Muutaman päivän ja yön ajan olen ollut ahdistunut. Pitkästä aikaa. En paljoa enkä rajusti, mutta sellaisella tasolla, että olotilani olen huomannut ja se minua hiukan huolestuttaa. Samaan aikaan koen suurta tyyneyttä omasta itsestäni; pidän ja hyväksyn itseni jotenkin syvemmin ja laupeammin kuin ennen. Olen enemmän sinut ja vähemmän vaativa.
Olen nähnyt painajaisia entisestä miehestäni ja unissa todellisuus ja tämä hetki sekoittuu menneisiin tunteisiin ja pelkoihin. Herään hiestä märkänä ja ahdistuneena ja hetken aikaa joudun tosissani miettimään, oliko näkemäni unta vai totta. Hereillä ollessani koen syyllisyyttä näkemistäni unista enkä halua niistä rakkaalleni puhua. Vaikka toisaalta haluaisinkin.
Ahdistun, sillä kiellän itseltäni asioita. Kiellän niiden käsittelyn ja kohtaamisen. Liihottelen pinnalla ja käyn asioita läpi järkeilemällä ja olemalla looginen. Määrittelemällä syitä ja seurauksia ja insinöörin ajatusmaailmalla karsimalla epätodennäköisyyksiä ja epätosia faktoja ja mielikuvia pois. Elän omassa mielikuvitusmaailmassani, jossa koen oloni tyytyväiseksi ja tasapainoiseksi. Haluaisin elää koko ajan siinä hetkessä, jossa olen täysin onnellinen ja vapautunut peloistani ja epävarmuudestani eikä paluu arkeen, kotiin, työhön tätä auta. Päinvastoin. Se tiputtaa minut taas maan pinnalle niistä korkeuksista, joissa olen muutaman viime viikon elänyt.
Muurieni ulkopuolella kolkutetaan enkä halua kuin vaan kurkata reunan yli. Olen niin pahoillani kummisetäni kuolemasta, tuttavani itsemurhasta, hakatun veljeni tilanteesta ja äitini epävakaasta ja kriittisestä terveydentilasta. Pelkään tulevia hoitoja, lupauksien pitämättömyyttä työnantajaltani, kielteisiä päätöksiä työpaikoista ja kouluista. Pelkään, että ahdistukseni muuttuu masennukseksi.
Muurin vahvistaminen ei auta tässä sodassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti