Itkuvirsi

Jestas!

Käynnissään on taas yksi valvottu yö. Kello huikii viittä aamulla, kun istun keittiössä aamutakki päällä ja näpytän läppäriä. Miten tässä taas näin kävi? Unirytmi on ihan sekaisin; herään päivällä yhden aikaan kun puoliso tulee töistä lounaalle. En saa itseäni aikaisemmin ylös ilman herätyskelloa. Joskus taitaa herääminen onnistua omin avuin jo kympiltä. Great! Hetkellistä helpotusta rytmiin tuovat nämä valvotut yöt, sillä huomenna (eli tänään) illalla mua jo väsyttää ja nukahdan ihmisten aikaan. Toivottavasti.

Pää on täynnä ajatuksia. Olo on samalla aikaa inspiroitunut, mutta surullinen. Ahdistaa. Hetkeen en ole ollut ahdistunut ja nyt tämä meininki ahdistaa entisestään ja se voi tarkoittaa vaan pyörien ja sotkujen aikaansaamista. Niskaa ja päätä särkee ja kuumeilu janottaa. Kittaan vettä ja mehua vuoron perään etten kyllästy kumpaankaan ja sitten aina välillä vessaan. Mahaan sattuu, se on ummessa, eikä toimi muuten kuin laksatiiveilla. Toinen great! Ennätyslaji sekin omassa kategoriassaan; yksi kakka per viikko. Nam.

Oli taas aika tehdä välitilinpäätös ja mittauttaa oma suoritustaso psyykkisellä puolella. Tein Beckin testin, jota aina väliajoin käyn kokeilemassa. Positiivista on se, että tulos kertoo kohtuullisesta masennuksesta, kun vielä lokakuussa tilanne oli siellä vakavan puolella. Edistystä on siis tapahtunut ja sairaslomalla on ollut apunsa tähän vaivaan. Jos nyt voi vaivaksi sanoa. Helpotti kasaanpainuneita hartioita, ehkä yksi kahdeksasosaa.

Masennus on kummallinen juttu. Sitä mieltää itsensä hulluksi, erilaiseksi, tunnevammaiseksi erakoksi, jolla on outoja tapoja eikä mitään elämää. Väittäisin kuitenkin että masentunut on tavallaan minätietoisempi kuin "normaalit" ihmiset jatkuvan itsetutkiskelunsa vuoksi. Vikana on vaan se, että minäkuva ja todellisuus ovat vääristyneitä. Vaikka olenkin masentunut (todennäköisesti tulen aina olemaan), en näytä sitä kaikille. Enkä kerro. Se on mun oma pikku salaisuus, jonka koitan huijata itsellenikin luonteenpiirtenä enemmän kuin sairautena. Töissä ei kellään ole tietoa eikä varmaan aavistustakaan lääkityksestä, terapiasta, ahdistus- ja itkukohtauksista, itsemurhayrityksestä, väkivallasta ja viiltelystä. Ei, minä olen siellä ihan eri henkilö; se, jonka kanssa näitä juttuja kyllä keskustellaan, mutta muita firman työntekijöitä koskien. Rankkaa, mutta tietyissä asioissa olen Masastani hyötynyt; kehityskeskusteluissa ja alaisten kanssa käydyissä henkilökohtaisissa keskusteluissa mm. sairaslomiin, työvuoron muutoksiin ja työkykyisyyteen liittyen. Miten monta kertaa on tehnytkin mieli pläjäyttää että "Hei, mä tiän miltä toi tuntuu!" tai "Mulla on ollut sama kokemus." Eihän se käy että esimies niin tekee. Se ei käy. Omalle esimiehelle tai henkilöstöpäällikölle en halua kertoa, koska alan jännittämään heidän suhtautumistaan muhun sen jälkeen. Oon ihan varma, että siitä tiedosta on mun työnkuvaan ja uraan vaan negatiivinen vaikutus. En ole kertonut työkavereillekaan. Ei ole ketään niin läheistä, jolle uskaltaisin. Töissä on työrooli päällä ja vaikka sieltä muutaman paremman kaverin, sellaisen melkein-jo-ystäväksi-nimitettävän olenkin saanut, en silti vielä uskalla.

Masennus on mun juttu. Olkoon vaan vaikka hamaan loppuun saakka, kunhan ei ylly niin pahaksi kuin joskus on ollut. Se on mun luonne ja persoona, osittain ainakin. Koitan kuitenkin olla tuudittautumatta siihen liikaa, tiedätkös tyyliin: " Ei mun tarvi mitään tehdä, kun oon masentunut". Sille tielle kun lähtee ja jää kotiin takapuoli homeessa, niin paluu ei ole helppoa. Not great. Sen kanssa pitäisi tulla sinuiksi, mitä en vielä ole, vaikka nimeltä puhuttelenkin. Sinuiksi tuleminen on sitä, että asiasta pystyy puhumaan avoimesti ja ottamaan seuraamukset vastaan.

Ehkä mua tänään huolettaa tämä kuumeilu ja aikaansaamattomuus. Vaikka olenkin saanut asioita aikaan paljonkin ja vielä niin, että en ole itseäni rasittanut, niin siltikin olisi enemmän pitänyt tehdä. Kriitikko ja Suorittaja puhuvat nyt. Oon myös huomannut kaipaavani takaisin terapiaan. Ei ole ketään, jolle puhua näistä jutuista puolueettomasti. Ryhmän jengin kanssa on tapaaminen sovittu, mutta pelkään, että annan itseni luistaa siitäkin. Kuten yleensä kaikista jutuista, missä pitää tavata ihmisiä. Alan jo jännittämään kaikkien tapaamista viiden kuukauden jälkeen, vaikka aavistelenkin, että siitä voi tulla hauskaa ja se voi olla ihan hyväkin juttu.

Sairaudet ahdistaa kans. Ikää kun tulee, niin kroonisten sairauksien lista vaan kasvaa. Olis vaan niitä väliaikaisia, mutta ei kroonisia. Saldo tällä hetkellä 3 kpl.

... ja vielä: kantapäästä syödyt kengät, kirjaston laina-ajan umpeutuminen, lauantaina tulevat vieraat (menkää jonkun muun nurkkiin lojumaan!), joulukuusi parvekkeella, eteisen keltainen seinä, töihinpaluun lähestyminen, liian nopeasti kasvavat säärikarvat, leivänmurut joka paikassa, huominen kauppareissu ja koiran piereskely. Riittääkö yhden yön murheiksi?