totaalisesti. Rakastamaan elämää aivan uudella tavalla ja laittamaan meidät astumaan isän ja äidin saappaisiin ihan oikeasti. Niin kauan kaivatun, toivotun, ikävöidyn ja odotetun haaveen toteutuminen häämöttää jo. Sitä ennen kuitenkin, on isoja asioita vielä tapahtuakseen.
.... ostamme nimittäin ensimmäisen oman asunnon, josta tulee meidän yhteinen, ensimmäinen oikea koti. Kaupat tehdään huomenna ja remontti alkaa heti lauantaina. Aikataulu on tiukka ja ripeä, jotta muutto saadaan tehtyä viimeistään pääsiäisenä. Muutolle on tehty oma countdowninsa. Minä kauhistelen ja stressaan, mutta koitan uskoa siihen, että kaikki sujuu hyvin. Että maalit pysyvät seinällä ja laminaatit ja laatat löytävät omille paikoilleen. Kaikkien huonekalujen ja tavaroiden ohella. Vaikka olinkin tätä projektia vastaan, tuntuu se osittain kivalta ja tärkeältäkin. Miten erilaista onkaan miettiä ja suhtautua oman kodin tekemiseen! Ei pelkästään konkreettisia asioita miettimällä ja hoitamalla, vaan myös siltä henkiseltä kantilta. Miehestä on tullut perheen pää, remonttireiska, asioiden hoitaja ja järjestäjä, vastuunkantaja. Puoliso. Isä.
... minä aion olla tukena ja turvana, apuna mietinnöissä ja suunnitteluissa. Keskittyä jatkossa ensisijaisesti itseeni ja vointiini sekä pieneen miehen alkuun. Hoitaa viimeiset pienet hankinnat Hippaa varten kuntoon, pestä loput vauvan vaatteet ja ommella sänkyyn vuodevaatteet ja pehmusteet valmiiksi, jotta asiat ovat kohdillaan, kun on aika lähteä ensitreffeille.
Jotenkin on sellainen olo, että uusi ovi elämään aukeaa juuri nyt. Tällä viikolla.
Poplar ja Hippa 33+0
... alkaa erilaisten asioiden countdown. H-hetkeen on aikaa tänään tasan seitsemän viikkoa. Hippaa on jo kovin ikävä, haluaisin saada liikkuvan ja potkivan masuasukin syliini, tuoksuttelemaan, hassuttelemaan, mullistamaan meidän kahden maailman totaalisesti. Rakastamaan elämää aivan uudella tavalla ja laittamaan meidät astumaan isän ja äidin saappaisiin ihan oikeasti. Niin kauan kaivatun, toivotun, ikävöidyn ja odotetun haaveen toteutuminen häämöttää jo. Sitä ennen kuitenkin, on isoja asioita vielä tapahtuakseen.
.... ostamme nimittäin ensimmäisen oman asunnon, josta tulee meidän yhteinen, ensimmäinen oikea koti. Kaupat tehdään huomenna ja remontti alkaa heti lauantaina. Aikataulu on tiukka ja ripeä, jotta muutto saadaan tehtyä viimeistään pääsiäisenä. Muutolle on tehty oma countdowninsa. Minä kauhistelen ja stressaan, mutta koitan uskoa siihen, että kaikki sujuu hyvin. Että maalit pysyvät seinällä ja laminaatit ja laatat löytävät omille paikoilleen. Kaikkien huonekalujen ja tavaroiden ohella. Vaikka olinkin tätä projektia vastaan, tuntuu se osittain kivalta ja tärkeältäkin. Miten erilaista onkaan miettiä ja suhtautua oman kodin tekemiseen! Ei pelkästään konkreettisia asioita miettimällä ja hoitamalla, vaan myös siltä henkiseltä kantilta. Miehestä on tullut perheen pää, remonttireiska, asioiden hoitaja ja järjestäjä, vastuunkantaja. Puoliso. Isä.
... minä aion olla tukena ja turvana, apuna mietinnöissä ja suunnitteluissa. Keskittyä jatkossa ensisijaisesti itseeni ja vointiini sekä pieneen miehen alkuun. Hoitaa viimeiset pienet hankinnat Hippaa varten kuntoon, pestä loput vauvan vaatteet ja ommella sänkyyn vuodevaatteet ja pehmusteet valmiiksi, jotta asiat ovat kohdillaan, kun on aika lähteä ensitreffeille.
Jotenkin on sellainen olo, että uusi ovi elämään aukeaa juuri nyt. Tällä viikolla.
Poplar ja Hippa 33+0
kuuluu oksille
kasvunpaikka,
onni,
tuulenpesästä kotipönttö,
uusien taimien puolesta
maanantaina, maaliskuuta 21
Etenemisiä
Aika kuluu.
Nukkuessa, ollessa,
tehdessä.
Eniten se kuluttaa silloin,
kun ajatuksia on liikaa.
Vähiten taas hetkessä,
jossa osaa pysähtyä,
huomata pienet yksityiskohdat
ja pakahtua niistä.
Saunan jäljiltä pehmeät hiukset
silitys ja kosketus
auringonsäde hämärässä
märkä kuono kainalossa
uneen kutsuva peti.
Minä kipuilen aikaa vastaan.
Minä hoputan sitä kulkemaan nopeammin.
Minä haluaisin pysäyttää sen ja
olla juuri tässä
niin kauan,
että ehtisin painaa kaiken syvälle mieleeni.
Tämän ainutlaatuisen ajan.
Tulevia aikoja varten.
kuuluu oksille
lahoista ja koroista toipuessa,
mörkö,
onni,
runot,
uusien taimien puolesta
torstaina, maaliskuuta 3
30+0
Tänään siirrytään uudelle kymmenluvulle.
Lähtölaskenta on alkanut. Ajallisesti 2,5 kuukautta tuntuu pitkältä, mutta en elä kuukausissa vaan viikoissa, joten 10 viikkoa laskettuun aikaan tuntuu jo todella vähäiseltä ajalta. Huomaan kääntyneeni jo aika lailla ajatuksissani ja teoissani sisäänpäin. En toisia enkä maailmaa pois sulkien vaan siten, että ajatukset ovat vahvasti omassa kropassa ja vauvassa, tulevassa synnytyksessä ja kipuihin tottumisessa, vauva-arjessa ja siitä selviämisessä. En kauheasti jaksa innostua uusista asioista, toisaalta en enää kauheasti jaksaisi selitellä ja kertoa olotilastani tai oireistani muillekaan. Haluaisin vaan saada olla rauhassa ja viettää päivät rennosti ja leppoisasti ollen oman kropan tarpeita kuunnellen.
Pieniä ja isoja asioita on saatu kotiin hankittua ja järjestettyä. Jonkin verran on vielä tekemistä; sängyn kunnostus ja petivaatteiden teko, ompelua, vaatteiden ja vaippatarvikkeiden pesua, kylppärin järjestämistä. Tuntuu, että niidenkin asioiden miettimisessä kuluu jo loputkin energiat ja keskittymiskyky, niissäkin on jo liikaa mietittävää. Supistuksia on alkanut tulemaan useammin ja olen selvästi väsyneempi pienestäkin tekemisestä kuin ennen. Tuntuu vaikealta vaan olla tekemättä mitään ja epäoikeudenmukaiselta ottaa päiväunet silloin kuin siltä tuntuu, mutta niin vain on minun opittava nyt olemaan. Olo on kirjaimellisesti raskas, sekä henkisesti että fyysisesti.
Samalla kun minä alan rauhoittumaan ja tasoittumaan, on miehellä käynnistynyt tekemisen vaihe. Ehkä se johtuu siitä, että hän huomaa nyt selvästi minussa tapahtuvat fyysiset ja henkiset muutokset ja haluaa astua "remmiin" ja ottaa ohjat käsiinsä perheen päänä. Ehkä valmistautuminen synnytykseen ja vauvantuloon, tähän koko raskauteen, on tapahtunut hänellä vaan eri tahdissa kuin minulla. Ison muutoksen näen ja koen hänessä tapahtuneen henkisesti. Sen huomaa tavasta, jolla hän minua kohtelee ja minuun suhtautuu. Yhä useammin keskusteluissa ovat osallisena sanat isä ja äiti. Jonkin verran täytyy jo toppuutellakin, mies on saanut nimittäin päähänsä sen, että meidän täytyy muuttaa isompaan asuntoon ja mielellään vielä ennen synnytystä. Aikaa on kulutettu asuntojen etsimiseen ja kun ajatus omasta asunnosta ja asuntolainasta tuntuu hänestä nyt siltä parhaalta vaihtoehdolta, niin arkeen on tullut mukaan muutakin mietittävää kuin vaan vaatteiden pesua tai hyllyjen kiinnittämistä kylpyhuoneeseen.
En osaa sanoa, mitä kaikkea isoa tässä vielä ehtii tapahtumaan ennen sairaalaan menoa. Voi olla, että muutetaankin. Elleivät nuo ajatukset, selvittelyt ja tekeminen ole sitten enemmän vain henkisellä tasolla tapahtuvaa valmistautumista perheenlisäykseen ja isäksi tuloon.
Tänään kuitenkin pakataan tavarat ja koira autoon ja suunnataan viikonlopuksi Pohjois-Karjalaan porukalla hiihtolomaa viettämään. Automatka hieman jännittää, mutta kiva on päästä hetkeksi pois kotoa ja arjen ajatuksista, kyläilemään, ulkoilemaan ja viettämään aikaa sukulaisten kanssa. Taidan kokeilla olisiko pilkkionnea matkassa :)
Lähtölaskenta on alkanut. Ajallisesti 2,5 kuukautta tuntuu pitkältä, mutta en elä kuukausissa vaan viikoissa, joten 10 viikkoa laskettuun aikaan tuntuu jo todella vähäiseltä ajalta. Huomaan kääntyneeni jo aika lailla ajatuksissani ja teoissani sisäänpäin. En toisia enkä maailmaa pois sulkien vaan siten, että ajatukset ovat vahvasti omassa kropassa ja vauvassa, tulevassa synnytyksessä ja kipuihin tottumisessa, vauva-arjessa ja siitä selviämisessä. En kauheasti jaksa innostua uusista asioista, toisaalta en enää kauheasti jaksaisi selitellä ja kertoa olotilastani tai oireistani muillekaan. Haluaisin vaan saada olla rauhassa ja viettää päivät rennosti ja leppoisasti ollen oman kropan tarpeita kuunnellen.
Pieniä ja isoja asioita on saatu kotiin hankittua ja järjestettyä. Jonkin verran on vielä tekemistä; sängyn kunnostus ja petivaatteiden teko, ompelua, vaatteiden ja vaippatarvikkeiden pesua, kylppärin järjestämistä. Tuntuu, että niidenkin asioiden miettimisessä kuluu jo loputkin energiat ja keskittymiskyky, niissäkin on jo liikaa mietittävää. Supistuksia on alkanut tulemaan useammin ja olen selvästi väsyneempi pienestäkin tekemisestä kuin ennen. Tuntuu vaikealta vaan olla tekemättä mitään ja epäoikeudenmukaiselta ottaa päiväunet silloin kuin siltä tuntuu, mutta niin vain on minun opittava nyt olemaan. Olo on kirjaimellisesti raskas, sekä henkisesti että fyysisesti.
Samalla kun minä alan rauhoittumaan ja tasoittumaan, on miehellä käynnistynyt tekemisen vaihe. Ehkä se johtuu siitä, että hän huomaa nyt selvästi minussa tapahtuvat fyysiset ja henkiset muutokset ja haluaa astua "remmiin" ja ottaa ohjat käsiinsä perheen päänä. Ehkä valmistautuminen synnytykseen ja vauvantuloon, tähän koko raskauteen, on tapahtunut hänellä vaan eri tahdissa kuin minulla. Ison muutoksen näen ja koen hänessä tapahtuneen henkisesti. Sen huomaa tavasta, jolla hän minua kohtelee ja minuun suhtautuu. Yhä useammin keskusteluissa ovat osallisena sanat isä ja äiti. Jonkin verran täytyy jo toppuutellakin, mies on saanut nimittäin päähänsä sen, että meidän täytyy muuttaa isompaan asuntoon ja mielellään vielä ennen synnytystä. Aikaa on kulutettu asuntojen etsimiseen ja kun ajatus omasta asunnosta ja asuntolainasta tuntuu hänestä nyt siltä parhaalta vaihtoehdolta, niin arkeen on tullut mukaan muutakin mietittävää kuin vaan vaatteiden pesua tai hyllyjen kiinnittämistä kylpyhuoneeseen.
En osaa sanoa, mitä kaikkea isoa tässä vielä ehtii tapahtumaan ennen sairaalaan menoa. Voi olla, että muutetaankin. Elleivät nuo ajatukset, selvittelyt ja tekeminen ole sitten enemmän vain henkisellä tasolla tapahtuvaa valmistautumista perheenlisäykseen ja isäksi tuloon.
Tänään kuitenkin pakataan tavarat ja koira autoon ja suunnataan viikonlopuksi Pohjois-Karjalaan porukalla hiihtolomaa viettämään. Automatka hieman jännittää, mutta kiva on päästä hetkeksi pois kotoa ja arjen ajatuksista, kyläilemään, ulkoilemaan ja viettämään aikaa sukulaisten kanssa. Taidan kokeilla olisiko pilkkionnea matkassa :)
kuuluu oksille
arki,
kasvunpaikka,
uusien taimien puolesta
perjantaina, helmikuuta 25
Joku
Täytti sydämeni,
pahoitti mieleni,
aiheutti huolta ja surua,
yllätti.
On vielä toive ja unelma.
Häivähdys haavetta,
joka päivä ja tunti kerrallaan
on askeleen verran lähempänä.
Osa minua,
minussa.
Omana yksilönään,
jota silti on vaikea edes kuvitella,
hahmottaa,
käsittää edes.
Joka hetkessä,
läsnä,
lähellä ja niin kaukana.
Suojassa ja turvassa
ja silti jokaisen pelkoni kohteena.
Mielessäni.
Sydämessäni.
Osana jokaista henkäystäni.
torstaina, helmikuuta 17
3/3 ->
Asunnossa on sotku. Seinienvierustat ovat täynnä erilaisia pussukoita, laatikoita, kasseja ja kasoja. Isoja pahvilaatikoita joutuu väistelemään. Imurointi ei innosta, sillä kasojen siirtelyssä menee aikaa ja kaikki villakoirat ovat piiloutuneet pinojen taakse. Makuuhuoneeseen on varastoitu väliaikaisesti uusia tavaroita, jotka tarvitsevat paikkansa ja lajittelunsa, kunhan entisistä päästään ensin eroon.
Tänään alkaa raskauden viimeinen kolmannes. Se aiheuttaa hämmentyneen olon. Tuntuu, että ihan hetki sitten tämä vasta alkoi enkä vielä ole edes kunnolla sisäistänyt ajatusta siitä, että olen oikeasti raskaana, saati että meille on tulossa lapsi. Edelleenkin jossittelen asiaa ja muistutan muita siitä, että jos kaikki sujuu hyvin ja loppuun saakka selvitään. Raskauden hyväksymisen uskaltaminen alkoi vasta noin reilu kuukausi sitten, rakenneultran jälkeen, ja nyt olisi jäljellä enää muutama kuukausi itse h-hetkeen? En tiedä, mihin tämä aika on mennyt...
Tai tiedän. Se on mennyt pelkojen keskellä elämiseen ja väsymykseen. Raskaus on aiheuttanut sen, että kaikki muut asiat ovat saaneet väistyä tärkeysjärjestyksessä, isoista asioista on luovuttu ja elämä järjestetty uudelleen, silläkin seurauksella että olen voinut henkisesti välillä todella pahoin. Syyllisyyden tunteet, huonommuus, epäonnistuminen, luuseri. Työpaikalla käynti tammikuun loppupuolella ja pöydän ja tavaroiden siivous ja luovutus olivat todella vaikeita paikkoja olla. Nähdä ihmiset kasvoista kasvoihin ja kohdata heidän ajatuksensa ja eleensä minut nähdessään. Vaikeinta on kuitenkin ollut luopua henkisesti työstä ja sen ylläpitämästä arvomaailmasta. Opetella tuntemaan itsessään kauan piilossa olleet toiveet ja haaveet ja vahvistaa niitä. Väkisin työntää sivuun se persoona ja luonne, joka tekee, suorittaa, huolehtii ja stressaa ja keskittyä tutustumaan siihen sivussa olleeseen persoonaan, joka pitää pienistä ja vaatimattomista asioista ja jonka arvomaailma ja kiinnostuksen kohteet ovat hyvin toisentyyppiset. Siihen pieneen lapseen, joka on ollut hukassa pitkään ja niihin tukahdettuihin ajatuksiin ja arvoihin, joiden varassa minä oikeasti olen kasvanut ja polkuani kulkenut, jotka koko ajan ovat olleet minussa ja huutaneet huomiota ja lopulta ajaneet minut tilaan, jossa virheellisten ja väärien mallien on ollut pakko siirtyä niiden tilalta syrjään. Kovimman kokemuksen kautta.
Raskauden edetessä pienin välietapein olen samalla saanut rohkaisua oman itseni löytämiseen ja omalla polullani kulkemiseen. Kun ei tarvitse murehtia enää työasioita eikä pingottaa koulussa, voin heittäytyä täysin omaan maailmaani. Haaveilla uudelleen, etsiä avaamattomia ovia ja kyseenalaistaa kaiken. On ollut mukavaa huomata itsestään sen, miten väsymyksen taituttua silmät avautuvat asioille aivan eri lailla kuin aiemmin; pieniä positiivisia asioita tapahtuukin koko ajan! Mitä enemmän olen luopunut konkreettisista asioista sekä ajatusmalleista, sitä enemmän olen saanut takaisin. Iloisuutta, positiivisuutta, rauhallisuutta, tyytyväisyyttä päivieni sisältöön, armollisuutta itseäni kohtaan. Muut sanovat, että olen nykyään jotenkin erilainen; hymyilen enemmän ja jaksan keskustella, silmistäni näkyy pilke ja valo. Tiedän, että he laittavat sen mielessään raskauden piikkiin, mutta itse tiedän sen, että kyse ei ole siitä muuten kuin ehkä osittain. Minulla itselläni on vain niin paljon parempi olla että se varmasti näkyy myös ulkoisesti.
Alkuvuosi on mennyt tulevan valmisteluun. Hankintoihin ja järjestelyihin. Tällä viikolla haettiin vaunut ja tavaraa on lähdössä kirppikselle myyntiin reilusti. Pienelle ihmiselle raivataan tilaa järjestelemällä huoneet uudelleen, isompaan asuntoon emme ole vielä muuttamassa. Tässä on ihan hyvä olla näin vielä jonkin aikaa. Vointi on vielä hyvä, tosin jaksaminen ja liikkuminen vaikeutuvat koko ajan. Sitä ajatellen haluan saada isommat asiat kuntoon mahdollisimman pian etteivät ne jää miehen hoidettavaksi.
Viimeinen kolmannes jännittää. Miten jaksan ja miten mies jaksaa, millaiseksi elämä loppuvaiheessa muodostuu, miten synnytys sujuu ja miten saamme arjen käyntiin kotona? Ahdistunko, masennunko, jäänkö vauvan ohella miehen hoidettavaksi? Miten osaamme jakaa työt ja tukea toisiamme niin, että riidoilta ja tiuskimiselta vältyttäisiin? Miten ikinä osaan pientä lasta hoitaa ja vastata hänen tarpeisiinsa, miten osaan olla jonkun äiti? On huikeaa ajatella sitä, että ihan kohta, melkein kahden käden sormien viikkojen päästä, maailmamme mullistuu täysin eikä ikinä enää palaa tällaiseksi, mitä se nyt on. Jännittää, pelottaa, välillä on malttamaton olo ja välillä.... tekisi mieli perua koko juttu ja palata takaisin entiseen. Tiedän, että sitä tulee vielä ikävä. Sydämessään vahvasti lapseton nainen on joutumassa elämänsä tulikokeeseen.
Tänään alkaa raskauden viimeinen kolmannes. Se aiheuttaa hämmentyneen olon. Tuntuu, että ihan hetki sitten tämä vasta alkoi enkä vielä ole edes kunnolla sisäistänyt ajatusta siitä, että olen oikeasti raskaana, saati että meille on tulossa lapsi. Edelleenkin jossittelen asiaa ja muistutan muita siitä, että jos kaikki sujuu hyvin ja loppuun saakka selvitään. Raskauden hyväksymisen uskaltaminen alkoi vasta noin reilu kuukausi sitten, rakenneultran jälkeen, ja nyt olisi jäljellä enää muutama kuukausi itse h-hetkeen? En tiedä, mihin tämä aika on mennyt...
Tai tiedän. Se on mennyt pelkojen keskellä elämiseen ja väsymykseen. Raskaus on aiheuttanut sen, että kaikki muut asiat ovat saaneet väistyä tärkeysjärjestyksessä, isoista asioista on luovuttu ja elämä järjestetty uudelleen, silläkin seurauksella että olen voinut henkisesti välillä todella pahoin. Syyllisyyden tunteet, huonommuus, epäonnistuminen, luuseri. Työpaikalla käynti tammikuun loppupuolella ja pöydän ja tavaroiden siivous ja luovutus olivat todella vaikeita paikkoja olla. Nähdä ihmiset kasvoista kasvoihin ja kohdata heidän ajatuksensa ja eleensä minut nähdessään. Vaikeinta on kuitenkin ollut luopua henkisesti työstä ja sen ylläpitämästä arvomaailmasta. Opetella tuntemaan itsessään kauan piilossa olleet toiveet ja haaveet ja vahvistaa niitä. Väkisin työntää sivuun se persoona ja luonne, joka tekee, suorittaa, huolehtii ja stressaa ja keskittyä tutustumaan siihen sivussa olleeseen persoonaan, joka pitää pienistä ja vaatimattomista asioista ja jonka arvomaailma ja kiinnostuksen kohteet ovat hyvin toisentyyppiset. Siihen pieneen lapseen, joka on ollut hukassa pitkään ja niihin tukahdettuihin ajatuksiin ja arvoihin, joiden varassa minä oikeasti olen kasvanut ja polkuani kulkenut, jotka koko ajan ovat olleet minussa ja huutaneet huomiota ja lopulta ajaneet minut tilaan, jossa virheellisten ja väärien mallien on ollut pakko siirtyä niiden tilalta syrjään. Kovimman kokemuksen kautta.
Raskauden edetessä pienin välietapein olen samalla saanut rohkaisua oman itseni löytämiseen ja omalla polullani kulkemiseen. Kun ei tarvitse murehtia enää työasioita eikä pingottaa koulussa, voin heittäytyä täysin omaan maailmaani. Haaveilla uudelleen, etsiä avaamattomia ovia ja kyseenalaistaa kaiken. On ollut mukavaa huomata itsestään sen, miten väsymyksen taituttua silmät avautuvat asioille aivan eri lailla kuin aiemmin; pieniä positiivisia asioita tapahtuukin koko ajan! Mitä enemmän olen luopunut konkreettisista asioista sekä ajatusmalleista, sitä enemmän olen saanut takaisin. Iloisuutta, positiivisuutta, rauhallisuutta, tyytyväisyyttä päivieni sisältöön, armollisuutta itseäni kohtaan. Muut sanovat, että olen nykyään jotenkin erilainen; hymyilen enemmän ja jaksan keskustella, silmistäni näkyy pilke ja valo. Tiedän, että he laittavat sen mielessään raskauden piikkiin, mutta itse tiedän sen, että kyse ei ole siitä muuten kuin ehkä osittain. Minulla itselläni on vain niin paljon parempi olla että se varmasti näkyy myös ulkoisesti.
Alkuvuosi on mennyt tulevan valmisteluun. Hankintoihin ja järjestelyihin. Tällä viikolla haettiin vaunut ja tavaraa on lähdössä kirppikselle myyntiin reilusti. Pienelle ihmiselle raivataan tilaa järjestelemällä huoneet uudelleen, isompaan asuntoon emme ole vielä muuttamassa. Tässä on ihan hyvä olla näin vielä jonkin aikaa. Vointi on vielä hyvä, tosin jaksaminen ja liikkuminen vaikeutuvat koko ajan. Sitä ajatellen haluan saada isommat asiat kuntoon mahdollisimman pian etteivät ne jää miehen hoidettavaksi.
Viimeinen kolmannes jännittää. Miten jaksan ja miten mies jaksaa, millaiseksi elämä loppuvaiheessa muodostuu, miten synnytys sujuu ja miten saamme arjen käyntiin kotona? Ahdistunko, masennunko, jäänkö vauvan ohella miehen hoidettavaksi? Miten osaamme jakaa työt ja tukea toisiamme niin, että riidoilta ja tiuskimiselta vältyttäisiin? Miten ikinä osaan pientä lasta hoitaa ja vastata hänen tarpeisiinsa, miten osaan olla jonkun äiti? On huikeaa ajatella sitä, että ihan kohta, melkein kahden käden sormien viikkojen päästä, maailmamme mullistuu täysin eikä ikinä enää palaa tällaiseksi, mitä se nyt on. Jännittää, pelottaa, välillä on malttamaton olo ja välillä.... tekisi mieli perua koko juttu ja palata takaisin entiseen. Tiedän, että sitä tulee vielä ikävä. Sydämessään vahvasti lapseton nainen on joutumassa elämänsä tulikokeeseen.
kuuluu oksille
kasvunpaikka,
kirsikankukka,
lahoista ja koroista toipuessa,
mörkö,
onni,
työ,
uusien taimien puolesta
tiistaina, joulukuuta 28
Välissä
Joulusta on selvitty, hienosti. Vaikka pyhät ovat nyt takanapäin, on meillä edelleen jääkaappi täynnä jouluisia ruokia, joita hiljalleen syödään pois. Edellisen viikon kokkaaminen ei harmita nyt yhtään, kun monta päivää selviää vielä valmiita ruokia lämmittämällä. Keittiötouhuissa pääsee siis helpommalla :)
Jouluun kuului paljon syömistä. Aattona pöytä notkui, kuten aina, kun oma lapsuudenperheeni kokoontui yhteen ja kaikilla oli omia tuomisia mukanaan. Siskon kanssa koitimme kaikin konstein helpottaa äidin joulustressiä tekemällä työnjaon ja auttamalla laittamisessa, mutta kuten ennenkin, oli äiti silti tehnyt omat lisähössötyksensä ruokapöytään. Sisko ja veli lähtivät alkuillasta omille teilleen ja me jatkoimme isän ja äidin kanssa hautausmaakierroksella. Siellä on aina niin kaunista. Sankarihautoja vahtineet sotilaatkin taisivat päästä nopeutetussa aikataulussa lämmittelemään kovien pakkasten takia, toivottavasti ainakin. Kotona kahdestaan avasimme paketit, joita onneksi tuli vähemmän kuin ennen. Nyt oli saatu turhat ostokset karsittua pois, tuli vain tarpeellista ja toivottua :) Vauvaakin oli muistettu pesupaljun, itkuhälyttimen, sitterin ja leikkipeiton muodossa. Sisko oli ommellut vielä vanhasta villatakista ihanan pupun, joka sai mut liikuttumaan kyyneliin. Käytiin yösaunassa ja vihdottiin kovasti. Joulupäivä meni kahden kesken ulkolenkin, kokkaamisen ja leffan katselun parissa. Tapaninpäivänä tulivat vanhemmat meille syömään vastavuoroisesti. Stressaamisestanikin huolimatta ilta oli mukava enkä pahemmin juuri ahdistunut, vaikka etukäteen kuvittelin sen olevan taas kamalaa.
Nyt, Joulun ja Uuden Vuoden välissä, on arki taas enemmän läsnä. On mukavaa vaan olla ilman edellisen viikon kaltaista tekemisten listaa. Olen lukenut pitkästä aikaa, nukkunut pitkään ja paljon, käpertynyt iltaisin kainaloon ja jatkanut saunomista ja vihtomista. Koiran kanssa on upeaa olla ulkona lenkillä, metsässä saa tarpoa tosissaan ja vaarihaukku ei meinaa villahousuissaan pysyä kaiken sen lumen keskellä, niin hienoa lumihanki sen mielestä on! Huomenna mennään tapaamaan ensimmäistä kertaa kahden kuukauden ikäistä poikavauvaa, joka juuri on saanut nimen. Uuden Vuoden aatto vietetään perhetuttujen luona koko päivän ja illan syöden ja juoden, saunoen, pelaten pelejä ja karaokea laulaen ja raketteja ampuen. Päivällä käydään jäällä ulkoilemassa.
Uusi Vuosi tarkoittaa myös uusia ajatuksia ja muutoksia.Valmistautumista hyvin monella eri tavalla tulevaan kevääseen; hankintoja, henkistä kasvamista, järjestelyjä, odotusta. Toivottavasti hyvää vointia ja olotilaa. Vakuutusasiat on saatu kuntoon, samoin isompi ja turvallisempi auto on hankittu. Nyt ovat työn alla talous- ja tiliasioiden järjestely. Meillä on ollut kummallakin kaikki em. asiat omilla tileillämme ja eri yhtiöissä, mutta nyt on tarkoituksena laittaa ne samaan paikkaan ja järjestää talous kootusti arjen helpottamiseksi. Uuden verokortin laitoin tänään tilaukseen ja muutaman viikon päästä saadaan Kelaan paperit matkaan, samoin työpaikalle. Saan jatkaa terapiaa vauvan syntymään asti ja ainakin jonkin aikaa sen jälkeenkin synnytyksen jälkeistä masennusta ja sen ennakointia/mahdollista hoitoa ajatellen. Masennuksen kanssa on vielä paljon työstämistä, joten olen kiitollinen siitä, että saan vielä terapiaani jatkaa. Ajatuksissa on myös lähteä mukaan äitiysjoogaan ja muuhun paikalliseen ja lähiössä tapahtuvaan toimintaan. Kotona ollessa jää niin helposti eristetyksi ja haluaisin kovasti löytää sen rohkeuden, että saisin itseäni enemmän liikkeelle nyt, kun töihin ei tarvitse enää mennä. Ystäväpiiriä kun ei juurikaan ole, niin sitä voisi koittaa laajentaa. Tästä kaikesta taitaakin tulla Uuden Vuoden projektini; löytää ja rakentaa itselleni aivan uudenlainen elämän sisältö kuin tähän asti.
Sitä ennen kuitenkin, tämä viikko ollaan vielä tekemisten välissä. Ollaan vaan ja hengitellään, tehdään juuri sitä kuin miltä tuntuu eikä ajatella liikaa. Jatketaan Joulua vielä hetken verran.
Jouluun kuului paljon syömistä. Aattona pöytä notkui, kuten aina, kun oma lapsuudenperheeni kokoontui yhteen ja kaikilla oli omia tuomisia mukanaan. Siskon kanssa koitimme kaikin konstein helpottaa äidin joulustressiä tekemällä työnjaon ja auttamalla laittamisessa, mutta kuten ennenkin, oli äiti silti tehnyt omat lisähössötyksensä ruokapöytään. Sisko ja veli lähtivät alkuillasta omille teilleen ja me jatkoimme isän ja äidin kanssa hautausmaakierroksella. Siellä on aina niin kaunista. Sankarihautoja vahtineet sotilaatkin taisivat päästä nopeutetussa aikataulussa lämmittelemään kovien pakkasten takia, toivottavasti ainakin. Kotona kahdestaan avasimme paketit, joita onneksi tuli vähemmän kuin ennen. Nyt oli saatu turhat ostokset karsittua pois, tuli vain tarpeellista ja toivottua :) Vauvaakin oli muistettu pesupaljun, itkuhälyttimen, sitterin ja leikkipeiton muodossa. Sisko oli ommellut vielä vanhasta villatakista ihanan pupun, joka sai mut liikuttumaan kyyneliin. Käytiin yösaunassa ja vihdottiin kovasti. Joulupäivä meni kahden kesken ulkolenkin, kokkaamisen ja leffan katselun parissa. Tapaninpäivänä tulivat vanhemmat meille syömään vastavuoroisesti. Stressaamisestanikin huolimatta ilta oli mukava enkä pahemmin juuri ahdistunut, vaikka etukäteen kuvittelin sen olevan taas kamalaa.
Nyt, Joulun ja Uuden Vuoden välissä, on arki taas enemmän läsnä. On mukavaa vaan olla ilman edellisen viikon kaltaista tekemisten listaa. Olen lukenut pitkästä aikaa, nukkunut pitkään ja paljon, käpertynyt iltaisin kainaloon ja jatkanut saunomista ja vihtomista. Koiran kanssa on upeaa olla ulkona lenkillä, metsässä saa tarpoa tosissaan ja vaarihaukku ei meinaa villahousuissaan pysyä kaiken sen lumen keskellä, niin hienoa lumihanki sen mielestä on! Huomenna mennään tapaamaan ensimmäistä kertaa kahden kuukauden ikäistä poikavauvaa, joka juuri on saanut nimen. Uuden Vuoden aatto vietetään perhetuttujen luona koko päivän ja illan syöden ja juoden, saunoen, pelaten pelejä ja karaokea laulaen ja raketteja ampuen. Päivällä käydään jäällä ulkoilemassa.
