Viimeistä viedään

... lokakuun päivää nimittäin.

Huomenna alkaa uusi kuukausi. Ja uudet kujeet? Tänään tuli tilille palkka ja laskujen maksun jälkeen ei naurata. Kelalta ei ole vielä tullut tietoa sairaspäivärahan suuruudesta, joten sitä odotellessa....

Olin eilen jälleen lääkärissä ja sairaslomaa jatkettiin tuonne marraskuun puoleen väliin. Esimies ei asiaan mitään kommentoinut, kertoi seurailevansa tilannetta ja palaavansa asiaan. Nyt sitten pohdin täällä kiukustumiseen saakka, että mitähän tuokin tarkoittaa? Työsopimusta ei ole vieläkään uusittu.

Olen pahalla tuulella ja piikit pystyssä. Raha-asiat huolestuttaa. Odotan aikaa neurokirurgille, magneettikuviin ja mahdolliseen leikkamukseen ja se pelottaa. Töistä en saa selvyyttä. Jahkaan ja jahkaan samoja juttuja päässäni edestakaisin enkä pysty keskittymään mihinkään muuhun. Lomalla sentään pitäisi keskittyä paranemiseen ja ottaa "rennosti", mutta taidan stressata enemmän kuin jos olisin töissä???

Pari päivää on tietokoneita täällä kotona päivitelty. Tänään pitäisi laajakaistan mennä poikki ja huomenna uuden operaattorin kytkeä omansa käyttöön, mutta saa nähdä kuinka käy. Kaikki aiemmat vastaavat vaihdot ovat aina menneet pieleen. Naurattaa, kuinka "riippuvaiseksi" netistä on tullut pitkän sairasloman aikana, kun ei mitään muuta oikein voi tehdä. Vaikka en konetta joka päivä avaakaan, niin tieto siitä, että en pääse nettiin jos haluan, ahdistaa.

Sama juttu on käynyt tv-ohjelmien kanssa. Niitä tulee katsottua todella harvoin, mutta muutamaan ohjelmaan ollaan jääty "koukkuun". Inhottaa, miten tuollainen rajoittaa elämistä ja tekemistä. Kotona olemisestakin tulee stressi ja kiire kun " saunassa täytyy ehtiä käymään ennen kuin se ja se ohjelma alkaa" tai "nyt on puoli tuntia aikaa pissattaa koira".

Mun täytyisi vaan päästä takaisin töihin.....

Piikkejäni nostaa entisestään tieto siitä, että tällaisena Pahantuulisuuden Päivänä minun täytyy lähteä ulos ja julkisesti näyttäytymään. Menen äidin kanssa konserttiin Tampere-talolle kuuntelemaan artistia, josta en edes pidä... Juuri nyt ei ihmisten ilmoille meneminen voisi vähempää kiinnostaa.

Koitan tsempata itseäni niin, että kun odotukseni ovat ihan nollassa niin kaikki tuleva on vaan positiivista ja yllättävää. Tästä illasta voi loppujen lopuksi tulla ihan kiva ilta. Kai?

Ketunkerä

Minä sinut näin ja tunsin.
Unessa, valveunessa, muistona, toiveena
Tai sitten sinä vain tulit käymään luonani
ja olit siinä, oikeasti
Taianomaisen hetken läsnä

Kaikki oli taas kuten ennen.
Me kummatkin olimme siellä, missä on
meidän oma paikka
Siellä missä haluaisin meidän edelleen olevan
Niin kuin mitään pahaa ei olisi ikinä tapahtunut

Olit sylini kokoinen kerä
silkkiä, siroa
täyttä koiranrakkautta
hännänhuipusta kuononpäähän

Ei meillä kummallakaan ollut mitään hätää
yläkerran puulattialla patjan päällä nukkuessa
ketunkerällä kainalossa
samoihin unelmiin nukahtaen

Enkeleillä taisi olla vapaapäivä
kun pääsit hetkeksi taas kainalooni nukkumaan

Kakkameininki

Maanantai ja sen mukainen olo. Kirjaimellisesti Maanantaiden Maanantai.

En ole uskaltanut katsoa sähköpostia perjantaina lähettämäni postin jälkeen. Voi olla että siellä on jokin palaute/vastaus niihin asioihin, joista työpaikalle laitoin. Siellä voi olla tietoa palkka-asioihini, joita pyysin viime viikolla tulleesta palkkalaskelmasta tarkistamaan. Nyt vaan ei pysty.

Askarruttaa kovasti tuo työ. Huomenna menen taas lääkärille ja melkein jo arvaan, mitä tehdään ja mitä tapahtuu. Enkä vieläkään saa asioita selvitettyä, sillä uskon että ne odottavat siellä keskeneräisinä niin kauan kunnes töihin palaan. Mikään ei ole kamalampaa kuin epätietoisuus!

Viikonloppu oli hyvä (oli kivaa!) mutta olin kipeämpi kuin hetkeen. Eilinen meni ihan tokkurassa ollessa kipulääkkeistä ja tänään sain kyllä itseni ylös sängystä ennen iltapäivää, vaikka olinkin ottanut nukahtamislääkkeitä eilen illalla. Parin nukkumattoman yön jälkeen oli taas pakko. Koitan olla tekemättä mitään. Koneellakaan en saisi olla. Selittelen tätäkin näpyttelyä itselleni sillä, että jos menen keskiviikkona töihin, on minun siellä pakko konetta käyttää ja nyt voin kotona testata, miltä se näpyttely tuntuu ja kipeytyykö siitä paikat. Tuntuu niin nololta, jos taas menen töihin muutamaksi päiväksi ja sitten palaan takaisin kotiin, kun ei vielä pysty.

On vaan toivoton olo. Tuntuu ettei ikinä parane eikä täällä kotonakaan kivaa ole olla, kun ei saisi mitään tehdä ja päivät on pitkiä. Palkkaa tulee vähän (onneksi kuitenkin jotain, Kelalle kiitos) ja talous täytyy järjestää uudelleen. Töihinpaluu pelottaa ja kun ei ole se työsoimus vieläkään tehtynä, niin on epävarma olo. Itsensä kokee surkeaksi.

Voiton päivä

Huh! Nyt alkoi viikonloppu! "Rankan" sairaslomaviikon jälkeen hyvin ansaittu "vapaa"... :)

Työasiat ja töihinpaluu ovat mietityttäneet minua parina viime viikkona todella paljon. En ole saanut esimiestäni kiinni soittopyynnöstä huolimatta ja se on entisestään lisännyt miettimistäni. "Mitä tämä nyt tarkoittaa, miksi hän ei ota yhteyttä, miksi mitään ei kuulu?" Pelkurina en ole uskaltanut enemmän koittaa ottaa yhteyttä, vaan olen jankannut, pyöritellyt, veivannut ja varmaan paisuttanut asioita päässäni liikaa.

Hiukan taustatietoa pohtimiselleni: työpaikallani on tehty organisaatiomuutos, jossa tuotantoon palkataan uusia esimiehiä ja perustetaan uusi osasto. Minusta tulee tuo uusi osasto ja jatkossa keskityn yhteen isoon osaan tuotannon toimintaan ja suunnitteluun liittyen ja hoidan nykyisen toimipaikan lisäksi muutkin yrityksen toimipaikat. Aiemmin olen hoitanut tuon suunnittelutyön nykyisessä toimipaikassa, ollut n. 150 ihmisen esimies, tehnyt osittain palkanlaskua sekä rekrytointia ja perehdytystä ja ollut tietenkin mukana kaikissa yrityksen yleisissä laatu-, kehittämis- ja tapahtumajutuissa. Joka paikan höylä, jolta voi kaikenlaista kysyä ja jos en itse tiedä, niin selvitän tai ohjaan eteenpäin ihmiselle, joka tietää. No, nyt muutoksen myötä esimiestehtävää lähtee tekemään kuusi henkilöä, palkanlaskua yksi ja tuohon suunnittelutyöhön tulee minun avukseni yksi henkilö lisää, jatkossa vielä enemmän. Rekrytointiin ja perehdytykseen siirtyy yksi ihminen tuotannosta. Eli aiempia työtehtäviäni alkaa jatkossa tekemään yhteensä 6+1+1+1+1 = 10 ihmistä minä mukaan lukien. Siksi olen uupunut.

Muutoksen toteuttaminen on alkanut nyt juuri sillä aikaa, kun olen ollut kotona sairaslomalla. Joten en tiedä, missä vaiheessa mikin juttu on. Olen kuitenkin kaikkien uusien ihmisten perehdyttämisessä se avainhenkilö, koska kyse on mun tehtävien siirrosta. Nyt joku siellä koittaa viedä asioita eteenpäin enkä oikein tiedä miten se sujuu, kuinka sekaisin asiat ovat ja meneekö ne ollenkaan oikein.

Minulla taas on oma, uusi tehtävänkuvani jäänyt kokonaan rakentamatta ja käytännön tasolla käynnistämättä. Olen sen suhteen aikas epävarma. Siksi olen pyytänyt jo elokuussa esimieheltäni uutta työsopimusta ja palkan tarkistamista. Siksi mietin näitä asioita kotona, kun en tiedä missä mennään. Esimieheni ei edelleenkään ole tehnyt työsopimusta, joten en tiedä, mikä on yrityksessä meininki ja mikä se mun tehtäväkuvani loppujen lopulta on, kun sinne joskus palaan. Tavallaan tiedän, että siellä on mulle töitä vaikka loppuelämäksi, koska olen aina työni tehnyt hyvin ja vastuullisesti ja olen siinä hyvä. Toisaalta kuitenkin pelkään pahinta, koska en ole sitä varmistusta saanut.

Palkan haluan varmistaa siksi, että en enää suostu työtäni tekemään nykypalkalla. Palkankorotus on luvattu mulle jo kolme kertaa eikä sitä kertaakaan ole tullut. Organisaatiomuutoksen myötä työtehtävät selkiytyvät ja pääsen keskittymään siihen mun juttuun, mutta samalla vastuu kasvaa kun kaikki toimipisteet on mukana.

Joten, pelkurina en enää ole uskaltanut puhelimitse esimiestä tavoittaa enkä työpaikalla käydä, vaan tänään (juuri puoli tuntia sitten) lähetin maililla postia näistä asioista. Laitoin sen omalle esimiehelleni sekä yrityksen henkilöstöpäällikölle, joka on samalla työturvallisuuspäällikkö. En vaatinut asioita, vaan kerroin miltä minusta tuntuu, mikä on mun terveyden kannalta tilanne nyt ja mitä asioita työpaikalla täytyy muuttaa jatkoa ajatellen. Ja juttuja siitä, mitä olen työterveydessä keskustellut ja mitä mulle on sieltä suositeltu. Arvaahan vaan, kuinka pelotti painaa lähetä-nappia ja kuinka monta kertaa muutin ja fiksasin mailia!

Enää en rupea enkä ala. Venymään, uhrautumaan, sairastumaan, sairastuttamaan itseäni. Olen kuitenkin vasta kolmekymmentä enkä halua olla 10 vuoden päästä pyörätuolissa tai suljetulla osastolla. Jos työpaikalla saadaan asioita vietyä eteenpäin ja saan työn tasapainoon muun elämän kanssa sopivilla ehdoilla, hyvä niin. Jos ne nyt vetävät herneen nenään mun mailista tai muuten mun jutuista ja laittavat mut pihalle, hyvä niinkin. Ei se ole silloin sen arvoista. Vaikka uuden työpaikan saaminen on vaikeaa ja talous menee sekaisin, ei se siltikään ole sen arvoista. Minä ehdin vielä kouluttautua vaikka miksi, kun työuraa on edessä vielä enemmän kuin minulla on ikää! Silti pelkään, että kurotan liian korkealle ja pelaan liian aggressiivisesti, toisaalta taas olen avoin ja puhun suuni puhtaaksi. Asiallisesti ja rehellisesti yhteistyön pohjalta. Mielestäni olen kuitenkin töissä antanut kaikkeni, saanut vähemmän ja menettänyt liikaa.

Joten sain voitettua itseni ja omat pelkoni! Kortit on avattu pöydälle ja pallo on laitettu eteenpäin. Nyt on muiden vuoro jatkaa.

Toki mietin nyt sitten sitä, mitä töissä tapahtuu, kun sinne menen, ja millaisen keskustelun käyn, mutta sen aika on sitten. Nopeimmillaan ensi viikolla, riippuu nyt lääkärin arviosta mun työkykyisyyteen liittyen.

Aion keskittyä nyt hyvällä omallatunnolla, Päivän ja koko Viikon Hyvän ja Tarpeellisen Työn tekemisen jälkeen, viikonloppuun, paranemiseen, rentoutumiseen ja perheeseen. Lasillinen viiniä on palkintona, jonka lunastamisen jo aloitin :)

Jos jaksoit lukea tänne asti, toivon että sinulla on töissä helpompaa ja mukavampaa. Jos ei, ja tunnistit jotain itsessäsi, toivotan jaksamista. Minä ainakin määritän itseäni liikaa työn kautta ja kun olen ollut siitä uupunut, en ole pitänyt itsestäni ollenkaan. Nyt loman kautta olen alkanut määrittää itseäni parisuhteen kautta, omien tekemisieni ja mielenkiintojeni kautta, ja se on ollut tervehdyttävä oivallus löytää.

Sitä kannattaa kaikkien koittaa, sillä maailmassa on tärkeämpiäkin asioita kuin työ. Hyviä asioita pitää tavoitella ja niden saavuttamiseksi kurotella, vaikka ne tuntuisivatkin olevan taivaissa asti :)

Tuhinaa

Tänään täytyy olla päivä pelkälle tuhinalle.

Ollaan vaan peiton alla syömässä muffinsseja, kuunnellaan radiokuunnelmia ja tuhistaan. Laitetaan villasukat jalkaan ja käperrytään sohvalle. Napataan toisemme kainaloon ja annetaan koiran olla kerällä varpaita lämmittämässä.

Laitetaan silmät kiinni, ollaan ihan hiljaa ja kuunnellaan toistemme ääniä.

***************************************

Jo toinen päivä menossa lyhyen ajan sisään kun Ronan laulaa kotona. Taidan olla jotenkin haikealla tai romanttisella tuulella. Ikävöin Notting Hillin puistonpenkkikohtausta joka kerta kun "You say nothing at all" alkaa. En ole teini enkä siksi halua, mutta en tiedä mitä tämä on. Mikä nyt vaivaa... ? Naisellista hömppää, normaalia minua vai vaan se kolmenkympin kriisi, mielialan vuoristorataa vai läheisyyden kaipuuta.

Minusta nyt vaan tuntuu tältä. Vaikka en tykkääkään Hugh Grantista enkä romanttisista formaattijenkkileffoista, jotka on ihan liikaa samalla kaavalla liian puhtaaksi käsikirjoitettuja, juonen arvaa ennalta ja näyttelijätkin ampuvat suorituksissaan yli. Pidän klassikoista eikä tämä ole sellainen, pidän karismaattisista näyttelijöistä eikä elokuvassa ole sellaisia, haluan että osa tarinasta, juonesta, teemasta ja motiiveista jää minun arvattavakseni eikä kaikkea kerrota suoraan.

Silti. Ehkä se vetoaa tunteelliseen Minuun ja herättää kaipuun samalle tunteelle kuin mihin kohtauksessa voi samaistua. Itse asiassa en tiedä, kolahtaako kohtaus vai musiikki vai niiden yhdistelmä, mutta onko sillä merkitystä. Aina kuitenkin itkettää ja sydän pakahtuu!

Haluan tuhista, olla lähellä, lausua unohtumattomia kommentteja, jotka vievät jalat alta. Ilman käsikirjoituksia ja suunnitelmia, ihan suoraan sydämestä. Olla vaan, vaikka kuunnella hiljaisuutta, kunhan vaan saan olla läsnä. Se on maailman paras paikka olla. Sellaisena kuin on, ilman ehtoja ja vaatimuksia.

" It´s ingredible/that someone so unforgetable/thinks that I´m unforgetable too."

Kiitos Ronan, Hugh ja Julia, Nat, Frank, Enya, Norah, Sting, Phil, Tommy, James, Vivian ja Clark, Al! Olette tämän päivän Sankareitani!

Portaat

Haluan rakkauden olevan Legolas
sielultaan suippokorvainen
rakkautta kuolematonta
lähelläolon tarkkaavaisuutta
sydämen kuuntelua

Haluan rakkauden olevan Nyt
kirkkaat lasit, silmälaput poistettuna

Haluan elämän olevan rakkaus

Olet elämä
osuit jousella suoraan sydämeen
synnyin uudestaan

Ei haltiaksi;
pavunvarren kiipeäjäksi
ihmemaahan

kiipeän ensimäiselle pykälälle, koitan
toiselle

Ja Elän

*********************
Runotorstai.

Ikkunasta pitää näkyä puu

Asuin aiemmin vuokralla vanhan omakotitalon yläkerrassa pienessä yksiössä ilman omaa sisäänkäyntiä. Vuokraisäntäni asui alakerrassa ja kuljin omaan kotiini hänen eteisensä kautta. Eteisen seinälle oli teipattu jo vanhalta näyttävä ja kellastunut artikkeli jostain lehdestä. Tekstiä oli paljon, mutta vain yksi kuva, jossa ankean kerrostaloalueen keskellä nainen katseli pihalla olevaa ainoaa puuta. Artikkelin otsikko oli sama "Ikkunasta pitää näkyä puu."

Ystäviäni ja sukulaisiani tuo eteiseen teipattu lehtileike aina nauratti ja tuosta otsikosta tuli meidän oma vitsimme, jolla hiukan vitsailtiin persoonallisen vuokraisännän luonteen ja touhujen kustannuksella eikä niinkään artikkelin asialle.

Otsikko on jäänyt mieleeni. Se kolahti minuun kovaa.

Artikkelin kirjoittajan kanssa olen samaa mieltä siitä, että kaupunkilähiöiden kasvu ja betonirakennukset vieri vieressä, kaupunkilaistunut elämäntapa, valmiit tuotteet, kulutushysteria, uusavuttomat lapset ja vanhemmat; ne kaikki ovat vieraannuttaneet meidät luonnosta ja luonnonmukaisesta elämäntavasta. Olemme siirtyneet aikaan, jossa puita ei enää tunnisteta, joku ehkä muistaa että maito tulee alunperin lehmästä eikä tehtaasta ja käsitettä "vapaat ja onnelliset kanat" pidetään viherpiipertäjien muoti-ilmiönä.

Otsikko kolahtaa minulle kuitenkin henkilökohtaisemmalla tasolla ja paljon syvemmälle.

Sairaslomalla ollessani olen pohtinut paljon isoja juttuja. Mikä minä oikein olen? Mistä asioista minä pidän ja mistä en? Mitä teen vain toisten mieliksi ja miksi? Missä menevät minun rajani? Kun en ole voinut liikkua, siivota, häärätä keittiössä tai ulkoilla, olen lukenut ja kirjoittanut, miettinyt, pohtinut, levännyt, tehnyt suunnitelmia, laatinut listoja, opiskellut, etsinyt tietoa ja ajatuksia netistä sen verran kuin pystyy koneella olemaan. Sairauteni "pakottamana" olen ajankulukseni "joutunutkin" tekemään niitä asioita, mistä pidän, mistä olen aina pitänyt ja mitkä ovat Mun Juttuja; kirjoittaminen ja lukeminen. Olen Löydöstäni riemuissani enkä osaa nyt lopettaa! Ajatus siitä, että sairaslomani loppuu ja palaan takaisin töihin kauhistuttaa, koska työpäivät venyvät taas pitkiksi enkä jaksa kotona mitään tehdä. Enkä sitä paitsi voi kirjoittaa juuri silloin, kun siltä tuntuu, vaan kadotan ajatuksen tai idean. Ja sehän harmittaa!

Ajatus puusta ikkunassa on pyörinyt päässäni muutaman päivän ajan ja mietin, miksi. Mistä se nyt vuosien takaa tulee jatkuvasti mieleen?

Hoksasin kuitenkin uudelleen sen saman ajatuksen kuin silloin aikoinaan kun eteisen lehtiartikkelia ensimmäisiä kertoja luin läpi. Ja taas kolahti.

Olen hukannut oman ikkunani ja oman puuni!!! Katselen maailmaa jonkun toisen ikkunasta ja näen asioita muiden ihmisten silmillä. Ilmankos olen uupunut ja väsynyt ja hukassa enkä saa mistään energiaa itselleni!

Olen havainnostani jokseenkin poissa tolaltani vieläkin. Kiukuttaa se, että minun täytyy näissä suurissa havainnoissani ja oppikouluissani käydä aina pohjalla ja sairastua ennen kuin oikeasti tajuan ja hoksaan asioita ja näen ne konkreettisesti ja tosina omalla kohdallani. Jollain tasolla ne tajuan ja ymmärrän kyllä jo aiemminkin, mutta en todellisuudessa näe sitä, että muutoksia pitäisi jo alkaa tekemään aikaisemmin.

Sairaslomapäiväni ovatkin nyt "täyteen buukattuja" :) Koitan toppuutella itseäni, että malttaisin levätä, sillä minun pitäisi fyysisesti parantua että pääsen joskus töihin takaisin. Tuntuu että uusi maailma on avautunut silmien eteen; voin ja saan tehdä kaikkea mistä pidän! Vuosien jumi ja lukko kirjoittamisen suhteen on hiukan helpottanut ja uskallan jo tarttua kynään ( ja nykyaikaisempana versiona koneeseen ja jopa laittaa ajatuksiani julkisesti muiden luettavaksi...). Teen listoja asioista, joista minun täytyy etsiä lisää tietoa. Käyn kirjastossa ainakin kerran viikossa. Luen netistä lehtiä (mitä en ole aiemmin tehnyt) ja etsin vihjeitä hyvistä kirjoista. Suunnittelen neulemallia, mitä lähden kutomaan, kunhan niskat sen sallivat; etsin kuntosalia, fysioterapeuttia ja hierojaa, jolle mennä asiakkaaksi; mietin jatko-opintoja enkä ajattele ollenkaan sitä, mitä uran puolesta kannattaisi opiskella vaan sitä mikä minua kiinnostaa.

Pää on täynnä ajatuksia ja minulla on rutkasti enemmän energiaa jo pelkästään niiden miettimisestä!

Olen löytänyt oman ikkunani ja nyt haluan saada sinne sen puun, jonka kasvua pääsen seuraamaan, myös silloin kun olen palannut takaisin töihin.

Tervehdys

Kuusi koputti olkapäälle. Se oli paljon korkeampi kuin minä. Alaoksat lähtivät korkealta pääni yläpuolelta, mutta niillä kurottamalla ylettyi kuitenkin mainiosti minua tervehtimään.

Pitkästä aikaa nähdään!

Miten niin, tässähän on seisty ja katseltu maailmaa jo vuosikymmeniä.

Niin täälläkin.

Ja nyt vasta toisemme huomattiin...

Minä taidan kulkea aika lailla silmät ummessa. Kadulla, metsässä, joka paikassa. Elämässäni. En juurikaan taida asioita huomata ennen kuin niihin törmään tai ne tulevat tykö. Olenko sokea, enkö välitä vai vaan ajatuksieni vallassa; ehkä kaikkea, ehkä en mitään. En taida osata olla sosiaalinen ja avoin, vaan piiloudun mietteisiini ja sulkeudun maailmalta.

Onneksi koputetaan! Silloinkin kun sitä vähiten odottaa. Sielläkin, missä ei ihmisiä ole.

Saaste

Jätä lehti pöydälle ja ota villasukat pois

Unohdetaan kaikki muu
suljetaan verhot ja
pääkytkin

Ollaan kuin ei oltaisi muille

Silitä hiuksia niin kuin et ikinä
Silitä likaiset murheet


****************************
Runotorstaissa aiheena saaste.

Järjestystä elämään

Äitini täytti viime viikolla 60 vuotta. Ylihuomenna lauantaina on tarkoitus mennä perheen voimin juhlistamaan päivänsankaria pidemmän kaavan mukaan. Ei mitään isoa eikä erikoista, mutta kuitenkin jotain normaalista arjesta poikkeavaa.

En tiedä, onko minulla itselläni joku kolmenkympin kriisi. Ikävuosikriiseistä aina puhutaan ja kirjoitetaan. Ja niiden piikkiin laitetaan paljon asioita, joita ei ehkä pitäisi. Jokainen vanhenee, siinä ei ole mitään erikoista tai uutta. Luulen, että yhteiskunta ja toiset ihmiset, media, ihanteet, kulttuurikin saavat meidät tavoittelemaan tiettyä elämäntapaa ja "elämänjärjestystä"; opiskelu, työpaikka, ura, parisuhde, perhe, lapset, talo, auto, kesämökki, eläke, vanhuus jne..... Ja kun asiat eivät mene "oikeassa" järjestyksessä tai tietyssä aikataulussa, tulee kriisi. Oli se sitten kolmenkympin, viidenkympin tai jonkun muun iän piikkiin.

Äidilläni on jokin ikäkriisi tai elämänkriisi. Minulla itsellänikin kai omani. Painiskelen isojen asioiden kanssa ja tuntuu että nyt olen vaiheessa, jossa pitäisi isoja päätöksiä tai kannanottoja loppuelämän suhteen. Ei suunnitella valmiiksi, koska sellaista ei voi tehdä, vaan enemmänkin ottaa askel johonkin suuntaan. En tiedä, onko se nykyisen jatkamista vai ihan jonkin uuden jutun aloittamista. Kun en oikein tiedä, mikä tämä nykyinen suuntakaan on. Helppo olisi vaan sanoa että "olen ajautunut tähän tilanteeseen, ei tämä ole minun vikani" ja nostaa kädet pystyyn ja syytellä muita, mutta hei...... En siltikään jaksa uskoa että kukaan ajautuu mihinkään. Päätöksien ja muutoksien tekemättä jättäminen on sekin valinta.

Oma "jumini" johtuu kai siitä, että vertaan jotenkin pikkulikkana ja teini-ikäisenä olleita mielikuvia ja suunnitelmia tulevasta elämästäni siihen, mitä se nyt on. Missä olisin tai mitä tekisin, jos olisin lähtenyt opiskelemaan sitä ja sitä alaa, jos en olisi muuttanut toiseen kaupunkiin, jos en olisi mennyt naimisiin, jos minulla olisi perhe, jos asuisin ulkomailla jne... Elämä on mennyt erilailla kuin mitä vuosia sitten kuvitteli ja "suunnitteli". Ja minä olen muuttunut, kasvanut, tullut aikuiseksi. Sitä samaa pikkutyttöä on vaikeaa sellaisenaan löytää. Tunnistan kyllä omat ajatukseni, mutta aika lailla olen muuttunut. Ja hyvä niin.

