Unelmia toteuttamassa

Kukaan ei voi palata menneeseen ja tehdä uutta alkua, mutta kuka tahansa voi aloittaa tänään ja tehdä loppumatkan haluamansa kaltaiseksi.

Tässä ajassa on jotain erityistä. Tämän kuluvan vuoden aikana on tapahtunut useita asioita, jotka ovat olleet minulle merkittäviä jollain perustavanlaatuisella tavalla. Osa on ollut hyvin pieniä ja arkisia, osa taas isoja ja mullistavia. Sellaisia, jotka saavat ahdistumaan, stressaamaan, masentumaan, kyseenalaistamaan kaiken.

Viime viikkoina olen pysähtynyt miettimään kulunutta vuotta tarkemmin. En kovin tietoisesti tosin, vaan tavalla, jossa tapahtumat ja henkilöt ovat tulleet mieleeni eri asiayhteyksistä. Olen nähnyt unia, olen kuullut kappaleita, joita en ole kuullut vuosiin tai vuosikymmeniin, olen löytänyt tavaroiden joukosta papereita ja esineitä, joiden olemassaolosta en enää edes tiennyt. Menneisyyteni puskee jostain syystä arkeeni läpi minun sitä erityisemmin tahtomatta tai sitä järjestelemättä. Se tuntuu merkilliseltä ja kummalta; mitä tämä nyt on? Ahdistun, kipuilen, näen painajaisia, kroppani oireilee. Kiukuttelen; ihan niinkuin ei muutenkin olisi tarpeeksi paljon mietittävää ja ratkottavaa. Muistojen ja koettujen tunteiden läpikäyminen on ajoittain rankkaa.

Vuoden alussa päätin muuttaa asioita ja toivoin, että saan elämäni isojakin suuntaviivoja määritettyä uudelleen. Niin monta vuotta oli mennyt jatkuvassa kaaoksessa ja kriisistä toiseen selviytymisessä. Mieleen tuli ajatus siitä, että mitä jos vain pysähtyisin ja kuuntelisin ja antaisin kaikelle uudelle tilaa ja valtaa nousta esiin? Mitä tapahtuisi, jos osaisin ja uskaltaisin kuunnella itseäni, löytää perimmäiset syyt ja toiveet ja jopa sanoa ne ääneen, kertoa jollekin? Toteuttaa itseään ja haaveitaan, olla sopivalla tavalla itsekäs? Jos opettelisin pysähtymään siten, että teen siitä itselleni projektin, olen määrätietoinen? Järjestän arkeeni asioita uudella tavalla, otan itselleni aikaa ja ilmaisen myös muille mielenkiintoni kohteita. Kuuntelen intuitiotani ja tartun kiinni asioihin, joita eteeni ilmaantuu. Kuljen silmät auki ja opettelen katsomaan uudella tavalla.

Se on ollut vaikeaa ja myönnän, että ajoittain olen unohtanut koko asian. Olen yleensä edelleen se heikko, kiltti ja tunnollinen tyttö, joka painaa oman tahtonsa kasan alimmaksi muiden hyvinvoinnin vuoksi. Arki ohittaa vapaa-ajan ja itsensä kehittämisen, parisuhde "hoituu" arkea pyörittäessä. Ylevät ajatukset itsensä kehittämisestä ja elämänsä suunnan muuttamisesta unohtuvat aika helposti. Niin se vain on, kun hoitaa lapsiperheen arkea, kahden aikuisen työssäkäynnit ja opiskelun.

