Pieniä ajatuksia

Silitän verhoja ja kipuakin uhmaten kiinnitän ne paikoilleen. Koti on jo paikoillaan, suurimmaksi osaksi, mutta pienet toteutumattomat siirtymät häiritsevät minua vielä suunnattomasti. Ahdistun katsellessani työkalupinoja, mappikasoja, mattorullanurkkaa ja taulupinoa ovien takana. Makuuhuoneen seinää peittää vanha patja, jota kukaan ei huoli ja josta emme pääse eroon. Parvekkeelle kasautuu paikkansa löytämättömiä esineitä odottamaan hetkeä lopulliselle kotiutumiselleen.

Sitten huomenna.
Kun vauva nukkuu.
Kun jaksaa.
Kun pystyy.

Haluan poimia lupiineja maljakkoon. Pidän niiden violetista väristä, kukintojen muodosta ja lehtien rakenteesta. Vahvalla rungollaan ne muistuttavat minua siitä, että selkärankaa tulee olla selviämiseen. Jos minulla olisi piha, siirtäisin sinne penkillisen täyteen lupiineja ja antaisin niiden vapaasti levitä ympäristöön. Jos minulla olisi mökki, kasvattaisin niitä saunapolun varteen. Villejä lupiineja.

Olen jo käynyt kävelyllä talon nurkan takaa löytyvässä metsässä. Vanhassa kuusikossa ei aluskasvillisuutta ole, vaan maaston peittää tiheä neulasmatto. Ilma on aina raikasta ja viileää, keuhkot pakahtuvat kilpaa sydämen kanssa ja joka hetki odotan näkeväni vilauksen peikosta tai menninkäisestä. Sinne tänne on ripoteltu muurahaiskasoja ja harjun päältä alkaa pitkä ja valtava suurten kivien ja siirtolohkareiden valtakunta. Siinä on joskus ollut muinainen ranta. Juuria ja juurakoita väistellessä on jännittävää kuvitella, millainen maisema metsässä on vuosituhansia sitten ollut. Nyt, oravanmarjojen ja kielojen kukkiessa, löytyvät lähimmät aallot kauempaa.

Pidän auringosta ja lämmöstä, sillä se tuo mieleen loman ja Kreikan. Tuskailen kuitenkin ulkona oloa ja hiukan jo sisälläkin, sillä en ole kesän ihminen. Minun ruumiini ja sieluni lepää syksyn viimassa. Kevään valoisuus saa mielen ahdistumaan ja kesällä olo on jo tukala. Valoisuus ja lämpö kuluttavat minussa kaiken energian, loppukesästä olen jo todella väsynyt. Pysyttelen siis sisällä, kurkin kesää vain ikkunoista ja hetken verran olen jopa onnellinen vammoistani, jotka rajoittavat liikkumistani tällä hetkellä.

Pieniä heräämisiä kuitenkin jo on. Etenemisiä elämiseen, innostuksen ripauksia. Haluaisin pulahtaa järveen illan hämärtyessä, syödä mansikoita laiturilla, nukkua teltassa hyttysten surinaan nukahtaen, tallentaa kameralla kaikki huomaamani yksityiskohdat ja etsiä niitä toden teolla pelkästään ikuistamista varten. Herätä kuukauden mittaisesta unesta ja päästä mukaan tähän vuodenaikaan, tähän hetkeen. Elää ja kokea kesä uusin silmin ennen kuin se menee ohi.

Sillä väsymisestäni huolimatta tässä kesässä on uusia elementtejä ja piirteitä, joita ei ennen ole ollut eikä ikinä enää tule. Pienen ihmisen tultua osaksi elämää olen lyhyessä ajassa oppinut jo sen, että jokainen päivä on todellakin ainutlaatuinen. Huomenna ollaan jo hieman isompia ja oppineempia; kasvamisen, kehittymisen ja oppimisen vauhti on hurja.

Uuden tullessa on jonkin asian aika siirtyä syrjään, jotta tasapaino pysyy. Niin ainakin väitetään. Minä pelkään pakollisen kohtaamista ja sitä, että loppulaskenta on jo alkanut. Vaarihaukku on monella tapaa kipeä ja nyt vauvan ja oman sairastamisen ohessa hoidetaan meillä koiraakin. Toivon parasta ja pelkään pahinta ja siinä samalla tiedän, että olemme selvinneet jo pitkälle. Kahdentoista vuoden ikä on hieno saavutus. Haluan elää hetkissä ja päivissä ja painaa mieleen jokaisen ilmeen ja eleen, kielen lipaisun, kuonon nuuhkaisun ja hännän heilunnan. Rapsuttaa kuin en olisi ikinä rapsuttanut ja halata niin lujaa, että tukehdun turkkiin. Hengittää ja haistella koiran tuoksua ja kuunnella sydämen sykettä. Saada vielä kerran sitä lämpöä ja lohtua, jota olen kaikki nämä vuodet ystävältäni saanut. Kertoa joka päivä sanoin ja elein sen, että rakastan ja että en ikinä tule unohtamaan. Ja vaikka vielä ei olisikaan syytä valmistautua hyvästeille, niin haluan oppia huomaamaan sen hetken ja tilanteen, jolloin raja lopulta menee ylitse ja se vaikein päätös on ehkä aiheellista tehdä. En tiedä, mistä sen rohkeuden ja voiman aikanaan löydän, mutta uskon, että se jostain tulee, kun sen aika on.

Minä haluan huomata jokaisen hetken ja jaksaa painaa ne mieleen ennen huomisen tuloa. Etten menettäisi mitään ja että muistaisin kaiken.

Loppuja

Ennen uuden alkamista
täytyy entiset lopettaa.
Jotkin nopeasti, yllättäen,
osa hitaasti,
maistellen, mietiskellen,
totuttaen itsensä uuteen tilaan.


Tunnustelemalla varpain
ennen kuin uskaltaa astua.

Uudessa kodissa on nukuttu nyt neljä yötä. Ensimmäinen yö sohvalla. Nyt vanha kämppä on saatu siivottua ja tyhjennettyä kokonaan ja tänään on edessä avainten luovutus. Tavarat ovat hujanhajan, olohuoneessa on raivattu kulkureitti parvekkeelle. Järjesteltävää, kasattavaa ja koottavaa riittää viikoiksi.

Sänky on jo paikallaan ja pienelle on laitettu oma paikka valmiiksi. Nukkumaan mennessä hipaisen varovasti petivaatteita ja liikutun uneen. Ihan kohta tuossa vieressä, peitteiden ja katoksen alla, tuhisee joku.

Viimeisen viikon aikana olen tehnyt paljon luopumisia. Jättänyt hyvästejä tutuille paikoille, lenkkipoluille, kaupoille. Painanut yksityiskohtia mieleen ja katsonut maailmaan hivenen verran tarkemmin kuin hetkeen. Miettinyt paljon sitä, mitä jätän taakseni ja mitä en ehkä koskaan enää näe tai tapaa. Mitä asioita haluan muistaa ja mitä ei tarvitse. Mitä jään kaipaamaan. On ollut haikea olo, välillä ahdistunutkin, pelästynyt.

Mutta elämä muuttuu ja se muuttaa meitä jokaista. Muutokseen tulisi aina olla valmis, sillä ilman sitä, ei itsekään voi kasvaa. Ei kohdata haasteita, ottaa riskejä, kyseenalaistaa arvojaan, ajatuksiaan, periaatteitaan eikä kasvaa paremmaksi ihmiseksi. Tulla ehjemmäksi ja onnellisemmaksi.

Asunto tuntuu oudolta. Ei vielä kodilta, turvalliselta paikalta. Siltikin, siinä on jo jotain paljon enemmän kuin entisessä. Täällä olemme jo kuukauden verran tehneet töitä, luoneet paikkaa jossa olisi hyvä olla ja elää. Tehneet sitä konkreettisella tavalla, joka on uuvuttanut meidät kummatkin, mutta vieläkin enemmän rakentaneet henkisesti meidän yhteistä tulevaisuutta. Lyhyessä ajassa olemme kummatkin kasvaneet tiiviimmin puolisoiksi, yksilöiksi, perheeksi. Äidiksi ja Isäksi. Tekeminen ja uupuminen, jännittäminen ja stressi, aikataulu ja ajankohta ovat aiheuttaneet paljon uusia tilanteita ja tunteenpurkauksia, mutta niistä on selvitty. Nyt, kun kiirettä ei enää ole, voi hetken hengähtää ja rauhassa asettua kasaamaan loput osaset paikalleen. Meillä on ensimmäinen oma koti, josta on tulossa meidän näköisemme ja oloisemme. Paikka, mihin voi juurensa uudelleen istuttaa.

Ja jotenkin maailma on kuin uusi.
Jokainen tie ja polku,
puu metsässä,
tuoksu ja väri,
ympärillä heräävä luonto.

Aiempaan elämään jäi myös terapia ja neuvola. Eilen oli viimeinen käynti keskustelemassa. Se sisälsi paljon tunteita, henkilökohtaisia asioita ja halauksia. Neuvolan täti tulee tekemään vielä kotikäynnin ja sen jälkeen siirryn uuden neuvolan asiakkaaksi. Jännittää ja on haikea olo, mutta elämä vie taas.

