Palanut metsä on kaunis. Maa ratisee jalkojen alla, ilmassa on savun ja hapen tuoksu. Hiiltä, tuhkaa, osittain palaneita oksia on joka puolella kulkua estämässä. Osa puista on karrella, joissain on vain latva palanut ja joissain toinen puoli puusta.
Hiljaisuus soi korvissa. Kannonnokalla pysähtyneenä, sormet sammalissa voi kuulla hyönteisarmeijan tulon. Ne pörisevät, valloittavat uudet palaneet rungot ja aloittavat oman elämänsä kiertokulun. He ovat metsän haltijat siihen saakka, kunnes uusi taimi valtaa alueen.
Kokemus on hätkähdyttävä. Kaikki on mennyttä, vaikka ei kuitenkaan ole. Sammalet ovat edelleen vihreitä.
Elämä on niin pienestä kiinni. Savunkäryn seasta pilkistää jo uuden elämän alku. Puut saivat nokilleen eivätkä enää jatka kasvuaan sellaisena kuin olivat. Ne seisovat uljaasti pystyssä loppuun saakka, kunnes tuuli tai voimien loppuminen kaataa ne maahan. Sekään ei silti ole täydellinen loppu. Jäkälät saavat ravintoa ja tuhatjalkaiset kodin.
Miten pienellä sitä selviääkään!
En voi kuin hiljentyä ajatukselle elämästä. Ei minun osani ole puuta, sammalta tai tuhatjalkaista kummempi. Kukin vuorollaan ja omissa tehtävissään. Mietin, onko kirjanpainajalla stressiä työstään, pelkääkö muurahainen selkänsä pettävän taakkaansa kantaessaan. Ei linnuilla ole huolta huomisesta. Olen osa tätä kaikkea ja tämä kaikki on jo minussa, selvittämättömänä ja löytämättä. Pilkahdus elämän todellisuuteen kuitenkin riittää minut pysäyttämään.
Täällä on niin hyvä olla. Tämä on minun paikkani, jossa sieluni pääsee osaksi elämää. Täällä voin vapautua, kutistua pieneksi ja ottaa osani vastaan. Täällä voin kaatua ja nousta uudestaan, palaa loppuun ja etsiä uuden alun. Täällä voin olla sitä mitä olen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti