Tenkkapoo

Tuli tenkkapoo
kut tarttis tehrä runo.

Punol, likka, puno!
huutaa ääni olkapäältä.

Ei mitää irtoo täältä,
som moro, älä sählää!
sille huutaa korvav viäree.
Ja koira viäressä piäree
kunnos syäny ruisleipää.

Likka punoo runoo
ja miättii missä mättää
kunnei runosuani puno.

Hei, tauko!
Se alkaa chättää
ja sittet tulee jano
ja nälkä
ja kylmä
ja uni.

Koira viäressä piäree
ja syä ruisleipää.
Ei kantsis sitä antaa
mutta minkä sillekki mahtaa
kusseok koiral lempiruakaa.

Irea jostait tuakaa!
O totaalinen jumi,
sekasotku, melska.
Nälkä!
Paha haju...
Melkeil lähtee tajuk,
kup pitäis tehrä runo.

Puno, likka, puno,
niinettei kukaav väitä
ettei näitä ärräpäitä
kirjotettua ylös saa!

Silti,
ois kivempaa
kuk koira ei viittis piärrä
eikä tykkäis ruisleivästä
eikä ois tenkkapoo.

******************************
Runotorstai.

Hyppy tuntemattomaan

Vasen käsi ei enää tiedä, mitä oikea käsi tekee. Ja päinvastoin.

Jotain täytyy kuitenkin tehdä. On pakko. Jos jään tähän tilanteeseen, niin silloin jään, riskejä ei ole eikä muutosta. Ei siihen isoon hyppyyn, joka pelottaa, mutta ei välttämättä mihinkään muuhunkaan.

Jäisin paikalleni, jatkamaan päivää sellaisena kuin se nyt on, ties kuinka pitkään. Takeita muutoksesta, paranemisesta, paluusta normaaliin arkeen ei ole.

Jos hyppään, otan riskin. Otan riskin siitä, että hyppy epäonnistuu ainakin osittain. Otan riskin siitä, että hyppy onnistuu, mutta tavoittelemani tulokset eivät olekaan sitä, mitä luulin. Ennätyksellä ei olekaan merkitystä, kun mittaustulokset ja -välineet ovat suhteellisia, eivät objektiivisia.

Minulle sanotaan joka suunnalta että pitäisi hypätä. Minä tiedän sen jo syvällä itsessänikin, että olen samaa mieltä. Jokin osa minussa silti kinnaa vastaan, pelkää. Teen taas tätä iänikuista "entä, jos" -leikkiä ja vaihdan kantaani asian suhteen monta kertaa tunnin aikana. Kymmeniä kertoja päivässä. Silti tietäen että lopulta valinnan edssä... tulen hyppäämään. Ja sitä ennen pelkäämään itseni unettomuudesta sairaaksi.

Kadehdin ihmisiä, jotka osaavat ajatella asioita positiivisesti. Miten paljon helpommalla he pääsevätkään! Nytkin voisin vaan kohauttaa harteitani, heilauttaa hiukset sivuun ja jatkaa rennosti elämää eteenpäin. Keskittyä muihin asioihin ja odottaa asioiden tapahtuvan sitten, kun on niiden aika eikä miettiä niitä turhaan yhtään sen aikaisemmin. Minä jossittelen, maalaan kauhukuvia itselleni seinille, kuvittelen tulevia kipuja ja jälkiseurauksia, mietin millaista on elää halvaantuneen elämää ja millaisia muutoksia se edellyttää asuntoon. Välillä ryhdistäydyn ja pystyn olemaan ehkä puoli päivääkin ilman huoliani, mutta sitten joku ajatus livahtaa suojamuurin läpi ja möyrytys alkaa uudestaan.

Tunnelin päässä on valo. Sinne on olemassa selkeä reitti, joka tässä tapauksessa vaatii riskinoton. Matkan varrelle sisältyy kipuja ja pelkoja, mutta tunnelin päässäsiltikin on valo. Se näkyy jo tänne asti.