Ja jotta loppuja ei olisi liian vähän, saatiin eilen asetettua raskaudellekin loppu. Aika sektioon sovittiin. Olo helpottui valtavasti, vaikka lääkärin kanssa pitikin muutamaan kertaan vängätä ennen kuin hän otti tosissaan sen, että perätilasynnytykseen emme suostu. Niin kauan on kaivattu, yritetty ja ikävöity pientä syliin saakka ja nyt, kun se on jo näin lähellä, haluan minimoida kaikki riskit synnytyksestä aiheutuviin ongelmiin ja vammoihin liittyen. En ymmärrä, miten sen asian ymmärtäminen voi olla lääkärille niin vaikeaa, mutta en jaksa sitä enää miettiä. Saimme lopulta tahtomme läpi. On erikoista ajatella pienen syntymää, kun sen ajankohdan tietää etukäteen, mutta toisaalta, se tuntuu mukavalta. Toivon, että synnytys ei käynnistyisi itsestään aikaisemmin, koska se aiheuttaisi kiireellisen ambulanssilla menon sairaalaan. Tähänkään asiaan en kuitenkaan voi juurikaan vaikuttaa, vaan on katsottava, mitä tulevat päivät tuovat tullessaan. Voin nyt levätä, rauhoittua, kerätä voimia ja painaa mieleen viimeiset raskaana olon tuntemukset ja olotilat ennen kuin uusi vaihe alkaa. Valmistautua siihen parhaani mukaan, toinen jalka entisessä ja toinen jalka jo tulevassa eläen.

Äitienpäivää vietetään meillä tänä vuonna päivää myöhemmin kuin muut <3

Hulluja päiviä

Aurinko paistaa. Onneksi keltaista on siis muuallakin kuin kaupungilla vastaantulijoilla ja bussissa jalkojen välissä tai sylissä. Kevät tulee kovaa vauhtia. Metsässä kävellessä jalat uppoavat miltei polviin saakka hankeen, kun se ei jaksa minua enää kannatella. Koira rämpii samalla lailla ja ihmettelee jumipaikoissa kysyvällä katseella, kun en enää jaksa kiskoa otusta valjaista kantavammalle maalle. Ihan itse on nyt päästävä sieltä ylös. Tallustan vielä talvikengissä, sillä kumisaappaat vuotavat. Aion siirtyä suoraan tossuihin ja miettiä kumppareiden ostoa vasta myöhemmin. On niin paljon nyt muuta mielessä.

Kävin eilen kaupungilla työkavereiden kanssa lounaalla. Keskustelu liikkui vauva-asioiden ja työasioiden välillä, mutta kiva oli huomata, että innostuttiin puhumaan muustakin. Vaikka pitkään aikaan ei olla nähty, jaksettiin höpöttää tovi ihan puutaheinää ja höpönlöpöä. Sellaista naisten keskistä turinaa, vaikka en siinä kovin hyvä olekaan. Täytyy myöntää, että jännitin tuota tapaamista jonkun verran. Mutta sitten kun nähtiin ja oltiin, niin oltiin kuin ennen. Aavistuksen verran teki jopa mieli mennä heidän mukanaan töihin ja työpisteen ääreen.

Jatkoin kaupungilla oloa ja kävin muutamissa kaupoissa hankkimassa tarvittavia tavaroita tulevia viikkoja varten ja sillä ajatuksella, että kotona pärjätään hetki ilman muiden kuin perusmarkettien valikoimia. Stockmannilla meni hermo väenpaljouteen, mutta selvisin. Ruohonjuuressa hihittelin kuukuppiesittelijälle salaa mielessäni, kunnes kerroin (ja paljastin korin takana olleen vatsan) että olen raskaana ja ehkä hetkeen en kuppeja tule tarvitsemaan. Hän vaihtoi keskustelun sujuvasti kuukautisvuodosta synnytyksen jälkivuotoihin ja juttelimme tovin kestositeistä. Maailma todellakin on käynyt pienemmäksi paikaksi, kun tuntemattomien ihmisten kanssa tulee keskusteltua omista eritteistään keskellä pientä kauppaa siten, että kaikki muut asiakkaat saattavat keskustelun kuulla. Clas Ohlsonilta ei löytynyt pursottimia, vaikka kuinka hain. Ja kun kysyin asiaa myyjältä ja selitin, että tarvittaisiin piparinkoristelupursottimia lattialaattojen saumausta varten, jäi hän hiljaiseksi. Kunnes totesi, että "niin, voihin sitä kai siihenkin tarkoitukseen käyttää."

Akateemisesta hain hääonnittelukorttia ja muistikirjaa, johon voin alkaa kirjoittamaan muistoja ylös Hipalle myöhemmin luettavaksi. Löysin tarjouksesta Veljeni, Leijonamielen ja kun sen bongasin, en voinut olla tarttumatta kirjaan. Se on yksi oman lapsuuteni tärkeimmistä kirjoista ja vaikka ei ehkä ihan pienen vauvan perinteistä satukirjallisuutta olekaan, oli se pakko nostaa ostoskoriin. Sain kassajonossa kyyneleet silmiin, kun mietin, onkohan Hipan isosisarus isoveli, kuten kirjassa, vai onkohan se pikkusisko. Niin pitkälle raskautta emme ikinä päässeet, että se olisi käynyt selville ja samalla ymmärsin, että en ole asiaa sukupuolen kannalta ennen edes ajatellut. Muistaisin, että siinä raskaudessa minulla oli enemmän poika- kuin tyttöolo, joten ehkä se riittäisi? Muistelemaan Ensimmäistä konkreettisemmin ja joskus myöhemmin Hipalle kertomaan, että hänellä on olemassa Isoveli. Leijonamieli.

Kuuden tunnin kaupungillaolon jälkeen pääsin remonttikämpälle ja siellä alkoivat hommat. Jääkaapin tuoneelta mieheltä meni pasmat sekaisin, kun oven avasi vatsa pystyssä oleva nainen. Minä en oikein saanut mitään aikaiseksi, kun selkää pakotti ja supistuksia tuli vähän väliä. Vauva punkee voimakkaasti oikeaan kylkeen ja aiheuttaa niin tukalan olon asennossa kuin asennossa, että välillä on miltei mahdoton olo. Ja kun edellisenä yönä en nukkunut tippaakaan, sai väsymys ja kipu ja pitkä päivä aikaan sen, että itkeskelin maalaamisen ja kahvinkeittämisen keskellä. Mies ja oma isä olivat hieman hämmentyneitä sitä seuratessa, että mikä siinä sutien pesussa nyt niin itkettää.

Tänään jäin suosilla kotiin. On tullut nukuttua ja aloitettua ompelut. Muutama viltti, päiväpeite ja vuodevaatteet ensisänkyyn tulivat jo valmiiksi. Remonttia on ollut tekemässä seitsemän hengen porukka, kahden suvun edustajat sulassa sovussa keskenään rakentavat meidän tulevaa kotia; laattoja on saumattu, maalauksia tehty, lattiaa tasoitettu ja jalkalistoja asennettu. Se tuntuu hirmuisen kivalta ja hyvältä ajatukselta kaiken tämän huonon omantunnon potemisen keskellä. Minunkin pitäisi olla siellä. Ehkä huomenna?

Entisen ja uuden elämän välissä, remontin keskellä

Viikonloppuna aloitettiin tekemään. Kämpälle kokoontui erinäinen joukko ihmisiä pohtimaan, miettimään, tekemään, ahkeroimaan ja ennen kaikkea nauramaan. Vaikka kaikki eivät kovin tuttuja entuudestaan toisilleen ollut, niin yhteinen sävel löytyi aika pian ja kädet alkoivat touhuamaan. Mies on käynyt vähän väliä kaupassa hakemassa tarvikkeita ja välineitä lisää. Minä olen hoitanut muonituspuolta ja osallistunut helpompiin hommiin. Koneet ovat käyneet, telat sutineet seiniä. Alkuun on siis päästy ja nyt on tiedossa tiukkatahtinen aikataulu, jotta pääsiäisenä päästään siirtämään tavaroita.

Remontin tekemisessä on jotain rauhoittavaa. Käsillä tekeminen ja fyysinen ponnistelu antaa paljon. On niin paljon uusia asioita opittavaksi ja samalla ratkottavaksi ja ideoitavaksi. Välillä iskee lohduton toivottomuus, joka kuitenkin kääntyy hymyksi, kun joku keksii ratkaisun ongelmaan. Tapettikerrosten alta paljastuu yllätyksiä, muovilattian alta lisää ja kaikki se on otettava vastaan ja mietittävä, miten mennään eteenpäin. Ajatukset ja mieli nollautuu täysin muista murheista ja mietteistä, on todella helpottavaa pystyä tekemään ja elämään juuri siinä hetkessä missä on. Huomata jokainen seinästä nypittävä tapettisuikaleen jämä, sekoitettava liisteriä maltilla ja hyvin paakkuuntumisen estämiseksi, nimettävä jalkalistat oikein, jotta ne löytävät takaisin omiin kohtiinsa.

Remontin kautta olen tajunnut paljon uusia asioita. Itsestäni, miehestä, ihmisistä meidän ympärillä. Mies tekee innolla ja raivolla töitä, mutta kaiken sen urakoinnin takana on hänellä mukana matkassaan vahvoja ajatuksia, joita hän nyt remontin tekemisen kautta on ensimmäisiä kertoja sanonut ääneen muille kuin minulle. Hän puhuu isästä ja äidistä, vauvasta, tulevasta arjesta ja elämästä. Hän puhuu meistä perheenä ja kertoo asioita ja ajatuksiaan perheen näkökulmasta. Ajoittain jo hätkähdän ja pysähdyn liikutuksesta kuuntelemaan, pohtimaan sitä kuinka tosissaan ja vakavissaan hän onkaan. Ja miltä se minusta tuntuu.

Itselleni koko tämä oman kodin perustaminen, remontointi ja muutto aiheuttaa edelleen harmaita hiuksia. Ehkä ne minulle toimivammat tavat valmistautua tulevaan ovat enemmän siellä hankintojen tekemisen, vauvapyykin pesemisen, ompeluiden ja synnytykseen valmistautumisen merkeissä. Kodin tekeminen ja laittaminen on selvästi miehen juttu ja hänen tapansa (ja tarpeensa) valmistautua tulevaan. Olen ymmärtänyt nyt sen, että tein oikein, kun en hänen tahtoaan ja päätöstään asunnon ostosta lopulta kieltänyt. Tämä on niin tärkeä juttu hänelle, että en voi sitä häneltä kieltää.

Yllättävää on myös ollut se, miten muut ihmiset ovat asiaan suhtautuneet. Miehen äiti on koko ajan yllyttänyt asiaan, miehen isä taas suhtautuu realistisesti ja vakavuudella neuvoja ja tukea antaen. Omat vanhempani taas olivat alkuun vihaisia ja ymmällään, mutta ovat nyt innostuneet jo asiasta. He ajattelevat tätä selvästi minusta huolehtien ja minun jaksamiseni kannalta. Meillä on hyvin pieni lähipiiri ja ystäväpiiri, joten tuntuukin hämmentävältä löytää itsensä keskeltä isoa ihmisjoukkoa, joka tekee innolla hommia, haluaa auttaa niin paljon kuin voi, vaikka kokemusta ei entuudestaan olisikaan. Kaikki haluavat meille hyvää ja että remontti valmistuu mahdollisimman pian ennen pikkuisen tuloa. Olen tästä kaikesta kovin hämilläni, kiitollinen, liikuttunut ja otettu yhtä aikaa. Sukulaisilta on alkanut tulemaan viestejä ja kannustavia kommentteja, vaikka tähän mennessä ei olla juurikaan yhteyttä pidetty tai kuulumisia vaihdettu. Jännitys ja odottava ilmapiiri alkaa selvästi näkyä muiden käytöksessä.

Jännitän paljon sitä, miten tässä kaikessa tohinassa käy. Saadaanko isot asiat valmiiksi ja muutto tehtyä ajallaan? Saadaanko apuja riittävästi muilta? Miten oman jaksamisen, sekä henkisen että fyysisen lähiviikkoina käy? Jaksanko olla yhtään mukana touhussa vai täytyykö minun jäädä kokonaan kuvioista pois ja potea siitä huonoa omaatuntoa? Hipan vointi ja oma olo kun ovat nyt minulla prioriteettina ja jos/kun olo alkaa sitä vaatimaan, jättäydyn sivuun.

Ja miltä se sitten tuntuu; nukkua ensimmäinen yö omassa kodissa, tavarakaaoksen keskellä, väsyneenä mutta onnellisena? Onko olo silloin jotenkin erilainen kuin nyt?

Tällä viikolla

... tuli tuuli ja tuisku. Parvekkeella oleva joulukuusi on ihan kallellaan. Se kurkkii kaiteen yli ja toivottavasti ei pode kovin pahaa korkeanpaikankammoa. Ihan kohta se kyllä pääsee matkalle muutaman kerroksen pudotuksen kautta kohti kuusien hautausmaata.

... alkaa erilaisten asioiden countdown. H-hetkeen on aikaa tänään tasan seitsemän viikkoa. Hippaa on jo kovin ikävä, haluaisin saada liikkuvan ja potkivan masuasukin syliini, tuoksuttelemaan, hassuttelemaan, mullistamaan meidän kahden maailman totaalisesti. Rakastamaan elämää aivan uudella tavalla ja laittamaan meidät astumaan isän ja äidin saappaisiin ihan oikeasti. Niin kauan kaivatun, toivotun, ikävöidyn ja odotetun haaveen toteutuminen häämöttää jo. Sitä ennen kuitenkin, on isoja asioita vielä tapahtuakseen.

.... ostamme nimittäin ensimmäisen oman asunnon, josta tulee meidän yhteinen, ensimmäinen oikea koti. Kaupat tehdään huomenna ja remontti alkaa heti lauantaina. Aikataulu on tiukka ja ripeä, jotta muutto saadaan tehtyä viimeistään pääsiäisenä. Muutolle on tehty oma countdowninsa. Minä kauhistelen ja stressaan, mutta koitan uskoa siihen, että kaikki sujuu hyvin. Että maalit pysyvät seinällä ja laminaatit ja laatat löytävät omille paikoilleen. Kaikkien huonekalujen ja tavaroiden ohella. Vaikka olinkin tätä projektia vastaan, tuntuu se osittain kivalta ja tärkeältäkin. Miten erilaista onkaan miettiä ja suhtautua oman kodin tekemiseen! Ei pelkästään konkreettisia asioita miettimällä ja hoitamalla, vaan myös siltä henkiseltä kantilta. Miehestä on tullut perheen pää, remonttireiska, asioiden hoitaja ja järjestäjä, vastuunkantaja. Puoliso. Isä.

... minä aion olla tukena ja turvana, apuna mietinnöissä ja suunnitteluissa. Keskittyä jatkossa ensisijaisesti itseeni ja vointiini sekä pieneen miehen alkuun. Hoitaa viimeiset pienet hankinnat Hippaa varten kuntoon, pestä loput vauvan vaatteet ja ommella sänkyyn vuodevaatteet ja pehmusteet valmiiksi, jotta asiat ovat kohdillaan, kun on aika lähteä ensitreffeille.

Jotenkin on sellainen olo, että uusi ovi elämään aukeaa juuri nyt. Tällä viikolla.

Poplar ja Hippa 33+0

Kahlitsemattomana

Silloin tällöin olen ajatellut ihmisiä ja asioita, joiden pariin maanantaina palaan. Ajatukset tulevat välähdyksinä mieleen, nurkan takaa yllättämällä ja kummallisten silmukoiden kierteinä rakentuen asiayhteyksiin, joilla ei oikeasti ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Tajuttuani, että taas pohdin ja suren,että siirryn huomaamattani työn maailmaan, painan väkisin mietteet pois. Pakotan itseni miettimään muuta, väkivalloin, kiukkuan mielelleni ja teen jotain aivan toisenlaista karkottaakseni kurjat mielestäni pois.

Saan sillä itselleni pahan mielen aikaan, mutta se onneksi kestää vain hetken. Vaikka olen vielä väsynyt enkä riittävästi palautunut keväästä, olen tainnut kuitenkin onnistua jollain lailla irrottautumaan arjesta. Olen onnistunut asioiden sivuun työntämisessä ja niiden tietoisessa unohtamisessa, olen onnistunut vapauttamaan mieleni, edes jollain tasolla.

Tänään, päivänä, jolloin olen yksin kotona, on aikaa työstää omaa mieltä. Lukea asioita ulkomaailmasta, miettiä omaa oloa, käydä läpi kuluneita viikkoja, kuunnella asunnon ääniä ja istahtaa alas. Huomata, että pienessä vuokra-asunnossakin on sielu, että kotonakin voi rentoutua ja lomailla, tehdä virtuaalimatkoja menneisyyteen ja tulevaisuuteen. Että sisustuksettomuudenkin keskellä paikassa, joka ei milloinkaan ole tuntunut oikealta kodilta, minun näköiseltäni paikalta, turvalliselta kololta, löytyy suuri määrä henkireikiä, symboleja, tunnelmia ja muistoja, jotka kertovat tarinaani ja jotka saavat minut hiukan enemmän rauhoittumaan. Tyyntymään, käpertymään, pysähtymään ja henkäisemään syvään. Huomaamaan, että kaikesta kiireestä, tyytymättömyydestä, pahasta olosta ja jatkuvasta itsensä kadottamisesta huolimatta ympäristöni on rakentunut hiljalleen tärkeiden asioiden tyyssijaksi.

Jatkumo on olemassa.
Samoin loogisuus.
Minuus kasaantuu palasista,
jotka jossain vaiheessa loksahtavat paikalleen.

Salaa, hiljalleen,
huomaamatta.
Tuttuudella ja turvallisuudellaan
minut yllättäen.

Täällä minä olen koko ajan ollut,
näkymättömänä tallessa.

En halua palata takaisin töihin. En kerta kaikkiaan vaan halua. En tiedä, mitä tekisin sen asian suhteen, sitä on työstettävä enemmän. Kyse ei ole enää uupumisesta, pitkien työpäivien ja ylityötuntimäärien aiheuttamasta kierteestä, suorittamisen ja hyväksytyksi tulemisen tarpeesta, näyttämisen pakosta ja tästä kaikesta syntyneen väsymyksen selättämisestä. Minä haluan löytää paikkani ja sopusoinnun sisälleni. Haluaisin, etten muutaman viikon päästä olisi taas samassa tekemisen pyörässä kuin ennen lomaa, etten unohtaisi pysähtyä ja huomata asioiden oikeaa järjestystä. Olen nyt ymmärtänyt sen, että en ole oikeassa paikassa, työni ei ole minulle hyväksi.

Haluaisin luopua niin paljosta saadakseni enemmän vähempää.

Prosessointi ja työstäminen, ajatuksien koostaminen ja keskustelu, porttien etsintä, tienristeyksien kohtaaminen, mahdollisten valintojen tekeminen. Se kaikki alkakoot ensi viikosta. Muutaman päivän vielä melskaan vapaudessani, teen mitä huvittaa, oikeutan itseni olemaan tekemättä mitään, sen enempää konkreettista kuin ajatustenkaan tasolla.

Viikon alussa

...kerätään perinteisesti voimia ja ryhtiä taas kasaan viikonlopun jälkeen. Alkaa työviikko, arki ja aherrus.

Minä olen kotona sairastamassa voimat vievää flunssaa. Päivän verran on lupa olla, jos on tarve enempään, on mentävä lääkäriin. Poden huonoa omaatuntoa, kuten kiltin tytön syndroomassa kuuluukin; hukutan sen selittelyihin ja lohdutteluihin pitkästä unesta ja keskiviikon tenttiin lukemisen mahdollisuudesta. Hoen itselleni, että kyllä muut osaavat hoitaa asioita eteenpäin enkä minä saa olla korvaamaton.

Olen iloinen siitä, että jäin kotiin. Yleensä kun flunssassa olen siltikin töissä. Ehkä jotain on tullut opittua?

Ja sitä paitsi, asioita pitää viedä eteenpäin kotonakin. Samoin omassa elämässä, omalle itselleen. Niin helposti aina ne omat tarpeeni siirrän syrjään.

Viikonloppuna olin koulussa ja hyppytuntien aikana hankin äidin syntymäpäivälahjan sekä auton takapöntön ohessa itsellenikin jotain.



Ja kun vilu on koko ajan läsnä, ilman mitään flunssiakin, on villasukille käyttöä. Pitkään aikaan, miltei vuoteen, en ole mitään itse tehnyt. Nyt ajattelin kokeilla kestääkö olkapää. Vielä se antaa myöden.



Koulun pihalla kymmenet valtavat vaahterat valloittivat tilan. Värit, puut ja lehtien huikea määrä saivat minut haluamaan kierimään lehtikasoihin. Syksy, mikä ihana aika :)

Kirsikoitumista nyt tässä blogissa

Päätin lopettaa toisen blogini, koska asiat ja jutut menevät ristiin tämän kanssa. Lisäksi sain sinne harmillisia spämmäyskommentteja, joista linkkiä klikkaamalla latautui haittaohjelmia koneelle. Älkää avatko niitä linkkejä, joissa lukee tekstinä vain että "See here." ja tekstiin on laitettu linkki. Hyvä, että kotoa löytyy insinööri ja konemestari, joka läppärin sai fiksattua kuntoon ilman suurempia buuttauksia ja uudelleen asentamisia.

Blogin kuvasta ja muuttuneista väreistä... Project Spectrumin hengessä koitetaan mennä. Tulkoon kevät ja valo ja värit tuoden mukanaan ilon, toivon ja pirteyden!

Alla edellisen blogin kaikki tekstit tuoreimmalla alkaen, jotta tulevat talteen
**********************************************

maanantai, helmikuu 11

Ekologinen jalanjälki

Tänään olen taas aihetta pohtinut. Netissä liikkuessa huomasin olevani sivustoilla ja keskusteluryhmissä, jotka jotenkin aihetta sivuavat. Enemmän tai vähemmän.

Ilmastonmuutoksesta on tullut muoti-ilmiö. Se näkyy ja kuuluu joka paikassa mediassa, mainoksissa, lehdissä. Se tulee postiluukusta sisään. Siitä on tullut taikasana, kaikkien velvollisuus ja vastuu. Hyvä niin, että tieto liikkuu. Koen kuitenkin että se samalla lisää tuskaa. Kompleksi on niin iso ja ihminen niin pieni... miten ne saa sovitettua yhteen?

Helpointa olisi kai ummistaa korvansa ja silmänsä ja toimia niinkuin parhaalta tuntuu. Itsekkäästi. Se ei kuitenkaan minulle sovi, joten jatkan tuskasteluani asian parissa. Tuntuu nimittäin siltä, että riittävästi ei ole vielä tarpeeksi. Haen tietoa ja mietin vaihtoehtoja, mitä vielä voisin tehdä.

Olenkin perehtynyt käsitteeseen ekologinen jalanjälki. Wikipedian mukaan suomalaisen jalanjälki on kooltaan 7,6 hehtaaria ja on näin ollen maailman kolmanneksi suurin. Mittaaminen on hankalaa. Kriteerien määritys, käsitteiden luonti, raaka-aineiden/materiaalien/valmistusprosessien kulutuksen muuttaminen numeroiksi... huhhuh. Netin kautta löytää erilaisia tilastoja, artikkeleita, laskukaavoja ja kaikissa puhutaan eri luvuista ja vaikutuksista. Pidän kuitenkin ajatusta ja hahmotelmaa jalanjäljestä hyvänä; asioilla on tapana mennä ihmisille jakeluun silloin, kun ne muuttuvat konkretiaksi ja helposti hahmotettavaksi.

Oman jalanjäljen laskureita on monia, tässä muutama:

Täällä lasketaan suomeksi. Tulos lasketaan kolmen päivän keskiarvona ja osa kysymyksistä on hiukan kummallisia (en ole varma ymmärsinkö kaikkia oikein), mutta toimii ehkä hyvänä ajatustenherättäjänä. Laskenta keskittyy päivittäiseen toimintaan ja esim. lentomatkailua ja bensiininkulutusta ei olla huomioitu mukaan.

Täällä taas on kansainvälisempi versio ja sivujen kautta voi lähteä harrastamaan kansalaisaktiivisuutta.

Sain omaksi jalanjäljekseni
ekalla laskurilla 0,5 hehtaaria (vertailulukuna Suomelle 7,6 ha/nenä)
tokassa 3,5 ha (vertailulukuna Suomelle 8,4 ha/nenä)
enkä voi ymmärtää miten meillä Suomessa keskimääräinen jälki on niin iso. Lisäselvitystä tosin sain täältä.

Niinpä. Teet mitä vaan niin menee syteen ja saveen, sillä luulen että puhtaan omantunnon saamiseksi minun pitäisi muuttaa maaseudulle viljelemään ruokaani itse ja toimimaan osuuskunnassa tai yhteisössä tehokkuuden vuoksi. Se ei ole kuitenkaan mahdollista, joten tyydyn (aloitan?) vauvanaskelilla. Vaikka näin.

perjantai, helmikuu 8

Käsillä tekemistä

Kävin eilen tekemässä hankintoja kotiin ja itselleni. Aikaa sain lähiömme ostoskeskuksessa kulumaan miltei kaksi tuntia, sillä niin hankalaa tuo sisustaminen ja luovien juttujen tekeminen minulle on. Kotiin tuli kuitenkin kannettua lankoja, lehtiä, verhot, pöytäliina, lamppu ja kynttilä. Muutama kangasliina, joista ommellaan jotain ihan muuta kuin liinoja. Kukkaruukku.


Lankavärien valinta pohjautuu nyt pääosin project spectrumin ideaan; punaista, oranssia ja pinkkiä. Näistä langoista tulee ystävänpäivälahjoja, työkaverini tulevalle kevätvauvalle ainakin tossut, itselleni pitkät villasukat sekä hartiahuivi, mahdollisesti vielä pipokin. Kaikkea tekisi mieleni jo aloittaa, vaikka edellinen projekti villaslipoverista on ihan kesken. Liikaa en kuitenkaan saa ahnehtia, koska käteni ei vielä kauaa kestä tekemistä. Hitaasti kai se hyvä tulee?

Kotia olen päättänyt laittaa. Kevään tullessa aion hankkiutua eroon tummista verhoista ja vaalentaa olohuoneen ilmettä. Kirjahylly on edelleen hankinnan alla, mutta tulossa. Koska pidän luonnosta ja puista, ajattelin vihreää väriä ja keväistä koivumetsää.


Verho roikkuu nyt puolittain verhotangosta. En ole vielä päättänyt jääkö se siihen vai teenkö kankaasta vaikka tyynynpäällisiä. Kuvio tuntuu hiukan liian radikaalilta, joten totuttelen itseäni ensin hiukan. Tilasin jo irtokangasta netistä, pelkkää oliviinvihreää pellavaa, jotta voin siitä ommella tasaisen väriset verhot. Luulen, että lopulta päädyn siihen vaihtoehtoon, kun nuo kuviot ovat liian rajuja.

Töihin paluu mietityttää ja siihen liittyen täytyy vaatekaappiakin hiukan uudistaa. Suunnitelmissa on saada valmiiksi tämän kuun aikana jo aloittamani slipoveri

sekä tehdä pipo, hartiahuivi ja mahdollisesti kaulaliinaa sun muuta. Kipuilun vuoksi homma saattaa venyä, mutta venyköön sitten. Kaupoilla asioidessa sain vihdoin vietyä myös koiran syömät kengät suutarille, joka ei niitä kuitenkaan työn alle huolinut. Oli kuulemma kantapään kovikkeet niin totaalisesti tuhottu että tekemälläkään ei kengästä hyvää saa. Harmittaa, sillä kengät olivat kalliit ja ehdin niitä vain muutaman kerran käyttää. Ostin ne nimenomaan työkengiksi. Aion kuitenkin koittaa vielä kotikonstein kantapäiden fiksaamista, jos ne jotenkin menisivät housunpunttien alle piiloon... Tai sitten köydä näyttämässä jollekin toiselle suutarille.

keskiviikko, helmikuu 6

Kevätväsymystä ennakoidessa

Näin torjut kevätväsymystä

• Ulkoile aina, kun se on mahdollista.
• Tarkkaile kevään edistymistä ja nauti siitä.
• Jos sää on huono, pistäydy uimahalliin.
• Syö paljon vihreää, oranssia ja punaista – eli salaattia, hedelmiä ja marjoja.
• Vähennä nauttimasi sokerin määrää.
• Lisää ruokavalioon tarpeelliset vitamiinit ja ravintolisät.
• Kokeile paastoamista tai solariumia.
• Piristä kotia keväisillä verhoilla ja kukkasilla.
• Lue mahdollisimman paljon päivänvalossa.
• Nuku kunnon yöunet ja ota joskus myös päivätorkut.
• Herää aikaisin ja nauti aurinkoisista aamuista.
• Vaihda vaatteet värikkäämpiin.
• Pidä ylimääräinen vapaapäivä.
• Hemmottele itseäsi – käy kampaajalla tai kosmetologilla.
• Tee matka, joka katkaisee työrupeaman.
• Järjestä yllätysjuhlat tai eväsretki vaikka omalle takapihalle.
• Käy teatterissa, elokuvissa, konsertissa tai tanssimassa.
• Aloita uusi harrastus.
• Syö kevään ensimmäinen jäätelö ulkona.
• Tapaa ystäviä ja pidä hyvänä läheisiäsi.
• Anna itsellesi lupa olla vain ja nauttia saamattomuudesta

***

Oheinen kooste on napattu täältä.

Taidan olla vielä ajoissa liikkeellä tämän asian suhteen, mutta jotain tarvitsisi lähteä jo tekemään. Tästä keväästä on tulossa haasteellinen enkä tarvitse siihen lisukkeeksi yhtään lisää tuota perinteistä kevätväsymystä ja masennuksen syventymistä. Minulle ei nimittäin hämäryys ja pimeys ole ongelma. Ehei, olen syksyn lapsi ja viihdyn loistavasti, kun saan elää kynttilänvalossa ja verhoutua lämpimiin, villaisiin vaatteisiin.

