Ostetaan uusi niska, polkupyörä ja kattila.

Tänään sataa vettä. Puhelin soi aamulla (kymmenen aikaan aamupäivällä on vielä minulle aamua...) ja herätti. Puoliso soitti, vastasi hämmentyneenä ja tajusi soittaneensa väärälle henkilölle. Ei sillä, että minussa jotain väärää olisi, vaan tottumuksesta. Niin ainakin haluan ajatella. No, pelästyin niin tehokkaasti puhelimen ääneen ettei nukkumisen jatkamisesta enää tullut mitään. Vaatteet päälle, kahvia tippumaan, ikkuna auki ja ihmettelemään..... mitä sitä tekisi?

Olen ollut rättiväsynyt viime aikoina. Kai se on sitä sisällä nyhjäämisen seurausta. Unirytmi on ihan sekaisin valvottujen öiden takia. Ja kun nukuttaa, niin nukkuisin reilusti yli kellonympäryksen. Silmien takana ja otsassa on koko ajan painostava tunne, ihan kuin naama valahtaisi alas.

Leikkaukseen on enää muutama päivä. Koko viikon olen koittanut keksiä kaikkea mahdollista tekemistä, jotta en ehtisi ja jaksaisi ajatella leikkausta. Se pelottaa ja jännittää enkä tahdo olla ahdistuneena ja masentuneena kotona koko aikaa. Silmissä tuntuva paine voikin siten johtua myös liiasta lukemisesta ja näytön tuijottelusta.... Eilisestä alkaen olen kuitenkin ajatellut leikkausta enemmän, mikä johtuu siitä, että kaksi eri hoitajaa ja leikkaava lääkäri ovat minulle soitelleet ja kyselleet asioita. Kävin vakuutusyhtiössä kyselemässä korvausasioita eikä mikään auta kulujenkaan suhteen; tyhmä mikä tyhmä. Kehotankin kaikkia hankkimaan henkilövakuutuksen siinä vaiheessa, kun mitään oireita minkään sairauden suhteen EI ole. Nyt on turha ruikuttaa, kun jää rannalle. Summa on hirvittävä ja se on nostettu käteisenä maksua varten; hyllyssä onkin muutaman sentin setelinippu odottamassa. Hirvittää ja masentaa ajatella, mitä kaikkea silläkin summalla olisi voinut tehdä...

Eilen käytiin ostoksilla. Puolisolle hankittiin sukset, monot ja siteet, hiihtohanskat ja sykemittari. Vaaka täytyy liikkeeseen palauttaa takaisin, sillä paino heittelee kahden kilon sisällä eri mittauskerroilla. Luota nyt sitten siihen! Sykemittari vaikuttaa todella hyvältä kapistukselta ja eilisen ihmettelyn, opettelun ja testauksen jälkeen iski meihin kumpaankin urheiluhulluus! Puoliso lähti hiihtolenkille ja illalla käytiin vielä koiran kanssa kävelylenkillä. Olen vakuuttunut siitä, että kun pystyn, hankin samanlaisen kapistuksen itselleni ja aloitan liikunnan. Säännöllisen sellaisen. Toiselta olkapäältä huutelee epäilyksen ääni ja sanoo että niin monta kertaa on tuokin juttu jo kuultu.... Niin on ja voi se taas lopahtaakin, mutta nyt on motivaattorina leikkauksesta toipuminen ja samojen ongelmien ehkäisy jatkossa. Kun joudun menemään fysioterapiaan ja jossain vaiheessa kuntosalille, niin sykemittari voisi olla siinä hyvänä apuna. Hauskimpana puolena on se, että oma tekeminen ja kunto muuttuu numeroiksi, jotka saa siirrettyä koneelle ja koneelta sitten seurattua omaa kehitystä. Ah, aloin jo tosissani haaveilemaan jumpalle menosta, missä voin huitoa ja heiluttaa käsiäni ja olkapäätä sekä liikuttaa niskaa, liikkua hikipinnassa ja nostaa sykettä ylös. Mikä mahtava fiilis sen jälkeen onkaan!!!