Uusi Vuosi tarkoittaa myös uusia ajatuksia ja muutoksia.Valmistautumista hyvin monella eri tavalla tulevaan kevääseen; hankintoja, henkistä kasvamista, järjestelyjä, odotusta. Toivottavasti hyvää vointia ja olotilaa. Vakuutusasiat on saatu kuntoon, samoin isompi ja turvallisempi auto on hankittu. Nyt ovat työn alla talous- ja tiliasioiden järjestely. Meillä on ollut kummallakin kaikki em. asiat omilla tileillämme ja eri yhtiöissä, mutta nyt on tarkoituksena laittaa ne samaan paikkaan ja järjestää talous kootusti arjen helpottamiseksi. Uuden verokortin laitoin tänään tilaukseen ja muutaman viikon päästä saadaan Kelaan paperit matkaan, samoin työpaikalle. Saan jatkaa terapiaa vauvan syntymään asti ja ainakin jonkin aikaa sen jälkeenkin synnytyksen jälkeistä masennusta ja sen ennakointia/mahdollista hoitoa ajatellen. Masennuksen kanssa on vielä paljon työstämistä, joten olen kiitollinen siitä, että saan vielä terapiaani jatkaa. Ajatuksissa on myös lähteä mukaan äitiysjoogaan ja muuhun paikalliseen ja lähiössä tapahtuvaan toimintaan. Kotona ollessa jää niin helposti eristetyksi ja haluaisin kovasti löytää sen rohkeuden, että saisin itseäni enemmän liikkeelle nyt, kun töihin ei tarvitse enää mennä. Ystäväpiiriä kun ei juurikaan ole, niin sitä voisi koittaa laajentaa. Tästä kaikesta taitaakin tulla Uuden Vuoden projektini; löytää ja rakentaa itselleni aivan uudenlainen elämän sisältö kuin tähän asti.
Sitä ennen kuitenkin, tämä viikko ollaan vielä tekemisten välissä. Ollaan vaan ja hengitellään, tehdään juuri sitä kuin miltä tuntuu eikä ajatella liikaa. Jatketaan Joulua vielä hetken verran.
kuuluu oksille
kasvunpaikka,
lahoista ja koroista toipuessa,
mörkö,
onni,
työ,
uusien taimien puolesta
torstaina, joulukuuta 23
Aatonaattona
Usean päivän tekeminen alkaa jo tuntua. Olen väsynyt, joka paikasta kipeä ja ärtynyt. Enää ei jaksaisi. Vielä on jäljellä perunalaatikon imellytys ja paisto ja limppujen teko. Voisin jo jäädä sohvalle makaamaan, tuijottamaan kynttilöiden valoa ja hiljentymään.
Muutaman päivän jännitys taitaa nyt laueta. Yö vierähti järkyttävän päänsäryn ja alavatsakramppien kanssa. Taisi olla ensimmäinen harjoitussupistuskin matkassa mukana. Nyt olo on sen mukainen, vatsa on kosketusarka ja päässä jomottaa edelleen aika lujaa. Odottelen miestä kotiin, että pääsen nakittamaan loput hommat hänelle ja voin itse heittäytyä vaan pitkäkseni.
Vaikka mieli on kovin ärtyisä ja aiempi joulufiilis on vähän hakusessa juuri nyt, olen silti kovin onnellinen. Huomenna saa vain olla ja syödä kaikkia herkkuja ja sitä olemista ja lepäämistä jatkuu muutaman päivän ajan. Eilisessä rakenneultrassa oli kaikki sormet ja varpaat kohdillaan. Hematooma oli kadonnut kokonaan näkyvistä ja istukka on hyvässä paikassa kohdun yläosassa. Mitat ja paino, rakenteet ja se minulle niin tärkeä sydän olivat kaikki sellaisia kuin pitääkin. Pikkuinen oli kovin liikkuvalla päällä. Muutamia päiviä suurempi on poika kooltaan kuin mitä laskettu aika antaa ymmärtää.
Kyllä, ihan oikein luit <3 Meille on tulossa poika <3
Olen vielä hieman hämmentynyt tuosta tiedosta. En ole osannut vielä ajatella vauvaa tyttönä tai poikana, joten tätä asiaa täytyy hiukan sulatella ja maistella. Tärkeintähän on ollut se, että vauva on terve. Koeputkilapsilla kun pieni riskinsä on saada kehitysvaurioita. Kaikkihan on toki vielä mahdollista, mutta nyt tässä vaiheessa mennään niin puhtailla papereilla kuin mahdollista.
Maailman paras ja tärkein joululahja on siten jo saatu.
Muutaman päivän jännitys taitaa nyt laueta. Yö vierähti järkyttävän päänsäryn ja alavatsakramppien kanssa. Taisi olla ensimmäinen harjoitussupistuskin matkassa mukana. Nyt olo on sen mukainen, vatsa on kosketusarka ja päässä jomottaa edelleen aika lujaa. Odottelen miestä kotiin, että pääsen nakittamaan loput hommat hänelle ja voin itse heittäytyä vaan pitkäkseni.
Vaikka mieli on kovin ärtyisä ja aiempi joulufiilis on vähän hakusessa juuri nyt, olen silti kovin onnellinen. Huomenna saa vain olla ja syödä kaikkia herkkuja ja sitä olemista ja lepäämistä jatkuu muutaman päivän ajan. Eilisessä rakenneultrassa oli kaikki sormet ja varpaat kohdillaan. Hematooma oli kadonnut kokonaan näkyvistä ja istukka on hyvässä paikassa kohdun yläosassa. Mitat ja paino, rakenteet ja se minulle niin tärkeä sydän olivat kaikki sellaisia kuin pitääkin. Pikkuinen oli kovin liikkuvalla päällä. Muutamia päiviä suurempi on poika kooltaan kuin mitä laskettu aika antaa ymmärtää.
