koivut sen ovat jo aloittaneet
mukamuka piilossa
salakavaluuden keinoin toisistaan suojaa hakien
muualla ovat
värit vasta taittumassa
syventymässä
vaihtamassa skaalaa
kirkkaista murrettuihin
se etenee aaltoliikkeen lailla
tempoaan vaihtaen
avoimesti ja hiljaa
kunnes eräänä päivänä
havahdut!
heräät!
omasta napojen tuijottelun mantrasta
silmäsi aukeavat
avaa ne!
näe!
katso!
vavisutan omaa kavaluuttani
ja hengitän
samaa voimaa
piiloudun toisten taakse
luomaan omaa paljastustani
kuuntelen alkuaikojen voimaa
sulaudun, muovaudun, puristun, vapaudun
rikon kahleet ja säännöt
siirryn murretusta kirkkaaksi
elän omaa tulevaisuuttani
hereillä
aidosti!
perjantaina, elokuuta 29
torstaina, elokuuta 28
Syntymäpäivä tähtien tuikkeessa
pienen tytön Suuri Sydän
on välkkeenä sadepilvien takana
tänään
huomenna
eilen
aina siihen asti
kunnes polkumme jälleen kohtaavat
olet osana minua, hengessä ja sielussa
kuulen tassuttelusi kotona
annat hyvänyön suukon
ja nenänpäällä hipaisten varmistat
että minulla on kaikki hyvin
ikävä sisälläni on niin iso
että se puskee kyyneleet kastelemaan posket
yhtä märäksi kuin sade ulkona
olet niin pieni ja siro
tänään olisit taas aavistuksen isompi tyttö
syödessäsi nakkikakkua
ja komentaessasi Leeviä sivuun
olet tähti, olet toivo
olet sydämeni lyönti
sylini halaus
ja unieni odotettu vieras
tiedän, että minua odotat
ja olet vastassa
saapuessani Viimeiseen Metsään
siellä eivät kepit lopu kesken
lauantaina, elokuuta 23
Ajatus tälle isojen askelten ottamisen ajalle
On avattava ovia; on suljettava niitä.
On muistettava sulkea taakse jäävät ovet. On muistettava
hengittää.
Pirkko Saisio: Punainen erokirja
On muistettava sulkea taakse jäävät ovet. On muistettava
hengittää.
Pirkko Saisio: Punainen erokirja
Kasvatusta sadonkorjuun aikaan
Elokuu on perinteinen sadonkorjuun kuukausi. Meidän kotona ei vielä korjata mitään, vaan keskitytään kasvattamiseen ja hoitamiseen.
Kesälomareissu aiheutti kipuja avocadolle, joka nyt surkean näköisenä nuokkuu ja kuivaa lehtiään. Vaihdoin isompaan ruukkuun, tein salaojituksen ja annan lannoitetta. Toivon, että se virkistyy tai että kyseessä on vain lehtien tiputus. Kasviin liittyy tunnearvoa ja se on minun oma henkilökohtainen lohdutukseni, jonka toivon omasta koitoksestaan nyt selviävän.
Parvekkeen isossa ruukussa on omia perunoita tuloillaan. Jääkaappiin liian kauaksi aikaa unohtuneet kolme perunaa rypistyneine nahkoineen ja kurkkivine ituineen päätyivät bioroskiksen sijaan multaan. Luvassa on tovin kuluttua ainakin yksi kattilallinen Timoja ;)
Äidin melkein kolme viikkoa sitten tuomat nuppuiset syntymäpäiväkukat ovat auenneet täyteen kauneuteensa. En ole keltaisen ystävä, mutta näitä jaksan ihastella ja katsella vaikka kuinka kauan! Ne ovat peräisin lapsuudenkotini pihalta ja tuovat ankeaan vuokrakerrostalokaksioon tuulahduksen isoa puutarhaa ja omenapuun varjoa sekä monia, monia hyviä muistoja omasta lapsuudesta.
Kotona kasvatetaan myös muita asioita, joista todella toivon sadonkorjuun ajan koittavan. Osasta piankin ja osasta vuosien päästä. Toivon, että yhdeksän kuukauden päästä eilen kivuliaalla tavalla alkuunsa saanut yritys nro 1 Aatos-Armaasta kantaisi hedelmää. Toivon, että ensi viikolla saan työsopimuksen vihdosta viimein, kuuden kuukauden vonkuamisen ja nalkuttamisen jälkeen, käteeni. Ja toivon, että maanantaina aloittamani koulu ei koidu liian rankaksi ja että reilun kolmen vuoden päästä saan toisen insinööritutkinnon loppuun.
Kasvatellaan ja kasvetaan siinä samalla itsekin. Mitään ei voi saada ellei koita.
Hmmmm... lottoamaan tänään????
torstaina, elokuuta 21
Toisen kerran keskeneräinen
Villasukka, ruokablogi,
tekemiseen menee tovi,
imurissa täysi pussi,
lääkärin ohje: ”Pane ja .....!”
Pomo vaatii suunnitelmaa,
ajatus ei lyhennä hameenhelmaa,
koirakin on ihan takussa.
Oli verkkareissa tai jakussa
niin aina sama juttu;
tilanne niin tuttu
ja uudelleen se toistuu,
vaikka työ toisensa jälkeen poistuu
tulee tilalle aina uusi
tai kaksi
tai kolme
tai kuusi...
On pakko esittää fressiä
kun kalenterikin saa jo stressiä!
Silti selviän ja etenen,
organisoin ja suunnittelen.
Priorisoinnin ylivoima
on tahdon, motivaation, ote roima!
Kun tekee mitä haluaa,
tietää mitä saavuttaa
ja voi suunnitella juttuja
jotka aiemmin ei ole tuttuja
uusi tutkinto
uusi työ
lapsi
harrastus
Minun näköiseni tulevaisuuden sarastus!
En ole leväperäinen
olen ylpeänä keskeneräinen ;)
*******************************************
Ensimmäinen.
Runotorstai.
Sinua mä metsästän ;)
maanantaina, elokuuta 18
Mahamakkaraa ja suolisolmua
Klinikkakäynnin aiheuttama hermostus ja jännitys laukesi tänään meillä kummallakin siihen, kun hoitaja opetti minua piikittämään itseäni. Tarkkana ja huolellisena oppilaana meinasi ruiskun ja kapseleiden kanssa mennä hermo, mutta hyvinhän se meni! Harjoittelupistos " tehdään mahamakkaraan" ja se onnistui loistavasti eikä edes sattunut ;)
Se on siis lääketieteellisesti todettu että mahamakkara on ja löytyy...
Tämä viikko on ihan mahdoton. En tiedä, tarkoitanko sitä positiivisessa vai negatiivisessa mielessä... en oikein vielä tiedä. Soitin tänään koululle ja kyselin, huomenna soitan uudelleen. Koitan jotenkin järjestää ensi viikon kuusipäiväisen opiskelun aloituksen sellaiseksi, että selviäisin siitä yhdellä päivällä. Työpaikalla kerroin asiasta henkilöstöpäällikölle, joka vaan ihmetteli. "Mitä, eikö sinulla ole täällä tarpeeksi töitä?" Keskustelun jälkeen menin puolison kanssa ensimmäistä kertaa klinikalle yhdessä; kumpaakin jännitti. Minua jotenkin enemmän kuin ennen.
Nyt, kotona, apteekin kautta tulleena, olo on hämmentynyt. Alkukesästä varattiin alustava aika koeputkihedelmöitykselle viikolle 39, mutta nyt halusimme sitä siirtää eteenpäin. Ultrassa selvisi, että toimivalla puolella on kaunis follikkeli muhimassa ja hetken keskustelun jälkeen varasimme ajan inseminaatioon.... tämän viikon perjantaille. Voi hyvänen aika...
Töissä en päivällä pystynyt keskittymään, sillä jännitin lääkärikäyntiä ja surin koulua. Nyt pystyn keskittymään vielä vähemmän. On hyvä, että hoito tulee näin äkkiä, mutta pelottaa.
Puoliso on innoissaan, sillä lailla salaa ja hiljaa ja luullen, että en sitä huomaa. Innostuin itsekin, mutta samalla jo murehdin tulevaa. Mitä nyt, mitäs jos, miten selviämme, mitenkä työpaikalla suhtaudutaan, masennunko, saanko keskenmenon....
Ihan kukkua ja puppua tuo kaikki, tiedän, mutta ei voi muuta kuin rauhoittua. Ottaa rennosti, syödä hyvin ja levätä, olla stressaamatta. Se auttaa. Kahden viikon lepolomalla Kreikassa, viiden kilon painonnousulla ja stressittömyydellä on varmasti ollut merkitystä, kun koko hoitohistorian aikana munasolu on kehittynyt nyt ensimmäistä kertaa oikealle puolelle.
Etenen päivä kerrallaan ja selvitän asioita. Tänään tehtiin iso päätös. Loppuviikon aikana täytyy miettiä työ vs. opiskelu -asia kuntoon ja perjantaina vain keskittyä olemaan mahdollisimman hedelmällinen.
Pitäkää peukkuja!
Se on siis lääketieteellisesti todettu että mahamakkara on ja löytyy...
Tämä viikko on ihan mahdoton. En tiedä, tarkoitanko sitä positiivisessa vai negatiivisessa mielessä... en oikein vielä tiedä. Soitin tänään koululle ja kyselin, huomenna soitan uudelleen. Koitan jotenkin järjestää ensi viikon kuusipäiväisen opiskelun aloituksen sellaiseksi, että selviäisin siitä yhdellä päivällä. Työpaikalla kerroin asiasta henkilöstöpäällikölle, joka vaan ihmetteli. "Mitä, eikö sinulla ole täällä tarpeeksi töitä?" Keskustelun jälkeen menin puolison kanssa ensimmäistä kertaa klinikalle yhdessä; kumpaakin jännitti. Minua jotenkin enemmän kuin ennen.
Nyt, kotona, apteekin kautta tulleena, olo on hämmentynyt. Alkukesästä varattiin alustava aika koeputkihedelmöitykselle viikolle 39, mutta nyt halusimme sitä siirtää eteenpäin. Ultrassa selvisi, että toimivalla puolella on kaunis follikkeli muhimassa ja hetken keskustelun jälkeen varasimme ajan inseminaatioon.... tämän viikon perjantaille. Voi hyvänen aika...
Töissä en päivällä pystynyt keskittymään, sillä jännitin lääkärikäyntiä ja surin koulua. Nyt pystyn keskittymään vielä vähemmän. On hyvä, että hoito tulee näin äkkiä, mutta pelottaa.
Puoliso on innoissaan, sillä lailla salaa ja hiljaa ja luullen, että en sitä huomaa. Innostuin itsekin, mutta samalla jo murehdin tulevaa. Mitä nyt, mitäs jos, miten selviämme, mitenkä työpaikalla suhtaudutaan, masennunko, saanko keskenmenon....
Ihan kukkua ja puppua tuo kaikki, tiedän, mutta ei voi muuta kuin rauhoittua. Ottaa rennosti, syödä hyvin ja levätä, olla stressaamatta. Se auttaa. Kahden viikon lepolomalla Kreikassa, viiden kilon painonnousulla ja stressittömyydellä on varmasti ollut merkitystä, kun koko hoitohistorian aikana munasolu on kehittynyt nyt ensimmäistä kertaa oikealle puolelle.
Etenen päivä kerrallaan ja selvitän asioita. Tänään tehtiin iso päätös. Loppuviikon aikana täytyy miettiä työ vs. opiskelu -asia kuntoon ja perjantaina vain keskittyä olemaan mahdollisimman hedelmällinen.
Pitäkää peukkuja!
sunnuntaina, elokuuta 17
Blue Jean Blues
Tänään, tuulen puhaltaessa ja minun odottaessa tulevaa sadetta ja ukonilmaa, soi kotona Blue Jean Blues. Se sopii iltaan, laajenevaan hämäryyteen ja tuulen ääneen. Kuulin sen ensimmäistä kertaa Thassoksella, rannan baarissa, jonka tiskijukka soitti aivan mieletöntä musiikkia.
Ajatuksissani olen siellä ja kuulen meren aallot.
Liveversio.
Ja sama levyltä kuultuna.
Ajatuksissani olen siellä ja kuulen meren aallot.
Liveversio.
Ja sama levyltä kuultuna.
Toipumista ja valmistautumista
Olen aivan puhki. Eilen nukuin pitkään ja sikeästi, tänään poden pahaa oloa eilisillan kaupungilla olon seurauksena. Uunissa kypsyvä lohi tuoksuu hyvältä, mutta saa samalla mahan kääntymään miltei ympäri.
Perjantaiset hautajaiset, keskustelu pomon kanssa uudesta työnkuvasta, kotiin saapunut posti ja kiihkeä keskustelu huomisen klinikalla käynnistä ja toiveista hoitojen jatkamisen suhteen väsytti minut perjantai-iltana niin rajusti että siitä vieläkin toivun. En ollut ennen nähnyt palsamoitua ruumista enkä tunnistanut arkussa makaavaa miestä kummisedäkseni. Olisi ollut parempi etten olisi mennyt arkun luo hyvästelemään, koska muuttuneet kasvot ovat koko ajan mielessäni. En haluaisi että se näky jää päällimmäiseksi muistoksi hänestä elämään.
Perjantaina selvisi uusi vastuualue ja työnkuva töissä. En oikein siitä pidä, mutta työtehtävä ei jää minulle pysyvästi. Torstaina sain tiedon opiskelupaikasta ja riemu loistavasta tulevaisuudesta kääntyi seuraavana päivänä murheeksi, kun luin postissa tullutta lukujärjestystä ja aikataulua ensi lukuvuodelle. En usko, että pystyn järjestämään kolme viikon poissaoloa töistä, varsinkaan kun ensimmäinen niistä olisi heti ensi viikon jälkeen. Enkä tiedä, voinko siitä edes keskustella työpaikalla nyt, kun uusi työtehtävä tulisi aloittaa.
Huoooh.
Huomenna; miehen kanssa klinikalle tivaamaan lääkäriltä kaikki mahdollinen tieto ja tekemään isoja, isoja, päätöksiä. Töissä työsopimuksen teko ja palkkaneuvottelut, joissa aion olla tiukka ja arvottaa itseni oikein. Soitto koululle ja tyhmien kysymysten esittämistä. Sen jälkeen minulla on viikko aikaa miettiä ja päättää, otanko opiskelupaikan vastaan.
Ehkä tässä on nyt liikaa muutoksia, isoja sellaisia, yhdelle kertaa. Kummastelen vieläkin sitä, miten isot ja odotetut asiat ratkesivat kaikki kahden päivän aikana. Luulen, että päädyn nyt keskittymään työhöni ja lykkäämään suunniteltua seitsemän viikon päässä olevaa koeputkihedelmöitystä ensi vuoden puolelle. Opiskelupaikasta joudun varmaankin kieltäytymään, mikä harmittaa ja tuntuu pahalta, sillä uudella tutkinnolla pääsisin tekemään sellaista työtä, joka on minulle kutsumusta. Ehkä vuoden päästä uudelleen?
Ulkona puhaltava raju tuuli irrottaa jo lehtiä puista. Tulisipa se tänne sisällekin tuulettamaan pääni ja raikastamaan ajatukset! Taidan mennä ulos sen luo, nojata kuusen runkoon ja kerätä voimia ensi viikkoa varten.
Perjantaiset hautajaiset, keskustelu pomon kanssa uudesta työnkuvasta, kotiin saapunut posti ja kiihkeä keskustelu huomisen klinikalla käynnistä ja toiveista hoitojen jatkamisen suhteen väsytti minut perjantai-iltana niin rajusti että siitä vieläkin toivun. En ollut ennen nähnyt palsamoitua ruumista enkä tunnistanut arkussa makaavaa miestä kummisedäkseni. Olisi ollut parempi etten olisi mennyt arkun luo hyvästelemään, koska muuttuneet kasvot ovat koko ajan mielessäni. En haluaisi että se näky jää päällimmäiseksi muistoksi hänestä elämään.
Perjantaina selvisi uusi vastuualue ja työnkuva töissä. En oikein siitä pidä, mutta työtehtävä ei jää minulle pysyvästi. Torstaina sain tiedon opiskelupaikasta ja riemu loistavasta tulevaisuudesta kääntyi seuraavana päivänä murheeksi, kun luin postissa tullutta lukujärjestystä ja aikataulua ensi lukuvuodelle. En usko, että pystyn järjestämään kolme viikon poissaoloa töistä, varsinkaan kun ensimmäinen niistä olisi heti ensi viikon jälkeen. Enkä tiedä, voinko siitä edes keskustella työpaikalla nyt, kun uusi työtehtävä tulisi aloittaa.
Huoooh.
Huomenna; miehen kanssa klinikalle tivaamaan lääkäriltä kaikki mahdollinen tieto ja tekemään isoja, isoja, päätöksiä. Töissä työsopimuksen teko ja palkkaneuvottelut, joissa aion olla tiukka ja arvottaa itseni oikein. Soitto koululle ja tyhmien kysymysten esittämistä. Sen jälkeen minulla on viikko aikaa miettiä ja päättää, otanko opiskelupaikan vastaan.
Ehkä tässä on nyt liikaa muutoksia, isoja sellaisia, yhdelle kertaa. Kummastelen vieläkin sitä, miten isot ja odotetut asiat ratkesivat kaikki kahden päivän aikana. Luulen, että päädyn nyt keskittymään työhöni ja lykkäämään suunniteltua seitsemän viikon päässä olevaa koeputkihedelmöitystä ensi vuoden puolelle. Opiskelupaikasta joudun varmaankin kieltäytymään, mikä harmittaa ja tuntuu pahalta, sillä uudella tutkinnolla pääsisin tekemään sellaista työtä, joka on minulle kutsumusta. Ehkä vuoden päästä uudelleen?
Ulkona puhaltava raju tuuli irrottaa jo lehtiä puista. Tulisipa se tänne sisällekin tuulettamaan pääni ja raikastamaan ajatukset! Taidan mennä ulos sen luo, nojata kuusen runkoon ja kerätä voimia ensi viikkoa varten.
torstaina, elokuuta 14
Merkillisyyksien päiviä
Pitkän aikaa menee niin ettei mitään tapahdu. Turtuu. Masentuu. Väsyy. Pienistä asioista koittaa saada päivilleen täytettä.
Yhtäkkiä saakin ryöpyn niskaansa. Vastauksia ja avoimia ovia. Riskinottoa ja valintoja. "Osta, maksa, uhraa, valitse, nytnytnytnytnytnyt tai ei koskaan!!!!!"
Pää on pyörällä ja sormet suussa.
Syksy on aina ollut aika, jolloin on kaivannut koulun aloitusta, uusien harrastusten alkamista, reenikauden käynnistymistä, repun ostoa, talvivaatteiden hankintaa ja villasukkien kutomista. Elokuu alkoi ja ilma viileni. Ei vielä paljoa, mutta haistan sen mukanaan tuoman lupauksen talven raikkaudesta ja sitä edeltävästä huikeasta värien sekamelskasta ja mullan tuoksusta.
Olen syksyn lapsi. Elän ja hengitän muutosta koko sielullani ja sulaudun maan ja metsän väreihin. Kasaan energiaa sisälleni ja käperryn hämärtyvän illan sävyihin. Hengitän tähtitaivasta, jota niin kauan olen ikävöinyt.
Tänä syksynä on todellisten muutosten vuodenaika. Se alkoi tänään tiedolla opiskelupaikasta ja ajasta koeputkihoitojen aloittamiseen. Se jatkuu huomenna hautajaisilla ja vanhempien hoitamisella sekä työnkuvan selvittämisellä esimiehen kanssa.
Kaikki tapahtuu rysäyksellä, kertaheitolla. Ihan kuin minua koeteltaisiin. Testattaisiin voimieni äärirajoja ja jonkin ajan päästä, kaikesta karmeudesta selvittyäni, minut palkitaankin odotuksestani ylenpalttisesti.
Merkillisyyksien päiviä, anti-jobinpostia.
Yhtäkkiä saakin ryöpyn niskaansa. Vastauksia ja avoimia ovia. Riskinottoa ja valintoja. "Osta, maksa, uhraa, valitse, nytnytnytnytnytnyt tai ei koskaan!!!!!"
Pää on pyörällä ja sormet suussa.
Syksy on aina ollut aika, jolloin on kaivannut koulun aloitusta, uusien harrastusten alkamista, reenikauden käynnistymistä, repun ostoa, talvivaatteiden hankintaa ja villasukkien kutomista. Elokuu alkoi ja ilma viileni. Ei vielä paljoa, mutta haistan sen mukanaan tuoman lupauksen talven raikkaudesta ja sitä edeltävästä huikeasta värien sekamelskasta ja mullan tuoksusta.
Olen syksyn lapsi. Elän ja hengitän muutosta koko sielullani ja sulaudun maan ja metsän väreihin. Kasaan energiaa sisälleni ja käperryn hämärtyvän illan sävyihin. Hengitän tähtitaivasta, jota niin kauan olen ikävöinyt.
Tänä syksynä on todellisten muutosten vuodenaika. Se alkoi tänään tiedolla opiskelupaikasta ja ajasta koeputkihoitojen aloittamiseen. Se jatkuu huomenna hautajaisilla ja vanhempien hoitamisella sekä työnkuvan selvittämisellä esimiehen kanssa.
Kaikki tapahtuu rysäyksellä, kertaheitolla. Ihan kuin minua koeteltaisiin. Testattaisiin voimieni äärirajoja ja jonkin ajan päästä, kaikesta karmeudesta selvittyäni, minut palkitaankin odotuksestani ylenpalttisesti.
Merkillisyyksien päiviä, anti-jobinpostia.
keskiviikkona, elokuuta 13
lauantaina, elokuuta 9
Varsinainen ykköspäivä
Pääsin nousemaan sängystä vasta yhden aikaan. Mies nousi kymmeneltä ja aloitti tietokoneen uudelleen kokoamisen. Puolitorkuksissa ja kivuissani kuulostelin ääniä ja kiroilua ja asentamista.
Kello on nyt puoli kahdeksan illalla. Mies kokoaa edelleen samaa konetta ja koittaa saada sitä pelittämään. Se niistä ohjelmista, joita tänään olisin halunnut tallettaa myöhemmin katsottavaksi. Meillä ei nimittäin ole televisiota lainkaan, koska televisiota ei katsota. Tietokoneen kautta laitetaan haluttuja ohjelmia tallentumaan, joita sitten myöhemmin kurkitaan, kun on aikaa ja innostusta.
Minä taas... noustuani ylös ja saatuani juotua kaksi kupillista kahvia ja muutaman särkylääkkeen, rupesin toimimaan. Paras tapa päästä eroon kropan kivuista on tehdä jotakin eikä vaan makaamalla olotilaa pahentaa. Vein koiran ulos, keitin aamu(?)puurot ja aloin pesemään saunaa. Hinkkasin ja suihkutin, lauteet, seinät, lattian, kylpyhuoneen seinistä kattoon, kaikki paskat veks. Pesin pyykkiä, tiskasin, laitoin ruokaa ja värjäsin hiukset. Vaihdoin lakanat ja ruokin koiran.
Nyt. Ei jaksa mitään. Nappailen viiniä ja odotan lähtöä kaupunkiin, elokuviin.
Olen ollut koko viikon äärettömän väsynyt. Yliväsynyt jopa niin paljon, että aloin epäilemään sen johtuvan jostain muusta kuin töihin paluusta loman ja erilaisen unirytmin jälkeen. Eilen kuitenkin kuukautiset alkoivat ja samalla kivut pärähtivät päälle; vatsaan, niskaan, päähän, selkään, jalkapohjiin, silmien taakse. Kaikki jännitys laukesi pettymykseen. Illalla nukahdin yhdeksän jälkeen ja nukuin tänään myöhään. Särkylääkkeen voimalla menen vieläkin, mutta olo on hiukan jo helpottunut fyysisesti. Henkistä puolta oli pakko purkaa siivousmanialla, mikä on tyypillinen ilmiö kuukautisten aikaan, mutta joka nyt jotenkin korostui.
Tällä kertaa en ole vielä itkenyt. Ääneen ja julkisesti. Sisällä tärisen ja jos hetkenkin verran alan ajattelemaan asiaa enemmän, en pysty kätkemään pettymystä muilta. Olin taas myöhässä ja kaikki ajoitettiin oikein ja yritettiin, olin jopa tuntevinani jo oireita raskaudesta, mutta ne taisivat olla harhaluuloa kaikki. Eniten olen pettynyt siihen, että maanantaina minulla täytyy olla rohkeutta soittaa klinikalle ja alkaa miettimään jatkoa. En ole valmis pian odottavaan koeputkihedelmöitykseen, tuntuu että en ole valmis mihinkään hormonikuuriinkaan, vaan haluaisin ola hetken rauhassa törkkimisiltä ja tutkimisilta ja antaa kroppani toimia luonnollisesti.
Haluaisin niin vauvan ja haluaisin sen niin paljon tulevan luonnollisesti.
On ollut helppo olla ajattelematta taas hoitoihin liittyviä asioita, kun on ollut lomalla ja klinikka on ollut kesätauolla. Edelleen koitan sysätä niiden asioiden ajattelua hamaan tulevaisuuteen ja oman ongelmani sijaan murehdin äitini ja veljeni tilaa. Vähättelen taas itseäni ja kiilaan muut edelle.
Ei ole helppoa olla maailmassa, jossa ympärillä oleville, samanikäisille, ihmisille syntyy jatkuvasti lapsia ja itselle esitetään viikoittain kysymyksiä "Koskas teillä perustetaan perhettä?" ja "Milloinkas on laskettu aika?" Huumori ei enää riitä, ei aina. Ihmisille ei tule mieleen se seikka, että perheenkin perustaminen voi olla hankalaa ja se voi olla jonkun sairauden takana ja sen vuoksi mahdoton asia. Silti asiasta puhutaan, kysytään ja annetaan vinkkejä jatkuvasti, varsinkin kun olen juuri sopivan ikäinen. Vain muutamille haluan kertoa asian niinkuin se on hillitäkseni aiheesta puhumista, mutta en tiedä, miten vastaisin niille, keille en omasta ja meidän tilanteestamme halua puhua. "Joo, kyllä jatkuvasti pannaan ja pannaan, mutta aika muksuille ei ole tässä ja nyt?"
Kiukuttelen.
Kello on nyt puoli kahdeksan illalla. Mies kokoaa edelleen samaa konetta ja koittaa saada sitä pelittämään. Se niistä ohjelmista, joita tänään olisin halunnut tallettaa myöhemmin katsottavaksi. Meillä ei nimittäin ole televisiota lainkaan, koska televisiota ei katsota. Tietokoneen kautta laitetaan haluttuja ohjelmia tallentumaan, joita sitten myöhemmin kurkitaan, kun on aikaa ja innostusta.
Minä taas... noustuani ylös ja saatuani juotua kaksi kupillista kahvia ja muutaman särkylääkkeen, rupesin toimimaan. Paras tapa päästä eroon kropan kivuista on tehdä jotakin eikä vaan makaamalla olotilaa pahentaa. Vein koiran ulos, keitin aamu(?)puurot ja aloin pesemään saunaa. Hinkkasin ja suihkutin, lauteet, seinät, lattian, kylpyhuoneen seinistä kattoon, kaikki paskat veks. Pesin pyykkiä, tiskasin, laitoin ruokaa ja värjäsin hiukset. Vaihdoin lakanat ja ruokin koiran.
Nyt. Ei jaksa mitään. Nappailen viiniä ja odotan lähtöä kaupunkiin, elokuviin.
Olen ollut koko viikon äärettömän väsynyt. Yliväsynyt jopa niin paljon, että aloin epäilemään sen johtuvan jostain muusta kuin töihin paluusta loman ja erilaisen unirytmin jälkeen. Eilen kuitenkin kuukautiset alkoivat ja samalla kivut pärähtivät päälle; vatsaan, niskaan, päähän, selkään, jalkapohjiin, silmien taakse. Kaikki jännitys laukesi pettymykseen. Illalla nukahdin yhdeksän jälkeen ja nukuin tänään myöhään. Särkylääkkeen voimalla menen vieläkin, mutta olo on hiukan jo helpottunut fyysisesti. Henkistä puolta oli pakko purkaa siivousmanialla, mikä on tyypillinen ilmiö kuukautisten aikaan, mutta joka nyt jotenkin korostui.
Tällä kertaa en ole vielä itkenyt. Ääneen ja julkisesti. Sisällä tärisen ja jos hetkenkin verran alan ajattelemaan asiaa enemmän, en pysty kätkemään pettymystä muilta. Olin taas myöhässä ja kaikki ajoitettiin oikein ja yritettiin, olin jopa tuntevinani jo oireita raskaudesta, mutta ne taisivat olla harhaluuloa kaikki. Eniten olen pettynyt siihen, että maanantaina minulla täytyy olla rohkeutta soittaa klinikalle ja alkaa miettimään jatkoa. En ole valmis pian odottavaan koeputkihedelmöitykseen, tuntuu että en ole valmis mihinkään hormonikuuriinkaan, vaan haluaisin ola hetken rauhassa törkkimisiltä ja tutkimisilta ja antaa kroppani toimia luonnollisesti.
Haluaisin niin vauvan ja haluaisin sen niin paljon tulevan luonnollisesti.
On ollut helppo olla ajattelematta taas hoitoihin liittyviä asioita, kun on ollut lomalla ja klinikka on ollut kesätauolla. Edelleen koitan sysätä niiden asioiden ajattelua hamaan tulevaisuuteen ja oman ongelmani sijaan murehdin äitini ja veljeni tilaa. Vähättelen taas itseäni ja kiilaan muut edelle.
Ei ole helppoa olla maailmassa, jossa ympärillä oleville, samanikäisille, ihmisille syntyy jatkuvasti lapsia ja itselle esitetään viikoittain kysymyksiä "Koskas teillä perustetaan perhettä?" ja "Milloinkas on laskettu aika?" Huumori ei enää riitä, ei aina. Ihmisille ei tule mieleen se seikka, että perheenkin perustaminen voi olla hankalaa ja se voi olla jonkun sairauden takana ja sen vuoksi mahdoton asia. Silti asiasta puhutaan, kysytään ja annetaan vinkkejä jatkuvasti, varsinkin kun olen juuri sopivan ikäinen. Vain muutamille haluan kertoa asian niinkuin se on hillitäkseni aiheesta puhumista, mutta en tiedä, miten vastaisin niille, keille en omasta ja meidän tilanteestamme halua puhua. "Joo, kyllä jatkuvasti pannaan ja pannaan, mutta aika muksuille ei ole tässä ja nyt?"
Kiukuttelen.
tiistaina, elokuuta 5
vanha vihollinen
Muutaman päivän ja yön ajan olen ollut ahdistunut. Pitkästä aikaa. En paljoa enkä rajusti, mutta sellaisella tasolla, että olotilani olen huomannut ja se minua hiukan huolestuttaa. Samaan aikaan koen suurta tyyneyttä omasta itsestäni; pidän ja hyväksyn itseni jotenkin syvemmin ja laupeammin kuin ennen. Olen enemmän sinut ja vähemmän vaativa.
Olen nähnyt painajaisia entisestä miehestäni ja unissa todellisuus ja tämä hetki sekoittuu menneisiin tunteisiin ja pelkoihin. Herään hiestä märkänä ja ahdistuneena ja hetken aikaa joudun tosissani miettimään, oliko näkemäni unta vai totta. Hereillä ollessani koen syyllisyyttä näkemistäni unista enkä halua niistä rakkaalleni puhua. Vaikka toisaalta haluaisinkin.
Ahdistun, sillä kiellän itseltäni asioita. Kiellän niiden käsittelyn ja kohtaamisen. Liihottelen pinnalla ja käyn asioita läpi järkeilemällä ja olemalla looginen. Määrittelemällä syitä ja seurauksia ja insinöörin ajatusmaailmalla karsimalla epätodennäköisyyksiä ja epätosia faktoja ja mielikuvia pois. Elän omassa mielikuvitusmaailmassani, jossa koen oloni tyytyväiseksi ja tasapainoiseksi. Haluaisin elää koko ajan siinä hetkessä, jossa olen täysin onnellinen ja vapautunut peloistani ja epävarmuudestani eikä paluu arkeen, kotiin, työhön tätä auta. Päinvastoin. Se tiputtaa minut taas maan pinnalle niistä korkeuksista, joissa olen muutaman viime viikon elänyt.
Muurieni ulkopuolella kolkutetaan enkä halua kuin vaan kurkata reunan yli. Olen niin pahoillani kummisetäni kuolemasta, tuttavani itsemurhasta, hakatun veljeni tilanteesta ja äitini epävakaasta ja kriittisestä terveydentilasta. Pelkään tulevia hoitoja, lupauksien pitämättömyyttä työnantajaltani, kielteisiä päätöksiä työpaikoista ja kouluista. Pelkään, että ahdistukseni muuttuu masennukseksi.
Muurin vahvistaminen ei auta tässä sodassa.
Olen nähnyt painajaisia entisestä miehestäni ja unissa todellisuus ja tämä hetki sekoittuu menneisiin tunteisiin ja pelkoihin. Herään hiestä märkänä ja ahdistuneena ja hetken aikaa joudun tosissani miettimään, oliko näkemäni unta vai totta. Hereillä ollessani koen syyllisyyttä näkemistäni unista enkä halua niistä rakkaalleni puhua. Vaikka toisaalta haluaisinkin.
