Vyörymistä

Tämä tunne ja elämä, olotila, vyöryy nyt täysillä ylitse.
Velloo päällä,
tainnuttaa ja ahdistuttaa.
En saa happea.
Kävelen ympäri asuntoa,
en saa asioita tehdyksi.
Tuntuu että halkean.
Pelkään itkemistä,
sitä vyöryä minussa sisällä.

Kulunut viikko on mennyt lopulta nopeaan. Minä toivun fyysisesti, muistot olleesta elämästä ovat enää pienet. Tunnen sen yhä kehossani vahvoina oireina, levottomina unina, nipistelyinä joltakin, joka on siirtynyt taivaalle tähdeksi, sen toisen viereen. Tyhjenen, niin monella eri tavalla.

Emme paljoa siitä puhu. Mietimme ehkä enemmän. Vain sen pakollisen, mikä täytyy kysyä. Miten voit? Saitko nukuttua? Särkeekö vielä? Minä itken. Enimmäkseen vielä hiljaa ja salaa, mutta kyyneleet alkavat puskea läpi. Nieleskelen koko ajan ja pelkään katsoa silmiin. En pysty enää pidättelemään katseen kohdatessa. Välttelen, hiljenen. Olen yksin.

Sanana se tuntuu entistä kauheammalta, keskenmeno. En ole uskaltanut sitä vielä sanoa ääneen. Huomaan surevani uusia asioita, joita en ehtinyt vielä raskaana ollessani edes miettiä; isoveljeä, pikkusisarusta, kahta sänkyä rinnakkain. Huomaan surevani myös aiempaa menetystäni ja käyn niitä hetkiä mielessäni läpi yhä uudelleen ja uudelleen. Nyt emme ehtineet nähdä toisiamme ultrankaan välityksellä, joten täydennän sitä kaipuutani muistelemalla ensimmäistäni.

Ja vaikka välillä tuntuu oudolta se, että miten sydämeen olisi voinut toinen lapsi mahtua, tuntuu juuri nyt siltä, että se on tarpeeksi iso kolmellekin. Jokainen heistä on ollut minun, vaikka vain yhden olen saanut syliini saakka.