Sumussa

Olen sumussa. Järki ei kulje. Istun aamuyöllä keittiössä ja koitan näpyttää konetta mahdollisimman hiljaa etten herätä niitä, jotka saivat unen päästä kiinni. Sumuni on todellista, se on pääni sisällä ja saa koostumuksensa väsymyksestä, kipulääkkeistä, sivuvaikutuksista ja ajatuksien oravanpyörästä.

Tiedän, että pitäisi mennä takaisin sänkyyn ja edes koittaa nukahtaa, mutta en jaksa antaa periksi kivulle. On helpompi olla, kun tekee jotain, vaikka ei saisi, koska huomio on silloin kivusta kaukana.

Joten... aikani kuluksi selaan nettiä. Olen jäänyt koukkuun typerään ajanvietesivustoon, josta haalin itselleni ystäviä ja pidän yhteyttä yllä. Ei niitä oikeita ystäviä ole kuin muutama, mutta koitan kuitenkin. Etsin ihmisiä menneisyydestäni; eri kouluista, harrastuspiireistä, työpaikoilta. Vertaan kuinka monta ystävää ystävilläni jo on ja kuinka paljon minun on heitä kirittävä kiinni... Kotiin hautautuneena olen yhteydessä ihmisiin netin kautta. Muutamia fiksuja viestejä on tullut lähetettyä ja saatua, mutta voiko ystävyyssuhde todella olla ihmissusien taistoa tai superlatiivien määrittelyä? Onko se ainut tapa saada ihmiset minut muistamaan?

Hauskaahan se on, mutta tuntuu typerältä. Ei elämä voi olla tällaista.

Netistä löytyy muutakin, mutta sumussa olisi parempi jättää koko homma väliin ja jatkaa vampyyrien ja oktoberfestin kanssa. Olen sekaisin asioista, joita täytyisi päättää ja tässä mielentilassa ei lisätiedot auta asiaa yhtään. Menen entistä enemmän sekaisin ja hämilleni. Mutta silti, janoan tietoa.

Sillä pelkään. Pelkään sitä, mitä minulle tänään lääkärissä sanottiin. Pelkään, että teen väärän päätöksen. Pelkään, että ympärilläni olevat ihmiset joutuvat maksamaan liian kovan hinnan. Pelkään, että epäonnistun ja jään kiitollisuudenvelkaan, jota en voi ikinä maksaa takaisin.

Olen ainoa, joka päätöksen voi tehdä. Haluaisin että sen tekisi joku muu ja ottaisi vastuun. Haluan vielä olla pieni tyttö enkä miettiä vakavia aikuisten asioita. Aika juoksee kuitenkin vastaan ja mitä kauemmin odotan, sitä vakavammaksi kipuni ja sairauteni muuttuu. On hyvä että asioista puhuttiin suoraan ja oikeilla nimillä, mutta syvällä sisälläni haluaisin unohtaa koko jutun ja palata takaisin normaaliin elämään.

Se ei kuitenkaan ole mahdollista. Voin jatkaa näin ja yrittää hoidoilla parantua ja katsoa mitä tapahtuu vai tapahtuuko mitään tai sitten lopettaa kivun kertaheitolla ja ottaa riskin.

Tänään on koko päivä keskusteltu ja pohdittu ja tehty laskelmia. Mitä jos ja mutta ja entä sitten... Olen ihan sekaisin muiden mielipiteistä eikä äidin itkeminen puhelimessa auta. Tein listan mitkä lääkkeet pitää ottaa missäkin vaiheessa päivää, jotta pysyn niissä edes kärryillä. Suren sitä, että olen kolmekymmentä ja tässä tilanteessa, josta pessimistinä en näe ulospääsyä. En ainakaan nyt. Ehkä sitten kun sumu on hälvennyt.