Ahdistun, sillä kiellän itseltäni asioita. Kiellän niiden käsittelyn ja kohtaamisen. Liihottelen pinnalla ja käyn asioita läpi järkeilemällä ja olemalla looginen. Määrittelemällä syitä ja seurauksia ja insinöörin ajatusmaailmalla karsimalla epätodennäköisyyksiä ja epätosia faktoja ja mielikuvia pois. Elän omassa mielikuvitusmaailmassani, jossa koen oloni tyytyväiseksi ja tasapainoiseksi. Haluaisin elää koko ajan siinä hetkessä, jossa olen täysin onnellinen ja vapautunut peloistani ja epävarmuudestani eikä paluu arkeen, kotiin, työhön tätä auta. Päinvastoin. Se tiputtaa minut taas maan pinnalle niistä korkeuksista, joissa olen muutaman viime viikon elänyt.
Muurieni ulkopuolella kolkutetaan enkä halua kuin vaan kurkata reunan yli. Olen niin pahoillani kummisetäni kuolemasta, tuttavani itsemurhasta, hakatun veljeni tilanteesta ja äitini epävakaasta ja kriittisestä terveydentilasta. Pelkään tulevia hoitoja, lupauksien pitämättömyyttä työnantajaltani, kielteisiä päätöksiä työpaikoista ja kouluista. Pelkään, että ahdistukseni muuttuu masennukseksi.
Muurin vahvistaminen ei auta tässä sodassa.
lauantaina, elokuuta 2
Takaisin
Olen ollut hetken aikaa poissa. Kierrellyt vieraiden maiden metsissä. Olen tuoksutellut eriväristä maata, kahlannut neulasmeressä ja hengittänyt mäntyjen sielua. Kasvoin ja eheydyin. Opin nauramaan murheilleni ja ottamaan vastaan jokaisen auringonsäteen juuri sillä hetkellä, kun ne ihollani minut kohtasivat. Tervehdin ja vastalahjaksi sain rusketuksen ja pisamat, joita ei ennen ole näin paljoa ollut. Olen nauttinut pienistä asioista ja kohdannut uusia. Olen unohtanut arjen sisäiset vaatimukseni tehokkuudesta ja ulkonäöstä ja vaan ollut, levännyt, katsellut maailmaan eri silmin ja oppinut uusiin kokemuksiin. Olen ollut itselleni lempeä.
Kotona on hyvä olla ja oma sänky tuntuu loistokkaalta. Hetki vielä on aikaa levähtää ja koota ajatuksia. Ympäristöni aiheuttaa kuitenkin jo sen, että stressi ja murehtiminen on alkanut hiipiä hiljalleen ajatuksiini. Kahden viikon tauon jälkeen selaan taas kalenteriani ja mietin, mitä minäkin päivänä teen ja kuinka saan kaikki ajallaan tehdyksi. Ensi viikolla alkaa työt, on pääsykokeet, on soitettava fysioterapiaan ja klinikalle. Tämän kuukauden aikana odotan, että työpaikalla työnkuvani, palkkani ja "tulevaisuuteni" yrityksessä selviää. Tämän kuukauden aikana saan tietooni sen, pääsenkö kouluun ja jos en, niin varasuunnitelma on laadittava. Tämän kuukauden aikana vanhenen vuodella ja on tehtävä päätös tulevista hoidoista lapsettomuuden suhteen.
Olen vielä lomalla ja haluaisin sinne lempeyteeni ja suvaitsevaisuuden metsääni palata. Taistelen arjen kulovalkeaa vastaan ja ajattelen vain pinjametsiä ja oliivilehtoja. Elän itselleni.
Kotona on hyvä olla ja oma sänky tuntuu loistokkaalta. Hetki vielä on aikaa levähtää ja koota ajatuksia. Ympäristöni aiheuttaa kuitenkin jo sen, että stressi ja murehtiminen on alkanut hiipiä hiljalleen ajatuksiini. Kahden viikon tauon jälkeen selaan taas kalenteriani ja mietin, mitä minäkin päivänä teen ja kuinka saan kaikki ajallaan tehdyksi. Ensi viikolla alkaa työt, on pääsykokeet, on soitettava fysioterapiaan ja klinikalle. Tämän kuukauden aikana odotan, että työpaikalla työnkuvani, palkkani ja "tulevaisuuteni" yrityksessä selviää. Tämän kuukauden aikana saan tietooni sen, pääsenkö kouluun ja jos en, niin varasuunnitelma on laadittava. Tämän kuukauden aikana vanhenen vuodella ja on tehtävä päätös tulevista hoidoista lapsettomuuden suhteen.
Olen vielä lomalla ja haluaisin sinne lempeyteeni ja suvaitsevaisuuden metsääni palata. Taistelen arjen kulovalkeaa vastaan ja ajattelen vain pinjametsiä ja oliivilehtoja. Elän itselleni.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)