Voima

vanhempieni talosta haen neljä asiaa

kolhuisen tuolin verhotulla kankaalla
punainen sarka kuin ensisuudelma
nojassa hieman mutkaa
sileä pinta avoin ajatus
pienellä senkillä isoisän tahto
tekemisen voima osaamisen mieli
sisällä salaisuuksia
lipaston kaapista ei piilosta löydä
papukaija on valkoisen takana
piilossa kätketty mutta tiedossa
hyllypaperit neekereitä
raskaat laatikot ja pienet lootat
tummassa, rapistuneessa maalissa
kirjoituspöydällä
isoisoäidin sormenjälkiä
en halua pyyhkiä
vaan sovitan niitä omiini

siinä olen
huoneessani maailmassani
valmiina luomaan uutta
puhkun esiaikojen voimaa
tahtoa, tahdonvoimaa

**************************************'

Runotorstai

Maailman pelastusta

Mieltäni on tänään mietityttänyt kovasti ympäristöön ja luontoon liittyvät asiat. Tuntuu että niihin liittyviä asioita, tapahtumia ja juttuja tulee joka tuutista; televisiosta, radiosta, sähköpostista (olen liittynyt kaikenlaisille sähköpostilistoille, ihanaa että melkein joka päivä joku minua muistaa maililla!), postiluukusta. Ilmastonmuutos, EUn ilmastopaketti, eläinten oikeudet, sähkön säästö... vaikka mitä isoja mullistuksia on käynnistymässä ja tapahtumassa.

Hyvä niin. Minä en vaan taida enää pysyä perässä kaiken tiedon keskellä. Höh, katselin yhtenä iltana televisiosta jotain ajankohtaisohjelmaa, jossa toimittaja vieraili ala-asteella, olisko ollut Hesassa. Koulu painottaa opettamisessa ynpäristötietoutta ja toimii ympäristöystävällisesti. Olin vaikuttunut, kun 10 vanha poika vastaa napakymppiin toimittajan kysymykseen siitä, mitä ilmastonmuutos on ja mitä sen hidastamiseksi voi itse tehdä. Jestas, itse en olisi osannut noin hyvin vastata! Vaikka olen asioista ollut aina kiinnostunut ja niitä jonkin verran opiskellutkin.

Kop-kop-kop alkoi huono omatunto. En ole ollenkaan varma siitä, riittääkö oma nykyinen panostukseni maailman pelastamiseen. Kierrätän tehokkaasti, pyrin ostamaan kotimaista ja mahdollisimman paikallista ruokaa, teen ruokaa itse enkä suosi eineksiä. Käytän kirjastoa ja divareita, vien kamaa kirpparille tai UFFiin, ostan tarpeellisia asioita käytettynä, jos se vaan on pitkällä tähtäimellä kannattavaa. Liikun julkisilla kulkuvälineillä, syön erittäin vähän lihaa ja sammuttelen valoja. Teen lahjat itse tai hankin niitä netin kautta eri järjestöjen sivuilta samalla toimintaa tukien. Suosin kosmetiikkaa, jota ei ole testattu eläinkokein. Tämä oli muuten uudenvuoden lupaukseni tälle vuodelle; jatkossa vain sellaisia tuotteita, joita ei ole testattu. Talouteni ei siihen kaadu.

Siltikin. Pari tuntia olen nyt selannut asiaan liittyviä sivustoja. Tietoa on valtavasti ja siihen hukkuu. Olen ihan päästäni pyörällä surffailun jälkeen enkä tiedä, miten saan rahani riittämään tai aikani kestämään kaikkea sitä, mihin pitäisi nyt osallistua. Eläinten oikeuksia, ihmisoikeuksia, kehitysyhteistyötä, kierrätystä, vetoomuksia, energiansäästölamppuja, tuulisähköä, fillarin hankinta vielä ehdottomammin jne. Pieni ihminen ihan kutistuu kaiken alle...

Jotain ekotekoja kuitenkin tein, niiden jo olemassaolevien lisäksi. Ensin huolehdin omat kasvini kuntoon; kuskasin ne keittiöön ja poistin kaikki ruskistuneet lehdet ja lehden osat. Jostain olen aikoinaan saanut päähäni sellaisen ajatuksen että ruskeat ja kuolleet kasvien osat tuovat vain pahaa mieltä asuntoon, joten ne täytyy aina muistaa huolehtia pois. Tottahan se onkin; kuollut jukkapalmu tv-tasolla ei paljoa voi mieltä kohottaa. Suihkuttelin kasvit vettä valuviksi ja nyt ne kuivuvat tiskipöydällä.

Liityin muutamalle postilistalle ja laittelin nimiäni erilaisiin vetoomuksiin. Päätin ryhtyä sademetsien kummiksi ja homma on nyt kirjeen postittamista vailla kunnossa. Pyykkiä pestessä heitin toivottoman kulahtaneet rintsikat roskiin ja löysin muutaman käyttämättömänä olleen parin korjattavaksi. Vaatevarastokin siis uusiutui, kun saan nuo kuntoon. Puolison kanssa ollaan jo pitkään mietitty kirpputorikuorman kasaamista; täytyy laittaa sekin homma kuntoon, niin saa varastoa siivottua ja ylimääräisistä kamoista pääsee eroon. Jos se tuntuisi lompakossakin hiukan.

Maailman pelastaminen on aikas monimutkainen ja hankala juttu. Varsinkin kun en ole Hämähäkkimies, Will Smith tai Bruce Willis. Omat pienet puuhat ja huomioinnit tuntuvat lähinnä naurettavilta, kun asioita miettii isossa mittakaavassa, mutta en osaa oikein järkeillä mitään muutakaan fiksua toiminnan tapaa, jolla voisin vaikuttaa asioihin ja muuttaa kehityksen suuntaa. Omatuntoni ei salli sitä. Jos roskiksentyhjentäjäyritys kippaa biojätteet samaan loosiin sekajätteen kanssa, se sitten tekee niin, mutta ainakin olen yrittänyt.

On tietenkin asioita, joista en usko pystyväni luopumaan. Matkustaminen ja lentäminen on tällainen. Joudun syömään lääkkeitä, joita on testattu ties millä ja missä, mutta koitan olla ajattelematta asiaa ja keskittymään toipumiseen. Ehkä jossain vaiheessa en enää lääkkeitä tarvitse. Entisenä kasvissyöjänä tiedän pystyväni elämään täysin ilman lihaa, mutta en ole enää varma, haluanko. Vaatteiden hankinta tai tekeminen itse ympäristöystävällisesti tuntuu hankalalta, mutta siihen voisin perehtyä enemmän.

Haluan kuitenkin muuttaa nykytilannetta ja toimia omalta osaltani ympäristöäni ajatellen. Kun en työkseni asian kanssa ole tekemisissä, ainut tapani vaikuttaa on kiinnittää huomiota omaan kulutukseen ja valintoihin ruokakaupassa, vaateliikkeessä, energiankäytössä ja liikkumisessa. Paljon on vielä tehtävää enkä ikinä pääse niin huomaamattomaksi kuluttajaksi kuin haluaisin tai mitä olisi tarve. Sinnepäin täytyy koittaa muuttua.

Gourmet

Metsänpeikko
otus, takku, sotku
kanniskelee pahkaa
tuumaa ja jahkaa
hakee luovuuden huumaa.

Tapionpöydällä tarvikkeet on kasassa
kattila tehty supanpohjasta
maustehylly juuristosta
kannon alla on maakellari pidempään tarpeeseen
yhteiskäytössä oravien kanssa.

Varvulla härnää seosta
raastaa pahkan pintaa polunkivellä,
röyhistää rintaa
sillä nythän se sen keksi!
”Rahkasammal pilkottuna tekee ruuan täyteläiseksi.”

Kerkällä maustaa, pursulla entraa,
vähän koivunlehtiä vauhdittajaksi
sitten liekitetään pihlajanmarjamehulla
kuusenoksanuotiolla.
”Palkitsen itseni kehulla!”

Mikäpä on peikon olla,
kannonnokassa taivaanalla
kuksa kädessä pahkarahkalla
otus, takku, sotku.

Kalliolta hakee imarrelakritsia
mutta vasta jälkipalaksi.

*****************************

Runotorstai.

Silloin ja nytkin

Se alkoi kymmenen vuotta sitten. Viuh, kräsh, po-joing.

Auts!
Yäk!

Lattialla oli villakoiria, huomasin, kun iskin pääni seinään. Mutta mikäs tässä, kyljellään onkin mukavampaa olla! Vähän vetää jostain?


Kiern, kiern, mourn, mourn.

Pääsiskö ylös? Jumaliste.

Keittiössä alkoi jo aamu valjeta. Tihrustan kelloa, paljonko se oikein näyttää. Viisarit näkyy epäselvästi

(mourn, kiern!)

ja tuntuu että niitä on sata.

Kienr potenssiin sata.

Istun tuolille alas, rauhoitu hyvä ihminen. Hengitetään sisään-ulos-sisään-ulos-ratiritiralla-ulos-sisään tuli talvi halla-ulos-sisään. Kuinkahan kovaa silmiä jaksaa pinkistää ryppyyn?

