lauantaina, marraskuuta 24

Ovenvartija

"Kop, kop" kuuluu, kun kolkutetaan.

Eri asia on, avataanko. Ilman ovisilmää tai kutsuttuja ystäviä ei voi olla varma siitä, mitä tai kuka oven takana on. Mitä siellä halutaan.

Oven takana on turvallisempaa olla. Omassa pesässä omien tavaroiden, pinttymysten ja tapojensa keskellä. Piiloutua maailman menolta tunkkaisiin lakanoihin ja välttää kaikki ne katseet ja selkää polttavat tuijotukset, joita kerrostalojen ikkunat ovat tulvillaan. Ikkunaverhon voi aina vetää kiinni, jotta pimeässä marraskuussa ei ulos heijastu edes valonsädettä ulos.

Rappukäytävästä tulee asuntoon paha haju. Sitä ei voi tukkia, vaan on pakko avata ikkuna. Nopeasti, hetkeksi vain, jotta kukaan ei pääse kurkkaamaan sisälle. Tarkkailemaan, tirkistelemään, utelemaan tai kommentoimaan asioita, jotka ei uteliaalle kuulu eikä niistä ole häneltä mitään kysyttykään. Hissin hurina, askeleet rappusissa, ovien paiskonta ja koiran haukkuminen kertovat siitä, että ulkona on maailma käynnissä, maailma joka äänilläänkin koittaa tunkeutua asuntoon.

Maailma saa olla pois. Pohjoisnapa on keittiössä, etelänapa makuuhuoneena. Päiväntasaajalla pääsee saunaan ja kääntöpiireillä voi katsella televisiota tai kuunnella levyjä.

Minun maailmani on minun. Siellä ei ole kerroksia, ajoteitä, aikatauluja tai liikennevaloja. Päivän- ja kellonajoilla ei ole väliä. Syön, kun on nälkä ja nukun, kun nukuttaa. Aamusta iltaan on melkein yhtä pimeää kuitenkin. Asuntoon mahtuu paljon toimintaa, kun siivoan ja järjestän. Mahtuu myös kasvua pohdiskelujen ja miettimisen kautta. Maailmani muuttuu hiljalleen; viherkasvini ja hiukseni kasvavat, sohva pehmenee entisestään istumisesta. Näkymien ja ulkomaailman meno rasittaa päivä päivältä enemmän, joten en enää katso televisiota. Jätän puhelimeen vastaamatta. Kuuntelen radiota ja luon itse mielikuvat uutisista. Kuuntelen maailmani ääniä, opettelen hengittämään kantapäiden kautta ja keskityn olennaiseen.

Minun maailmassani on vain yksi ovi. Se johtaa sisimpääni. Siihen kolkutan ja toivon, että saan ovea edes vähän raotettua, jotta näkisin pidemmälle. Koitan uskaltaa vapautua lukoista ja salvoista, varmuusketjuista ja hälyttimistä ja avata ovea itse. Olla kolkuttamassa ja avaamassa yhtä aikaa, jotta voisin astua mieleni ja sydämeni sisään, eteenpäin. Uuteen maailmaan.

Mutta jos en uskallakaan kolkuttaa? Oven tällä puolen on kaikki niin tuttua ja arvattavaa. Samaa turvallista ja tylsää oravanpyörää. Jäänkö seisomaan oven taakse kuuntelemaan ja odottamaan?

Hengitystä pidätellen kuulostelen ääniä, mietin tunnelmia, tuoksutan hajuja ja imen aisteillani tietoa toisen puolen maailmasta. Mietin, onko ruoho siellä vihreämpää vai haluanko sen vain olevan.

Kop, kop?

Ei kommentteja: