Unelmia toteuttamassa

Kukaan ei voi palata menneeseen ja tehdä uutta alkua, mutta kuka tahansa voi aloittaa tänään ja tehdä loppumatkan haluamansa kaltaiseksi.

Tässä ajassa on jotain erityistä. Tämän kuluvan vuoden aikana on tapahtunut useita asioita, jotka ovat olleet minulle merkittäviä jollain perustavanlaatuisella tavalla. Osa on ollut hyvin pieniä ja arkisia, osa taas isoja ja mullistavia. Sellaisia, jotka saavat ahdistumaan, stressaamaan, masentumaan, kyseenalaistamaan kaiken.

Viime viikkoina olen pysähtynyt miettimään kulunutta vuotta tarkemmin. En kovin tietoisesti tosin, vaan tavalla, jossa tapahtumat ja henkilöt ovat tulleet mieleeni eri asiayhteyksistä. Olen nähnyt unia, olen kuullut kappaleita, joita en ole kuullut vuosiin tai vuosikymmeniin, olen löytänyt tavaroiden joukosta papereita ja esineitä, joiden olemassaolosta en enää edes tiennyt. Menneisyyteni puskee jostain syystä arkeeni läpi minun sitä erityisemmin tahtomatta tai sitä järjestelemättä. Se tuntuu merkilliseltä ja kummalta; mitä tämä nyt on? Ahdistun, kipuilen, näen painajaisia, kroppani oireilee. Kiukuttelen; ihan niinkuin ei muutenkin olisi tarpeeksi paljon mietittävää ja ratkottavaa. Muistojen ja koettujen tunteiden läpikäyminen on ajoittain rankkaa.

Vuoden alussa päätin muuttaa asioita ja toivoin, että saan elämäni isojakin suuntaviivoja määritettyä uudelleen. Niin monta vuotta oli mennyt jatkuvassa kaaoksessa ja kriisistä toiseen selviytymisessä. Mieleen tuli ajatus siitä, että mitä jos vain pysähtyisin ja kuuntelisin ja antaisin kaikelle uudelle tilaa ja valtaa nousta esiin? Mitä tapahtuisi, jos osaisin ja uskaltaisin kuunnella itseäni, löytää perimmäiset syyt ja toiveet ja jopa sanoa ne ääneen, kertoa jollekin? Toteuttaa itseään ja haaveitaan, olla sopivalla tavalla itsekäs? Jos opettelisin pysähtymään siten, että teen siitä itselleni projektin, olen määrätietoinen? Järjestän arkeeni asioita uudella tavalla, otan itselleni aikaa ja ilmaisen myös muille mielenkiintoni kohteita. Kuuntelen intuitiotani ja tartun kiinni asioihin, joita eteeni ilmaantuu. Kuljen silmät auki ja opettelen katsomaan uudella tavalla.

Se on ollut vaikeaa ja myönnän, että ajoittain olen unohtanut koko asian. Olen yleensä edelleen se heikko, kiltti ja tunnollinen tyttö, joka painaa oman tahtonsa kasan alimmaksi muiden hyvinvoinnin vuoksi. Arki ohittaa vapaa-ajan ja itsensä kehittämisen, parisuhde "hoituu" arkea pyörittäessä. Ylevät ajatukset itsensä kehittämisestä ja elämänsä suunnan muuttamisesta unohtuvat aika helposti. Niin se vain on, kun hoitaa lapsiperheen arkea, kahden aikuisen työssäkäynnit ja opiskelun.

Nyt kuitenkin tuntuu siltä, että jotain ituja on lähtenyt kasvamaan. Vuoteni on edennyt jonkinlaisissa jaksoissa, joissa jokaisessa on ollut oma haasteensa, jonka olen selättänyt ja josta olen oppinut. Alkuvuonna päätin panostaa opintoihin, joten hankin opinnäytetytölle tilaajan ja aloitin sen työstämisen. Kesä meni kirjoittaessa, kun mies ja poika olivat lomalla. Kesällä päätin tehdä työtilanteelleni jotain, joten nostin töissä kissan pöydälle. Minut järjestettiin sieltä ulos ja kahdessa päivässä muutuin työssäkäyvästä työttömäksi. Samaan aikaan sairastuin ja sairastan edelleen, odotan lisätutkimuksiin pääsyö. Keskitin kuitenkin ajatukseni opintoihin, jotka sain toissaviikolla päätökseen. Aikamoista suorittamista kaiken kaikkiaan aikataulujen, arvosanojen ja deadline:n kanssa. Suorittamisessa, siinä minä olen hyvä, sillä kun minulla on olemassa tavoite ja aikataulu, pystyn toimimaan. Tarvitsen jotain konkreettista mitä odottaa, jotta pysyn toiminnassa ja aktiivisena. Kaksi uutta ovea onkin nyt auki pätevyyden ja työn suuntaan.