Silti on jotenkin haikea olo. Tekisi mieli hypätä ajassa takaisin siihen aikaan, kun oli ala-asteella ja kaikki oli vielä kivaa ja helppoa. Ainakin aikuisen minän näkökulmasta. Voisi tehdä asioita erilailla ja valita eri suuntia elämälleen.

Ristiriitaisen olon tällä ajattelutavalla aiheuttaa se, että jos voisin siirtyä ajassa taaksepäin ja valita asiat toisin, ottaa eri suunnan elämälleni, en olisi tässä tällaisena kuin nyt olen. Kovia kolhuja kokeneena, mutta niistä selvinneenä. Onnellisessa ja maailman parhaassa parisuhteessa, josta en halua luopua mistään hinnasta. Monet asiat voisivat olla toki paremmin ja elämä olisi voinut olla helpompaa, mutta joitain muita vastoinkäymisiä olisi tullut eteen. Ehkä vielä pahempia kuin ne mitä ovat olleet.

Ehkä kriisiini vaikuttaa myös se, että vertaan itseäni muihin samanikäisiin. Jollakulla on jo iso perhe, joku vasta aloittaa opinnot, joku on jo tärkeässä asemassa työelämässä, joku on jo kuollut. Lähipiirissäni olevat samanikäiset ovat päässeet helpommalla kuin minä, nin minusta ainakin tuntuu, mutta toisaalta kaikki on suhteellista. Minun suuret ongelmani ja vastoinkäymiseni ovat jollekulle toiselle pieniä juttuja ja taas päinvastoin.

Kadehdin äitini kriisiä. Hän pelkää eläkeikää ja yksin jäämistä, mutta toisaalta odottaa sitä, mitä vapaa-aika ja oma aika mahdollistavat. Suurimpia toiveita elämälle on oman terveyden pysyminen hyvänä ja lapsenlapset. Haluaisin vaihtaa oman kriisini hänen kriisiinsä, koska voisin stressata vaan siitä, mitä kivoja juttuja alan tekemään, kun jään eläkkeelle. Ei olisi enää suorituspaineita, urapaineita, pätemisen tarvetta ja kilpailua työmarkkinoilla, stressiä perheen perustamisesta, uuden työpaikan saamisesta tai raha-asioista.

Okei. Edellinen kappale on korni. Ajattelen näin, koska olen työntekoon ja pärjäämiseen uupunut. Täytin juuri kolmekymmentä ja ajatus siitä, että työelämässä täytyy jaksaa vielä reilut 30 vuotta, saman verran mitä olen elänyt, tuntuu musertavalta. Jotta sen jaksan, tuntuu, että minun on oikeasti mietittävä, mitä haluan työelämältä ja millä alalla minun paikkani sieltä löytyisi. En tiedä, onko se tämä, mitä nyt teen. Pikkutytön haaveet olivat jotain ihan muuta ja luulen, että ne olivat lähempänä minua itseäni kuin se, mitä nyt teen. Enkä tiedä, miten olen tähän tilanteeseen ja tehtävään ajautunut.... :)

Kriisistäni (?) huolimatta en kadu aiempaa elämääni. Vaikka en kaikista sen kolhuista ole vielä päässytkään yli ja joudun/saan niitä varmasti loppuikäni työstää. Olen vasta 30 ja siihen ikään nähden selvinnyt isoista jutuista. Minusta on tullut vahvempi ja parempi ihminen. Pelkään kuitenkin että kriisini pahenee ja alan katkeroitumaan ellen pysty asioita hyväksymään tai ottamaan uutta suuntaa elämälle. Miksi kaikki pitääkin ajatella ja kokea niin vakavasti????

Elämä on kuitenkin tässä ja nyt.

Ei äitinikään kovin vakavasti sure omaa elämänkaartaan tai jäljellä olevaa elämää. Hän tosin puhuu kuin elämä olisi ohi sitten, kun eläkeikä alkaa, mutta tiedän ettei hän oikeasti niin ajattele. Pitäisi saada hiukan sitä elämäntahtoa siirrettyä itseensäkin...

Onnelliseksi tulemista ja olemista... siihen pitäisi pyrkiä. Tehdä asioita omana itsenään ja lopettaa vertailu muihin. Uskaltaa valita ja ottaa riskejä. Silloin tuntee elävänsä. Elää jokainen päivä täysillä, jotta 60-vuotispäivänä voi hyvillä mielin katsoa elämäänsä taaksepäin ja odottaa innolla tulevia uusia päiviä.

Myrkynkeittoa

Tänään on myrkyllisten ajatusten päivä.

Mietin kieroja vastaiskuja, tiukkoja kommentteja, vastaansanomattomia argumentteja kaikille niille ihmisille ja tahoille, jotka minua ottavat päähän. Aloitin sen heti aamusta. Heräsin ja torkuin peiton alla kolme tuntia juonitellen. Kasvatin kiukkua, muistelin aiempia keskusteluja ja tapahtumia ja kehittelin eri versioita hoitaa asia. Ensin tietenkin tyylikkäästi ja asiallisesti, kuten ammattilaisen ja kiltin ihmisen tulee tehdä. Kehitin mielikuvituksessani keskustelua eteenpäin, mahdollisiin vastakommentteihin ja -lausahduksiin/perusteluihin jatkoin omillani. Kommentti kommentin jälkeen keksin lisäkysymyksen, perustelun, päättelyn tai faktan ja iskin itse takaisin. Lopulta päädyin koviin otteisiin ja joustamattomuuteen. Minua ei ylitetä eikä kierretä. Piste!

Päätä alkoi särkemään. Nousin ylös, avasin verhot ja aukaisin makuuhuoneen oven.

Maailma oli ankea. Ulkona paistoi pitkästä aikaa aurinko, mutta silti näin maiseman harmaana. Koiralla oli asiaa kovasta hädästä ja hermostuin painostukselle. Kiroilua vessassa, kiroilua kahvinkeittimelle, kiroilua ajatukselle pukeutumisesta, särkylääkkeistä, ihmisten ilmoille menemisestä ja siellä pois olemisesta. Kiukuttelua koko maailmalle. Sille että kämppä on sekaisin, sille että on nälkä eikä mitään kuitenkaan tee mieli syödä, sille että vesijohtovesi maistuu mullalle eikä kukaan tee asialle mitään. Miten kauan täytyy veden makua peittää mehulla?

Piruuttanikin puin samat vanhat kotikuteet niskaan; kulahtaneet verkkarit ja college-paidan. Ikkunasta näkyi reippaita ja onnellisia ihmisiä, jotka ovat jaksaneet aamulla lähteä ulos, jaksaneet panostaa ja pukeutua siististi ja kammata hiukset. Ei heillä ole kipulääkepurkkeja laukuissaan eikä kylmäpussia meikkipussissa. Heidän koiransakin näyttävät onnellisilta! Varmaan en pese naamaani koko päivänä, ihan vaan protestiksi maailman terveille ja normaaleille ihmisille!