Pitäisiköhän vaan antaa palaa ja hypätä pää edellä? Tai pommilla?

Ovenvartija

"Kop, kop" kuuluu, kun kolkutetaan.

Eri asia on, avataanko. Ilman ovisilmää tai kutsuttuja ystäviä ei voi olla varma siitä, mitä tai kuka oven takana on. Mitä siellä halutaan.

Oven takana on turvallisempaa olla. Omassa pesässä omien tavaroiden, pinttymysten ja tapojensa keskellä. Piiloutua maailman menolta tunkkaisiin lakanoihin ja välttää kaikki ne katseet ja selkää polttavat tuijotukset, joita kerrostalojen ikkunat ovat tulvillaan. Ikkunaverhon voi aina vetää kiinni, jotta pimeässä marraskuussa ei ulos heijastu edes valonsädettä ulos.

Rappukäytävästä tulee asuntoon paha haju. Sitä ei voi tukkia, vaan on pakko avata ikkuna. Nopeasti, hetkeksi vain, jotta kukaan ei pääse kurkkaamaan sisälle. Tarkkailemaan, tirkistelemään, utelemaan tai kommentoimaan asioita, jotka ei uteliaalle kuulu eikä niistä ole häneltä mitään kysyttykään. Hissin hurina, askeleet rappusissa, ovien paiskonta ja koiran haukkuminen kertovat siitä, että ulkona on maailma käynnissä, maailma joka äänilläänkin koittaa tunkeutua asuntoon.

Maailma saa olla pois. Pohjoisnapa on keittiössä, etelänapa makuuhuoneena. Päiväntasaajalla pääsee saunaan ja kääntöpiireillä voi katsella televisiota tai kuunnella levyjä.

Minun maailmani on minun. Siellä ei ole kerroksia, ajoteitä, aikatauluja tai liikennevaloja. Päivän- ja kellonajoilla ei ole väliä. Syön, kun on nälkä ja nukun, kun nukuttaa. Aamusta iltaan on melkein yhtä pimeää kuitenkin. Asuntoon mahtuu paljon toimintaa, kun siivoan ja järjestän. Mahtuu myös kasvua pohdiskelujen ja miettimisen kautta. Maailmani muuttuu hiljalleen; viherkasvini ja hiukseni kasvavat, sohva pehmenee entisestään istumisesta. Näkymien ja ulkomaailman meno rasittaa päivä päivältä enemmän, joten en enää katso televisiota. Jätän puhelimeen vastaamatta. Kuuntelen radiota ja luon itse mielikuvat uutisista. Kuuntelen maailmani ääniä, opettelen hengittämään kantapäiden kautta ja keskityn olennaiseen.

Minun maailmassani on vain yksi ovi. Se johtaa sisimpääni. Siihen kolkutan ja toivon, että saan ovea edes vähän raotettua, jotta näkisin pidemmälle. Koitan uskaltaa vapautua lukoista ja salvoista, varmuusketjuista ja hälyttimistä ja avata ovea itse. Olla kolkuttamassa ja avaamassa yhtä aikaa, jotta voisin astua mieleni ja sydämeni sisään, eteenpäin. Uuteen maailmaan.

Mutta jos en uskallakaan kolkuttaa? Oven tällä puolen on kaikki niin tuttua ja arvattavaa. Samaa turvallista ja tylsää oravanpyörää. Jäänkö seisomaan oven taakse kuuntelemaan ja odottamaan?

Hengitystä pidätellen kuulostelen ääniä, mietin tunnelmia, tuoksutan hajuja ja imen aisteillani tietoa toisen puolen maailmasta. Mietin, onko ruoho siellä vihreämpää vai haluanko sen vain olevan.

Kop, kop?