Ei perkele! Vedenjuonti oksettaa ja liikkuminen sattuu.

Mitenkään ei voi olla. Olenko olemassa ollenkaan, kun en voi olla mitenkään. Helpoimpana vaihtoehtona kyyrystelykävelen ympäri kolmenkymmenen neliön asuntoa,

sekunnin aina jaksaa samaa asentoa,

liikkuminen jotenkin helpottaa vaikka samalla tekee mieli mennä jengalle kuin käämi. Kiertyä itsensä ympäri miljoonaan kertaa ja pussata isovarvasta. Lähettää positiivista ja negatiivista magneettisuutta, valikoivasti tietenkin siten, että ne positiiviset tarrautuvat takaisin kiinni. Hylkien negatiivista.

Joing-joing-joing
jatkuu.

Poing-poing-poing menen ja kuljen. Hoen ääneen lauluja, hokemia, puhun seinälle, kiroan, välillä jollain ihan omalla kielellä,jota muistan viimeksi puhuneeni pikkulikkana pikkusiskolle, jolle piti vakuuttaa, että "minä osaan jo lukea tätä Pekka Töpöhäntä -kirjaa" eikä siansaksan puhuminen hankaloittanut ääneenlukemiseni ymmärtämistä vuoden vanhalle yhtään. Ei naurata nyt, kuten ei naurattanut silloinkaan. Koitan oikaista itseni, rauhoittua, hengittää syvään sisään ja laskea kymmeneen

yksi, kaksi

(hauks),

kolme

(kiern, kiern),

neljä, viisi (happea, hetkeksi kippuraan ja sitten saparo suoriksi), kuusi.

Ei pysty. Hapenpuute ja kipu alkavat pyörryttämään. Vettä, yökötystä, kiroilua, keittiön ja olohuoneen välillä ramppaamista-tamppaamista-pyörimistä-toivotonta takeltelua. Ei ikinä enää, mieluummin kidutuspenkkiin, mummolaan vierailulle, lumipesujen maratoonille ja vaikka silittämään!!!

Seitsemän. Keittiössä kaadan utarenesteen lavuaariin, linttaan tötsän pienimpään mahdolliseen kokoon; kantapäillä, päkiöillä, jokaisella varpaalla erikseen. Varmuuden vuoksi vielä istun päälle. Roskiksen täytettä syntyy myös pitsasta, jonka tekemisen ja syömisen iloiset muistot kyllä säilytän. Viili, raejuusto, kermaviili ja mannapuuron jämät.

Dasvidaanja!

Angstia ja sen purkua, nautinnollista, hahaa!! Hetkeksi unohdan kivun ja kipristelyn. Kahdeksan.

Kävelen päkiöillä vessaan. Liian pieni koppero, kuivausteline edelleen väärässä paikassa, mutta se ei ole minun vikani, että arkkitehti on tämän tällaiseksi tehnyt. Mietin, voiko arkkitehti tällaiseen ulostustilan suunnittelutulokseen edes alistua,

tämän täytyy olla insinöörin tekosia.

Kuiteski; heitän ne eteiseen, kaiken mitä tiellä on ja pyllistän posliinille. Yhdeksän. (Painokelvotonta toimintaa, hajua ja ääntä)

Vähän parempi. Kahdeksan ja puoli pistettä papukaijamerkin viereen hyvästä oivalluksesta sanoisinko... hiukan tukalassa paikassa. Toiminnan naisia, vaikka insinööri sellainen. Siivoan hetken, peilistä näkyy hikinen ja likinen naama, jossa on kuhmu, jonka teki seinä, jossa oli jalkalista, joka oli kova ja terävä, joka oli varmaankin terotettu varta vasten.

Kapteeni käskee olemaan kaatumatta jatkossa.

(kiern, kiern)
Vittu. Taas.

Kömmin sänkyyn, raivaan tieni mahdollisimman mukavaan asentoon ja laitan radion sitä ennen päälle. Joku muu juttu täytyy saada päähän kuin
ratiriti.

Se on melkein sama ääni kuin vatsan. Asettaudun taisteluasemiin ja päätän, että tästä en siirry ennenkuin on pattitilanne. Sellainen shakki ja matti ja joudun tutkimaan taas pohjapiirustuksia uudelleen. Pieren sitä ennen mölyt ja patit ulos

kabooom!

ja vannon, että purkkiin en jatkossa koske. Ei enää ikinä. Ei ainakaan vähään aikaan, osteoporoosinkin uhalla.

Kymmenen.

*****************************************'
Tarinamaanantai.
Liittyy sekä kuvaan että sanaan, innoittajana kuva.

Aamun tuntien aikaansaannos

Virtuaaliminä kirjoittamassa.


Rokkilikka.

Itkuvirsi

Jestas!

Käynnissään on taas yksi valvottu yö. Kello huikii viittä aamulla, kun istun keittiössä aamutakki päällä ja näpytän läppäriä. Miten tässä taas näin kävi? Unirytmi on ihan sekaisin; herään päivällä yhden aikaan kun puoliso tulee töistä lounaalle. En saa itseäni aikaisemmin ylös ilman herätyskelloa. Joskus taitaa herääminen onnistua omin avuin jo kympiltä. Great! Hetkellistä helpotusta rytmiin tuovat nämä valvotut yöt, sillä huomenna (eli tänään) illalla mua jo väsyttää ja nukahdan ihmisten aikaan. Toivottavasti.

Pää on täynnä ajatuksia. Olo on samalla aikaa inspiroitunut, mutta surullinen. Ahdistaa. Hetkeen en ole ollut ahdistunut ja nyt tämä meininki ahdistaa entisestään ja se voi tarkoittaa vaan pyörien ja sotkujen aikaansaamista. Niskaa ja päätä särkee ja kuumeilu janottaa. Kittaan vettä ja mehua vuoron perään etten kyllästy kumpaankaan ja sitten aina välillä vessaan. Mahaan sattuu, se on ummessa, eikä toimi muuten kuin laksatiiveilla. Toinen great! Ennätyslaji sekin omassa kategoriassaan; yksi kakka per viikko. Nam.

Oli taas aika tehdä välitilinpäätös ja mittauttaa oma suoritustaso psyykkisellä puolella. Tein Beckin testin, jota aina väliajoin käyn kokeilemassa. Positiivista on se, että tulos kertoo kohtuullisesta masennuksesta, kun vielä lokakuussa tilanne oli siellä vakavan puolella. Edistystä on siis tapahtunut ja sairaslomalla on ollut apunsa tähän vaivaan. Jos nyt voi vaivaksi sanoa. Helpotti kasaanpainuneita hartioita, ehkä yksi kahdeksasosaa.

Masennus on kummallinen juttu. Sitä mieltää itsensä hulluksi, erilaiseksi, tunnevammaiseksi erakoksi, jolla on outoja tapoja eikä mitään elämää. Väittäisin kuitenkin että masentunut on tavallaan minätietoisempi kuin "normaalit" ihmiset jatkuvan itsetutkiskelunsa vuoksi. Vikana on vaan se, että minäkuva ja todellisuus ovat vääristyneitä. Vaikka olenkin masentunut (todennäköisesti tulen aina olemaan), en näytä sitä kaikille. Enkä kerro. Se on mun oma pikku salaisuus, jonka koitan huijata itsellenikin luonteenpiirtenä enemmän kuin sairautena. Töissä ei kellään ole tietoa eikä varmaan aavistustakaan lääkityksestä, terapiasta, ahdistus- ja itkukohtauksista, itsemurhayrityksestä, väkivallasta ja viiltelystä. Ei, minä olen siellä ihan eri henkilö; se, jonka kanssa näitä juttuja kyllä keskustellaan, mutta muita firman työntekijöitä koskien. Rankkaa, mutta tietyissä asioissa olen Masastani hyötynyt; kehityskeskusteluissa ja alaisten kanssa käydyissä henkilökohtaisissa keskusteluissa mm. sairaslomiin, työvuoron muutoksiin ja työkykyisyyteen liittyen. Miten monta kertaa on tehnytkin mieli pläjäyttää että "Hei, mä tiän miltä toi tuntuu!" tai "Mulla on ollut sama kokemus." Eihän se käy että esimies niin tekee. Se ei käy. Omalle esimiehelle tai henkilöstöpäällikölle en halua kertoa, koska alan jännittämään heidän suhtautumistaan muhun sen jälkeen. Oon ihan varma, että siitä tiedosta on mun työnkuvaan ja uraan vaan negatiivinen vaikutus. En ole kertonut työkavereillekaan. Ei ole ketään niin läheistä, jolle uskaltaisin. Töissä on työrooli päällä ja vaikka sieltä muutaman paremman kaverin, sellaisen melkein-jo-ystäväksi-nimitettävän olenkin saanut, en silti vielä uskalla.

Masennus on mun juttu. Olkoon vaan vaikka hamaan loppuun saakka, kunhan ei ylly niin pahaksi kuin joskus on ollut. Se on mun luonne ja persoona, osittain ainakin. Koitan kuitenkin olla tuudittautumatta siihen liikaa, tiedätkös tyyliin: " Ei mun tarvi mitään tehdä, kun oon masentunut". Sille tielle kun lähtee ja jää kotiin takapuoli homeessa, niin paluu ei ole helppoa. Not great. Sen kanssa pitäisi tulla sinuiksi, mitä en vielä ole, vaikka nimeltä puhuttelenkin. Sinuiksi tuleminen on sitä, että asiasta pystyy puhumaan avoimesti ja ottamaan seuraamukset vastaan.

Ehkä mua tänään huolettaa tämä kuumeilu ja aikaansaamattomuus. Vaikka olenkin saanut asioita aikaan paljonkin ja vielä niin, että en ole itseäni rasittanut, niin siltikin olisi enemmän pitänyt tehdä. Kriitikko ja Suorittaja puhuvat nyt. Oon myös huomannut kaipaavani takaisin terapiaan. Ei ole ketään, jolle puhua näistä jutuista puolueettomasti. Ryhmän jengin kanssa on tapaaminen sovittu, mutta pelkään, että annan itseni luistaa siitäkin. Kuten yleensä kaikista jutuista, missä pitää tavata ihmisiä. Alan jo jännittämään kaikkien tapaamista viiden kuukauden jälkeen, vaikka aavistelenkin, että siitä voi tulla hauskaa ja se voi olla ihan hyväkin juttu.

Sairaudet ahdistaa kans. Ikää kun tulee, niin kroonisten sairauksien lista vaan kasvaa. Olis vaan niitä väliaikaisia, mutta ei kroonisia. Saldo tällä hetkellä 3 kpl.

... ja vielä: kantapäästä syödyt kengät, kirjaston laina-ajan umpeutuminen, lauantaina tulevat vieraat (menkää jonkun muun nurkkiin lojumaan!), joulukuusi parvekkeella, eteisen keltainen seinä, töihinpaluun lähestyminen, liian nopeasti kasvavat säärikarvat, leivänmurut joka paikassa, huominen kauppareissu ja koiran piereskely. Riittääkö yhden yön murheiksi?

Laittaako vai eikö laittaa?

Tänään oon kovasti pohtinut Internettiä ja sitä, miten omia tietoja voidaan sen kautta/avulla käyttää väärin. Katsoin eilen 45 minuuttia -ohjelman televisiosta ja siellä puhuttiin nettirikollisista. Pelästyin ja olin jo ihan varma, että mut on kuiteski sotkettu johonkin juttuun mukaan mistään mitään tietämättä. Kyse oli tilillä käynneistä enkä usko että sellaista pääsee omalla kohdalle sattumaan, mutta toisaalta: mistä sen ikinä tietää?

Omia tietojani olen muutamille sivuille laittanut. Facebookissa on kaikenlaista: työpaikka, harrastukset, mielenkiinnon kohteet, perheenjäsenet, vieraillut maat, valokuvia jne... Nämä näkyvät omille ystävilleni, mutta sieltä joukostahan ne brutuksetkin löytyvät. No joo, en tosissani nyt näin ajattele kavereista, mutta se mietityttää, mitä kaikkea informaatiota yhdessä profiilissa on. Blogissa on jotain tietoja sekä valokuvia, LinkedIn -sivustolla on työhön liittyviä juttuja. Paremmin suojattuja sivuja ovat tietty verkkopankin, vakuutusyhtiön ja Kelan sivut, mutta kyllä sinnekin taitava hakkeri pääsee.

Päätelmänä on siis se, että vaikka en hulvattomasti tietoa itsestäni jakelekaan netissä, joku minusta todella kiinnostunut saattaa nerokkailla Googlen hakusanoilla saada aikaan sellaisen kokonaispaketin, jonka kautta pääsee soittamaan ovikelloa rappukäytävään. Siitäkin huolimatta että osoite on salainen. Eri asia on tietenkin se, kiinnostuuko joku musta niin kovasti.

Mitään urkkimisia tai kurjia kokemuksia en tietovuotojen suhteen ole kokenut. Mitä nyt sisko joskus lukenut päiväkirjaa ja äiti kirjeitä, mutta ne eivät taida liittyä tähän. En oikein tiedä, miten hankaliin tilanteisiin olen itseni saattanut mahdollistaa, joten on ehkä paras karsia informatiivisuutta hiukan. Ainakin siellä Facebookissa. TV-ohjelmassa jonkun tietoturvayhtiön joku setä nimittäin kertoi, että ei suostu kertomaan netissä etunimeään eikä edes harrastuksiaan, työpaikkaa, perheenjäseniään tai paikkakuntaa. Se kommentti herätti ajattelemaan asiaa. Jopa kokonaisen päivän verran.

Tuuliviirejä

Iso sellainen löytyy ulkoa. Aamulla ja päivällä tuli lunta ja myrskyä silmätkorvat täyteen. Vaihdoin tossut talvisaappaisiin ennen ulosmenoa. Nyt ripsii ikkunalaudalle vettä ja ikkunastakin näkee jo ulos. Kummallista. Talvisaappaat pitää vaihtaa ensi lenkillä kumppareihin.

Toinen on täällä sisällä. Venkslaan ja vaihdan, koitan ja sovitan. Mikä väri ja koko???????

En vaatteita, koska niissä ei ole hurraamista enkä siten inspiroidu, vaan blogin ulkoasua. Mielessä on käynyt ajatus toisenlaisesta kuvasta otsikkokenttään, mutta en ole vielä kunnoltani siinä vaiheessa, että pääsisin rämpimään metsän keskelle nappaamaan toiveideni valokuvaa. Muhistellaan ja kehitellään ajatusta sekä toteutusta..... tavoitteita on hyvä olla!

Otsikon kuvassa on toissakesän metsäretken kuvasaldoa. Aurinkoinen päivä, jonkin verran itikoita, kävelyreissu supan pohjalle koirien kanssa. Etsin kuvaa, joka saisi minut ajattelemaan positiivisesti tuomalla mieleen hyviä muistoja ja hetkiä, jossa olisi värejä ja aurinkoa ja joka sopisi aiheeseen. Kun tarkkaan kuvaa katsoo, huomaa jotakin, mikä nostaa hymyn huulille ja piristää päivän :)

Löydöstäni siis riemastuin ja vaihdoin. Antaa olla nyt näin, ainakin hetken aikaa!!!!!

Positiivisuuteen liittyen.... valvotun ja mietityn edellisyön tuloksena päätin tehdä asioille ja omalle itselleni jotain. Nykyistä entistä enemmän ja tavoitteellisemmin. Haaveilla, suunnittella, kokeilla, toteuttaa ja jossain vaiheessa jopa rutinoitua. Ai mihin? Löytämään ne mun ihan oikeat ja omat jutut, etsimään uusia, ajattelemaan positiivisemmin ja oppia elämään olematta Stressaaja, Suorittaja, Huolehtija, Murehtija ja Masentuja. Koska positiivisuus on minulle vieras tapa elää ja ajatella asioita, koen sen opettelun itselleni kokonaisena omana projektinaan, josta kirjoitan toiseen blogiin. Aiheina siis pelkät positiiviset ja myönteiset asiat, puun valoisa puoli.

PS. Vinkkinä otsikkokuvaan liittyvän piristyksen löytämiseen: mitähän toinen koirista puuhaa???

Lainaus tämän päivän tunnelmaan

Puut nousevat kuolleesta maasta
ja elävät,
puiden päivä on pitkä;
he tulevat pimeän alle joka oksat yhdistää,
he pudottavat taakkansa
puiden juureen jotka kannattavat pimeää
ja menevät pois;
mutta puiden päivä on pitkä.

Rakastavaiset by Pentti Saarikoski

Leijonien lenkki

Tulin juuri koiran kanssa ulkoa lenkiltä. Ei se mikään pitkä lenkkilenkki ollut, sellainen pikainen lähimetsän ja korttelin ympärikävely. Se oli kuitenkin ensimmäinen koiralenkki yksin leikkauksen jälkeen. Pelotti, jännitti, mietin kotona pitkään että menenkö-enkö-menenkö... Luulen, että lopulta päätös oli hyvä, vaikka nyt niskaa jomottaakin. Muutaman kerran koira kiskaisi remmistä sen verran vauhdikkaammin että nykäisy tuntui niskassa ja kipu sivalsi selkärankaa pitkin jalkoihin. Taidettiin olla aikas koominen näky ulkona; koira menee ja haistelee, innoissaan lumesta ja uusista, tämänpäivän hajuista ja minä höpötän ja komennan perässä nonstoppina. "Ei vedä, ei saa kiskoa, seuraa, tänne, tänne!" Minä saavuin takaisin kotiin hermorauniompana kuin lähtiessäni, koira taisi olla vain tyytyväisempi.

Iso ja Kamala, Pelottava leikkaus tehtiin siis reilu viikko sitten. Yleensä hermoilen ja jännitän juttuja ihan liikaa etukäteen ja jälkeenpäin tunnen itseni hölmöksi niistä ajatuksista ja tunteista sekä unettomista öistä ja ahdistuskohtauksista, mitä olen aiemmin asian suhteen käynyt läpi. Nyt en koe niin. Kaikesta stressaamisestani huolimatta en ollut etukäteen ollenkaan valmistautunut siihen, miten kipeä olen leikkauksen jälkeen. En myöskään kokonaisuudessaan tajunnut sitä, miten iso ja hankala leikkaus oli. Sain mukaani röntgenkuvan, joka on otettu leikkauksen aikana, ja kun sitä katselen ja sitten peilistä tutkin kaulassa parantuvaa haavaani, voin pahoin. En vieläkään pysty lukemaan leikkauskertomusta ilman huimausta ja tunnetta pyörtymisestä. Ihan hyvä, että minulle ei kaikkea yksityiskohtia kerrottu etukäteen.

Selvisin siitä, sormet ja varpaat heiluvat edelleen! Pelkäsin eniten, että jotain ei-suunniteltua minun tuurillani kuitenkin tapahtuu ja halvaannun osittain tai kokonaan. Liikkuminen ja oleminen on kivuliasta, niska ei jaksa kannatella päätä kauaa, joten suurimman osan ajasta olen pituusasennossa. Oikea käsi kuitenkin toimii paremmin eikä hermosärkyä enää ole! Monen kuukauden jälkeen pystyn kirjoittamaan ja käyttämään kynää, mikä tuntuu hienolta!

Olen kuitenkin niiiiiiiiiiiiiin kyllästynyt sairastamiseen, makaamiseen ja mitään-tekemättä-olemisen-tekemiseen, että aiheutan siitä nyt itselleni stressiä. Haluaisin olla jo kunnossa ja lähteä töihin, elää normaalia päivärytmiä ja normaalin ihmisen elämää. Haluan kokea itseni ehjäksi ja kokonaiseksi ihmiseksi, joka toimii. Tahtoisin jo mennä kuntosalille ja jumpalle, fysioterapiaan ja hierojalle. Miten odotankaan sitä, että pääsen ja saan mennä heiluttelemaan käsiä aerobicciin eikä se satu yhtään eikä missään!!!!!

Eilinen ilta ja yö olivat vaikeita. Tänään ajattelin kokeilla voimiani ja kipuilun rajoja hiukan, jotta tiedän missä mennään ja mitä tekemistä voin itselleni realistisesti suunnitella siten, että toipuminen ja niskan luutuminen eivät ota takapakkia. Hmmmmm.... sellaista kompromissia :) Koiralenkki oli ensimmäinen reiluun viikkoon yksin koiran kanssa. Sen lisäksi imuroin, mitä en ole tehnyt moneen kuukauteen. Parvekkeella olevasta joulukuusesta (joo, tiedän, joulu meni jo...) irrottelin sähkövalot ja pakkasin ne laatikoihin varastoon vietäväksi. Nyt on tyytyväinen olo siitä että sain jotain aikaan! Kotonakin on kivempi olla, kun on siistiä ja tavarat ovat paikoillaan.

Maksunsa se silti vaatii. Vaikka imurointi toimi hyvänä verryttelynä hartioille ja yläselälle, tunnen nyt kuinka kipu ja särky hiljalleen hiipii ja vahvistuu koko ajan. Loppupäivä taitaa mennä siinä pituusasennossa...

***************'
Leikkauksen jälkeinen aika on ollut aikasmoista tunneskaalan läpikäyntiä, josta olen aika puhki juuri tällä hetkellä. Luin eilen illalla paljon toisten blogeja netistä ja sitä kautta oli lohduttavaa saada ajatukset oman navan ympäriltä muidenkin juttuihin ja huomata, että en ole ainoa, jolla on huolia ja murheita. Niinkuin aiemminkin olen todennut, yhden asian kun saat alta pois niin seuraava on jo odottamassa. Niin on taas nytkin. Se tuntuu rankalta ja kuormittavalta, sillä en ole vielä edellisestäkään toipunut kunnolla. Tiedän, että kiirehdin liikaa ja että huolehdin asioista, joille en vielä mitään voi eikä tarvitsekaan voida. Tiedän, että käynnistän taas samaa vanhaa oravanpyörää, jota ei kannattaisi aloittaa.

Vielä ei pitäisi miettiä töihin paluuta ja siellä poissaolon aikana tapahtuneita muutoksia, mutta asia on mielessä. Leikkaus on takana, ja kun itseni saan kuntoon, niin töihin paluu on väistämätön tosiasia. Tähän asti se on ollut jossain hamassa tulevaisuudessa eikä päivämäärää ole ollut tiedossa, joten olen päässyt stressaamisen kanssa helpommalla. Niin turhaa kuin se onkin, mietin sitä, millaiseksi työnkuvani muodostuu ja minkä nimikkeen saan, kuinka paljon rakentamiani taulukoita on muutettu ja miltä verkkolevyltä minkäkin tiedoston löydän. Kuinkahan nopeasti saan hankittua itselleni uuden työtuolin ja työpisteen, josta on ollut puhetta ja millaisen kuukausipalkan saan sovittua esimiehen kanssa. Kauankohan kestää ennen kuin olen asioista kärryillä ja saan itselleni turvallisen tunteen tehdä töitä, kun ei koko aikaa tarvitse kysellä asioita muilta? Eniten kuitenkin mietin ja pelkään sitä, että työtahti ja työn määrä eivät muutu vaikka työnkuva ja nimike muuttuvatkin. Jos näin on, en usko enkä luota itseeni siinä, että osaisin nyt jarrutella ja stopata ajoissa ja pitää huolta siitä, että työtunnit eivät paisu kohtuuttomiksi. Pelkään että en osaa olla tarpeeksi itsekäs ja vahva suojellakseni itseäni uudelta työuupumukselta. Pomon kanssa oli aiemmin syksyllä puhetta siitä, että menen käymään töissä hiukan ennen sairasloman loppua juttelemassa hänen kanssaan. Työterveydessä on lääkärin kanssa ollut puhetta siitä, että kun palaan takaisin, niin pidetään työkykyisyyskeskustelu siten että paikalla on myös lääkäri ja mahdollisesti hoitajakin esimiehen lisäksi. Se tuntuu hyvältä ja tarpeelliselta, koska olen töihinpalatessani ollut sieltä pois puoli vuotta ja töihinpaluu täytyy jotenkin järjestää siten, että se ei ole liian rankkaa. Riippuu nyt tietenkin omasta toipumisestani ja siitä, miten pysyvästi oireet ja kivut katoavat.

Kuitenkin pelkään. Ajatus töihinmenosta tuntuu paskamaiselta ja inhottavalta ja kun asiaa hiukankin enemmän ajattelen, alkaa pulssi nousemaan, itkettää ja ahdistun. Pelkään muiden suhtautumista minuun, pelkään että olen sairasloman vuoksi menettänyt työni ja asemani yrityksessä, pelkään että en ikinä pääse asioista kärryille eikä minuun luoteta. Pelkään myös sitä, miten jaksan olla pois kotoa niin monta tuntia viitenä päivänä viikossa, miten jaksan päivittäin olla yli sadan ihmisen yhteisössä, miten selviän nopeatempoisesta työstä ja päätöksienteosta niin etten kanna niitä mukanani kotiin ja ahdistu.

Tunne on ristiriitainen, sillä toinen puoli minusta sanoo ja tietää, että minä selviän siitä ihan hyvin. Niin olen tähänkin asti selvinnyt. Sairauteni on ollut perusteltu ja vakava enkä voi olla 100% työkykyinen ja mukana asioissa heti töihin palattuani. Puolen vuoden aikana olen erakoitunut kotiin todella tehokkaasti ja jo odotan sitä että pääsen täältä pois ihmisten ilmoille ja saan jotakin muuta ajateltavaa kuin omat juttuni. En usko, että kukaan töissä ajattelee minun lusmunneen kotona tai hakeneen saikkua lisää vain sen hakemisen ilosta.

Järki ja tunteet eivät kohtaa.

Tällä hetkellä järki sanoo että minun ei tarvitse kiirehtiä vielä mihinkään. Sairaslomaa on jäljellä vielä kuusi viikkoa ja se aika on tarkoitettu parantumiseen ja toipumiseen. Jälkitarkastus on neljän viikon päästä ja siellä katsotaan, miten niska on parantunut ja aletaan sen ehdoilla suunnittelemaan kuntoutusta ja liikuntaa. Siihen asti minun ei ole edes lupa liikkua ja urheilla. Ei edes siivota.... Pomo soittaa ja pyytää käymään töissä ennen sairasloman loppua, jos se on tarpeellista. Oikeasti nuo keskustelut ja sopeuttamiset kuuluvat vasta sinne töihinpaluun jälkeiseen aikaan.

Viime yönä päätin, että keskityn nyt vaan toipumiseen ja teen oman kipuni ehdoilla asioita. Selviän ensin tästä niskasta ja sen jälkeen mietin töitä, lapsettomuushoitoja, opiskeluja, tenttejä ja harrastuksia. En haukkaa liian isoa palaa, jotta en masennu ja väsy. Lepään, luen, kirjoitan, käyn kävelyllä ja luennoilla kerran viikossa. Ajattelen asioita vasta sitten kun niiden aika on tulla ajatelluiksi.

Se on helpommin sanottu kuin tehty ihmiselle, joka on pessimisti, suorittaja ja liian kiltti tyttö, mutta kokeilla täytyy.

************************
Koira nuuskutteli hankia ja nietoksia, kun kaksi pikkupoikaa suurine reppuineen kävelivät kävelytiellä vastaan. Kesken iloista jutteluaan pojat pysähtyivät katsomaan koiraa ja toinen sanoi totisena kaverilleen: "Kato kui iso koira. Se näyttää ihan leijonalta!" Toinen katsoi ja töni toista jatkamaan matkaa. "Niin onki. Leijonia ei vaan taluteta narussa."

Niinpä. Itselle ne talutusnarut tulee laitettua ihan itse.

Kipupiste

Alati läsnä,
ikuisesti piilossa.
Motivaatio.

**************************
Runotorstai

Harmaa päivä

Ulkomaailman harmaus tarttuu vähitellen minuunkin, vaikka olen koittanut sitä vastaan kipunoida jo tovin. En saa tartuttua mihinkään, mikään ei huvita, paikkoja särkee ja kaikki vaan ärsyttää. Kuljen asunnossa edestakaisin hampaitani pureskellen ja samalla aiheutan itselleni päänsäryn. Leukapielet on jo ihan krampissa.

Inhoan kirosanoja ja kiroilua, mutta nyt vituttaa. Inhoan tätä mielentilaa, jossa keikun vielä positiivisuuden ja negatiivisuuden välimaastossa. Olisin edes onnellisesti melankolinen! Kun keksisin jonkun pienen, piristävän jutun, joka nappaisi, niin saisin tuuleni kääntymään ja päivä olisi pelastettu.

Muutaman päivän ajan olen järjestellyt kesälomakuvia ja jatkoin puuhaa tänään. Seasta löytyi vielä epätarkkoja kuvia ja hutikuteja ja delete-nappi viuhui ahkerasti. Huis, pois, veks! Sama kohtalo muutamalle sadalle kuvalle kuin leivänmuruillekin! Sain tyydytystä tehdystä työstä, mutta se ei riittänyt kompensoimaan samaan aikaan alkanutta harmia; halusin hypätä tietokoneen ruudun kuvan sisälle ja palata ajassa taaksepäin paikkoihin, joihin rakastuin. Ei pysty näillä resursseilla siihen, joten ainoaksi vaihtoehdoksi jää kuvien katselu ja muistelu. Oloani olisi helpottanut tieto siitä, että seuraava matka olisi jo varattu tai varaamisen suunnittelu olisi edes ajankohtaista. Sekään ei ole mahdollista näillä resursseilla, rahavaroilla ja työnantajankaan puolesta.

Ei auta. Kansiot kiinni ja ajatukset muualle! Virtuaalimaailmassani Facebookissa ei mitään järkevää ole kuitenkaan käynnissä. Alan turhautumaan koko juttuun, vaikka sen kautta onkin kiva viestiä niille ihmisille, joita ei pääse tapaamaan tai jotka ovat vuosia olleet jossain piilossa. En jaksa ladata applicationeita ja poistelen nykyisiäkin. Onkohan minusta tulossa vanha?

Laitan koko koneen kiinni ja mietin lukemista. Mikä olisi hyvä kirja? Mikään ei kuitenkaan nappaa. Olen lukenut viime päivinä niin paljon ja eilenkin yhden kirjan kokonaan, että ei jaksa aloittaa. Kynnys on liian korkealla. Siirryn keittiöön, mietin television aukaisua, laskeskelen montako tuntia edellisestä pissatusreissusta koiran kanssa on kulunut, keittäisinkö kahvia vai teetä vai olisinko vaan ilman? Imuroida pitäisi, mutta en. Päädyn kirjoittamaan ahdistusta ulos.

Liikkumisprojekti on alkanut hyvin, mutta sekin on nyt ainakin täksi päiväksi tyssätty. Eilisellä hikilenkillä tuli niin iso rakko kantapäähän, että sitä on pakko parannella ainakin tämä päivä. Lenkkitossun änkeminen jalkaan ei houkuta, kun laastarikaan ei riitä nahkaa suojaamaan. Ihan kuin joku kivenkovaan koittaisi tätäkin juttua minulta estellä. En ole nähnyt mustia kissoja enkä rikkonut peilejä, joten olen kai vaan huono-onninen. Tai ehkä se on sitä omaa hajanaisuuttani; kun koitan aloittaa tai kokeilla kaikkea mahdollista mieleenjuolahtavaa, niin asioita sattuukin enemmän sängyssä makaamisen sijaan.

En tiedä, tuleeko tästä päivästä mitään. Olen niin ärsyyntynyt ja turhautunut. Lasken jo tunteja maanantain sairaalaan menoon ja leikkaukseen enkä en pysty muuta aloittamaan. Jännitän ja toivon, että koko homma olisi jo ohi, ja samalla kiukuttelen itselleni omasta kiukuttelustani. Voiko silloin minkään muun väristä päivää edes ansaita.

Kun olen vanha

Kun olen vanha
nyplään sormeni kuiviksi
tuoksun lakritsille ja sitruunateelle
enkä pidä nykymusiikista.

Viikkaan puhtaat, saippualta tuoksuvat
vuodevaatteet järjestykseen
pyyhin pölyt
posliiniesineistä hyllyllä.

Kaadan sinulle kahvia lautaselle
ja laitan sokeripalan valmiiksi
nauramme nuoruudelle.

Pihassa kasvaa kaikkia kukkia
keinu on kunnostettu tammen alle.
Sinä kiillotat autoa
ojennat selän välillä suoraksi
levätessäsi hetken
rämpytät henkseleitä.

Hymyilen.
Suosikkikirjani on paikallaan
kirjanmerkki oikeassa kohdassa
kaikki niinkuin kuuluu.

Olen siellä missä pitääkin.

****************************
runotorstai

Ostetaan uusi niska, polkupyörä ja kattila.

Tänään sataa vettä. Puhelin soi aamulla (kymmenen aikaan aamupäivällä on vielä minulle aamua...) ja herätti. Puoliso soitti, vastasi hämmentyneenä ja tajusi soittaneensa väärälle henkilölle. Ei sillä, että minussa jotain väärää olisi, vaan tottumuksesta. Niin ainakin haluan ajatella. No, pelästyin niin tehokkaasti puhelimen ääneen ettei nukkumisen jatkamisesta enää tullut mitään. Vaatteet päälle, kahvia tippumaan, ikkuna auki ja ihmettelemään..... mitä sitä tekisi?

Olen ollut rättiväsynyt viime aikoina. Kai se on sitä sisällä nyhjäämisen seurausta. Unirytmi on ihan sekaisin valvottujen öiden takia. Ja kun nukuttaa, niin nukkuisin reilusti yli kellonympäryksen. Silmien takana ja otsassa on koko ajan painostava tunne, ihan kuin naama valahtaisi alas.

Leikkaukseen on enää muutama päivä. Koko viikon olen koittanut keksiä kaikkea mahdollista tekemistä, jotta en ehtisi ja jaksaisi ajatella leikkausta. Se pelottaa ja jännittää enkä tahdo olla ahdistuneena ja masentuneena kotona koko aikaa. Silmissä tuntuva paine voikin siten johtua myös liiasta lukemisesta ja näytön tuijottelusta.... Eilisestä alkaen olen kuitenkin ajatellut leikkausta enemmän, mikä johtuu siitä, että kaksi eri hoitajaa ja leikkaava lääkäri ovat minulle soitelleet ja kyselleet asioita. Kävin vakuutusyhtiössä kyselemässä korvausasioita eikä mikään auta kulujenkaan suhteen; tyhmä mikä tyhmä. Kehotankin kaikkia hankkimaan henkilövakuutuksen siinä vaiheessa, kun mitään oireita minkään sairauden suhteen EI ole. Nyt on turha ruikuttaa, kun jää rannalle. Summa on hirvittävä ja se on nostettu käteisenä maksua varten; hyllyssä onkin muutaman sentin setelinippu odottamassa. Hirvittää ja masentaa ajatella, mitä kaikkea silläkin summalla olisi voinut tehdä...

Eilen käytiin ostoksilla. Puolisolle hankittiin sukset, monot ja siteet, hiihtohanskat ja sykemittari. Vaaka täytyy liikkeeseen palauttaa takaisin, sillä paino heittelee kahden kilon sisällä eri mittauskerroilla. Luota nyt sitten siihen! Sykemittari vaikuttaa todella hyvältä kapistukselta ja eilisen ihmettelyn, opettelun ja testauksen jälkeen iski meihin kumpaankin urheiluhulluus! Puoliso lähti hiihtolenkille ja illalla käytiin vielä koiran kanssa kävelylenkillä. Olen vakuuttunut siitä, että kun pystyn, hankin samanlaisen kapistuksen itselleni ja aloitan liikunnan. Säännöllisen sellaisen. Toiselta olkapäältä huutelee epäilyksen ääni ja sanoo että niin monta kertaa on tuokin juttu jo kuultu.... Niin on ja voi se taas lopahtaakin, mutta nyt on motivaattorina leikkauksesta toipuminen ja samojen ongelmien ehkäisy jatkossa. Kun joudun menemään fysioterapiaan ja jossain vaiheessa kuntosalille, niin sykemittari voisi olla siinä hyvänä apuna. Hauskimpana puolena on se, että oma tekeminen ja kunto muuttuu numeroiksi, jotka saa siirrettyä koneelle ja koneelta sitten seurattua omaa kehitystä. Ah, aloin jo tosissani haaveilemaan jumpalle menosta, missä voin huitoa ja heiluttaa käsiäni ja olkapäätä sekä liikuttaa niskaa, liikkua hikipinnassa ja nostaa sykettä ylös. Mikä mahtava fiilis sen jälkeen onkaan!!!


