Palasia

Elämä etenee jaksoittain. Pieninä palasina. Aamulla kiukuttelen peiton alla sitä, että täytyy nousta ja illalla, peiton alle takaisin kömpiessä, olen kiitollinen siitä, että selvisin päivästä. Päivät vaihtuvat, kellonaika vaihtuu. Tuijotan elämää ikkunasta ja unohdan mennä siihen mukaan. Olen sivustakatsoja, väsynyt seuralainen, pummilla matkustava.

On kulunut kuukausi siitä hetkestä, jolloin olimme ultrassa. Minä mietin, mitä tässä välissä oikein on tapahtunut. Mihin aika on mennyt? Ulkona on yhtä paljon lunta kuin silloinkin, vaikka välillä näkyi jo vihreää. Olen liikkunut paikoissa, viettänyt aikaani ulkomailla saakka, käynyt lääkärissä, suorittanut kurssin ja tentin kouluun, ollut liikkumassa, kasvattanut rairuohoa ja opetellut tekemään näkkileipää. Nyt tuntuu siltä, että aika ei liiku mihinkään. Sama huone, sama asunto, sama sää, samat ajatukset, sama mieli. Maailma ulkopuolella liikkuu, minä en. Muistan palasia sieltä ja täältä, mutta miten asiat johtivat toisiinsa.... sitä pitää jo miettiä erikseen.

Poika vanhenee tänään taas kuukaudella. Seuraavan kuukauden päästä on yksivuotispäivä. Meillä vuoden vanha lapsi, ajattelen ja kauhistelen asiaa. Aika menee vauhdilla, etenee salakavalasti ja jotenkin onnistuu huijaamaan minua ihan täysillä. Kun kuukaudet etenevät näin nopeaan, löydän itseni kohta jo töistä, pojan hoidosta, arjen ja kodin sekaisena. Ja minut itseni, mieleni...? En tiedä, selkenenkö vai muutunko entistä ahdistuneemmaksi.

Aika käy vähiin. Tuntuu, että ilma ja happi loppuu. Minun on ratkaistava se, miten tästä mennään eteenpäin siten, että tuntisin eläväni enemmän. Että olisi parempi olla.