Aikamatkailija

ajan hallinta on elämän hallintaa

30 vuotta
20 yksin
8 vuotta yhtä suhdetta
4 vuotta naimisissa
1 vuosi eronneena

30 vuotta
8 vuotta sairaana

30 vuotta
18 vuotta koulua
0 vuotta koulutusta vastaavassa työssä

30 vuotta
30 vuotta koirien, kirjojen, kirjoittamisen kanssa

30 vuotta
2 vuotta uudessa suhteessa
1 vuosi kihloissa

Ajan hallinta ei ole elämän hallintaa.

kummatkin ovat
kuluvat
eikä takaisin voi palata

toiseen voi vaikuttaa ja se vaikuttaa sinuun takaisin
eläessä ei ajalla ole merkitystä

**********************************************
runotorstai

Pikkujouluja

Joulu tulee.

Postiluukusta tipahtelee mainoslehtisiä. Ulkona satoi toissapäivänä jo enemmän lunta, mutta tänään maa on taas ruskea. Ensi viikolla on ensimmäinen adventti ja silloin taidan laittaa kynttelikön ikkunaan. Naapuritaloissa on ollut jouluvaloja jo kuukauden verran.

En tiedä, onko tänä vuonna joulun tuntua. Ajankulku ja mainosten kauniit, jouluisat kodit saavat minut suunnittelemaan kodin laittoa ja lahjaideoiden kehittelyä joulua varten. Joulu on muistamisen aikaa. Nyt vain tilanne on eri. Minulla ei ole varaa muistaa ihmisiä siten kuin aiempina jouluina. Päätimme, että tänä vuonna ei joululahjoja hankita kenellekään, vaan nekin rahat säästetään leikkaukseen. Asiat laitetaan tärkeysjärjestykseen.

Silti minulla on paha mieli. Jotenkin aion muistaa ja haluan muistaa läheisiä, mutta ajatus sähköpostista tai virtuaalikortin postittamisesta ei tunnu hyvältä. Tuntuu itsekkäältä ja pahalta. Tilanne on kiusallinen, kun joku antaa lahjan eikä itsellä ole antaa vastalahjaa. Minulle joulussa kun on ollut tärkeätä muistaminen ja antaminen, ei lahjojen saaminen.

Mietinkin, jos tekisin urakalla lahjoja itse siten ettei niihin rahaa paljoa kuluisi. Käsityöt olisivat hyviä, mutta en usko että niska ja käsi niiden tekemistä kestävät. Joten se siitäkin ideasta. En osaa piirtää enkä maalata. Kirjoittaa kyllä, mutta sillä nyt ei hyvää lahjaa saa aikaan.

Vaikeaa on saada joulun tunnelmaa. Edes pikkujoulua. Viikonloppuna on työpaikan pikkujoulut, jonne aion mennä. Minulla on niin kova ikävä ihmisiä töistä, että menen. Kuitenkin on ristiriitainen olo; olen ollut niin kauan töistä pois, että tunnen itseni siitä porukasta ulkopuoliseksi. Kun en enää tiedä tämän hetken asioista ja enkä tunne uusia ihmisiä. Muutaman kuukauden aikana on henkilökunta vaihtunut jo merkittävästi. Jännittää, pelottaa ja kauhistuttaa mennä, vaikka samalla odotan jo kovasti.

Olisi joulu mennyt jo. Saattaisin olla jo lähempänä leikkausjonossa tai mahdollisesti jo leikattu ja toipumassa. Miettimässä ihan muita asioita kuin nyt.

Elämän alku vai loppu?

Palanut metsä on kaunis. Maa ratisee jalkojen alla, ilmassa on savun ja hapen tuoksu. Hiiltä, tuhkaa, osittain palaneita oksia on joka puolella kulkua estämässä. Osa puista on karrella, joissain on vain latva palanut ja joissain toinen puoli puusta.

Hiljaisuus soi korvissa. Kannonnokalla pysähtyneenä, sormet sammalissa voi kuulla hyönteisarmeijan tulon. Ne pörisevät, valloittavat uudet palaneet rungot ja aloittavat oman elämänsä kiertokulun. He ovat metsän haltijat siihen saakka, kunnes uusi taimi valtaa alueen.

Kokemus on hätkähdyttävä. Kaikki on mennyttä, vaikka ei kuitenkaan ole. Sammalet ovat edelleen vihreitä.