Hauskana kuriositeettina sykemittarin hankintaan oli huomata se, kuinka huonona liikkujana elänyt diplomi-insinööri innostui liikunnasta, kun hommaan saatiin mukaan tekninen ja elektroninen laite! Ei sen puoleen, niin minäkin innostuin, vaikka olenkin ihan tavallinen insinööri enkä kauheasti elektroniikan päälle ymmärrä :)

Sykemittarin hankintaan liittyy myös ajatus pyöräilystä. Olen aiemmin käynyt kotoa pyörällä töissä ja jokapäiväinen 17 kilometrin lenkki käy hyvästä liikunnasta. Pyörään saa hankittua oman laitteen, joka on yhteydessä sykemittariin ja siten työmatkastakin tehoja irti konkreettisesti. Tähän projektiin liittyy tosin toinenkin olennainen hankinta, nimittäin se pyörä. Vanha pyörä varastettiin joulun aikaan. En käsitä tätä menoa, kun pyöriä pitää varastaa! Oma pyöräni oli nimittäin niin vanha ja osittain rikkinäinen Helkama, ettei sillä ole mitään arvoa. Minulle se oli tärkeä apuväline kaupassa ja asioilla käyntiin, kun en pysty tavaroita kantamaan. Kyllä sillä töihinkin polki. Mietittiin, että joku on sen varmaan ottanut vaan päästäkseen paikasta A paikkaan B ja sitten hylännyt jonnekin. Elättelin vielä toiveita, että sen bongaisin kaupoilla käydessä tai ojassa lojumasta, mutta ei ole näkynyt. Vituttaa.

Kaikkea mahdollista tällä viikolla tehdessäni olen saanut pitkään tekemättä olleita juttuja valmiiksi. Isoin niistä on kesän lomamatkan valokuvien järjestäminen. Kuvia kertyi kolmen viikon matkalta melkein 3000, lisäksi vielä videon pätkiä. Osa kuvista oli otettu panoraamakuvina ja vihdoin sain koottua panoraamakuvat kasaan. Aikaa siihen tosin meni, muutama päivä. Matkan aikana pidettiin vanhaan tapaan matkapäiväkirjaa, josta oli nyt suuri apu paikannimiä ja päivämääriä etsiessä. Kuvia katsellessa tuli vain niin haikea olo ja ikävä takaisin Kreikan saarille. Hajut, lämpö, ruuat, maisemat, ilmasto, kasvillisuus ja meri tulivat taas mieleen ja hetkeksi hyppäsin ajatuksissani kauas huolista... Reissu oli upea ja kummankin mielessä kauan ollut haave, joten haikeutta ei kannata tuntea pitkään. Onneksi kuvia tuli otettua paljon!

Olen myös lukenut, pääasiassa lasten- ja nuorten kirjallisuutta tenttiä varten. Miellyin (taas kerran) kirjojen tekstin mutkattomuuteen ja yksinkertaisuuteen. Joka kerta on yhtä pelottavaa havaita, että on itse siirtynyt liiaksi aikuisten maailmaan aikuisten asioineen ja huolineen ja vakavuuksineen. Miten hölmöä on surra ja murehtia!!! Nalle Puh, Salatun puutarhan Mary ja Pikku Prinssi muistuttivat uudestaan elämän pienistä asioista, tärkeysjärjestyksestä, silmien auki pitämisestä ja läsnäolosta. "Tärkeimpiä asioita ei näe silmillä." Hamusin kuitenkin väliin jotain vakavampaa, joten ahmin muutamassa tunnissa Kolmannentoista lapsen. En ole aiemmin Hämeen-Anttilaa lukenut, ainoastaan lukenut arvosteluja, ja sitä kautta kiinnostunut kirjailijasta. Tutulta lainasin ja pidin. Teema sopi oikeastaan hyvin noihin lastenkirjoihin, joten olen aika aivopesty nyt murehtimisen ja huolehtimisen poistamisen suhteen.

Ehkä siitä johtuen en ole tällä viikolla saanut pahempia ahdistus- ja itkukohtauksia. Koen leikkaukseen menon vähän samaksi kuin hammaskiven poiston. Tosin tiedän, että kun lähden enemmän ajattelemaan ja miettimään riskejä, alan panikoimaan. Erikoista on huomata itsestään se tapa, että koko ajan taustalla asioita tehdessäni mietin, että "tämä on viimeinen kerta, kun käyn kaupassa/pesen pyykkiä/rakastelen/kirjoitan koneella/vien koiraa ulos jne..." Olen varautunut henkisesti siihen pahimpaan mahdolliseen (kuten pessimistinä kaikkien asioiden suhteen teen, en voi sille mitään) ja suunnittelen salaa huonekalujen uudelleenjärjestelyä niin että neliraajahalvauksen saaneena pystyn pyörätuolin kanssa asunnossa liikkumaan. Tiedän. Eihän sellaiseen pysty varautumaan ja valmistautumaan ja shokki siitä tulee, jos niin käy. Maailma mullistuu ihan täysin. En edes tiedä, haluanko niin elää. Silti se mielessä on ja asiaa ajattelen. Suurien surujen ja tällaisten ajatusten poistamiseksi lastenkirjat, kirjoittaminen, oma puuhastelu ja pienten asioiden etsiminen ovat olleet hyvää lääkettä.

Pahimpaan varautuessani kuitenkin odotan innolla "Uutta Elämääni", joka alkaa maanantaina. Se on elämää ilman kipuja ja liikkumisrajoituksia. Siihen kuuluu työhön palaaminen, liikunnan aloittaminen, opiskelujen jatkaminen, entistä enemmän hymyjä ja onnellisuutta ja mutkattomuutta ja sosiaalisia kontakteja. Ensi viikolla on jo ensimmäinen luento ja ulkomaanmatka Tallinnaan, seuraavalla viikolla työhön liittyvää koulutusta ja lisää luentoja. Aion potkia itseäni liikkeelle, tekemään asioita, olemaan läsnä ihmisille, sillä en jaksa enää tätä nyhjäämistä, likaisissa vaatteissa nuhjaamista, nukkumista ja sen yrittämistä. Kotiin piiloutumista, kipuihin kietoutumista, masentumista, itkemistä, itsensä tuhoamista. Niihin on niiiiiiiiiiiiin (!) helppo sortua. Tarvitsen apuja liikkeelle lähtöön ja vielä siellä pysymiseenkin, mutta aion yrittää. Ihan niinkuin Colin.

Jotta ympäristöni pysyy kunnossa ja jaksaa minuakin sietää ja kannustaa, aion ensin heitä auttaa ja tsempata. Potkin puolison ulos lenkille ja hiihtämään, josta hän pitää. Koiralle hankin lisäravinnetta, jotta turkki saadaan kuntoon ja ruokavalio monipuolisemmaksi. Olen huomannut kuinka iso vaikutus omalla mielialalla ja energiatasolla on lähellä oleviin ihmisiin ja omaa surkeuttani kauhistuttavampaa on huomata, että toiset voivat huonommin minun vuokseni. Rooleja ei kannata ottaa eikä esittää reippaampaa kuin on, mutta iso osa jaksamisesta on myös siitä asenteesta kiinni. Kiitos Mary muistuttamisesta :)

Fiksailen vielä valokuvia ja kansioita. Radiosta kuuluu Stand By Me, ikkunalautaan ropisee, pohjaan palaneiden makaronien ja kattilan käry vielä hiukan tuoksuu nenään, mutta peitän sen keittämällä Viisasten teetä. Eilinen hankinta sekin. Mustaa teetä, granaattiomenaa, mansikkaa, sitruunaa, ananasta, ritarikannuksen ja kanervan kukkia. Hmmmm..... tuoksu on niin hyvä että siitä on pakko viisastua. Yksi pieni asia lisää :)

Kukkuu?

Kuka nukkuu?

En minä, tosin kuin sinä
jonka tuhina ja murahdus
kuuluu lattianraosta.

Homma kävi vankilapaosta,
kun koitin varovasti nousta,
välttää vinkuvaa jousta,
tuota sängyn pohjan petoa,
ettet suotta vuokseni herää.
Varsinainen suoritus!

Voin lyödä vaikka vetoa etten unta enää kerää!

Tekisi mieli pujahtaa
takaisin vällyn, peiton, alle.
Haistattaa pitkät maailmalle,
joka minua valvottaa!

Ei käy.

Istun tässä, murheita miettimässä
kirjaan jutun, muokkaan toisen,
luon runon suurenmoisen,
jonka sinulle aion näyttää kunhan kello tehtävänsä täyttää
ja aamu kajastaa.