Myrkkyä tuli lisää postissa. Laskuja. Pah. Sinne samaan pinoon missä muutkin. Tili tulee vasta loppukuusta eikä sen suuruudesta ole minulla edes tietoa. Kun pomoa ei saa kiinni, jotta saisi työsopimuksen kuntoon ja palkan sovittua. Kun sairasloma vaan jatkuu ja siirryn Kelan sairaspäivärahan piiriin. Pah. Se on vaan rahaa, mutta ottaapahan päähän.

Sängyssä tehdyn juonittelun jälkeen löysin itseni yhtäkkiä istumasta keittiössä ja tuijottamasta ikkunasta ulos. Mielialani muuttui täysin. Kohtauksesta olisi tullut hyvä hidastuselementteineen kaikkineen johonkin taide-elokuvaan; "Auringon säteiden muuttuessa lämpimistä kylmiksi ja maailman jatkaessa matkaansa ikkunan toisella puolella, hänen hartiansa lyhistyivät. Katse pysähtyi, ajatus tyhjeni. Hartiat hieman tärisivät, kun kipu taas viilsi niskaa. Oli hiljaista, kun kaikki pysähtyi. Hengitystä tuskin kuuli tai huomasi. Ulkona lensi lehtiä, muutama pilvi liikkui ylhäällä tuulen mukana, ihmiset ohittivat toisiaan kaistoillaan. Sisällä ei tapahtunut mitään. Ei yhtään mitään. Harmaus valloitti koko maailman sisältä käsin. Yhtäkkiä millään ei ollut enää mitään väliä, kun voimat loppuivat. Kaikki oli yhdentekevää."

Olin ihan jumissa. Aku Ankan värikäs kansikuva postipinossa näytti jotenkin ironiselta harmaassa olossani.

Ovi kolahti ja mies tuli lounastauolle kotiin. Kiukutti. Että hän näkee minut tässä mielialassa. Että en saa kärvistellä yksin harmaudessani. Että minua häiritään ja joudun ajattelemaan jotain. Näkihän sen että en ollut kunnossa mutta en halua oloani lähteä kenellekään selittelemään. Piilouduin makuuhuoneeseen koneelle ja nettiin muka jotain selaamaan ja uutisia lukemaan. Ei pysty niihin kuitenkaan keskittymään, kun tekee mieli vaan vetää peitto korviin, laittaa rullaverhot alas ja myrkytellä maailmaa lisää omilla juonilla.

En päässyt pakenemaan vaan lähdin samaa matkaa miehen kanssa viemään koiraa ulos. Pikalenkki vaan että pääsen takaisin turvalliseen kotiini, märehtimään lisää.

Villasukat ja kupillinen kahvia auttoivat vähän. Nauroin jo vähän omalle kiukuttelulleni ja myrkyllisyydelleni, mutta päätin julistaa tämän päivän viralliseksi Harmauden ja Myrkyllisyyden päiväksi. Annan luvan itselleni olla hankalalla tuulella ja tuulettaa ajatuksia. Olen luvan kanssa masentunut ja toitotan sen kaikille, jotka tielle sattuvat.

Joten aloin työstämään omaa jumiani. Printteri kolisteli melkein sata sivua tekstiä netistä, kun tulostelin työsopimus-, työaika- ja työturvallisuuslakeja ulos netistä. Aamulla peiton alla juonittuja juttuja kirjoitin ylös paperille ja tein suunnitelmat. Kipulääkkeet vaikuttavat jo sen verran että pystyn hetken kirjoittamaan; tätä blogia, sähköpostia kaverille, suunnitelmia paperille.

Kytkin jopa puhelimen päälle, jos se esimies vaikka tänään soittaisi. Itse en nyt taida soittaa, sillä saatan liian voimallisesti sihistä ja sähistä takaisin tässä mielentilassani....

En aio yrittää olla millään muulla tuulella kuin mihin pystyn. Tällaisia päiviä tarvitaan, ehdottomasti! Oloa hykerryttää ajatus siitä, että voin hyvällä omallatunnolla ajatella ilkeitä ja kamalia ja kehitellä vastaiskujani eikä kenenkään tarvitse niistä sen kummemmin vahingoittua. Mielikuvissani vain. Huomenna olen taas normaali, iloinen itseni. Ja tasapainossa enemmän näidenkin ajatusten suhteen, kun nyt pääsen ja päästän tuulettumaan.

Syksyn muotiväreissä

Olen vakaasti sitä mieltä, että harmaana ja ankeana päivänä voi olla iloisella mielellä ja onnellinen.

Vaikka se vaikeaa saattaakin olla.

Ulkona alkoi satamaan vettä juuri äsken. Turhaan siis kastelin parvekkeen ruukkuun aiemmin päivällä istuttamani kukkasipulit. Ikkunalauta ropistaa ja lyö ihan eri rytmiin kuin radiossa soitettava kappale. Jotain groovea sielläkin...

Olo ja mieli on vaihdellut tänään samaan tyyliin kuin sää ulkona, tasaisesta harmaudestaan huolimatta. Aamulla oli ankeaa, sillä jännitin ja hermoilin lääkärille menoa. Mitä jos taas laitetaan piikillä kortisonia ja mitä jos huomenna täytyy mennä töihin puolikuntoisena. Mitä ihmeen konsteja voisin tehdä että paranisin työkuntoiseksi?

No, taas taottiin asioita päähän. "Kärsivällisyyttä ja lepoa vaan runsaiden kipulääkkeiden kanssa. Muuta ei saa tehdä. Hieronnat ja fysioterapiat tulevat sitten aikanaan. "

Helpotti. Vaikka piikki laitettiinkin ja olo on nyt huono. Lähdin kauppaan piristämään ja palkitsemaan itseäni; tuliaisena kotiin tuli muutama uusi viherkasvi, multasäkki ja kukkasipuleita kevättä varten.

Ennen kivoja hommia päätin kuitenkin hoitaa "kurjat" hommat alta pois eli ilmoittaa sairasloman jatkosta työnantajalle. Sitä ennen tein kysymyslistan, työnjakolistan ja oman suunnitelmani pomoani varten, jotta voisin puhelimitse niistä hänen kanssaan jutella ja siten saada asioita selvitettyä ja pois mielestä vaivaamasta. Ja samalla saataisiin siellä töissä hommia vietyä eteenpäin. Hermostutti. Kävin parvekkeella tupakalla, vaikka olenkin lopettanut. Rohkeuden keräämistä, itsensä tsemppaamista ja tiukka päätös: "Nyt hoidan nämä asiat pois alta, nostan kissan pöydälle ja pidän puoleni!

Piip-piip-piip......

