Verhojen takaa löytyi aamulla uusi maisema. Karut, lehdistään luopuneet puut olivat saaneet päälleen lämmikettä.
Metsässä vaahterantaimet ihmettelivät tapahtunutta ja heiluttelivat minulle vielä keltaisia lehtiään. Mitä tapahtuu, mitä tämä on? Osaisitko siinä kertoa?
Koira oli innoissaan; nuuhki ja nosteli tassujaan eikä tiennyt miten päin olisi, ravisteli aina välillä turkistaan puista tippunutta lunta. Ensilumi on joka vuosi aina yhtä suuri riemu!
Hengitin aurinkoa, hengitin lunta. Hiutaleita ei enää satanut, joten en ehtinyt saamaan sitä ensimmäistä kielenpäälle, mutta ei se haitannut. Talvi on syntymässä ja olen siitä iloinen, vaikka samalla suren syksyn lähtöä.
Kuiskasin vaahteroille että eivät huoli niin kovasti, nyt on niiden aika levätä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti