lauantaina, elokuuta 9

Varsinainen ykköspäivä

Pääsin nousemaan sängystä vasta yhden aikaan. Mies nousi kymmeneltä ja aloitti tietokoneen uudelleen kokoamisen. Puolitorkuksissa ja kivuissani kuulostelin ääniä ja kiroilua ja asentamista.

Kello on nyt puoli kahdeksan illalla. Mies kokoaa edelleen samaa konetta ja koittaa saada sitä pelittämään. Se niistä ohjelmista, joita tänään olisin halunnut tallettaa myöhemmin katsottavaksi. Meillä ei nimittäin ole televisiota lainkaan, koska televisiota ei katsota. Tietokoneen kautta laitetaan haluttuja ohjelmia tallentumaan, joita sitten myöhemmin kurkitaan, kun on aikaa ja innostusta.

Minä taas... noustuani ylös ja saatuani juotua kaksi kupillista kahvia ja muutaman särkylääkkeen, rupesin toimimaan. Paras tapa päästä eroon kropan kivuista on tehdä jotakin eikä vaan makaamalla olotilaa pahentaa. Vein koiran ulos, keitin aamu(?)puurot ja aloin pesemään saunaa. Hinkkasin ja suihkutin, lauteet, seinät, lattian, kylpyhuoneen seinistä kattoon, kaikki paskat veks. Pesin pyykkiä, tiskasin, laitoin ruokaa ja värjäsin hiukset. Vaihdoin lakanat ja ruokin koiran.

Nyt. Ei jaksa mitään. Nappailen viiniä ja odotan lähtöä kaupunkiin, elokuviin.

Olen ollut koko viikon äärettömän väsynyt. Yliväsynyt jopa niin paljon, että aloin epäilemään sen johtuvan jostain muusta kuin töihin paluusta loman ja erilaisen unirytmin jälkeen. Eilen kuitenkin kuukautiset alkoivat ja samalla kivut pärähtivät päälle; vatsaan, niskaan, päähän, selkään, jalkapohjiin, silmien taakse. Kaikki jännitys laukesi pettymykseen. Illalla nukahdin yhdeksän jälkeen ja nukuin tänään myöhään. Särkylääkkeen voimalla menen vieläkin, mutta olo on hiukan jo helpottunut fyysisesti. Henkistä puolta oli pakko purkaa siivousmanialla, mikä on tyypillinen ilmiö kuukautisten aikaan, mutta joka nyt jotenkin korostui.

Tällä kertaa en ole vielä itkenyt. Ääneen ja julkisesti. Sisällä tärisen ja jos hetkenkin verran alan ajattelemaan asiaa enemmän, en pysty kätkemään pettymystä muilta. Olin taas myöhässä ja kaikki ajoitettiin oikein ja yritettiin, olin jopa tuntevinani jo oireita raskaudesta, mutta ne taisivat olla harhaluuloa kaikki. Eniten olen pettynyt siihen, että maanantaina minulla täytyy olla rohkeutta soittaa klinikalle ja alkaa miettimään jatkoa. En ole valmis pian odottavaan koeputkihedelmöitykseen, tuntuu että en ole valmis mihinkään hormonikuuriinkaan, vaan haluaisin ola hetken rauhassa törkkimisiltä ja tutkimisilta ja antaa kroppani toimia luonnollisesti.

Haluaisin niin vauvan ja haluaisin sen niin paljon tulevan luonnollisesti.

On ollut helppo olla ajattelematta taas hoitoihin liittyviä asioita, kun on ollut lomalla ja klinikka on ollut kesätauolla. Edelleen koitan sysätä niiden asioiden ajattelua hamaan tulevaisuuteen ja oman ongelmani sijaan murehdin äitini ja veljeni tilaa. Vähättelen taas itseäni ja kiilaan muut edelle.

Ei ole helppoa olla maailmassa, jossa ympärillä oleville, samanikäisille, ihmisille syntyy jatkuvasti lapsia ja itselle esitetään viikoittain kysymyksiä "Koskas teillä perustetaan perhettä?" ja "Milloinkas on laskettu aika?" Huumori ei enää riitä, ei aina. Ihmisille ei tule mieleen se seikka, että perheenkin perustaminen voi olla hankalaa ja se voi olla jonkun sairauden takana ja sen vuoksi mahdoton asia. Silti asiasta puhutaan, kysytään ja annetaan vinkkejä jatkuvasti, varsinkin kun olen juuri sopivan ikäinen. Vain muutamille haluan kertoa asian niinkuin se on hillitäkseni aiheesta puhumista, mutta en tiedä, miten vastaisin niille, keille en omasta ja meidän tilanteestamme halua puhua. "Joo, kyllä jatkuvasti pannaan ja pannaan, mutta aika muksuille ei ole tässä ja nyt?"

Kiukuttelen.

2 kommenttia:

Anniina kirjoitti...

Ensiksikin, tsemppiä ja suuren suuri halausrutistus!

Olen todennut, että rehellisyys on paras tapa näpäytellä uteliaita. Kun puolitutut tunkevat kysymään meidän perheenperustamisista, saatan vastata että "kunhan tämä keskenmenon sekoittama kroppa saadaan taas kuntoon, niin jatkamme varmasti jo yli vuoden kestänyttä yrittämistä". Napsahtavat ne uteliaimmatkin hölösuut yleensä nopeasti kiinni, ja samapa tuo mitä juoruavat selkäni takana, kunhan antavat meidän olla. Ihmisten ajattelemattomuus on välillä kurjaa - tosin, eipä sitä itsekään ole näin varovaiseksi oppinut kuin vasta oman kokemuksen myötä.

Auringonpilkahduksia alkavaan syksyyn!

Poplar kirjoitti...

Jäin nyt miettimään tuota ehdotustasi suorasukaisuudesta... voi vitsi, kun olisikin pokkaa näpäyttää voivottelijoiden suut suppuun ;)

Rupean keräämään rohkeutta, eihän tästä salailusta ja pahan mielen hankinnastakaan mitään tule.

Oot mun idoli ;)