Viimeiset viikot ovat kuluneet tunteessa, jota voisin sanoa onneksi, onnellisuudeksi. Olen ollut huoleton, olen nauranut. Olen halannut ja suukottanut, ilmaissut itseäni vapaammin ja aidosti. Olen uskaltanut kommentoida ja keskustella siten, että en ole miettinyt normaaliin tapaani sitä, mitä muut sanomastani ajattelevat. Saati sitten minusta. On ollut kevyt ja helppo olla.
Nyt tuntuu siltä, että päätös ja teko mennä naimisiin, oli
oikea. Vaikka tuskailin ja arvuuttelin ja epäilin niin kovin edelliset viikot
sitä ennen. Kaikki ne painajaiset ja kivut kropassa, kaikki se ahdistus ja paha
olo, pelko ja huoli hyväksymisestä ja kelpaamisesta ja siitä, voiko elämää
suunnitella oikeasti niin pitkälle, ”kunnes kuolema meidät erottaa?” Eihän
siinä ole mitään järkeä? Eihän siinä käynyt niin edelliselläkään kerralla,
joten miten voin luvata mitään sellaista? Varsinkaan, kun en osaa elämästäni
sanoa muutamaa päivää pidemmälle. Ja varsinkaan tälle ihmiselle, jota rakastan
ja kunnioitan yli kaiken.
Kuitenkin. Nyt, tässä ja tänään muutaman viikon vaimona olon
jälkeen olen onnellinen siitä, että olen naimisissa ihanan puolisoni kanssa.
Vaikka arki ja elämä eivät ole muuttuneet mitenkään, minulla on todella
erilainen olo. Olen kevyt, olen iloinen, helpottunut. Olen ylpeä itsestäni ja
kaikkien pelkojeni voittamisesta, siitä, että kävin läpi yhden erittäin kipeän
kohdan menneisyydestäni ja selvisin siitä. Tämä on ollut tärkeä oppitunti minulle siitä, miten olennaista on tehdä töitä oman
onnellisuutensa eteen tehdä ja uskaltaa myös tehdä päätöksiä
tunteisiin ja intuitioon perustuen.Olen samalla ylpeä aviomiehestäni.
En osaa sanoin kuvata sitä, mitä hänestä ajattelen. Kaikkien näiden vuosien ja
kokemusten, niiden heikkojen ja haavoittuneiden hetkien, epäluulon, pettymysten
ja epäonnistumisten jälkeen, me olemme tässä. Yhä näin, yhä yhdessä ja entistä
vahvempana. Jokin painava sekä raastava minussa on poistunut ja sen tilalle on
tullut valoa ja mahdollisuutta uudelle. Minun on itseni kanssa parempi olla.
Minä kelpaan jollekulle tällaisena kuin olen niin paljon, että se joku haluaa
sitoutua minuun entistä lujemmin. Avoimesti, julkisesti ja virallisesti. Se
tuntuu ihan käsittämättömän….. huikealta. On helppo ajatella, että en ole
mitenkään sen kunnioituksen ja rakkauden arvoinen, mutta tiedän kuitenkin
sisimmässäni kaikkien epäilysteni ja pelkojeni taustalla sen, että kyllä minä
oikeasti olen. Näen sen koko ajan hänen silmistään.
On kaikkivoipainen olo ja toivon, että tämä pysyisi yllä
jonkin aikaa. Toivon, että saisin tästä lisäpontta ja rohkeutta seuraavaan
haasteeseeni. En muista, koska olisin viimeksi kokenut olevani onnellinen näin
voimakkaasti. En muista. Se on surullista, mutta totta. Onneksi elämä muuttuu
ja etenee toisenlaiseksi. Onneksi me kasvamme. Onneksi me uskallamme.
Onneksi minä uskalsin.