Ovia on avautunut näiden lisäksi myös henkiselle puolelle. Onneksi. Se puoli minussa haluaa myös suorittaa, mutta eihän homma niin oikeasti mene. Omien ajattelumallien muuttaminen ei tapahdu aikataulujen mukaan. Uuteen kasvaminen, menneisyyden hyväksyminen ja itsensä arvostaminen vaativat aikaa. On pelottavaa pysähtyä, kuunnella, katsella ja tajuta niitä sisältä kumpuavia tunteita ja viestejä siitä, mitä minä oikeasti haluan ja mikä minut tekee onnelliseksi. Varsinkin silloin, kun ne ovat vahvassa ristiriidassa siihen, mitä elämä parhaillaan on ja mihin suuntaan se nykytilassaan näyttää etenevän. Ajoittain iskee paniikki ja ahdistus siitä, miten hukassa sitä jotenkin itsensä kanssa on. On vaan katkera elämälle ja sen tapahtumille ja sättii itseään omista valinnoistaan ja tyhmyyksistään. Ja kun olisi tarpeen tätäkin ongelman ratkaisua suorittaa, hätäpäissään koittaa keksiä perustavanlaatuista ratkaisua, joka poistaisi pahan olon ja ahdistuksen hetkessä.

Ei uusi työ löydy nyt. En minä muutu heti. 
Ei elämä ympärilläni jousta niin paljoa, että voisin aloittaa uuden alun tänään. 
En pysty hetkessä henkistymään niin paljoa, että voimani kantaisivat arjen haasteiden ylitse kaiken aikaa. Minä sorrun ja vajoan jatkuvasti, 
kahlaan päivissä siten, että selviän iltaan.
Jaksan miettiä tulevaa ehkä seuraavaan päivään saakka.

Jotain kuitenkin on tapahtunut. Uudet ajatukset ja voimat minussa ovat vahvistuneet ja ruokkineet muiden positiivisten asioiden ilmentymistä arkeeni. Ymmärrän nyt, että elän elämässäni vaihetta, jossa suunta muuttuu ja minä sen mukana. Ja nyt tarkoitan nimenomaan niitä isoja linjoja; työtä, ammattia, parisuhdetta, perhettä, itsestään huolehtimista, asioiden laittamista oikeampaan järjestykseen. Se, että isoja asioita tapahtuu suht tiiviissä tahdissa on osittain sattumaa, mutta vahvasti myös minun itseni aiheuttamaa. Vaikka tuntuu että se arki jyllää kaiken muuttumisen ylitse, tapahtuu niitä muutoksia siellä taustalla hiljalleen koko ajan. Minun täytyy malttaa ja antaa muutokselle ja asioille aikaa tapahtua.

Sähköpostissani luki yhtenä päivänä näin: "Opi välillä pysähtymään. Muuten mikään arvokas ei ehdi saada sinua kiinni." Sitä olen ajatellut päivittäin, siitä on tullut jonkinlainen mantra ja peruste armollisuudelle itseä kohtaan. Minä olen tainnut osata olla kuitenkin jo vähän auki, kuunnella ja katsoa. Pysähtyä. Elämä on lähtenyt kulkemaan suuntaan, johon haluan sen menevän.

Juuri nyt, juuri tänään, ajatus tulevista päivistä ja taas yhden palasen loksahtamisesta paikalleen kutkuttaa. Luulen, että menneisyyteni on noussut pinnalle syystä. Jotta voin mennä eteenpäin, on minun työstettävä sivuun painetut kipupisteet pois alta. Menneisyyden asioita en voi ikinä kokonaan unohtaa eivätkä kaikki haavat koskaan parane täysin, mutta luulen, että pystyn nyt nousemaan niiden yläpuolelle. Vuosien jälkeen on tullut aika, jolloin sallin itseni katsoa peiliin ja löytää sieltä kasvot ja ihmisen, joka aidosti hymyilee jo takaisin. Kolhujensa, pettymystensä ja arpiensa kanssa. Se olen kuitenkin minä; menneisyydestäni selvinnyt ja vahvaksi kasvanut, sisukas nainen, jolla on vielä mahdollisuus aloittaa alusta.

Elämä on joka päivä. Ei vasta huomenna eikä enää eilen.
Eilinen on tehnyt minusta tämän, mitä nyt olen.
Tänään määritän sitä, mitä olen huomenna.
Ja huomenna,
huomenna on haaveiden ja unelmien toteutumisen aika.