Ei Nukkumattia vielä näy...

Lunta sataa, hiljaa painuu
puiden oksat painosta taipuu.
Piha hiljainen toipuu ja lepää
kunnes askelten kuminaan herää
ja aurauskone sanansa sanoo.

Yksi tyttö mielessään anoo
että tulisi uni ja saapuisi lepo.
Päivän paras teko
on antaa murheet sängyn alle
villakoiralle odottavalle
ja olla käärönä kainalon,
tavata pilvien Untamon,
ja nukkua suloista unta.

Antaa ulkona sataa lunta.

Vuosi 2007

Lähdin minäkin mukaan meemien maailmaan. Tässä tarinaa vuodelta 2007.

1. Mitä sellaista teit v. 2007, mitä et ollut tehnyt aiemmin?

Kävin ensimmäistä kertaa sienimetsällä ja tein sienimuhennosta.

2. Piditkö uudenvuodenlupaukset ja aiotko tehdä uusia ensi vuodelle?

Muistaakseni en tehnyt uudenvuodenlupauksia viime vuodelle. Enkä tehnyt tällekään.

3. Synnyttikö kukaan läheisesi v. 2006?

Ei tullut pikkuisia lähipiiriin.

4. Kuoliko kukaan läheisesi?

Ei kuollut. Tämä vuosi säästyttiin hautajaisilta.

5. Missä maissa kävit?

Ruotsissa ja Kreikassa.

6. Mitä sellaista haluaisit vuonna 2008 jota et saanut tai kokenut vuonna 2007?

Terveyttä. Kauan odotettu leikkaus on tulossa ja toivon että se sujuu hyvin ja että kivut ja vaivat jäävät leikkauspöydälle eikä mitään jatko-ongelmia tulisi.

Alkuvuonna on tarkoitus mennä jatkotutkimuksiin lapsettomusklinikalle, joten salaisena haaveena ja ehkä jo vuoden 2008 asiana on perheen perustaminen.

Opintojen suorittaminen; mitä ja missä.... sitä en osaa sanoa.

Materialistisempana haaveena: kunnollinen digikamera.Voi olla että auton hankinta on ajankohtaista tänä vuonna.

7. Mitkä päivämäärät vuodelta 2007 jäävät mieleen ja miksi?

1.1. menin kihloihin, 12.5. oli Euroviisut Suomessa,16.6. lähdettiin kolmen viikon seikkailulomalle Kreikan saaristoon, 3.9. pitkä sairasloma alkoi.

8. Mikä on vuoden suurin saavutuksesi?

En tiedä, voiko kilhloihin menemistä sanoa saavutukseksi??? Saavutuksena pidän sitä että sain syksyllä kolmevuotisen terapian päätökseen ja kesällä lopetin mielialalääkityksen. Kreikan matka on ollut haave jo pitkään ja sen toteuttaminen oli hieno saavutus, meille molemmille J

9. Entä suurin epäonnistuminen?

Sairastumiset koen epäonnistumisina. Hain syksyllä alkavaan koulutukseen, johon en tullut valituksi.

10. Kärsitkö sairauksista/loukkaantumisista?

Vuosi 2007 on ollut Sairastamisen Vuosi. Niska- ja hartiavaivat yltyivät välilevyn pullistumaksi ja laittoivat mut pysymään loppuvuoden kotona. Alkuvuosi meni vatsavaivojen kanssa kamppaillessa.

11. Mikä oli vuoden paras ostoksesi?

Epilaattori! Vaikka ensimmäisillä kerroilla manasin sen alimpaan mahdolliseen paikkaan, olen nykyään vekottimeen tykästynyt.

12. Kenen käytös/toiminta ansaitsee kehuja?

Antaisin pojot tästä kysymyksestä itselleni. Arkana ja liian kilttinä ihmisenä olen alkuvuodesta saakka saanut suuni auki työpaikalla ja puhunut työuupumuksesta ja työolosuhteista paljon sekä esimiehille että kollegoille. Nyt alkaa tuloksia näkymään!!!

Muuten kehun koiraani, joka kiltistyy sitä enemmän mitä vanhemmaksi tulee.

13.Kenen käyttäytyminen teki sinut masentuneeksi/ikäväksi?

Entisen esimieheni, jonka kanssa ei vieläkään huvita kauheasti keskustella sekä entisen aviomieheni, joka humalaspäissä tehdyillä puheluillaan sai minut joka kerta masentumaan ja loukkaantumaan.

14. Mihin suurin osa rahoistasi meni?

Vanhojen lainojen takaisinmaksuun.

15. Mistä olit tosi innoissasi?

Uudesta työnkuvasta ja tehtävästä, Kreikan matkasta, nykyisestä parisuhteesta ja kihlautumisesta.

16. Mikä laulu tulee muistuttamaan vuodesta 2007?

Bobby McFerrinin ”Don´t worry, be happy”

17. Verrattuna tähän aikaan vuosi sitten, oletko nyt

onnellisempi tai surullisempi?

surullisempi

lihavampi/laihempi?

laihempi

rikkaampi/köyhempi?

köyhempi

18. Mitä toivot, että olisit tehnyt enemmän vuonna 2007?

Urheillut, liikkunut, opiskellut.

19. Entä vähemmän?

Murehtinut, sairastanut, istunut neljän seinän sisällä.

20. Miten vietät/vietit joulun?

Vanhemmilla ja anopilla vieraillen sekä kotona kahden kesken.

21. Rakastuitko vuonna 2007?

Rakastun jatkuvasti uudelleen. Onneksi aina samaan ihmiseen!

22. Montako yhden illan juttua sinulla oli vuonna 2007?

Ei yhtään.

23. Mikä oli lempi-tv-ohjelmasi?

Sarjoista katselin Roomaa ja Talent:a sekä 4400:aa. Muita tv-ohjelmia ei sitten tullutkaan katseltua.

24. Vihaatko nyt ketään, jota et vihannut vuosi sitten?

Ei ole tapana vihata ihmisiä.

25. Paras lukemasi kirja vuonna 2007?

Conn Igguldenin Keisari –sarja. Suosittelen!

26. Vuoden paras musiikkilöytösi?

Röyksopp, jota olen aiemminkin kuunnellut, mutta nyt enemmän.

27. Mitä halusit ja sait?

Muutoksen työtehtäviin ja työmäärään.

28. Mitä halusit, mutta et saanut?

Palkankorotusta ja terveyttä.

29. Suosikkielokuvasi vuonna 2007?

Paljastavat merkinnät eli ”Notes on a Scandal”

30. Mitä teit synttäripäivänäsi ja paljonko täytit?

Täytin 30. Koko päivä oli yhtä yllätystä: pääsin kasvohoitoon, jossa samalla hierottiin kädet ja jalat, ja laivaristeilylle, jossa artisti lauloi minulle omistettuja lauluja.

31. Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodesta 2007 paremman?

Työkyvyn ylläpitäminen: henkisesti ja fyysisesti.

32. Kuinka kuvailisit vuoden 2007 omaa "muotiasi"?

Yksinkertainen, klassinen, mukava.

33. Mitkä asiat pitivät sinut järjissäsi?

Parisuhde ja rakkaus.

34. Kenestä julkisuuden henkilöstä pidit eniten?

Julkkiksista olen ihastunut Johnny Deppiin ja politiikoista Timo Soiniin.

35. Mikä poliittinen tapahtuma herätti eniten tunteita?

Eduskuntavaalit! Kaikenlaisia sitä valitaankin...

36. Ketä kaipasit?

Pientä tyttökoiraani, joka kuoli syyskuussa 2006. Kaipaan vieläkin.

37. Kuka oli kivoin uusi tuttavuus?

Lähipiiriin ei ole uusia tuttavuuksia tullut. Facebookin kautta olen ”löytänyt” vanhoja ystäviä ja tuttuja, joiden kanssa luodusta uudesta yhteydenpidosta olen niin mielissäni. Uusiakin tuttavuuksia on sieltä saanut.

38. Kerro arvokas elämänohje, jonka opit vuonna 2007?

Terveys ja parisuhde ovat tärkeämpiä kuin työ.

Puiden lapsi

Metsän salatussa lumouksessa

ei lupauksia petetä,
ei vaadita vaatimatonta

kun kaikki on täydellistä ja
kaikella on merkitys.

Siellä olen kevyt, puhdistunut
nostettu korkeimmalle jalustalle
ollessani pienimmistä pienin.

Jokainen keppi, risu, oksa
sisältää suuren määrän iloa.
Jokaisen saniaisen alta
voi löytää maailmankaikkeuden.

Pihlaja, jalava, tammi ja paju
kietovat uljaat runkonsa oksillaan,
eivät häpeästä,
vaan kruunatakseen olemassaolonsa perustan
lehtivihreärikkauteen.

Täällä minä elän, minä todellakin Olen.

Ruskan sinfonia, kesän energia,
talven hiljaisuus ja kevään herääminen.

Niissä on minun merkitykseni ja lohtuni.

*************************************************

Hassua... Luin vanhoja runojani ja löysin samannimisen kuin bloginikin. Kirjoitettu joskus vuosina 2000-2003.

Kirjanpainajalle töitä

Ulkona on kaunista. Vihdoin saatiin hiukan lunta kuusien ja koivujen hunnuksi.Vaikka lumi on kylmää ja pakkastakin on, minusta tuntuu, että se oksien ja rungon päällä hiukan saattaa lämmittää.

Seison hyllyn edessä aamutakki ja yövaatteet päällä ja taistelen väsymystä vastaan. Olen päättänyt, että en mene edes pituusasentoon, sillä riski nukahtamiseen on aivan liian iso. Siltikin, vaikka olen juonut jo kaksi kuppia kahvia ja energiajuoman loput.

Selaan kirjoja, katselen ja mietin. Ravistan hartioita, huokaisen ja keskityn. Asia on vakava. Etsin kirjanpäätyä, nimeä, kirjailijaa, kannen väriä, inspiraatiota.... jotain joka liikuttaa ja josta lähtisin käyntiin. Jotain, johon voisin uppoutua ja unohtaa ajan kulun sekä sen, mitä tuleman pitää. En vain oikein tiedä, millä tuulella olen. Olisiko otollinen hetki lyhyille, iskeville, humoristisille runoille vai ajatuksia herättäville mietteille? Ei... en usko. Liian vaativaa. Lasten ja nuortenkirjoja on tullut luettua useita, joten jotain muuta nyt tähän väliin. Kotimaista, ulkomaista, jotain jo aiemmin luettua vai teos, josta en tiedä mitään? Fantasiaa, sotakirjallisuutta, romantiikkaa, jännitystä.... kauhua??????

Jotensakin hankalaa. En osannut päättää, joten aloitin itse kirjoittamaan. Jos saisin ajatukseni liikkeelle... ajan kuluahan tämäkin on.

Ajatus ei vaan siltikään kulje. Miten ihanaa olisi heittäytyä insipiraation matkaan ja luoda omia maailmoita, keksiä salaperäisiä hahmoja ja seikkailla paikoissa, joita ei kukaan vielä ole keksinyt. Rikkoa kaikkia fysiikan, kerronnan ja taiteiden lakeja. Antaa kirjanpainajalle töitä ja toteuttaa unelma! Antaa jollekulle yksi lisämahdollisuus, kun hän seisoo yhtä eksyneenä oman kirjahyllynsä edessä.

Taidan kokeilla jotain ihan uutta kirjaa, mikä ei liity yhtään mihinkään aiempaan. Ei edes tenttikirjoihin. Repäistä oikein kunnolla! Ehkä en silloin nukahdakaan. Parasta olisi tietenkin lähteä ulos raikkaaseen ilmaan nauttimaan niskaan karisevasta, viilentävästä lumesta nyt vielä kun sitä siellä on ennen vesisateiden tuloa. Vesikelillä taas olisi otollista aikaa nyhjätä sisällä.

Mutta ei tässä ennenkään järkeviä olla oltu. Ihailen ikkunasta ja kaukaa. Ehkä kirjoitan näkemästäni runon ja ikuistan hetken vesisateidenkin varalle????

Hajanainen nainen

Uutena vuotena on aina ihmisillä tapana katsella taaksepäin mennyttä vuotta ja tehdä lupauksia uudelle vuodelle. Niin minäkin teen, vaikka ei siinä mitään järkeä olekaan. Miten aikaa voisi lokeroida ja omalle toiminnalleen laittaa alku- ja loppupisteitä? En minä ainakaan osaa.

Lupauksista, kuntoremonteista ja paheiden lopettamisesta tulee stressi. Eikö pitäisi elää elämää siten että on sopivasti haastetta, samalla itsekuria, mutta myös nautintoja, paheita ja salaisuuksia! Niin minä ainakin haluaisin. Olla sopusoinnussa ja rauhassa oman itseni kanssa ja lopettaa se ainainen peiliin tuijottaminen ja toisiin ihmisiin vertaaminen. Se on oikeasti ihan turhaa.

Naurattaa kaikenlaiset julistukset uudesta elämästä, muutoksista ja nyt-alkaa-tapahtumaan-asioita -lupauksista. Niitä on itsekin tullut tehtyä, varsinkin nyt pitkin syksyä kotona ollessa ja asioita funtsiessa. En jaksa ottaa stressiä niistä enää. Myönnetään etten ole saanut paljoa mitään aikaiseksi enkä tiedä, saanko jatkossakaan.

Vuoden vaihtuminen on saanut minut näkemään itseni seisomassa taas jossakin tienristeyksessä. Joku suunta, idea, tavoite pitäisi löytää ja hahmottaa se niin hyvin, että sen näkisi ja tietäisi, mihinpäin lähteä. Taaksepäin kun katsoo, niin jäljet ovat sutussa, ristiinrastiiin sekaisin. Terveyden vuoksi en paljoa ole pystynyt tekemään, mutta sen miellän itselleni enemmän tekosyyksi kuin todelliseksi syyksi. Olen aloittanut asioita, tehnyt jotain niiden eteen, jättänyt kesken, keksinyt uuden jutun, palannut välillä ehkä entistä jatkamaan ja unohtanut kokonaan aiemmat. Mielessä pyörii koko ajan uusia juttuja aloitettavaksi enkä selviä edes nykyisistä.

Turhaa, itseaiheutettua stressiä sairaslomalla...? Pikkasen voisi pingottamista vähentää...? Olet aivan oikeassa!

Olen hajanainen tavoittelemassa korkeuksia vähillä voimilla. Tamppaan pientä maailmaani ristiinrastiin, edestakaisin, laajennan hiukan ja palaan takaisin alkuun.

Nyt stressaan sitä, mitä tuleman pitää. Pääsen leikkaukseen ja sen jälkeen pitäisi kipujen olla pois. Sitten vasta pitäisikin uusia juttuja aloittaa enkä tiedä mihin panostaisin ja keskittyisin, jotta saisin ne vietyä loppuun. Töihinpaluu on jo mielessä, fyysinen kuntouttaminen, sosiaalisen elämän aloittaminen, opiskelu, raha-asiat, lapsettomuushoitojen aloittaminen.

Haastetta siis riittää. Yksi asia kun alkaa selkenemään, niin uusi mutka/este/hidaste on jo tullut kuvioihin mukaan. Mutta sitä se elämä on. Mieluisaa siksi, että jotain tapahtuu ja kasvunpaikkoja tulee eteen. Kuluttavaa siksi, että hetkeäkään ei ole "normaalia" elämää ja rauhaa pysähtyä. Elämä taitaa ollakin hajanaisuutta ja valintojen tekemistä. Asioiden laittamista tärkeysjärjestykseen, riskin ottoa ja itsensä voittamista. Kaiken sen melskan ja meiningin keskellä pienillä asioilla täytyy jaksaa.

Pieniä ja päivää pelastavia alkuja olen kuitenkin saanut itämään syksyn ja alkutalven aikana:

Kutomiskärpänen puraisi enemmänkin, kun sain sukat valmiiksi! Neuleblogia en aio kuitenkaan perustaa, ainakaan vielä..... :)




Multaan laitettu avocadon siemen halkesi lopulta viiden viikon odottelun jälkeen ja nyt on taimesta kasvanut komea varsi lehtineen! Hännän huiskaisuilta täytyy avocadon alku suojata ettei pitkä, hento varsi katkea :) Kotoa löytyy oma "puu", jota kasvattaa hoitaa ja seurata.






Pakopaikkana, terapeuttina ja ajatuksien selventäjinä kirjat ja kirjoittaminen.







Kaiken kurjan ja rankan, surullisen ja masentavan, jaksaa paremmin, kun ei tarvitse olla yksin.






Uudelle vuodelle en tee lupauksia, en ainakaan sano niitä kenellekään ääneen. Elän voimieni mukaan ja katson asian kerrallaan. Tulkoot mitä tulee, niin on aina ennenkin käynyt eikä siihen ole ollut mitään sanomista. Life sucks ja shit happens, mutta onneksi saa välillä ruusuillakin tanssia!

Uusi Vuosi

Kasasin raketit harteille.
Isoja, pieniä, keskikokoisia pötköjä
ruudinhajua
kieltoja ja varoituksia
enkä edes tiennyt mistä sytytyslanka löytyy

Pimeässä taaperrettiin mäen päälle.
Kaksi telinettä oli valmisteltu
lähettämään sankarit taivaalle niin,
että varmasti koko kylä sen näkee.

Tähtiä ei näkynyt
pilviverho oli harmaa.
Mietin, näkyykö kuussa tämä touhu hyvin?
Ja mitäköhän marsilaiset siitä ajattelevat?

Raapaisu, sihahdus, paukahdus,
Viiiiuuuuuuuhhhhhhh!

Revontulet jäivät taustaväreiksi,
kun raketti ja pytty kerrallaan passitettiin ilmoihin.

Sinne meni. Menkööt!
Viime vuosi
sairaudet
väsymykset
surut ja huolet
hartioiden paino.

Pysykääkin poissa!

Aion laskea mäen alas
ja nauraa tulevalle.

***************************
runotorstai