Voimallisuutta

En keksi parempaa otsikkoa niille ajatuksille, mitä mielessäni pyörittelen. Sitä sekamelskaa ja kaaosta on vaikea lähteä kuvaamaan, purkamaan sanoiksi, mutta minun täytyy koittaa. Tähän kipuiluun ja ahdistukseen on tultava loppu, olen jo niin puhki.

On ollut voimasanoja ja -tekoja, voimallisia tunteita. Kiukuttelen ja sätin itseäni, ruoskin jopa sanallisesti. Pahassa olossani jätän syömättä ja koen jonkinlaista tyydytystä siitä näläntunteesta. Kyllä, se on minun tapani olla "itsetuhoinen", se on aina ollut niin. Ei kovin fiksua oman jaksamisen kannalta, mutta onneksi sentään en ole totaalisessa syömälakossa. Siihen en pysty. Joskus aiemmin on itsetuhoisuuteni mennyt hieman pidemmälle, mutta enää en siihen pysty. Ajattelen sitä kyllä ja mietin aiempia motiivejani ja päätöksiäni, mutta enää ja nyt ei ole sellaisten asioiden aika.

Ajatukset käyvät välillä syvällä, sellaisissa mietteissä, joista tunnistan masennuksen ja voimakkaan sellaisen. Olen ollut tässä pisteessä jo aiemminkin, joten diagnoosia ei tarvitse mennä lääkäriltä hakemaan. Tiedän tapani ja ajatuksieni logiikan ja tunnistan minulle tyypillisen oireilun. Tiedän jopa keinoja, jotka ovat aiemmin auttaneet ja joilla olen päässyt tästä yli. Vaikka syyt ovat taas erilaiset, ovat ne samat teemat siellä taustalla kummittelemassa. Minun heikkouteni ja kompastuskiveni, jotka uudelleen ja uudelleen nousevat pintaan, kun elämässä tapahtuu muutoksia tai olen tilanteessa, jossa niitä pitäisi tehdä.

Olen rutiineihin turvautuva en uskalla pyytää apua, olen huono ottamaan riskejä ja kaikista huonoin, kaikista, olen kertomaan siitä, miltä minusta tuntuu. Kun lopulta olen siinä pisteessä, että suu aukeaa, ollaan jo pitkällä pohjamudissa ja uupuneena ja koko tilanne on jo itsessään absurdi. Hysteerinen nainen itkee ja purkaa sellaisia asioita, jotka oikeasti ovat tässä maailmassa pieniä murheita eikä saa olotilaansa ja elämäänsä ojennukseen. Ympärillä olevat hätkähtyvät, pelästyvät ja minulle tulee tunne siitä, että teen vaan kärpäsestä härkäsen ja jatkan itseni vähättelyä. Tiedän ja tajuan kyllä realiteetit, sillä analysoin ihan kaikkea kaiken aikaa. Järki kertoo, missä mennään ja mihin olisi hyvä suunnata, että muutos tapahtuisi ja tästä hetkestä ja tunteesta pääsisi eroon. Se on vaan se sydän ja tunne, mikä laittaa vastaan ja haparoi. Elän elämääni järjen mukaan enkä vieläkään uskalla luottaa omiin tunteisiini ja niihin ajatuksiin, mitkä ovat minua itseäni. Ja ne tunteet kun vallitsevat joka paikassa ja koko ajan, niin käyn itseni kanssa kamppailua ihan koko ajan.

En luota enkä arvosta itseäni tarpeeksi. Olen epävarma. Haluaisin uskaltaa hypätä ja katsoa rohkeasti sitä, mitä eteen tulee ilman, että alkaisin murehtia epävarmuudesta.

Sillä kun mietin elämääni taaksepäin, olen kuitenkin noita hyppyjä aiemmin tehnyt. Olen niihin pystynyt. Ääritilanteessa tosin, aina silloin kun oma jaksaminen on kortilla, mutta kuitenkin. Tällä kertaa panoksena on kuitenkin muitakin ihmisiä kuin minä, en voi ajatella itsekkäästi. Tai sillä "millään ei ole mitään väliä" -meiningillä, kuten aikaisemmin, sillä nyt minun tekemisilläni on väliä.

Kuten on myös minun jaksamisellani ja onnellisuudellanikin. Myös muille kuin itselleni.

Tänään aloitin suuni avaamisen neuvolassa ja se oli juuri niin kamalaa kuin pelkäsinkin. Kotona olin aivan puhki. Kun mies tuli kotiin, menin sängylle pitkälleni ja nukuin kaksi tuntia, sikeästi. Nyt, mieli työstää asioita jo uudelta kantilta. Sillä uskalsin! Miten uskaltaisin lisää? Mahdollisuuksia siihen kyllä tulee, sillä olen varannut ajan psykologille ja neuvolassa sovimme ylimääräiset käynnit kesälle ihan vain minun jaksamistani ajatellen. Seuraava askel olisi varmaankin puhua miehen kanssa tästä. Niin, me asumme ja elämme samassa asunnossa ja puhumme kyllä päivittäin, mutta siitä, mitä meille oikeasti kuuluu, ei ole puhuttu pitkään aikaan. Minä en osaa aloittaa sitä keskustelua siten, kuin haluaisin ja luulen, että mies ei tiedä, miten minua lähestyisi. Kun välttelen, kiukuttelen ja taidan kohdella häntä vähätellen vaikka en sitä tarkoitakaan. Olen kamala. Minun pitäisi myös kertoa asioista ystäville ja muulle perheelle. Ystäviä ei vain juurikaan ole ja tuntuu kohtuuttomalta kaataa omaa epävarmuutta ja ahdistusta heille kannettavaksi. Koen olevani vaivaksi ja energiasyöppö, huono ystävä. Omille vanhemmille puhuminen taas tuntuu liian raskaalta. He reagoivat asioihin niin voimallisesti että siitä tulee minulle enemmän surua ja murhetta kuin tukea. Siskon kanssa taas en ole läheinen ja vaikka voisinkin kertoa, koen hänen arvomaailmansa ja näkemyksensä loukkaavina. Ei hän niitä varmaankaan niin tarkoita, mutta jo pelkkä ajatus niistä kommenteista ja lohdun sanoista ärsyttää.