Kevät on pahin kauhistus henkisesti. Kevät. Se on kaunis vuodenaika ja pidän muutoksista, joita näen luonnossa. Lumen alta kohoava mullan tuoksu ja haju kesästä on talven jälkeen hienoa. Väsyn vaan niin kovin. Kesä menee kirotessa. En jaksa jatkuvaa valoisuutta, energisyyttä, tunnetta siitä, että nyt pitää mennä ja tehdä ja liikkua, vierailla ristiin rastiin eri paikoissa, istua terassilla, bilettää, kulkea kevyissä ja paljastavissa vaatteissa, ruskettua. Koko ajan on hiki.

Olen tutkaillut netistä kirkasvalolamppuja ja pohdin auttaisiko sellaisen hankinta tuohon väsymykseeni. Sen avulla saisin ehkä siirryttyä unirytmissäni taas siihen normaaliin työssäkäyvän ihmisen rytmiin, jolloin töihinpaluu olisi helpompaa. En olisi ekan viikon jälkeen ihan niin puhki uudesta rytmistä. Ehkä sen avulla kevään ja kesän tulokin helpottuisi? Malleja ja hintoja on erilaisia, ystävän suosittelemana harkitsen työvalaisinmallia, jota voisin käyttää mahdollisesti töissäkin. Siellä kun istun pimeässä nurkassa ilman ikkunoita.

Kotia täytyy keventää ja raikastaa. Olohuoneen ja makuuhuoneen verhot ovat tumman ruskeat ja ne täytyisi vaihtaa. En kyllä ole tästä varma, että onnistuuko. Makuuhuoneessa tulisi olla tummat verhot, koska nukkuessa on oltava pimeää. Olohuoneessa taas on saatava huone pimeäksi, kun katsotaan tykiltä elokuvia. Rullaverhot eivät riitä yksistään. Haasteellista. Ajatuksenani on ollut etsiä hyvä tekstiili riittävän vahvasta kankaasta, jonka voi tummien verhojen eteen laittaa. Siis tuplaverhot.

Liikuntaa on lisätty (pääsin sykemittarillani jo kolmostasolle ja painoakin on tippunut neljä kiloa!), hedelmä-marja-vihannes -osasto on tsekattu, samoin vitamiinit ja lisäravinteet on ostettu. Voisin koittaa keskittyä listan jutuista hemmotteluun ja värikkyyden lisäämiseen. Olen aikas pelkistetyn linjan kannattaja pukeutumisessa ja 85% vaatekaapin sisällöstä on mustaa tai harmaata.

Nukkuminen on ongelmallista; torkun yli puolet siitä ajasta mitä nukun ja 12 tunninkin "nukkumisen" jälkeen on olo väsynyt. Pitäisi päästä jotenkin analysoimaan tuota omaa nukkumistaan; kuinka paljon saan nukuttua tehokkaasti ja palauttavasti, paljonko ajasta on puoliunessa oloa ja asioiden miettimistä melkein valvetilassa. Tuntuu että nukun vain muutaman tunnin yössä. Päivällä väsyttää, oikeastaan koko ajan väsyttää, ja illalla ei tule siltikään uni silmään. En tiedä, mihin se oikein menee... Vieressänukkuja nukahtaa heti, siellä se uni kai on :)

Piristystä. Sitä nyt tarvitaan.

sunnuntai, helmikuu 3

Lenkillä

Voittajaolo!

Sunnuntaina ja yksin kotona ja sain kuin sainkin itsestäni irti sen verran, että lähdin lenkille. Kävin päivällä aiemmin koiran kanssa lyhyemmällä lenkillä ja oli kiva katsella lumisia puita ja auringonpaistetta. Taisi hyvä keli ja laskiainen saada muitakin liikkeelle, sillä kävelykaduilla ja luistelukentillä oli melkein ruuhkaa. Silloin päätin että tänään täytyy ulkoilla enemmänkin viikon masentelun ja kipuilun jälkeen.

Puoliso on töissä, joten rohkaisin mieleni ja päätin lähteä ensimmäistä kertaa toipilaana yksin lenkille. Laitoin sykemittarin ja puhelimesta musiikit soimaan. Ja menoks.

Nyt jälkeenpäin on mahtava olo! Tuli hiki; tein 40 minuutin kävelylenkin ripakasti painellen ylä- ja alamäkiä. Ei voisi muuten parempaa vauhtimusaa olla kuin kasaridisko :) Ei päässyt tahti hidastumaan, ei, vaikka oli pitkiä ylämäkiäkin punnerrettavana.

Nyt syön hiukan hedelmiä ja tsatsikia, missä on kunnolla valkosipulia itse tehdyn leivän kanssa. Ruisleipä menee kohta vuorostaan uuniin. Loistavaa!

Kaikki lenkille, ylös sieltä koneidenne takaa!!!!

Ai niin, aktiviteettitaso nousi mittarissa kakkosesta kolmoseen. Upeaa, vaikka olen vielä toipilas. Hmmmm.... saunan jälkeen voisi ottaa lasin viiniä, vai mitä! Bailando, bailando....

torstai, tammikuu 31

Suunnitelmissa huonekaluhankinta ja hemmottelua

Tänään tuli yllätys. Sain työnantajalta puolen kuun palkan tilille tammikuulta, vaikka olin itse kuvitellut sen ajan korvauksen tulevan Kelalta pienennettynä ja joskus helmikuun loppupuolella. Jestas, miten kivaa! Lokakuusta asti on kaikki menot karsittu ja nipistetty ostoksissa leikkausrahojen keräämistä varten. Nyt mietin lyhentää lainoja hiukan nopeammin ja isommalla erällä sekä palkita itseäni.

Meille tuli syksyllä kotiin uusi sohva. Tarkoitus oli silloin lähteä laittamaan yhteistä kotia meidän näköiseksi hankkimalla hiukan uusia huonekaluja, vaihtamalla tekstiilejä ja ehkä maalaamalla seiniäkin. Asumme vuokrakaksiossa, joten mihinkään isompaan remppaan ei viitsi ryhtyä. Muutettiin yhteen toukokuussa 2006 eikä asuntoa ole mitenkään laitettu. Minulla ei ollut muita huonekaluja kuin olohuoneen pöytä ja kasattava/muokattava hyllystö. Muut huonekalut ovat puolisolta. Kämppä on aikas kirjava ja sekava, säilytystilaa ei ole ja nykyisillä huonekaluilla ei tavaroita saa piiloon.

Hankinnan alla on minulla siis kirjahylly; mielikuvissa sellainen lattiasta kattoon oleva, jossa on lasiovet. Verhot haluan uusia ja mattoja. Vessaan lipasto ja kylppäriin suihkuverho. Ne auttavat jo paljon.

Olen nimittäin sen verran tunneihminen ja koti-ihminen, että ahdistun, jos ympäristöni häiritsee. Väreillä, huonekaluilla ja esineillä on minuun ihan uskomaton voima, niin hölmöltä kuin se kuulostaakin.

Löysin netistä hyvän hyllystön ja vielä edullisenkin sellaisen. Ikeaa, jota olen aina boikotoinut, mutta muuta vastaavaa en ole vielä löytänyt. Osia voi ostaa lisää siinä vaiheessa, kun muuttaa isompaan asuntoon, mikä on varsin kätevää. Ylimääräisellä rahallani saisin sen ostettua, ongelmana on vaan sen saaminen Helsingistä kotiin, mutta mietitään! Löysinmyös hyviä, mutta kalliita, mattoja sekä verhokankaita. Luulen kuitenkin, että näitä hankitaan pikkuhiljaa kevään aikana. Kaikkea ei nimittäin kerralla pysty, vaikka haluaisinkin.

Minulla on visio siitä, millaisen kodin haluan. Tämä koti ei ole sellainen rakenteeltaan, mutta sillä ei oikeastaan ole edes väliä. Onko oma vai vuokra, kerros vai rivi, kivi vai puu, 50 vai 100 neliötä. Merkitystä on sillä, millainen tunnelma sisällä asunnossa on. Kodin täytyy olla paikka, jossa on helppo, turvallinen ja oma olo.

Koen olevani huono sisustaja. Mitä enemmän katselin värilastuja ja teeman mukaan sisustettuja huoneita, merkkituotteita ja kierrätysjuttuja.... sitä enemmän olen sekaisin. Pelkkää yhtä väriä pinnalle vaiko kuvioita? Kahden tunnin etsimisen jälkeen löysin kuitenkin perustan sisustamiselleni. Täydellisen kuvan, jossa on niitä värejä, elementtejä, materiaaleja ja tunnelmaa, mitä olen hakemassa. Sen pohjalta homma lähtee käyntiin. Into on nyt piukassa :)

Etsin netistä myös tietoa vyöhyketerapiasta. Siitä on ollut jo jonkin aikaa puhetta työkavereiden kanssa ja aihe on osittain tuttu. En tiedä, uskonko siihen, vai onko kyse edes uskomisesta. Mieleni tekee asiaa kokeilla ja katsoa miten se minuun ja vointiini vaikuttaa. Lääkäriltä en ole vielä saanut lupaa mennä hierojalle, joten vyöhyketerapia voisi olla hyvä, rentouttava hoito tässä vaiheessa toipumista. Huomenna ajattelin soitella eri liikkeitä läpi ja tiedustella hintoja.

Aikas inspiroiva ja hoitava päivä tänään, vai mitä?



Tree,
originally uploaded by tumpaksinen.

tiistai, tammikuu 29

Projektista

Blogin tarkoituksena on toimia selkärankana ja motivaattorina ihan minulle itselleni matkallani eheämmäksi ja tasapainoisemmaksi ihmiseksi. Sivuista ja jutuista taitaa tulla aikas lailla saarnauksia, mutta toivottavasti myös etenemisiä, välillä harppauksia sekä positiivisia huomioita, havaintoja ja oivalluksia. Sellaisia on hakusessa.

Jotta mahdolliset lukijat pääsevät kärryille, siitä mistä tässä kaikessa on kysymys, kerron muutamia piirteitä itsestäni ja tapahtumista elämäni varrella niiltä osin kuin ne "projektiini" liittyvät.

Masentunut
Minulla diagnosoitiin vakava masennus kesällä -99. Ajan kuluessa diagnoosi on vaihtunut keskivaikeaan ja lisädiagnoosiksi annettiin tunne-elämän epävakaa persoonallisuushäiriö. Tämän hetken tilannetta (diagnoosiani tai sen puuttumista) en tiedä. En ole avohoidossa eikä minulla ole lääkitystä. Kolmen vuoden ryhmäterapia päättyi syksyllä 2007. Katselen ja tunnustelen siis vointiani. Koen olevani jollain tasolla masentunut ja koen, että aina tulen olemaan. Se on osa minua ja persoonallisuuttani, kuten on kai aina ollutkin tähän saakka.

Työnarkomaani
Pidän työn teosta, rakastan haasteita ja pidän työstäni. Teen enemmän kuin vaaditaan, vahdin toistenkin tekemisiä ja huolehdin että omasta työstäni ei kenenkään tarvitse tulla huomauttamaan saatika valittamaan.

Suorittaja
Sen mitä teen, teen aina loppuun saakka ja viimeisen päälle, niin ettei kenenkään tarvitse sitä epäillä tai siitä huolehtia. Oli se sitten töissä tai vapaa-ajalla. Tarkastan, viilaan pilkkua, mietin vielä uudestaan ja tarkastan lisää. Kyselen kaikkien mielipiteitä, jotta mahdolliset mutkat ja esteet olisivat tulleet huomioiduksi jo tekovaiheessa. Että tekemäni työ olisi täydellinen. Käytetyllä ajalla ja energialla ei ole merkitystä. Tavoitteena on tietenkin olla Supernainen, joka klaaraa asiat kuntoon töissä, kotona, parisuhteessa ja vapaa-ajalla ja osaa vielä huolehtia itsestäänkin.

Pessimisti
Jotta selviän ja jotta tekemiseni onnistuvat siten kuin haluan niiden onnistuvan, mietin asioista aina kaikki puolet ja mahdollisuudet. Tavoitteista niihin pahimpiin vaihtohtoihin saakka. En osaa ajatella kovinkaan positiivisesti enkä pidä aikaansaannoksiani tarpeeksi hyvinä, vaan koen asiat pessimistisesti. Yllätyn usein positiivisesti tämän vuoksi, sillä se, mikä ei riitä minulle on yleensä muille parempi kuin oli vaadittukaan. Saan tekemisistäni siten hyvää palautetta, vaikka oma kriittisyyteni on eri mieltä ja työn puuttellisuus ja vajavaisuus jää kaivamaan mieltä jälkeenkin päin.

Murehtija ja Huolehtija
Asetan muut ihmiset itseni edelle. Sopeudun, luovun, järjestän, selvitän, teen, autan ja kuuntelen. Kulutan energiaa enemmän muihin ja heidän asioihinsa kuin omiini.

Tunteikas Siili
Reagoin asioihin tunteella ja nopeasti. Järkeilen, ja koitan toimia järjen mukaan. Elän ristiriitojen keskellä enkä osaa tehdä päätöksiä helposti. Toimin silti lopulta järkipohjaisesti, sillä se on niin paljon järkevämpää ja turvallisempaa. Olen liian Kiltti. Kätken tunteeni ja paljastan ne vain harvoille ja valituille. Heillekin vain osan.

Luova
Olen rationalisti ja insinööri ja ajattelumaailmaltani varsin tekninen. Oma sisäinen maailmani on kuitenkin luovuuden maailma. Sinne pakenen, kun masennun ja murehdin, suren ja luovutan. Sisäiseen maailmaani kuuluvat kirjoittaminen ja lukeminen, estetiikka, filosofia, eri kulttuurit, luonto, kasvit, elementit, materiaalit. En usko kristilliseen jumalaan, vaan ihan omaani, joka on sekoitus kaikkea. Koen syntyneeni väärään aikaan ja paikkaan.

Kunnianhimoinen
Tavoittelen huippua ja haaveilen korkeuksista. Kunnianhimoni on aina perustunut jonkin materialistisen ja maallisen tavoittamiseen, mutta viime vuosina olen löytänyt itsestäni vaatimattomamman minän. Mielikuvan tylsästä, rauhallisesta ja rauhoittuneesta ihmisestä, jolla on sisäinen rauha ja asiat tärkeysjärjestyksessä. Se on minulla aina ollut siellä olemassa, mutta maailman menossa olen uskon siihen hukannut, kadottanut... painanut tieten tahtoen matalaksi hakiessani hyväksyntää maailmalta. Ehkä se on ollut yksi sairastumiseeni vaikuttanut tekijä.

Ex-vaimo ja nykyinen kihlattu
Takana on 3,5 vuoden avioliitto, josta hain eroa, kun muuta mahdollisuutta ei enää ollut. Suhteeseen kuului kaksi epätasapainoista ihmistä, jotka eivät sopineet yhteen. Tapahtui surullisia asioita, joiden läpikäymiseen menee aikaa. Osa jää aina kummittelemaan. Uusi suhteeni on aivan erilainen ja odotan tulevaa innolla. Minullakin on vielä toivoa!

Toipilas
Monessakin suhteessa. Toivun masennuksestani ja koitan selvitä omin voimin. Toivun avioliitosta ja -erosta, väkivaltaisesta ja alistavasta ihmissuhteesta. Toivun työuupumuksesta, joka veti minut kuiviin kesällä 2007. Toivun leikkauksesta, joka minulle tehtiin tammikuun puolessa välin 2008 ja jota ennen olin sairaslomalla 4,5 kuukautta. Sairaslomani edelleen jatkuu.

Kirsikoituminen, mitä se sitten on?

Minä en tarkalleen ottaen tiedä. Se on puolisoni käyttämä termi eikä hän osaa sitä selittää. Se on asia/tekijä/piirre/ominaisuus, jota minussa on kuulemma aina välillä normaalia enemmän ja mikä aiheuttaa ihastusta. Olen silloin viehättävämpi, rakastettavampi, ihanampi, ehkä täydellisempikin. Kirsikoituminen ei tapahdu väkisin (olen koittanut), vaan se tulee kun on tullakseen. Luulen itse, että se on hetki, jolloin minussa on itsevarmuutta, positiivisuutta, hymyä, onnellisuutta, rentoutta, luovuutta. Elämän ja olemisen tasapainoa tai todellista Sisäistä Minääni. Jos se sitä on, niin sitä haluan lisää ja jatkuvasti, niin ettei sitä ole vain joskus ja jouluna.

Olen toipumassa monesta asiasta yhtäaikaa. Tämän hetken suurimmat haasteeni ovat fyysisen kunnon takaisinsaaminen kuntoutuksen ja liikunnan avulla leikkauksen ja pitkän sairasloman jälkeen sekä työhön paluu. Koska olen masentuja, on riskinä se, että haukkaan liian ison palan tai aloitan asioiden tekemisen samalla kaavalla kuin ennenkin ja ennen pitkää uuvun taas uudelleen. Sairasloman aikana olen ajatellut paljon asioita ja lähtenyt tekemään omia juttuja. Koen että oma asenteeni ja kuntoni vaatii paneutumista, panostamista ja priorisointia. Minun on opittava ajattelemaan itseäni ja pitämään itsestäni huolta. Tulemaan vahvemmaksi, jämäkämmäksi ja ottamaan asiat rennommin. Ajattelemaan positiivisesti.

Kirsikoitumaan ihan kokoaikaisesti :)

Ajankäytön suunnittelua

Löysin postipojan tuomasta Yhteishyvä -lehdestä artikkelin, joka liittyy tähän omaan"projektiini." Löydöstäni tietenkin riemastuin, kun se kohdille niin osui ja aikas lailla upposikin. Artikkelissa annetaan vinkkejä ajankäytön suunnitteluun sekä lyhyellä että pidemmällä tähtäimellä varustettuna.

"Hmmmm.....?" tuumasin aluksi otsikosta, mutta luin artikkelin ja totesin ihan hyväksi. Näin sairaslomalla ei tuolle ajankäytön suunnittelulle paljoa ole tarvetta, kun unirytmi on ihan jotain muuta kuin normaali eikä sovittuja menojakaan ole kalenterissa. Työpäivät eivät pääse venymään iltaan saakka. Vinkit ovat silti hyviä, sillä salaa ja alitajunnassa valmistaudun jo työhönpaluuseen, jolloin riskinä on taas työtuntien kertyminen ja työpäivien venyminen iltaan asti. Ja siellä jossain tulevaisuudessa riski uuteen työuupumukseen. Kotona ollessa olen saanut aloitettua uusia ja vanhoja harrastuksia sekä tekemään asioita, joista itse pidän. Mitään ongelmaa ja ristiriitaa näiden kanssa suhteessa parisuhteeseen tai työelämään ei nyt ole, koska saan olla päivät yksin kotona juttujani puuhastellen ja illat jäävät vapaaksi puolison kanssa tekemiselle. Haasteelliseksi omalle kohdalle tuleekin se, miten saan jatkettua omien juttujeni ja harrastusteni ylläpitoa sitten, kun palaan töihin työelämän, parisuhteen ja oman terveyteni siitä kärsimättä. Sitä voi tietenkin suunnitella ja laittaa kalenterin täyteen, mutta käytännössä sen parhaiten näen vasta työnteon käynnistyttyä uudelleen; miten minua taas viedään vai vienkö itse itseäni.

