Leijonien lenkki

Tulin juuri koiran kanssa ulkoa lenkiltä. Ei se mikään pitkä lenkkilenkki ollut, sellainen pikainen lähimetsän ja korttelin ympärikävely. Se oli kuitenkin ensimmäinen koiralenkki yksin leikkauksen jälkeen. Pelotti, jännitti, mietin kotona pitkään että menenkö-enkö-menenkö... Luulen, että lopulta päätös oli hyvä, vaikka nyt niskaa jomottaakin. Muutaman kerran koira kiskaisi remmistä sen verran vauhdikkaammin että nykäisy tuntui niskassa ja kipu sivalsi selkärankaa pitkin jalkoihin. Taidettiin olla aikas koominen näky ulkona; koira menee ja haistelee, innoissaan lumesta ja uusista, tämänpäivän hajuista ja minä höpötän ja komennan perässä nonstoppina. "Ei vedä, ei saa kiskoa, seuraa, tänne, tänne!" Minä saavuin takaisin kotiin hermorauniompana kuin lähtiessäni, koira taisi olla vain tyytyväisempi.

Iso ja Kamala, Pelottava leikkaus tehtiin siis reilu viikko sitten. Yleensä hermoilen ja jännitän juttuja ihan liikaa etukäteen ja jälkeenpäin tunnen itseni hölmöksi niistä ajatuksista ja tunteista sekä unettomista öistä ja ahdistuskohtauksista, mitä olen aiemmin asian suhteen käynyt läpi. Nyt en koe niin. Kaikesta stressaamisestani huolimatta en ollut etukäteen ollenkaan valmistautunut siihen, miten kipeä olen leikkauksen jälkeen. En myöskään kokonaisuudessaan tajunnut sitä, miten iso ja hankala leikkaus oli. Sain mukaani röntgenkuvan, joka on otettu leikkauksen aikana, ja kun sitä katselen ja sitten peilistä tutkin kaulassa parantuvaa haavaani, voin pahoin. En vieläkään pysty lukemaan leikkauskertomusta ilman huimausta ja tunnetta pyörtymisestä. Ihan hyvä, että minulle ei kaikkea yksityiskohtia kerrottu etukäteen.

Selvisin siitä, sormet ja varpaat heiluvat edelleen! Pelkäsin eniten, että jotain ei-suunniteltua minun tuurillani kuitenkin tapahtuu ja halvaannun osittain tai kokonaan. Liikkuminen ja oleminen on kivuliasta, niska ei jaksa kannatella päätä kauaa, joten suurimman osan ajasta olen pituusasennossa. Oikea käsi kuitenkin toimii paremmin eikä hermosärkyä enää ole! Monen kuukauden jälkeen pystyn kirjoittamaan ja käyttämään kynää, mikä tuntuu hienolta!

Olen kuitenkin niiiiiiiiiiiiiin kyllästynyt sairastamiseen, makaamiseen ja mitään-tekemättä-olemisen-tekemiseen, että aiheutan siitä nyt itselleni stressiä. Haluaisin olla jo kunnossa ja lähteä töihin, elää normaalia päivärytmiä ja normaalin ihmisen elämää. Haluan kokea itseni ehjäksi ja kokonaiseksi ihmiseksi, joka toimii. Tahtoisin jo mennä kuntosalille ja jumpalle, fysioterapiaan ja hierojalle. Miten odotankaan sitä, että pääsen ja saan mennä heiluttelemaan käsiä aerobicciin eikä se satu yhtään eikä missään!!!!!

Eilinen ilta ja yö olivat vaikeita. Tänään ajattelin kokeilla voimiani ja kipuilun rajoja hiukan, jotta tiedän missä mennään ja mitä tekemistä voin itselleni realistisesti suunnitella siten, että toipuminen ja niskan luutuminen eivät ota takapakkia. Hmmmmm.... sellaista kompromissia :) Koiralenkki oli ensimmäinen reiluun viikkoon yksin koiran kanssa. Sen lisäksi imuroin, mitä en ole tehnyt moneen kuukauteen. Parvekkeella olevasta joulukuusesta (joo, tiedän, joulu meni jo...) irrottelin sähkövalot ja pakkasin ne laatikoihin varastoon vietäväksi. Nyt on tyytyväinen olo siitä että sain jotain aikaan! Kotonakin on kivempi olla, kun on siistiä ja tavarat ovat paikoillaan.

Maksunsa se silti vaatii. Vaikka imurointi toimi hyvänä verryttelynä hartioille ja yläselälle, tunnen nyt kuinka kipu ja särky hiljalleen hiipii ja vahvistuu koko ajan. Loppupäivä taitaa mennä siinä pituusasennossa...

***************'
Leikkauksen jälkeinen aika on ollut aikasmoista tunneskaalan läpikäyntiä, josta olen aika puhki juuri tällä hetkellä. Luin eilen illalla paljon toisten blogeja netistä ja sitä kautta oli lohduttavaa saada ajatukset oman navan ympäriltä muidenkin juttuihin ja huomata, että en ole ainoa, jolla on huolia ja murheita. Niinkuin aiemminkin olen todennut, yhden asian kun saat alta pois niin seuraava on jo odottamassa. Niin on taas nytkin. Se tuntuu rankalta ja kuormittavalta, sillä en ole vielä edellisestäkään toipunut kunnolla. Tiedän, että kiirehdin liikaa ja että huolehdin asioista, joille en vielä mitään voi eikä tarvitsekaan voida. Tiedän, että käynnistän taas samaa vanhaa oravanpyörää, jota ei kannattaisi aloittaa.

Vielä ei pitäisi miettiä töihin paluuta ja siellä poissaolon aikana tapahtuneita muutoksia, mutta asia on mielessä. Leikkaus on takana, ja kun itseni saan kuntoon, niin töihin paluu on väistämätön tosiasia. Tähän asti se on ollut jossain hamassa tulevaisuudessa eikä päivämäärää ole ollut tiedossa, joten olen päässyt stressaamisen kanssa helpommalla. Niin turhaa kuin se onkin, mietin sitä, millaiseksi työnkuvani muodostuu ja minkä nimikkeen saan, kuinka paljon rakentamiani taulukoita on muutettu ja miltä verkkolevyltä minkäkin tiedoston löydän. Kuinkahan nopeasti saan hankittua itselleni uuden työtuolin ja työpisteen, josta on ollut puhetta ja millaisen kuukausipalkan saan sovittua esimiehen kanssa. Kauankohan kestää ennen kuin olen asioista kärryillä ja saan itselleni turvallisen tunteen tehdä töitä, kun ei koko aikaa tarvitse kysellä asioita muilta? Eniten kuitenkin mietin ja pelkään sitä, että työtahti ja työn määrä eivät muutu vaikka työnkuva ja nimike muuttuvatkin. Jos näin on, en usko enkä luota itseeni siinä, että osaisin nyt jarrutella ja stopata ajoissa ja pitää huolta siitä, että työtunnit eivät paisu kohtuuttomiksi. Pelkään että en osaa olla tarpeeksi itsekäs ja vahva suojellakseni itseäni uudelta työuupumukselta. Pomon kanssa oli aiemmin syksyllä puhetta siitä, että menen käymään töissä hiukan ennen sairasloman loppua juttelemassa hänen kanssaan. Työterveydessä on lääkärin kanssa ollut puhetta siitä, että kun palaan takaisin, niin pidetään työkykyisyyskeskustelu siten että paikalla on myös lääkäri ja mahdollisesti hoitajakin esimiehen lisäksi. Se tuntuu hyvältä ja tarpeelliselta, koska olen töihinpalatessani ollut sieltä pois puoli vuotta ja töihinpaluu täytyy jotenkin järjestää siten, että se ei ole liian rankkaa. Riippuu nyt tietenkin omasta toipumisestani ja siitä, miten pysyvästi oireet ja kivut katoavat.

Kuitenkin pelkään. Ajatus töihinmenosta tuntuu paskamaiselta ja inhottavalta ja kun asiaa hiukankin enemmän ajattelen, alkaa pulssi nousemaan, itkettää ja ahdistun. Pelkään muiden suhtautumista minuun, pelkään että olen sairasloman vuoksi menettänyt työni ja asemani yrityksessä, pelkään että en ikinä pääse asioista kärryille eikä minuun luoteta. Pelkään myös sitä, miten jaksan olla pois kotoa niin monta tuntia viitenä päivänä viikossa, miten jaksan päivittäin olla yli sadan ihmisen yhteisössä, miten selviän nopeatempoisesta työstä ja päätöksienteosta niin etten kanna niitä mukanani kotiin ja ahdistu.

Tunne on ristiriitainen, sillä toinen puoli minusta sanoo ja tietää, että minä selviän siitä ihan hyvin. Niin olen tähänkin asti selvinnyt. Sairauteni on ollut perusteltu ja vakava enkä voi olla 100% työkykyinen ja mukana asioissa heti töihin palattuani. Puolen vuoden aikana olen erakoitunut kotiin todella tehokkaasti ja jo odotan sitä että pääsen täältä pois ihmisten ilmoille ja saan jotakin muuta ajateltavaa kuin omat juttuni. En usko, että kukaan töissä ajattelee minun lusmunneen kotona tai hakeneen saikkua lisää vain sen hakemisen ilosta.

Järki ja tunteet eivät kohtaa.

Tällä hetkellä järki sanoo että minun ei tarvitse kiirehtiä vielä mihinkään. Sairaslomaa on jäljellä vielä kuusi viikkoa ja se aika on tarkoitettu parantumiseen ja toipumiseen. Jälkitarkastus on neljän viikon päästä ja siellä katsotaan, miten niska on parantunut ja aletaan sen ehdoilla suunnittelemaan kuntoutusta ja liikuntaa. Siihen asti minun ei ole edes lupa liikkua ja urheilla. Ei edes siivota.... Pomo soittaa ja pyytää käymään töissä ennen sairasloman loppua, jos se on tarpeellista. Oikeasti nuo keskustelut ja sopeuttamiset kuuluvat vasta sinne töihinpaluun jälkeiseen aikaan.

Viime yönä päätin, että keskityn nyt vaan toipumiseen ja teen oman kipuni ehdoilla asioita. Selviän ensin tästä niskasta ja sen jälkeen mietin töitä, lapsettomuushoitoja, opiskeluja, tenttejä ja harrastuksia. En haukkaa liian isoa palaa, jotta en masennu ja väsy. Lepään, luen, kirjoitan, käyn kävelyllä ja luennoilla kerran viikossa. Ajattelen asioita vasta sitten kun niiden aika on tulla ajatelluiksi.

Se on helpommin sanottu kuin tehty ihmiselle, joka on pessimisti, suorittaja ja liian kiltti tyttö, mutta kokeilla täytyy.

************************
Koira nuuskutteli hankia ja nietoksia, kun kaksi pikkupoikaa suurine reppuineen kävelivät kävelytiellä vastaan. Kesken iloista jutteluaan pojat pysähtyivät katsomaan koiraa ja toinen sanoi totisena kaverilleen: "Kato kui iso koira. Se näyttää ihan leijonalta!" Toinen katsoi ja töni toista jatkamaan matkaa. "Niin onki. Leijonia ei vaan taluteta narussa."

Niinpä. Itselle ne talutusnarut tulee laitettua ihan itse.