Joten, mitä tässä rupeaisi. Jotain pitäisi muuttaa. Isot kuvioita olen laskenut paperille ylös ja vaihtoehdot ovat pitkälti ne, että jatkan hoitovapaata ja me laitetaan talous tiukempaan kuriin ja samalla koitan saada opinnäytetyön valmiiksi ja paperit kouraan. Tai sitten menen syksyllä töihin ahdistumaan ja poika menee hoitoon, kuten nyt suunnitelma on, ja jossain siinä arjessa koitan saada opinnäytteen tehtyä. Tai sitten poika menee hoitoon ja minä jään kotiin tekemään opinnäytetyötä ja talous on vieläkin tiukempi. Tai irtisanoudun työstäni, kärsin kolmen kuukauden karenssin ja saan ansiosidonnaista, jonka aikana koitan valmistua ja etsiä oman alan työn, sellaisen joka motivoi eikä tee minua sairaaksi. Olen pohtinut eri vaihtoehtoja nyt jo neljän kuukauden ajan enkä osaa tehdä niiden välille eroa. Mietin, mikä on parasta pojan kannalta ja mikä taas tuntuisi minusta hyvälle ja miten mies ei kuormittuisi liikaa. Ja miten me taloudellisesti selvitään. Nyt ajattelen niin, että kukaan meistä ei ole onnellinen niin kauan kuin minulla on paha olo, joten ehkä sen mukaan tulisi priorisoida? Ajankohta valmistumiselle olisi tässä ja nyt ja niiden paperien saamisen kautta avautuu ovi motivoivimpien töiden saamiselle. Se vaatisi minulta vaan ponnistusta ja työn tekoa, sinnikkyyttä ja tahdonvoimaa ja jotenkin vaan tuntuu että olen nyt niin väsynyt, että voimia siihen muutokseen ei ole.

Aamulla on vaikeaa nousta ylös ja päivisin tulee ahdistuskohtauksia. Olen ärtynyt, hermostunut, kiukkuinen ja ilkeä. Ruokahalu on huono ja paino laskee. Kaikki energia menee siihen, että jaksan hoitaa poikaa ja touhuta hänen kanssaan, koitan antaa tämän mielialani vaikuttaa häneen mahdollisimman vähän. Onneksi hän voi hyvin, nauraa ja on onnellinen, joten en kai mikään maailman paskin äiti kuitenkaan ole, vielä ainakaan.

Tämän kaiken kirjoittaminen ylös, konkreettisiksi sanoiksi, ja ajatus siitä, että hetken päästä painan nappia ja lähetän tämän julkisesti luettavaksi, on absurdi. Mitä ihmettä? On vaan nyt olo siitä, että asiat on uskallettava sanoa ääneen. Ja minun tapauksessani kirjoitettava ne ylös ensin. Ehkä tämä "tempaus" ja rohkeus on sitä jossain syvällä minussa olevaa alkuvoimaa, joka lopulta saa asioita tapahtumaan ja päätöksiä syntymään. Sitä leijonaemoa ja oman itsensä puolustajaa, joka aiemmin luultavasti pelasti henkeni ja toisella kerralla takasi turvallisemman raskausajan. Mitä se tällä kertaa voisi saada aikaan... ehkä ison kasvun minussa ihmisenä ja ennen kaikkea äitinä ja puolisona. Sekä oman sydämen kuuntelemisena. Olen hukannut itseni ja nyt, tässä risteyksessä, tässä elämänsuuntien jumissa, pitäisi se oman suunnan tie osata valita oikein. Niin että meillä kaikilla olisi parempi olla.

Kerään itseeni voimaa pienillä asioilla. Sellaisilla hippusilla, jotka kuvastavat minua itseäni. Lempikukilla ja -yrteillä parvekkeella, rakkailla esineillä näkyvillä, musiikilla, villasukilla, metsän tuoksulla. Koitan saada itselleni säännöllisesti hetken omaa aikaa ja koitan poistua täältä neljän seinän sisältä pois. Sekä yksin että pojan kanssa. Haaveilen telttaretkestä, mahdollisuudesta kirjottaa ja lukea, käydä elokuvissa tai taidenäyttelyssä ihan yksin. Haaveilen siitä, että minulla olisi koira täyttämässä sydämeni isoa koloa edes osittain ja tehden minusta ehjemmän, enemmän itseni. Haaveilen siitä, että edes hetkeksi tulisi se hyvä tunne ja ajatus siitä, että juuri nyt ja juuri tässä on minulla hyvä olla, juuri näin.