Loman aikana en ole päässyt tuota asiaa treenaamaan työelämän kannalta, mutta parisuhteen kylläkin. Illat puolison työpäivän päättymisen jälkeen vietämme aikas lailla yhdessä, sillä kummallakaan ei ole paljoa ystäviä. Ainakaan sellaisia, joiden kanssa tulisi viikottain oltua tekemisissä. Aiemmin ollaan tiiviisti kyhnytetty yhdessä ja tehty kaikki asiat yhdessä. Vieläkin on välillä niin, mutta on ollut hyvä huomata, että kumpikin keksii tekemistä myös itsekseen vaikka ollaankin vapaalla samaan aikaan pienessä asunnossa. Kuntoilusta on tullut uusi, yhteinen harrastus, jota on aloitettu tekemään yhdessä ja erikseen; minä tosin en ole vielä uskaltanut toipilaana lähteä yksin minnekään, mutta tarkoitus on. Puolisoa tuskin saan jumppaan mukaan :)

Niinhän se taitaa olla että parisuhteessa eläen aika tulisi jakaa kolmeen osaan; työssä käytettyyn aikaan, omaan aikaan sekä puolison kanssa vietettyyn aikaan. Loman aikana kotona olen tajunnut että minulta on aiemmin puuttunut kokonaan se kolmas osio eli oma aika. Nyt koen, että sen ajan löytämiseen ja saamiseen ei liity ongelmia, mutta se, miten saan työpäiväni muodostumaan normaaleiksi ilman jatkuvaa ylityötä, on eri juttu. Iso osa töidentekemisen tavasta ja -kulttuurista on asenteesta kiinni ja siitä, miten kiltti ja puoliaanpitävä osaa olla. Kuten on tiedossa, niiden asioiden kanssa minulla on vielä paljon petraamista....

Mutta takaisin tuohon artikkeliin. Teen jutusta lyhennelmän alle, sillä en löytänyt artikkelia nettisivuilta linkiksi laitettavaksi. Toivottavasti se herättää ajatuksia muissakin kuin minussa!

Alkuperäinen juttu löytyy siis Yhteishyvä -lehdestä 2/2008 ja kirjoittajana on ollut Susanna Chazalmartin.

***********************************************************
15 vinkillä aika haltuun

Paniikin ainekset ovat kasassa, kun hommat jäävät roikkumaan ja aikataulu suunnitteluasteelle. Tehokkaan ajankäytön tavoitteena on pystyä vähentämään tulevaa kiirettä. Kun lisäät jäähdytysnestettä tänän, et löydä huomenna itseäsi savuttavasta autosta keskeltä liikennevaloja.

1 Laadi pitkän ja lyhyen aikavälin tavoitteita ja tarkastele niitä säännöllisin väliajoin. Työssä kehittyminen, parempi vanhempi, leipoa ja pakastaa, ehtiä lenkille? Ajankäytön suunnittelu helpottuu, kun tiedät, mihin tähtäät.

2 Jaa elämäsi eri osa-alueisiin; uneen, työhön, vapaa-aikaan. Määrittele jokaiselle osa-alueelle tarvittava aika päivittäin, viikottain ja vuosittain. Vaikka omaan hyvinvointiin käytetty aika saattaa lyhyellä aikavälillä tuntua turhalta, pidemmällä aikavälillä hyöty näkyy.

3 Priorisoi. Mitkä asiat on tehtävä heti ja mitä voi siirtää myöhemmäksi tai jonkun muun tehtäväksi. Jos tekemättömien töiden lista kasvaa etkä saa mitään tehdyksi, valitse vähiten panostusta vaativa työ; saat uskoa omaan tekemiseesi. Normaalisti etene tärkeimmästä aloittaen.

4 Laadi paitsi oma, myös perheen yhteinen aikataulu ainakin viikoksi eteenpäin. Tarkista tilanne esim. aina sunnuntaisin seuraavalle viikolle. Jos meno ei ole kalenterissa, siitä voidaan joustaa.

5 Havaitse aikavarkaat; ei-toivotut puhelinkeskustelut, hyödytön internet-surffailu, laiskottelu, small talkit jne... Hankkiudu niistä eroon.

6 Opi sanomaan ei. Perhe, ystävät, työyhteisö ja yhteiskunta asettavat jatkuvasti uusia vaatimuksia ja pyyntöjä. Pohdi, auttaako asian tekeminen omia tavoitteitasi, nautitko sen tekemisestä, seurauksista ja ehditkö tekemään sen hyvin.

7 Kun alat tekemään tehtävää, järjestä ympäristö niin, että voit keskittyä sen tekemiseen. Kerää tarvittavat välineet käden ulottuville, jaa isommat tehtävät pienempiin, delegoi.

8 Päätä etukäteen, kuinka paljon aikaa mikäkin tehtävä saa kestää ja pidä aikataulusta kiinni.

9 Älä yritä keksiä pyörää uudestaan joka päivä. Tee hommasi niin hyvin kuin sillä hetkellä on kohtuullista, enempää ei tarvita.

10 Tee lapsille vähemmän, jotta voit olla heidän kanssaan enemmän.

11 Ryhdy järjestelmälliseksi. Jos joka päivä etsit avaimia 10 minuuttia, oikeaa paitaa 10 minuuttia ja kännykän laturia 10 minuuttia, olet kuluttanut jo viikossa aikaa hukkaan kahden hyvän elokuvan verran.

12 Käy ostoksilla silloin, kun muut eivät käy. Anna lapsille iän mukainen lista ostettavista, jotka he voivat hakea kärryyn. Tee kauppalista kaupan hyllyjen järjestyksen mukaan ja hoida samalla reissulla mahdollisimman monta asiaa.

13 Osta aikaa. Palkkaa siivooja, pesetytä matot, tilaa kakut ja vaihdata renkaat.

14 Hyödynnä odotteluaika. Työmatkat saat muutettua omaksi ajaksi lukemalla kirjaa, kuuntelemalla musiikkia tai äänikirjoja, siivoa kylpyhuone lasten kylpyhetken aikana ja hoida ystävyyssuhteita puhelimitse odottaessasi lapsia harrastuksista.

15 Tee, äläkä puhu. Ajankäytön hallinta on asenne elämään.

perjantai, tammikuu 25

Nälkäisenä kauppaan

Niin ei saisi ikinä mennä, jos haluaa pysytellä budjetissa ja ostaa vaan kauppalistaan merkityt jutut. Tänään taitaa kuiteski niin käydä. Ruoka ei oikein maita ja ne jutskat, mitä jääkaapissa on, ei innosta. Puoliso kävi lounaalla kotona ja söi loput edellisestä ruuasta, hyvä niin, sillä kolmas päivä samaa kalaa syöden ei enää mua houkuttanut. Ei sillä, etteikö se hyvää olisi.

Jotain kevyttä pitäisi kuulemma tehdä. Ja sellaista viikonlopun palkitsen-itseni-rankasta-ja-pitkästä-työviikosta- sekä minä-en-työviikosta-vaan-toipumisen-yrittämisestä-ja-siitä-että-kudotut-sormikkaat-on-melkein-valmiit -ruokaa. Rahaa ei saisi kulua ja kuntoilu/terveellisyys/rasva- ja suolapitoisuus tulisi huomioida.

Minulla on ajatuksissa vaan Italian pata enkä oikein tiedä, meneekö se näistä vaatimuksista läpi? Olen vähän sellainen kokkaaja, että kun saan jonkun ruuan päähäni, se täytyy tehdä sieltä alta pois, ennenkuin osaan inspiroitua mistään muusta. Luulen, että muut ruuat ei oikein maistukaan niin hyvälle, kun päässä pyörii mustamakkara tai haaveilen lohilaatikosta. Hassua.

Koitan ehdottaa tänään sitä pataa. Ollaan nyt syöty tosi kevyesti viimeiset viikot; lohta, salaattia, valkosipulia, soppaa, riisiä ja kanaa; joten välillä voisi repäistä ja tehdä raskaamman ruuan jauhelihasta ja pastasta. Luulen, että päädytään vihannesten dippailuun, sen suuntaisia kommentteja tänään aiheesta tuli, mutta koitetaan kuitenkin.

Päähänpinttymäni ei anna periksi. Kummallista, miten entisenä kasvissyöjänä tuollaisen makaronipadan makustelu suussa houkuttaakin :)

Huomenna on viikon herkuttelupäivä. Tällainen herkkuja-vaan-yhtenä-päivänä-viikossa -käytäntö on jostain meille hiipinyt asuntoon. Ei minulla sitä vastaan mitään ole, päinvastoin. Hyvä niin. Kiusaukset heti kuriin, liialliset sellaiset. En niin välitä karkeista, pullasta, keksistä tai jätskistä; se mun juttu on perunalastut. Just se herkku, mikä on epäterveellisin. Luulen ainakin niin. Kuten huomaat, en ole näihin asioihin vielä kovin perehtynyt. Kaapissa on pikkupussi, jota en itse ole edes ostanut, eikä sitä ollut lupa eilen vielä avata.

Huominen herkuttelupäivä on juuri huomenna sen vuoksi, että meille on tulossa vieraita. Tarkoituksena on tehdä ruokaa yhdessä ja katsoa sitten Kummelin Jackpot. Taas kerran minulle, mutta meneehän se neljännenkin kerran. Aiemmin puhuttiin että tehtäisiin tortilloja, joten se voi nyt kallistaa tämän päivän ruuan sinne vihannesosastoon. Kalapataa voisi myös tehdä, puolisolla on Kreikasta kokilta itseltään ja kokin itsensä kanssa tehty resepti tallessa, jota on aiemmin tehty hyvällä menestyksellä monta kertaa. Toisaalta, kalaa on syöty melkein koko viikko. Soppa ei inspiroi eikä kana. Tonnikalasta en tykkää. Vihanneslinjalle siis kai. Papumuhennos?

Minusta tulee isona Kirjailija

Tuon lauseen muistan pikkulikkana useinkin päästäneen suustani. Suunnitelma oman kirjan tekemiseen ja julkaisuun oli aikanaan jo valmiina. Kirjoitan juttuja päiväkirjaani, ainakin 30 erilaista, ja sitten kummisetä sen julkaisee. Hän on töissä paikassa, jossa on oma pieni paino. Ja jos hän ei pysty tai saa tai osaa (mitä vahvasti epäilin), hän tietää niin paljon ihmisiä, että osaa minusta oikealle sellaiselle puhua. Kun kirjani on julkaistu, menen kirjastoon ja lainaan sen sieltä itselleni. Se olisi hauskaa.

Kirjailijan ohella muistan suunnitelleeni tulevani isona eläinlääkäriksi, opettajaksi (lähinnä siksi että opettajilla on pitkä kesäloma), arkkitehdiksi, lääkäriksi ja koirankasvattajaksi. Lukioikäisenä lainasin pääsykoekirjoja monelle eri alalle, lähinnä luonnontieteiden pariin. Valmistuin ammattiin vuosia sitten ja olen töissä ihan eri alalla ja tehtävässä, joista en aiemmin tiennyt mitään. That´s life.

Eri ammattihaaveiden ja Isona olemisen pohtimisista tuo kirjailijaksi tuleminen edelleen on mielessä. Olen aina kirjoittanut. Pienenä minulla oli aina päiväkirja tai paksu vihko, johon keräsin kirjaston kirjoista runoja ja loruja talteen ja kirjoitin sekaan omiani. Yläasteella ja lukiossa kirjoitin ajatuksia paperille. Lukion jälkeen muutaman vuoden kuluttua sairastuin masennukseen ja kirjoittaminen oli silloin ainut keino jäsennellä ajatuksia, maailmaa ja todellisuutta itselleni. Vuosia sitten lähetin runokokoelman kustantamoon, joka tuli tietenkin takaisin hylättynä. Odotin saavani siitä jotain palautetta, vinkkiä tai kommenttia, mutta vastauskirje ei sellaista sisältänyt. Se harmitti enemmän kuin se että sepustustani ei julkaistu. Onneksi ei. Nyt on ollut muutaman vuoden tauko, mutta syksyn aikana olen aloittanut kirjoittamisen uudelleen. Ei mitään hienoa eikä systemaattista tai säännöllistä. Kirjoitan, puran ajatuksia mielestäni pois, kirjoitan tunnelmia, kokemuksia ja oivalluksia ylös. Kirjoittamisen kautta määritän itse itseäni. Se on ilmaisuni keino.

Syksyn aikana olen kehitellyt ideaa omasta kirjasta enemmän. Oikeastaan minulla on kaksi ideaa; toisistaan ihan erilaiset ja poikkeavat ja niitä olen haudutellut jo useamman vuoden ajan. Projekti ei ole vain edennyt. Olen ollut jumissa, kiireinen, väsynyt, kaikkia mahdollisia verukkeita alas istumiselle ja rauhoittumiselle. Elämäntilanteet ovat olleet vauhdikkaita enkä siinä myllerryksessä ole ehtinyt paljoakaan miettiä, olen vaan mennyt ja tehnyt muuta.

Lyhyiden tekstien kirjoittaminen on helpointa. Runot ja pienet tarinat syntyvät luonnostaan. Ajatus esseen, pakinan, novellin tai hui!... romaanin kirjoittamisesta kauhistuttaa niin paljon että jumiudun heti. En osaa mieltää tapaani kirjoittaa minkään luokan tai kastin alle enkä oikein tiedä ovatko ne nyt sitten runoja, tarinoita, sananlaskuja vai mitä lie. Mun juttuja.

Kynnys tekemiseen on kova, sillä olen itselleni armottomin tuomari. Tekstin pitäisi olla valmis ja loppuunhiottu jo siinä vaiheessa kun se kädestä paperiin tai koneen ruudulle siirtyy. Kirjoitan tunteella ja siinä hurmoksessa ei ole aikaa miettiä kirjoitusvirheitä. Ne kuitenkin raivostuttavat tekstiä lukiessa. Jos taas lähden muokkaamaan tekstiä, se muuttuu alkuperäisestä hurmoksesta hiottuun ja versioon kaksi. Hankalaa. Haluaisin olla ilmaisussani Nerokas, Taitava, Terävä ja Sivaltava, heti kertalaakista.

Kirjoituksiani ei ole juuri kukaan lukenut. Ne ovat olleet liian henkilökohtaisia. Toinen syy on se, että kirjoittamistani on aiemmissa ihmissuhteissa väheksytty ja lytätty linttaan. Entistä hanakammin olen siten luomuksiani pitänyt piilossa. Minussa on kuitenkin voima ja rohkeus lisääntynyt, sekä uteliaisuus palautteen saamiseen, joten haluan kokeilla, miltä se tuntuu kun joku pääsee kurkkaamaan pääni sisälle. Ei keskustellen eikä ihmissuhteiden kautta, vaan anonyymisti. Maailmassa on niin paljon ihmisiä ja osa heistä ajattelee osasta asioita samalla tavalla kuin minä, joten osa ihmisistä on aina samalla puolella. Lohduttavaa, eikö!

Mutta takaisin asiaan. Mielessä pyörii idea runokokoelmasta kolmella eri teemalla, jotka kytkeytyvät ajallisesti toisiinsa. Henkilökohtaista, kipeää, surullista, valaisevaa. Luulen, että suurimmalle osalle liian rankkaa, mutta ehkä silmiä pitäisi hiukan avata lisää. Toinen idea on lastenkirja, jossa on runoja, loruja ja tarinoita. Päähenkilöinä ovat kaikki ne ihanat koiruudet ihanine kummallisuuksineen, joita olen saanut tuntea. Tai sitten siirryn suunnitelmassani puiden maailmaan ja loruilun ohella välitän ympäristötietoutta. Ideasta nro 1 on periaatteessa jo tehty raakatyö (lue: hurmosvaihe), mutta hiominen on vielä edessä.

En tiiä mitä tästä tulee... Olisi niin hienoa käydä se oma opus lainaamassa kotiin :)

torstai, tammikuu 24

Suojuoksua

Ostin viikko sitten sykemittarin. Aikas lailla heräteostos se varsinainen mittarin hankinta, mutta olen ollut päätökseen tyytyväinen. Vielä ei kunto salli hikistelyä eikä puuskuttamista, mutta iltalenkeillä olen mittaria opetellut käyttämään. Tuntuu varsin näppärältä ja sopivan yksinkertaisen monimutkaiselta käyttää. Insinöörillä pitää aina kai olla jotain päänvaivaa ja ratkaisukeskeistä, mitä ikinä tekeekin....

Kummalliselta tuntuu opetella ajattelemaan omaa tekemistään numeroina ja prosentteina. Tietokoneen ohjelmisto kertoo sykkeet, keston, rasitustason, kalorikulutuksen ja kello piiskaa tekemään harjoitusta samalla kun sitä teen. Lisäksi se tekee suunnitelman tulevien päivien reeneiksi. Hienoa, vaikuttavaa ja ajatuksia herättävää. Tiesin, että olen rapakunnossa ja laiska, mutta kun säädän pohja-asetukset sinne kaikista pienimmille tasoille ja aktiivisuusluokkiin, ei mieltä kovin paljoa ylennä. Pohjalta ei voi kuin ponnistaa ylöspäin, joten mittarin hinta tulee nyt hyödynnettyä tehokkaasti. Paljon tehokkaammin kuin huippu-urheilijoilla vai mitä!

Puoliso hankki oman mittarinsa viikkoa minua aikaisemmin ja on jo päässyt kuntoilussaan vauhtiin. Minä siis hiihtelen perässä. Yhdessä koitamme toisiamme tsempata ja miettiä muutoksia ruokavalioon ja ruokailutottumuksiin. Se on hyvä, sillä yksin ollessani aikas nopeasti varmaankin lannistuisin. Uhkanahan on nyt omalla kohdalla se, että toipilaana en saa vielä mitään tehdä ja tämän päivän innostus ja malttamattomuus saattaa helpostikin muuttua ihan muihin juttuihin keskittymiseen.

Motivaattorina on nyt vaan (tällä kertaa, ennenkin on siis aloitusta kokeiltu) oma terveys ja työkyvyn ylläpitäminen, ihan oikeasti. Painon suhteen ei ole ongelmia, tosin noin viisi kiloa olen suunnitellut pudottavani pois. Ainakin. Ruokavalio on ollut hyvä jo aiemmin, mutta siihen pitää enemmän silti kiinnitää huomiota ja opetella säännölliseen ruokailuun. Töihin palatessa eka tavoite on se, että työpäivän aikana edes syön jotain; aika kun kuluu kiireessä ja paniikissa tekemiseen eikä ruokatuntia yksinkertaisesti voi pitää....

Tavoitteena on siis
- painon keventäminen ja ruokailutottumusten tarkistus
- kuntoutuksen suunnittelu lääkärin kanssa ja sitten kun lupa annetaan niin
- fysioterapia, hieronta, kuntosali, jumppa, kävely
- 2-3 kertaa viikossa hiki
- lumien lähdön jälkeen töissä käynti fillarilla (=18 km päivässä)
= parempi olo ja mieliala

Huipputavoitteena, jota en uskalla kenellekään ääneen sanoa vaan vain kirjoitan sen äänettömästi, on juoksusta tykkäämisen alkaminen. Haluaisin opetella pitämään juoksusta ja saamaan itseni siihen kuntoon että jaksaisin juosta edes puoli kilsaa putkeen ilman happikatoa. En edes yritä tätä nyt, sillä se tulisi olemaan todellista suojuoksua :)

Tänään pitäisi tehdä lenkki, ihan kävellen. Mietittiin nilkkapainojen hankintaa, ne voisi sopivasti tehostaa jalan nostoja. Joskus aiemmin olen juoksutreeneissä niitä käyttänyt, ja hyvin ovat toimineet. Ootellaan puolisoa töistä kotiin, jos lähtisi sitten käymään kaupassa.

Vinkkejä, kommentteja sykemittareista ja niiden avulla harjoittelusta ja erityisesti sopivan pehmeästä kuntoilun aloittamisesta toipumisen ja jaksamisen ehdoilla otetaan vastaan!!!