Elämä on niin pienestä kiinni. Savunkäryn seasta pilkistää jo uuden elämän alku. Puut saivat nokilleen eivätkä enää jatka kasvuaan sellaisena kuin olivat. Ne seisovat uljaasti pystyssä loppuun saakka, kunnes tuuli tai voimien loppuminen kaataa ne maahan. Sekään ei silti ole täydellinen loppu. Jäkälät saavat ravintoa ja tuhatjalkaiset kodin.

Miten pienellä sitä selviääkään!

En voi kuin hiljentyä ajatukselle elämästä. Ei minun osani ole puuta, sammalta tai tuhatjalkaista kummempi. Kukin vuorollaan ja omissa tehtävissään. Mietin, onko kirjanpainajalla stressiä työstään, pelkääkö muurahainen selkänsä pettävän taakkaansa kantaessaan. Ei linnuilla ole huolta huomisesta. Olen osa tätä kaikkea ja tämä kaikki on jo minussa, selvittämättömänä ja löytämättä. Pilkahdus elämän todellisuuteen kuitenkin riittää minut pysäyttämään.

Täällä on niin hyvä olla. Tämä on minun paikkani, jossa sieluni pääsee osaksi elämää. Täällä voin vapautua, kutistua pieneksi ja ottaa osani vastaan. Täällä voin kaatua ja nousta uudestaan, palaa loppuun ja etsiä uuden alun. Täällä voin olla sitä mitä olen.

Keskeneräinen

minä jo ehdin korjaantua ja valmistua
edellisestä raivauksesta
rajusti karsittiin, muokattiin maata ympäriltä
eikä muistettu lannoittaa
haluttu, tahdottu
otettiin irti mitä saatiin
jätettiin toipumaan

möyhistin juureni ja paransin haavat
taistelin lahoja ja koroja vastaan
huidoin minkä ehdin tuholaisille

kasvatin uuden kuoren
suojaksi ja muuriksi, sieluni reunaksi
kurkotan korkealle ja imen ravinteita
kuin viimeistä päivää

kasvupaikalle en paljoa voi
mutta kaikista jalan nostoista, kusetuksista
vähättelyistä ja syljeksimisistä
varrelleni
saan voimaa, energiaa, yllykettä
jatkaa ja kukoistaa

nauttia tästä ajasta
kun olen vielä keskeneräinen

sillä hetken päästä on taas aika
se tulee, vääjäämättä
seuraavaan raivaukseen

osaan jo varautua
enkä hätkähdä

olen kasvuvaiheessa
joten ei minua vielä kaadeta, kuljeteta tien varteen
makaamaan ja odottamaan kuormausta
ja pelkäämään hyönteisten ininää

minun on tarkoitus vielä vahvistua,
kasvaa,
kurottaa korkeammalle ja pidemmäksi
syleillä tuulia
omilla juurilla seisten
tässä sellaisena kuin olen

************************************
runotorstai

Varjossa on hyvä olla

olla hiljaa, hunningolla
nähdä valon kiertorata
jota välttää
suosiolla

kauhu, tuska, pelonhäivä
maailmaani tulee päivä
jossa osaa olla en!

olen ulkopuolinen
menen ojaan
puuhun nojaan
haistan maan ja mullan tuoksun

sivusilmin huomaan juoksun
jossa kiireiset mennä saa
stressata, tehdä, suorittaa

en kadehdi enkä halua moista
piiloudun ja rakennan toista
maailmaa, jossa on vapauden voima!

polkuja täynnä on varjojeni maa
jossa polkunsa, kantonsa valita saa
olen vahva, olen roima!
ja olen hiljaa, hunningolla
varjossa

on hyvä olla
luoda oma valonhäivä

******************************************
runotorstai

Sumussa

Olen sumussa. Järki ei kulje. Istun aamuyöllä keittiössä ja koitan näpyttää konetta mahdollisimman hiljaa etten herätä niitä, jotka saivat unen päästä kiinni. Sumuni on todellista, se on pääni sisällä ja saa koostumuksensa väsymyksestä, kipulääkkeistä, sivuvaikutuksista ja ajatuksien oravanpyörästä.