Hauskana kuriositeettina sykemittarin hankintaan oli huomata se, kuinka huonona liikkujana elänyt diplomi-insinööri innostui liikunnasta, kun hommaan saatiin mukaan tekninen ja elektroninen laite! Ei sen puoleen, niin minäkin innostuin, vaikka olenkin ihan tavallinen insinööri enkä kauheasti elektroniikan päälle ymmärrä :)

Sykemittarin hankintaan liittyy myös ajatus pyöräilystä. Olen aiemmin käynyt kotoa pyörällä töissä ja jokapäiväinen 17 kilometrin lenkki käy hyvästä liikunnasta. Pyörään saa hankittua oman laitteen, joka on yhteydessä sykemittariin ja siten työmatkastakin tehoja irti konkreettisesti. Tähän projektiin liittyy tosin toinenkin olennainen hankinta, nimittäin se pyörä. Vanha pyörä varastettiin joulun aikaan. En käsitä tätä menoa, kun pyöriä pitää varastaa! Oma pyöräni oli nimittäin niin vanha ja osittain rikkinäinen Helkama, ettei sillä ole mitään arvoa. Minulle se oli tärkeä apuväline kaupassa ja asioilla käyntiin, kun en pysty tavaroita kantamaan. Kyllä sillä töihinkin polki. Mietittiin, että joku on sen varmaan ottanut vaan päästäkseen paikasta A paikkaan B ja sitten hylännyt jonnekin. Elättelin vielä toiveita, että sen bongaisin kaupoilla käydessä tai ojassa lojumasta, mutta ei ole näkynyt. Vituttaa.

Kaikkea mahdollista tällä viikolla tehdessäni olen saanut pitkään tekemättä olleita juttuja valmiiksi. Isoin niistä on kesän lomamatkan valokuvien järjestäminen. Kuvia kertyi kolmen viikon matkalta melkein 3000, lisäksi vielä videon pätkiä. Osa kuvista oli otettu panoraamakuvina ja vihdoin sain koottua panoraamakuvat kasaan. Aikaa siihen tosin meni, muutama päivä. Matkan aikana pidettiin vanhaan tapaan matkapäiväkirjaa, josta oli nyt suuri apu paikannimiä ja päivämääriä etsiessä. Kuvia katsellessa tuli vain niin haikea olo ja ikävä takaisin Kreikan saarille. Hajut, lämpö, ruuat, maisemat, ilmasto, kasvillisuus ja meri tulivat taas mieleen ja hetkeksi hyppäsin ajatuksissani kauas huolista... Reissu oli upea ja kummankin mielessä kauan ollut haave, joten haikeutta ei kannata tuntea pitkään. Onneksi kuvia tuli otettua paljon!

Olen myös lukenut, pääasiassa lasten- ja nuorten kirjallisuutta tenttiä varten. Miellyin (taas kerran) kirjojen tekstin mutkattomuuteen ja yksinkertaisuuteen. Joka kerta on yhtä pelottavaa havaita, että on itse siirtynyt liiaksi aikuisten maailmaan aikuisten asioineen ja huolineen ja vakavuuksineen. Miten hölmöä on surra ja murehtia!!! Nalle Puh, Salatun puutarhan Mary ja Pikku Prinssi muistuttivat uudestaan elämän pienistä asioista, tärkeysjärjestyksestä, silmien auki pitämisestä ja läsnäolosta. "Tärkeimpiä asioita ei näe silmillä." Hamusin kuitenkin väliin jotain vakavampaa, joten ahmin muutamassa tunnissa Kolmannentoista lapsen. En ole aiemmin Hämeen-Anttilaa lukenut, ainoastaan lukenut arvosteluja, ja sitä kautta kiinnostunut kirjailijasta. Tutulta lainasin ja pidin. Teema sopi oikeastaan hyvin noihin lastenkirjoihin, joten olen aika aivopesty nyt murehtimisen ja huolehtimisen poistamisen suhteen.