Tekstiviestiä perään. Ja takaisin vastaus "Olen palaverissa. Soitellaan myöhemmin."

Alkoi ottamaan päähän oikein urakalla, joten viherkasvien kimppuun! Mieliala piristyi huomattavasti.

***********

Odotan edelleen puhelua. Neljä tuntia on jo mennyt enkä usko, että sitä puhelua tänään enää tulee.

Jotenkin kummastuttaa ihmisten, esimiesten, työnantajien toiminta. Onko se kiire vaan aina syynä sille, että asioista ei ehditä puhumaan ja miettimään, vaan niitä tehdään paniikilla kaaoksessa eikä kukaan oikein tiedä mitä pitäisi tehdä ja missä järjestyksessä? Pitkällä tähtäimellä kaikki palaa puhki. Oma sairasloma jatkui taas kahdella viikolla ja haluaisin pomoni kanssa käydä läpi omaan työhöni kuuluvat jutut ja ohjeistaa/auttaa järjestämään työt niin, ettei kukaan muu töissä juokse kieli vyön alla ja istu pitkää päivää. Olen ollut töistä pois kuitenkin jo seitsemättä viikkoa, joten kauaa eivät muut jaksa tulipaloja sammutella.

Omassa esimiestyössäni olen pyrkinyt huomioimaan pitkillä sairaslomilla olleet alaiset viimeistään siinä vaiheessa, kun he ovat palanneet töihin. Työkykyisyys ja jaksaminen on keskusteltu yhdessä läpi sekä mietitty sitä, miten töihinpaluu olisi riittävän pehmeä. Kukaan ei ole 100% työkuntoinen palatessaan pitkältä sairaslomalta kotiin. Nyt kun tilanne on toisinpäin ja minä olen se, joka on sairaslomalla, odotan tietenkin vastaavaa toimintamallia itseäni kohtaan.

Tuntuu vaan ettei se mene niin.

Odottelen huomiseen ja soitan perään. Jos silloin olisi aikaa? Harmittaa vaan, kun kehitin itselleni hyvän "aggression" työsopimus, -tehtävä ja palkka-asioiden keskustelemista varten ja se meni nyt hukkaan.

**************

Harmaa sadepäivä on edelleen iloinen päivä. Teen hyvän sopan eilisen ruisleivän kaveriksi, laitan pitkäkseni ja lepuutan niskaa Hurinin lasten kanssa. Ihan hyvällä omallatunnolla.

Ruisleipää

"Tomorrow never comes.." laulaa Ronan stereoissa.

Minä olen kotona ja leivon ruisleipää. Uunista tulee hyvä tuoksu ja osaan vaan olla onnellinen sata vuotta vanhasta leivän juuresta, jolla saa tehtyä maailman parasta ruisleipää. Koira on lenkistä väsynyt ja tuhistaa lattialla. Lenkki oli minullekin hyvä, vaikka se ei kunnon päälle vaikuttanutkaan; bongattiin talitinttiparvi ja harmaantunut orava :) Kotiin päästyä ahmin aloittamani kirjan loppuun ja mietin nyt, mihin opukseen tarttua seuraavaksi. Netin kautta on liian helppoa selailla kirjaston valikoimaa ja varata itselleen mielenkiintoisia opuksia.

Niin paljon omia juttuja on jäänyt tekemättä niin kauan. En oikein tiedä, mitä on taas tapahtunut, kun olen uponnut täysin työn maailmaan, kiireeseen ja stressiin ja havitellut itselleni mielikuvaa elämästä, johon kuuluu supernaisen rooli, kaunis koti, trendikkäät harrastukset ja täyteen buukattu kalenteri. Ihan niin kuin työssä itsessään ei olisi stressaamista!?

Kävin töissä parin päivän ajan ja lääkäri passitti takaisin sairaslomalle. Ei paikat kestä vielä työntekoa. Huomenna mennään taas lääkärille analysoimaan tilannetta ja suunnittelemaan jatkoa.

Paluu töihin pelottaa, mutta ei niin paljoa kuin viikko sitten. Ne muutamat päivät, mitkä olin töissä, olin ihan pihalla, mutta ei se mitään. Niin kai kuuluu ollakin kun on ollut viisi viikkoa pois työpaikalta, jossa päivittäin tapahtuu monenlaisia muutoksia. Töissä kaikki oli yhtä kaaosta ja sama vanha paniikki iski taas päälle; minä en tästä selviä enkä tähän pysty.

Kotona olen nyt kelannut asioita ja tajusin, että ylivaativa ja ylikriittinen minä siellä taas puhui. Ei minun tarvitse heti kaikkea osata ja tietää ja selvittää. Ja kun olen päässyt asioista kärryille, ei minun tarvitse siltikään! Tasapaino asioiden tekemisen kanssa on se juttu, millä pitäisi lähteä työtä tekemään. Lomalla olen lukenut kaikenlaisia kirjoja työuupumuksesta ja niistä on löytynyt ajatuksen aihetta paljonkin. Päällimmäisenä asiana muutokseen tasapainoisen ja kohtuullisen työmäärän, oman jaksamisen sekä omasta itsestä huolehtimisen mahdollistamiseksi on alkaa pitämään omia puoliaan. Kuulostaa ehkä typerältä oivallukselta tai itsestäänselvyydeltä???? Toisille se niin voikin olla, mutta minulle ei.

Nyt on viimeinen (vai ensimmäinen?) mahdollisuus aloittaa terveempi elämä. Kroppa ja pää ovat jo huonossa kunnossa ja kolmekymmentä tuli juuri vasta täytettyä, joten.... Haloo!

Miten siten aloitan? Hmmmm.... nauttimalla pienistä asioista ja tekemällä juttuja, joista tykkään ja joista saan energiaa. Merkitsen kalenteriin ensin harrastukset, kaverien tapaamiset, elokuvat ja konsertit ym. ja sitten vasta työpalaverit. Listaan työtehtäväni paperille ja käyn sen listan pomoni kanssa läpi; mitkä tehtävät jäävät minulle, mitkä siirtyvät muille ja onko jotain minkä voi jättää tekemättä. Vaadin pomolta sen monta kertaa kysytyn työsopimuksen ja palkkaehdotuksen kirjallisena ja sen pohjalta päätän, jatkanko ja onko työ sen arvoista. Jos on ja jatkan, niin vaadin kunnon työtuolin ja työtilan, jotta saan ergonomian kuntoon ja sitä kautta nämä niska- ja hartiaongelmat jatkossa ehkäistyä. Kun saan lääkäriltä luvan, aloitan hierojalla ja fysioterapeutilla käynnit, aloitan säännöllisen liikunnan ja venyttelen kotona sekä joogassa. Ja koitan opetella syömään oikein ja säännöllisesti. Kumma kyllä, se tuntuu näistä kaikista asioista hankalimmalta.... ruokahalu kun on mikä on.

Asennoidun itseeni ja elämääni ihan eri lailla ja alan oikeasti huolehtimaan itsestäni. Elämä on nyt ja huomisesta on ihan turha murehtia.....

Huh.

Urakkaa siis on ja matka on pitkä. Mutta pahemmastakin olen selvinnyt.

Tunnin verran vielä ja sitten pääsee syömään tuoretta leipää ja illaksi käpertymään oman Rakkaan kainaloon. Voiko elämältä muuta odottaa........ :)

Nojatuolille koti?

Keskiviikko. Koiran kanssa makailin olohuoneessa. Maanantaina tullut uusi ja hieno sohva on luksusta vanhan ja pehmenneen "tyynykasan" jäljiltä. Tilaa on olla pitkällään pitkittäin ja poikittain ja mahtuu siihen useampikin istumaan samaan aikaan. Koirakin viereen viltin alle, mutta en päästä; karvanlähtö on kova. Ja sitä paitsi koirien paikka ei oikeasti ole sohvilla. Vanha ja virttynyt nahkainen nojatuoli on vielä olohuoneessa, kun ei olla keksitty sille uutta kotia. Tilaa ei kaikille ole. Kuten sketsissäkin voitaisiin sanoa, vanhat huonekalut tykkäävät siitä että niitä käytetään.... Koitan miettiä vielä väliaikaista sijoituspaikkaa vaikka isompaa asuntoa ja uutta verhoilua odotellessa :)

Ulkona on sumuista. Tänään on lehtiä tippunut jo tuulen mukana reippaammin kuin eilen. Aamulenkin jälkeen sai Koiran harjata kunnolla; paksu ja tiheä karva oli täynnä lehtiä metsäreissulta. Pieniä tuliaisia ulkomaailman menosta kylpyhuoneen lattialla ja eteisessä...

Yöllä ei tullut nukuttua. Valvoin koneen ääressä kahteen ja muutaman tunnin unen ja torkkumisen jälkeen heräsin ennen kuutta. En tiedä, herättikö ulkoa kuulunut maansiirtokoneen ääni vai heräsinkö vaan taas väsymyksestä ja stressistä johtuen aikaisin. Luulen, että kumpaakin. Sillä normaalisti olisin nukahtanut uudelleen ja herännyt sitten vasta aamu- tai iltapäivällä, kuten se normaali unirytmi menee. Nyt en kuitenkaan niin tehnyt, vaan nousin aamupalalle ja lehteä lukemaan.

Tänään olen keksinyt hyvin tekemistä enkä ole niihin vielä hermostunut tai turhaantunut. Sairaslomalla aika menee hitaasti, kun vaan odottaa toista palaavaksi töistä kotiin. Mitään ei oikein voisi ja saisi tehdä ja silti on vaan itsellä olo että jotain hyödyllistä täytyy, suorastaan on velvoite, saada aikaan. Sitten heilun ja touhuan ja syön kahta kauheammin kipulääkkeitä. No, luin lehden, selaisin nettiä ja tein aamulenkin Koiran kanssa. Eilisen kirjastoreissun tuloksena löydetyn kirjan luin putkeen läpi. Mies tuli lounaalle kotiin ja jatkan nyt päivääni kirjoittamalla.

Sairasloma on kestänyt jo kuukauden ja tänään on oikeasti vasta ensimmäinen päivä ilman syyllisyydentuntoa töissä pois olemisesta. Vaikka maileja en olekaan kotoa käsin lukenut yli kolmeen viikkoon, olen silti asioita päässäni pyöritellyt. Tekee niin hyvää olla kotona sairaana ja oppia huomaamaan ettei firma kaadu mihinkään vaikka en siellä ole. Asiat ovat varmasti sekaisin ja muut saavat paiskia hommia, mutta kukaan ei saisi olla korvaamaton. Luulen, että se on ihan hyvä herätyspiikki myös heille saman asian tajuamiseen.

Viime viikon lääkärikäynnin jälkeen on tapahtunut paljon. Ei varsinaisesti mitään uusia asioita eikä isoja juttuja, vaan ajatuksien kääntelyä sekä vääntelyä mun pääni sisällä. Lääkärin kanssa keskusteltiin sairauden lisäksi näistä työuupumukseen ja omaan hyvinvointiin liittyvistä asioista ja nyt tuntuu että on jotenkin silmät (taas hiukan enemmän) avautuneet. Vaikka olen tiennyt, huomannut ja kokenut oman jaksamiseni huonontumisen jo pitkään, sai asiat mittasuhteet vasta, kun niistä juttelin lääkärin kanssa. Asioista puhuttiin niiden oikeilla nimillä.

Olenko uupunut työhöni vai masentunut uudelleen? Työnikö vuoksi kroppani pysäyttää minut kotiin sairaslomalle vai onko kyse jostain muusta? Onko menossa joku kausi vai alamäen alku?

Tällä kertaa aion olla menossa mukana enkä löytää itseäni yhtäkkiä rinteen pohjalta! Tämä vanha nojatuoli aikoo olla vielä pitkään ehjä, vaikka kaikkia vikoja ei saadakaan korjattua.

Uuden Elämän toimintasuunnitelma on jo käynnistynyt ja blogisivu on siitä yksi, konkreettinen esimerkki. Muista jutuista? Eiköhän ne tästä itsellekin aukene ja selviä, kun vauhtiin pääsen ja uskallan.

Tervetuloa matalaan majaan!

Lokakuu on lähtenyt käyntiin.

Muutama viikko sitten ei keltaista ollut vielä paljoa näkyvissä ulkona, kun tulin matkalta Tanskasta. Nyt ikkunasta kurkistaa ihan kokonaan keltainen koivu, saman vaatesävyn hankkinut kuin kuvan vaahtera.

En pidä keltaisesta, mutta se ilahduttaa näin syksyllä. Ruska on kaunis ja ulkona muuttuvat värisävyt jaksavat ihmetyttää vuosi vuoden ja päivä päivän jälkeen. Tuntuu, että en ikinä saa tarpeeksi imettyä itseeni niistä energiaa, vaan kaikki lehtivihreä tallennetaan talven varaksi muualle. Koitan kuitenkin huomata muutoksen ja painaa sen mieleeni, jotta yksivärisessä talvessa saan värejä palautettua mieleeni.

Olen syksyllä eniten elossa.
*********************************************************

Blogini on varsin alussa ja vasta sen ylläpitämistä opettelen. En ole aiemmin kovin paljoa edes muiden blogeihin tutustunut, joten teen tästä itseni näköisen ja oloisen. Tarkoituksenani on saada omiin ajatuksiini kommentteja ja käydä hyviä keskusteluja. Laita rohkeasti juttuihin ja tarinoihin kommentteja tai kirjoita maili; uudet ajatukset ovat tervetulleita!