Tiedän, että pitäisi mennä takaisin sänkyyn ja edes koittaa nukahtaa, mutta en jaksa antaa periksi kivulle. On helpompi olla, kun tekee jotain, vaikka ei saisi, koska huomio on silloin kivusta kaukana.

Joten... aikani kuluksi selaan nettiä. Olen jäänyt koukkuun typerään ajanvietesivustoon, josta haalin itselleni ystäviä ja pidän yhteyttä yllä. Ei niitä oikeita ystäviä ole kuin muutama, mutta koitan kuitenkin. Etsin ihmisiä menneisyydestäni; eri kouluista, harrastuspiireistä, työpaikoilta. Vertaan kuinka monta ystävää ystävilläni jo on ja kuinka paljon minun on heitä kirittävä kiinni... Kotiin hautautuneena olen yhteydessä ihmisiin netin kautta. Muutamia fiksuja viestejä on tullut lähetettyä ja saatua, mutta voiko ystävyyssuhde todella olla ihmissusien taistoa tai superlatiivien määrittelyä? Onko se ainut tapa saada ihmiset minut muistamaan?

Hauskaahan se on, mutta tuntuu typerältä. Ei elämä voi olla tällaista.

Netistä löytyy muutakin, mutta sumussa olisi parempi jättää koko homma väliin ja jatkaa vampyyrien ja oktoberfestin kanssa. Olen sekaisin asioista, joita täytyisi päättää ja tässä mielentilassa ei lisätiedot auta asiaa yhtään. Menen entistä enemmän sekaisin ja hämilleni. Mutta silti, janoan tietoa.

Sillä pelkään. Pelkään sitä, mitä minulle tänään lääkärissä sanottiin. Pelkään, että teen väärän päätöksen. Pelkään, että ympärilläni olevat ihmiset joutuvat maksamaan liian kovan hinnan. Pelkään, että epäonnistun ja jään kiitollisuudenvelkaan, jota en voi ikinä maksaa takaisin.

Olen ainoa, joka päätöksen voi tehdä. Haluaisin että sen tekisi joku muu ja ottaisi vastuun. Haluan vielä olla pieni tyttö enkä miettiä vakavia aikuisten asioita. Aika juoksee kuitenkin vastaan ja mitä kauemmin odotan, sitä vakavammaksi kipuni ja sairauteni muuttuu. On hyvä että asioista puhuttiin suoraan ja oikeilla nimillä, mutta syvällä sisälläni haluaisin unohtaa koko jutun ja palata takaisin normaaliin elämään.

Se ei kuitenkaan ole mahdollista. Voin jatkaa näin ja yrittää hoidoilla parantua ja katsoa mitä tapahtuu vai tapahtuuko mitään tai sitten lopettaa kivun kertaheitolla ja ottaa riskin.

Tänään on koko päivä keskusteltu ja pohdittu ja tehty laskelmia. Mitä jos ja mutta ja entä sitten... Olen ihan sekaisin muiden mielipiteistä eikä äidin itkeminen puhelimessa auta. Tein listan mitkä lääkkeet pitää ottaa missäkin vaiheessa päivää, jotta pysyn niissä edes kärryillä. Suren sitä, että olen kolmekymmentä ja tässä tilanteessa, josta pessimistinä en näe ulospääsyä. En ainakaan nyt. Ehkä sitten kun sumu on hälvennyt.

Sana jota ei saa kuulla

Osaatko nähdä metsän puilta
hahmottaa kokonaisuuden
unohtaa itsekkyyden
kutistua

Pienistä taimista kasvavat keuhkot
sinulla on omasi
mutta ne eivät riitä
jos aiot elää

Osaatko nähdä puun metsässä
jokaisen luonteen ja toiveen
oikeutetun elämän
erilaisen
pienen lapsen
sisälläsi

Pieni tietää sen mitä iso
on unohtanut
eikä enää kuule

Kuule
Kuuntele!
Kutistu

*****************************************
Runotorstai

Valon pilkahduksia

Hei keskiviikko, arkipäivistä energisin!