Kyllä, ihan oikein luit <3 Meille on tulossa poika <3
Olen vielä hieman hämmentynyt tuosta tiedosta. En ole osannut vielä ajatella vauvaa tyttönä tai poikana, joten tätä asiaa täytyy hiukan sulatella ja maistella. Tärkeintähän on ollut se, että vauva on terve. Koeputkilapsilla kun pieni riskinsä on saada kehitysvaurioita. Kaikkihan on toki vielä mahdollista, mutta nyt tässä vaiheessa mennään niin puhtailla papereilla kuin mahdollista.
Maailman paras ja tärkein joululahja on siten jo saatu.
keskiviikkona, joulukuuta 15
Päätöksien päivä
Sairaslomaa jatketaan äitiyslomaan saakka, se on nyt päätetty yhdessä lääkärin kanssa ja todisteena siitä on lappu työnantajalle toimitettavaksi. Kuvittelin, että oloni helpottuisi hiukan. Vielä niin ei ole käynyt, olen jotenkin enemmän hämilläni ja allapäin kuin iloinen. Mieli on kummallinen asia. Ehkä tämä tästä muutaman päivän sulattelulla taas iloksi muuttuu, kun pääsen näistä syyllisyyden ja huonommuuden tunnoista eroon.
Iltapäivällä menemme ison paperinipun kanssa vakuutusyhtiöön. Viikkojen vertailu ja opiskelu vakuutusehdoista, korvaussummista ja kattavuuksista toivottavasti saa päätöksen ja saamme keskitettyä kaiken yhteen ja samaan paikkaan. Vauvalle on jo saatu hyväksyvä päätös vakuutuksen suhteen, mikä on kaikkein tärkeintä. Sairashistoriastani huolimatta haen ja kokeilen, saanko mitään henkilökohtaisia vakuutuksia itselleni. Mitään en odota, sillä todennäköistä on, että ne minulta taas kielletään, mutta yritän kuitenkin. Vaikka asioiden avaaminen ja niistä puhuminen ventovieraalle sedälle ei olekaan kivaa. Ei ole kuitenkaan mitään menettämistä.
Asiat on priorisoitu ja niiden mukaan nyt mennään, näihinkin asioihin liittyen. Nyt täytyy ilmoittaa työnantajalle ja samalla kysyä paperisodan perään äitiysloman suhteen. Äitiysloman järjestäminen työpaikalla, samoin kuin Kelan papereiden hoitaminen samaan aiheeseen liittyen, menevät varmasti omalla painollaan. Niiden päättämistä ei tarvitse hermoilla. Opintojen etenemisen suhteen olen päätökseni jo tehnyt. Jäljellä ovat pienemmät ja arkisemmat asiat; otanko kausi-influenssarokotteen vai en, mennäänkö 4D-ultraan vai ei, paistetaanko jouluna poroa vai peuraa? On hyvä olla, kun isot asiat etenevät painollaan ja ratkeavat. Siltikin, tuntuu oudolta alkaa lähteä keskittymään vaan pelkkään omaan jaksamiseen ja toipumiseen sekä tulevaan synnytykseen ja vauvaan. Tähän asti kun syksy on ollut jatkuvaa henkistä kamppailua suunnan valitsemisessa ja ratkaisujen tekemisessä.
Suorittajan on vaikea luopua suorittamisestaan. Jotta se onnistuu, täytyy varmaan siitäkin tehdä jonkin sortin tietoinen päätös uudenlaisesta asenteesta ja näkökulmasta elämään.
Iltapäivällä menemme ison paperinipun kanssa vakuutusyhtiöön. Viikkojen vertailu ja opiskelu vakuutusehdoista, korvaussummista ja kattavuuksista toivottavasti saa päätöksen ja saamme keskitettyä kaiken yhteen ja samaan paikkaan. Vauvalle on jo saatu hyväksyvä päätös vakuutuksen suhteen, mikä on kaikkein tärkeintä. Sairashistoriastani huolimatta haen ja kokeilen, saanko mitään henkilökohtaisia vakuutuksia itselleni. Mitään en odota, sillä todennäköistä on, että ne minulta taas kielletään, mutta yritän kuitenkin. Vaikka asioiden avaaminen ja niistä puhuminen ventovieraalle sedälle ei olekaan kivaa. Ei ole kuitenkaan mitään menettämistä.
Asiat on priorisoitu ja niiden mukaan nyt mennään, näihinkin asioihin liittyen. Nyt täytyy ilmoittaa työnantajalle ja samalla kysyä paperisodan perään äitiysloman suhteen. Äitiysloman järjestäminen työpaikalla, samoin kuin Kelan papereiden hoitaminen samaan aiheeseen liittyen, menevät varmasti omalla painollaan. Niiden päättämistä ei tarvitse hermoilla. Opintojen etenemisen suhteen olen päätökseni jo tehnyt. Jäljellä ovat pienemmät ja arkisemmat asiat; otanko kausi-influenssarokotteen vai en, mennäänkö 4D-ultraan vai ei, paistetaanko jouluna poroa vai peuraa? On hyvä olla, kun isot asiat etenevät painollaan ja ratkeavat. Siltikin, tuntuu oudolta alkaa lähteä keskittymään vaan pelkkään omaan jaksamiseen ja toipumiseen sekä tulevaan synnytykseen ja vauvaan. Tähän asti kun syksy on ollut jatkuvaa henkistä kamppailua suunnan valitsemisessa ja ratkaisujen tekemisessä.
Suorittajan on vaikea luopua suorittamisestaan. Jotta se onnistuu, täytyy varmaan siitäkin tehdä jonkin sortin tietoinen päätös uudenlaisesta asenteesta ja näkökulmasta elämään.
kuuluu oksille
kasvunpaikka,
mörkö,
työ,
uusien taimien puolesta
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)