Ehkä siitä johtuen en ole tällä viikolla saanut pahempia ahdistus- ja itkukohtauksia. Koen leikkaukseen menon vähän samaksi kuin hammaskiven poiston. Tosin tiedän, että kun lähden enemmän ajattelemaan ja miettimään riskejä, alan panikoimaan. Erikoista on huomata itsestään se tapa, että koko ajan taustalla asioita tehdessäni mietin, että "tämä on viimeinen kerta, kun käyn kaupassa/pesen pyykkiä/rakastelen/kirjoitan koneella/vien koiraa ulos jne..." Olen varautunut henkisesti siihen pahimpaan mahdolliseen (kuten pessimistinä kaikkien asioiden suhteen teen, en voi sille mitään) ja suunnittelen salaa huonekalujen uudelleenjärjestelyä niin että neliraajahalvauksen saaneena pystyn pyörätuolin kanssa asunnossa liikkumaan. Tiedän. Eihän sellaiseen pysty varautumaan ja valmistautumaan ja shokki siitä tulee, jos niin käy. Maailma mullistuu ihan täysin. En edes tiedä, haluanko niin elää. Silti se mielessä on ja asiaa ajattelen. Suurien surujen ja tällaisten ajatusten poistamiseksi lastenkirjat, kirjoittaminen, oma puuhastelu ja pienten asioiden etsiminen ovat olleet hyvää lääkettä.

Pahimpaan varautuessani kuitenkin odotan innolla "Uutta Elämääni", joka alkaa maanantaina. Se on elämää ilman kipuja ja liikkumisrajoituksia. Siihen kuuluu työhön palaaminen, liikunnan aloittaminen, opiskelujen jatkaminen, entistä enemmän hymyjä ja onnellisuutta ja mutkattomuutta ja sosiaalisia kontakteja. Ensi viikolla on jo ensimmäinen luento ja ulkomaanmatka Tallinnaan, seuraavalla viikolla työhön liittyvää koulutusta ja lisää luentoja. Aion potkia itseäni liikkeelle, tekemään asioita, olemaan läsnä ihmisille, sillä en jaksa enää tätä nyhjäämistä, likaisissa vaatteissa nuhjaamista, nukkumista ja sen yrittämistä. Kotiin piiloutumista, kipuihin kietoutumista, masentumista, itkemistä, itsensä tuhoamista. Niihin on niiiiiiiiiiiiin (!) helppo sortua. Tarvitsen apuja liikkeelle lähtöön ja vielä siellä pysymiseenkin, mutta aion yrittää. Ihan niinkuin Colin.

Jotta ympäristöni pysyy kunnossa ja jaksaa minuakin sietää ja kannustaa, aion ensin heitä auttaa ja tsempata. Potkin puolison ulos lenkille ja hiihtämään, josta hän pitää. Koiralle hankin lisäravinnetta, jotta turkki saadaan kuntoon ja ruokavalio monipuolisemmaksi. Olen huomannut kuinka iso vaikutus omalla mielialalla ja energiatasolla on lähellä oleviin ihmisiin ja omaa surkeuttani kauhistuttavampaa on huomata, että toiset voivat huonommin minun vuokseni. Rooleja ei kannata ottaa eikä esittää reippaampaa kuin on, mutta iso osa jaksamisesta on myös siitä asenteesta kiinni. Kiitos Mary muistuttamisesta :)

Fiksailen vielä valokuvia ja kansioita. Radiosta kuuluu Stand By Me, ikkunalautaan ropisee, pohjaan palaneiden makaronien ja kattilan käry vielä hiukan tuoksuu nenään, mutta peitän sen keittämällä Viisasten teetä. Eilinen hankinta sekin. Mustaa teetä, granaattiomenaa, mansikkaa, sitruunaa, ananasta, ritarikannuksen ja kanervan kukkia. Hmmmm..... tuoksu on niin hyvä että siitä on pakko viisastua. Yksi pieni asia lisää :)