Kirjoittajamme ei päivänsä aluksi ollut lainkaan energinen. Päinvastoin potenssiin kymmenen. Edellinen päivä päättyi vasta tämän päivän puolella, reilusti. Uni ei tullut silmään kun päässä pyörivät ajatukset kieputtivat. Joten aamuinen nousu vaihtui iltapäiväksi.

Päivä alkoikin hyvin, kun keittiöön saakka ehti. Aku Ankka oli tullut postinkantajalta sekä kortti töistä. Siinä luki kannessa "Toivottavasti voit jo paremmin" ja sisäpuolella oli ainakin 50 ihmisen nimet. Villasukissaan ja pörröttyneillä hiuksillaan kirjoittajamme seisoi ja luki nimiä, käänsi uudelleen kortin kannen sen lukeakseen, hieraisi silmiään, luki taas nimiä, etsi sieltä tuttuja........ ja alkoi itkemään.

Iski ikävä, mutta tuli hyvä olo. Tärkeä olo. Minut muistetaan ja poissaoloni on huomattu töissä! Päivätolkulla kun olen pelännyt että poissaoloni vuoksi minut siellä ohitetaan ja syrjäytetään, siirretään muihin tehtäviin ja unohdetaan kokonaan. Minä sainkin kortin kotiin :)

Hetken toipumisen, hymyilyn ja kyynelten pyyhkimisen jälkeen energia lähti virtaamaan! Sarjakuvien piirtäjä tuskin olisi pysynyt ruuduissa ja ääniefekteissään hommassa mukana; kahvia, iltapäiväpalaa, tiskit pois, koira ulos lenkille, koneelle kirjoittamaan sähköpostia, pyykit samalla pesuun, kauppalista valmiiksi ja kirjoittamaan. Pang, suih, viuh ja oops!

Sain taas oivallisen muistutuksen itselleni siitä, miten pienet asiat ja muistamiset ovat tärkeitä. Miten noin pienellä kortilla ja vaivalla saatiinkin päiväni pelastettua ja usko omaan jaksamiseeni taas pikkasen palautettua.

Viimeisen tunnin verran olenkin tehnyt Päivän Hyviä Töitä. Lähetin ystäville postia, jota on pitänyt jo monena päivänä tehdä. Jatkoin hahmotteluani ideasta omaksi kirjaksi, joka on ollut jäissä jo jonkin aikaa ja innostuinkin asiasta oikein kunnolla. Illalla käyn kaupassa ja teen hyvää ruokaa enkä syö sitä samaa soppaa, mikä jääkaapissa on ollut jo monen päivän ajan. Teen hyvää itselleni ja toisille. Vaiva on kuitenkin niin pieni verrattuna siihen, mitä se synnyttää. Annan hyvän kiertää.

Energianpuuskassani aamuinen voivottelu sängyn pohjalla tuntuu jo tyhmältä. Kulutin kaksi tuntia siellä pyöriskelyyn ja sen miettimiseen, miksi tänään minun kannattaisi nousta sängystä ollenkaan ylös. Onneksi niin tein, sillä harmaa ja sateinen päivä on nyt oranssista energinen.

Härkäkärpänen

Istun täällä omassa verkossani ja kytistelen. Odottelen asioita tapahtuvaksi ja joka päivä mietin, joko tänään nappaisi?

En tiedä, onko kärsivällisyyteni yhtä hyvä kuin hämähäkeillä. Kyse ei ole ravinnosta eikä elämästä ja kuolemasta varsinaisesti. Pessimistinä taas saan kyllä tuonkin näkökulman mukaan tähän olooni ja pohdintaani. Kun tarpeeksi kauan odotan ja pyörittelen paisuvia asioita päässäni, kohta jo totean että kyse on elämästä ja kuolemasta. Ainakin minulle.

