Järjestystä elämään

Äitini täytti viime viikolla 60 vuotta. Ylihuomenna lauantaina on tarkoitus mennä perheen voimin juhlistamaan päivänsankaria pidemmän kaavan mukaan. Ei mitään isoa eikä erikoista, mutta kuitenkin jotain normaalista arjesta poikkeavaa.

En tiedä, onko minulla itselläni joku kolmenkympin kriisi. Ikävuosikriiseistä aina puhutaan ja kirjoitetaan. Ja niiden piikkiin laitetaan paljon asioita, joita ei ehkä pitäisi. Jokainen vanhenee, siinä ei ole mitään erikoista tai uutta. Luulen, että yhteiskunta ja toiset ihmiset, media, ihanteet, kulttuurikin saavat meidät tavoittelemaan tiettyä elämäntapaa ja "elämänjärjestystä"; opiskelu, työpaikka, ura, parisuhde, perhe, lapset, talo, auto, kesämökki, eläke, vanhuus jne..... Ja kun asiat eivät mene "oikeassa" järjestyksessä tai tietyssä aikataulussa, tulee kriisi. Oli se sitten kolmenkympin, viidenkympin tai jonkun muun iän piikkiin.

Äidilläni on jokin ikäkriisi tai elämänkriisi. Minulla itsellänikin kai omani. Painiskelen isojen asioiden kanssa ja tuntuu että nyt olen vaiheessa, jossa pitäisi isoja päätöksiä tai kannanottoja loppuelämän suhteen. Ei suunnitella valmiiksi, koska sellaista ei voi tehdä, vaan enemmänkin ottaa askel johonkin suuntaan. En tiedä, onko se nykyisen jatkamista vai ihan jonkin uuden jutun aloittamista. Kun en oikein tiedä, mikä tämä nykyinen suuntakaan on. Helppo olisi vaan sanoa että "olen ajautunut tähän tilanteeseen, ei tämä ole minun vikani" ja nostaa kädet pystyyn ja syytellä muita, mutta hei...... En siltikään jaksa uskoa että kukaan ajautuu mihinkään. Päätöksien ja muutoksien tekemättä jättäminen on sekin valinta.

Oma "jumini" johtuu kai siitä, että vertaan jotenkin pikkulikkana ja teini-ikäisenä olleita mielikuvia ja suunnitelmia tulevasta elämästäni siihen, mitä se nyt on. Missä olisin tai mitä tekisin, jos olisin lähtenyt opiskelemaan sitä ja sitä alaa, jos en olisi muuttanut toiseen kaupunkiin, jos en olisi mennyt naimisiin, jos minulla olisi perhe, jos asuisin ulkomailla jne... Elämä on mennyt erilailla kuin mitä vuosia sitten kuvitteli ja "suunnitteli". Ja minä olen muuttunut, kasvanut, tullut aikuiseksi. Sitä samaa pikkutyttöä on vaikeaa sellaisenaan löytää. Tunnistan kyllä omat ajatukseni, mutta aika lailla olen muuttunut. Ja hyvä niin.

Silti on jotenkin haikea olo. Tekisi mieli hypätä ajassa takaisin siihen aikaan, kun oli ala-asteella ja kaikki oli vielä kivaa ja helppoa. Ainakin aikuisen minän näkökulmasta. Voisi tehdä asioita erilailla ja valita eri suuntia elämälleen.

Ristiriitaisen olon tällä ajattelutavalla aiheuttaa se, että jos voisin siirtyä ajassa taaksepäin ja valita asiat toisin, ottaa eri suunnan elämälleni, en olisi tässä tällaisena kuin nyt olen. Kovia kolhuja kokeneena, mutta niistä selvinneenä. Onnellisessa ja maailman parhaassa parisuhteessa, josta en halua luopua mistään hinnasta. Monet asiat voisivat olla toki paremmin ja elämä olisi voinut olla helpompaa, mutta joitain muita vastoinkäymisiä olisi tullut eteen. Ehkä vielä pahempia kuin ne mitä ovat olleet.

Ehkä kriisiini vaikuttaa myös se, että vertaan itseäni muihin samanikäisiin. Jollakulla on jo iso perhe, joku vasta aloittaa opinnot, joku on jo tärkeässä asemassa työelämässä, joku on jo kuollut. Lähipiirissäni olevat samanikäiset ovat päässeet helpommalla kuin minä, nin minusta ainakin tuntuu, mutta toisaalta kaikki on suhteellista. Minun suuret ongelmani ja vastoinkäymiseni ovat jollekulle toiselle pieniä juttuja ja taas päinvastoin.

Kadehdin äitini kriisiä. Hän pelkää eläkeikää ja yksin jäämistä, mutta toisaalta odottaa sitä, mitä vapaa-aika ja oma aika mahdollistavat. Suurimpia toiveita elämälle on oman terveyden pysyminen hyvänä ja lapsenlapset. Haluaisin vaihtaa oman kriisini hänen kriisiinsä, koska voisin stressata vaan siitä, mitä kivoja juttuja alan tekemään, kun jään eläkkeelle. Ei olisi enää suorituspaineita, urapaineita, pätemisen tarvetta ja kilpailua työmarkkinoilla, stressiä perheen perustamisesta, uuden työpaikan saamisesta tai raha-asioista.

Okei. Edellinen kappale on korni. Ajattelen näin, koska olen työntekoon ja pärjäämiseen uupunut. Täytin juuri kolmekymmentä ja ajatus siitä, että työelämässä täytyy jaksaa vielä reilut 30 vuotta, saman verran mitä olen elänyt, tuntuu musertavalta. Jotta sen jaksan, tuntuu, että minun on oikeasti mietittävä, mitä haluan työelämältä ja millä alalla minun paikkani sieltä löytyisi. En tiedä, onko se tämä, mitä nyt teen. Pikkutytön haaveet olivat jotain ihan muuta ja luulen, että ne olivat lähempänä minua itseäni kuin se, mitä nyt teen. Enkä tiedä, miten olen tähän tilanteeseen ja tehtävään ajautunut.... :)

Kriisistäni (?) huolimatta en kadu aiempaa elämääni. Vaikka en kaikista sen kolhuista ole vielä päässytkään yli ja joudun/saan niitä varmasti loppuikäni työstää. Olen vasta 30 ja siihen ikään nähden selvinnyt isoista jutuista. Minusta on tullut vahvempi ja parempi ihminen. Pelkään kuitenkin että kriisini pahenee ja alan katkeroitumaan ellen pysty asioita hyväksymään tai ottamaan uutta suuntaa elämälle. Miksi kaikki pitääkin ajatella ja kokea niin vakavasti????

Elämä on kuitenkin tässä ja nyt.

Ei äitinikään kovin vakavasti sure omaa elämänkaartaan tai jäljellä olevaa elämää. Hän tosin puhuu kuin elämä olisi ohi sitten, kun eläkeikä alkaa, mutta tiedän ettei hän oikeasti niin ajattele. Pitäisi saada hiukan sitä elämäntahtoa siirrettyä itseensäkin...

Onnelliseksi tulemista ja olemista... siihen pitäisi pyrkiä. Tehdä asioita omana itsenään ja lopettaa vertailu muihin. Uskaltaa valita ja ottaa riskejä. Silloin tuntee elävänsä. Elää jokainen päivä täysillä, jotta 60-vuotispäivänä voi hyvillä mielin katsoa elämäänsä taaksepäin ja odottaa innolla tulevia uusia päiviä.