Kevään alla

Tämä päivä on ollut täynnä välähdyksiä. Tiedäthän, sellaisia ohikiitäviä ajatuksia ja kokemuksia, jotka saavat pysähtymään. Ehkä se johtuu siitä, että aamulla päätin tehdä päivästäni paremman. Huomata asioita ja merkityksiä ja olla niistä kiitollinen, mitä ikinä sitten eteen tulisikaan. Nyt, illalla, kuutamon loistaessa sälekaihdinten välistä, olen iloinen siitä, että onnistuin. Olen käynyt tunteiden laajan kirjon päiväni aikana läpi.

Etenin hitaasti. Kiertelin satunnaisesti vastaantulevia kauppoja ja piipahdin sisään vain siksi, että en ole kuukausiin tai jopa vuoteen niissä käynyt. Hymyilin myyjille, tervehdin. Kiitin oven aukaisusta. Naisten vessassa intouduin keskustelemaan ventovieraan ihmisen kanssa ja se tuntui hyvältä. Tuntui, että tulin huomatuksi ja nähdyksi. Olin jotenkin inhimillinen. Katselin rakennuksia, rakennustelineitä, vastaantulevien ihmisten kenkiä ja mietin, miksi osalla on vielä täysi talvivarustus päällä ja osa on pukeutunut jo liiankin kevyesti. Huomasin, että kaupunkiin oli tullut paljon uusia liikkeitä, joista en ole ikinä kuullutkaan. Ja että joku paineli menemään jo shortseissa ja sandaaleissa. Kun aloin pohtimaan sitä, koska viimeksi olen täällä kävellyt, näitä katuja pitkin, ilman kiirettä ja yksin, piti pysähtyä. Siitä on aikaa.

Menin kahville ja kirjoitin ostamani postikortin valmiiksi. Toivon, että se ehtii oikeana päivänä perille. Siinä istuessani harmistuin siitä, että minulla ei ollut baskeria. Punaista sellaista. Sillä mikäpä olisi voinut olla somempaa ja hauskempaa kuin istua keskellä arkipäivää kahvilassa ihmisvilinän keskellä baskeri päässä croissantia syöden.

Parturissa seurasin kellosta sekunteja ja minuutteja ja odotin vain sitä, että tämä kamala reuhka muuttuu joksikin selkeämmäksi. En uskaltanut lyhennyttää niin paljoa kuin suunnittelin, arastelin. Kampaajan kanssa hihittelimme tiuhalle sänkikasvustolle, joka muutaman sentin mittaisena puskee läpi pitkien hiusten lomasta, ämän kamalan hiirenhännän ja soiron seasta. Lähdin hymy suupielessä pois. "Katsokaa, tässä kulkee nainen, tyttö, ihminen, joka näyttää taas normaalilta, joka kulkee kuten muutkin ihmisten ilmoilla, ostaa tavaratalosta asioita ja matkustaa linja-autolla. Siis varsin normaali tapaus!" Olisin voinut huutaa sitä mantraa ääneen, mutta jokin siveellinen minussa esti sitä tapahtumasta. Päädyin salaa hihkumaan asiaa sovituskoppiin.

Repäisin. Ostin jotain itselleni. Housut, neuleen ja paksun kaulahuivin. Kevään tulosta huolimatta. Alennusrekissä ollut huivi ei olisi enää enempää voinut näyttää minulta, joten se oli vain pakko ottaa mukaan. Tuoksuttelin erilaisia rasvoja, hajusteita, saippuoita ja päätin hemmotella itseäni yhdellä sellaisella.

Poliisiasemalla ei ollut suurta jonoa tällä kertaa. Ehdin hetken istua ja miettiä, miten asiani tiskillä esitän. Esittelenkö itseni, ojennanko vaan passin ja annan virkailijan siitä lukea vai tarvitsenko pätevämmän ja pidemmän perustelun. Hermostutti. Kun vuoroni tuli, menivät pasmat saman tien sekaisin. Joten istuin penkille, lykkäsin passin naiselle kouraan ja sanoin: "Tulin hakemaan poikani henkilökorttia." Hyvin se kai meni. En muista, mitä minulle sanottiin takaisin tai kysyttiinkö ehkä jotain. Mietin vain sitä, miten hyvältä tuon lauseen ääneen sanominen tuntui. Siinä minä istuin ja odotin, että saisin poikani henkilöpaperit. Minun poikani, olin jonkun äiti. Ensimmäistä kertaa äidin roolissa asioiden. Nousin ylös ja jäin vain katsomaan korttia, jossa oli pienen pojan kuva kolmessa eri kohdassa. Nauratti, hymyilin. Olin sanomattomalla tavalla ylpeä. Selkänikin oli jotenkin suoremmassa ja ryhtini parempi, askeleeni varmemmat.

Kirjakaupassa olisi voinut olla ikuisuuden. Minulla oli kuitenkin aikaa vain muutaman minuutin verran. Kaikesta näkemästäni ja kokemastani hullaantuneena ja väsyneenä olin jo missannut kaksi bussia, ihan vain pysäkillä seisten. Selkää ja vatsaa särki, olo alkoi huononemaan. Viimeisten päivien tapahtumat nousivat sitä kautta mieleen takaisin ja tuli jo ikävä kotiin. Peiton alle, sängyn pohjalle, kainaloon. En halunnut enää myöhästyä yhdestäkään bussista.

Linja-autossa istuessa huomasin, miten alitajunta tekee työtään koko ajan minun sitä rekisteröimättä. Olin ylpeä siitä, että olin pystynyt olemaan iloinen suurimman osan päivästäni ja unohtamaan surulliset asiat. Aivan kuten aamulla ajattelin ja päätin. Kun viereeni istui raskaana oleva nainen, huomasin kuitenkin sanovani itselleni, että "tuo oli kahdeksas tänään nähty maha". Muistin, että naistenvessassa pohdin sitä, olivatko roskikseen jätetyt terveyssiteet ihan vaan kuukautisten vuoksi käytettyjä vai olikohan kävijällä myös ollut keskenmeno päällä. Ja kahvilassa kahden lapsen kanssa ollut äiti aiheutti pahan mielen, siksi se croissantkin taisi mennä vähän väärään kurkkuun.

Ylös ja alas. Sivulle ja taakse.
Askel eteenpäin, toinen takaviistoon.
Niin minä kuljen.
Kuten kevätkin,
minäkin välillä hehkun ja loistan
ja itken sulamisvesiä virtanaan.

Tämä aika ja elämä on ollut pelkkää yllätystä toisensa perään. Jotta uskaltaisin aidosti innostua ja iloita, täytyy se minun nyt erikseen päättää tehdä niin. Mihinkään muuhun en jaksa enkä kykene. Pelkään pahinta ja toivon parasta, vaikka en enää uskalla edes ajatella, mitä ne voisivat olla.

Kaikki on näköjään mahdollista.