Kärpäsistä härkäsiä. Mitähän hämppi siitä tykkäisi, kun verkossaan olisikin sonni?

Minä paisutan kärpäseni häräksi varsin nopeasti, jolloin jossain vaiheessa verkko särkyy ja joudun aloittamaan alusta. Ai minkä? Pohdintani, jossitteluni, iänikuisen taistelun optimismin tavoittelusta pessimismin ollessa kuitenkin vastustamattomampi. Ei maailmani siihen kaadu enkä minä mihinkään kuole. Ehkä saan henkisesti takapakkia ja toviksi lamaannun. Itseni tuntien saan kyllä hetken päästä reippaan raivon taas päälle ja alan tarttumaan asioihin: taon järkeä päähän ja alan luokittelemaan ajatuksiani ja jossittelujani todellisiin ja epätodellisiin. Ollaan taas maan pinnalla ja pilvilinnat ovat kaukana.

Väsyttää vaan tajuaminen siitä, että näin se kaava menee. Minä nousen ja kaadun päivittäin, viikoittain. Unissani ja valveilla. Inhoan epävarmaa ja väsynyttä oloa, mikä tästä vuoristoradasta syntyy ja kiukuttelen, kun teen sitä itselleni. Annan sen tapahtua itselleni, sallin sen enkä osaa/jaksa(/halua?) estää. Niin, jos en oikeasti edes halua sitä estää? Onhan ajatuksieni ja mielialojeni vaihtelu suoraan minulle kerrottu, paperillekin määritelty ja nyt kun olen kotona ja aikaa on vain miettiä, niin ainoa päivittäinen rutiinini. Jostainhan sitä turvallisuutta täytyy hakea.

"Olisi varmaan aika tehdä jotain, ryhdistäytyä ja lopettaa itsensä kiusaaminen", sanoo järkevä minäni.
"Niin, mutta mitä sitten tapahtuu? Ei mitään. Ei ongelmia voi sivuuttaa ja olla kuin niitä ei olisikaan!" sanoo se toinen.
"Ei voikaan, mutta ne voit, joille et oikeasti pysty mitään tekemään. Sinä et voi muuttua sairaalan ajanvarausjärjestelmäksi tai kipulääkkeeksi, et esimieheksesi tai terapeutiksi. Sinä et voi parantaa muiden sydänsuruja etkä palauttaa kuolleita takaisin. Sinä voit vain olla sinä ja hyväksyä tämän."
"Ai että nauttisin tästä päivästä kaikkine hankaluuksineen enkä miettisi huomista?"
"Niin juuri. Elämä on nyt ja tässä. Sitä paitsi suremisesta tulee ryppyjä."

Suremisen Maailmanmestari taas nuolee haavansa ja rasvaa naamansa jatkossa useammin. Hämähäkiksi en kuitenkaan aio ruveta, vaan koitan osata olla oma itseni omilla vuoristoradoillani. Mitä se sitten tarkoittaakaan.

Verkkokin täytyy korjata ja virittää uuteen paikkaan.

Ensilumen päivä

Verhojen takaa löytyi aamulla uusi maisema. Karut, lehdistään luopuneet puut olivat saaneet päälleen lämmikettä.

Metsässä vaahterantaimet ihmettelivät tapahtunutta ja heiluttelivat minulle vielä keltaisia lehtiään. Mitä tapahtuu, mitä tämä on? Osaisitko siinä kertoa?

Koira oli innoissaan; nuuhki ja nosteli tassujaan eikä tiennyt miten päin olisi, ravisteli aina välillä turkistaan puista tippunutta lunta. Ensilumi on joka vuosi aina yhtä suuri riemu!

Hengitin aurinkoa, hengitin lunta. Hiutaleita ei enää satanut, joten en ehtinyt saamaan sitä ensimmäistä kielenpäälle, mutta ei se haitannut. Talvi on syntymässä ja olen siitä iloinen, vaikka samalla suren syksyn lähtöä.

Kuiskasin vaahteroille että eivät huoli niin kovasti, nyt on niiden aika levätä.