Nyt kuitenkin tuntuu siltä, että jotain ituja on lähtenyt kasvamaan. Vuoteni on edennyt jonkinlaisissa jaksoissa, joissa jokaisessa on ollut oma haasteensa, jonka olen selättänyt ja josta olen oppinut. Alkuvuonna päätin panostaa opintoihin, joten hankin opinnäytetytölle tilaajan ja aloitin sen työstämisen. Kesä meni kirjoittaessa, kun mies ja poika olivat lomalla. Kesällä päätin tehdä työtilanteelleni jotain, joten nostin töissä kissan pöydälle. Minut järjestettiin sieltä ulos ja kahdessa päivässä muutuin työssäkäyvästä työttömäksi. Samaan aikaan sairastuin ja sairastan edelleen, odotan lisätutkimuksiin pääsyö. Keskitin kuitenkin ajatukseni opintoihin, jotka sain toissaviikolla päätökseen. Aikamoista suorittamista kaiken kaikkiaan aikataulujen, arvosanojen ja deadline:n kanssa. Suorittamisessa, siinä minä olen hyvä, sillä kun minulla on olemassa tavoite ja aikataulu, pystyn toimimaan. Tarvitsen jotain konkreettista mitä odottaa, jotta pysyn toiminnassa ja aktiivisena. Kaksi uutta ovea onkin nyt auki pätevyyden ja työn suuntaan.

Ovia on avautunut näiden lisäksi myös henkiselle puolelle. Onneksi. Se puoli minussa haluaa myös suorittaa, mutta eihän homma niin oikeasti mene. Omien ajattelumallien muuttaminen ei tapahdu aikataulujen mukaan. Uuteen kasvaminen, menneisyyden hyväksyminen ja itsensä arvostaminen vaativat aikaa. On pelottavaa pysähtyä, kuunnella, katsella ja tajuta niitä sisältä kumpuavia tunteita ja viestejä siitä, mitä minä oikeasti haluan ja mikä minut tekee onnelliseksi. Varsinkin silloin, kun ne ovat vahvassa ristiriidassa siihen, mitä elämä parhaillaan on ja mihin suuntaan se nykytilassaan näyttää etenevän. Ajoittain iskee paniikki ja ahdistus siitä, miten hukassa sitä jotenkin itsensä kanssa on. On vaan katkera elämälle ja sen tapahtumille ja sättii itseään omista valinnoistaan ja tyhmyyksistään. Ja kun olisi tarpeen tätäkin ongelman ratkaisua suorittaa, hätäpäissään koittaa keksiä perustavanlaatuista ratkaisua, joka poistaisi pahan olon ja ahdistuksen hetkessä.

Ei uusi työ löydy nyt. En minä muutu heti. 
Ei elämä ympärilläni jousta niin paljoa, että voisin aloittaa uuden alun tänään. 
En pysty hetkessä henkistymään niin paljoa, että voimani kantaisivat arjen haasteiden ylitse kaiken aikaa. Minä sorrun ja vajoan jatkuvasti, 
kahlaan päivissä siten, että selviän iltaan.
Jaksan miettiä tulevaa ehkä seuraavaan päivään saakka.

Jotain kuitenkin on tapahtunut. Uudet ajatukset ja voimat minussa ovat vahvistuneet ja ruokkineet muiden positiivisten asioiden ilmentymistä arkeeni. Ymmärrän nyt, että elän elämässäni vaihetta, jossa suunta muuttuu ja minä sen mukana. Ja nyt tarkoitan nimenomaan niitä isoja linjoja; työtä, ammattia, parisuhdetta, perhettä, itsestään huolehtimista, asioiden laittamista oikeampaan järjestykseen. Se, että isoja asioita tapahtuu suht tiiviissä tahdissa on osittain sattumaa, mutta vahvasti myös minun itseni aiheuttamaa. Vaikka tuntuu että se arki jyllää kaiken muuttumisen ylitse, tapahtuu niitä muutoksia siellä taustalla hiljalleen koko ajan. Minun täytyy malttaa ja antaa muutokselle ja asioille aikaa tapahtua.

Sähköpostissani luki yhtenä päivänä näin: "Opi välillä pysähtymään. Muuten mikään arvokas ei ehdi saada sinua kiinni." Sitä olen ajatellut päivittäin, siitä on tullut jonkinlainen mantra ja peruste armollisuudelle itseä kohtaan. Minä olen tainnut osata olla kuitenkin jo vähän auki, kuunnella ja katsoa. Pysähtyä. Elämä on lähtenyt kulkemaan suuntaan, johon haluan sen menevän.

Juuri nyt, juuri tänään, ajatus tulevista päivistä ja taas yhden palasen loksahtamisesta paikalleen kutkuttaa. Luulen, että menneisyyteni on noussut pinnalle syystä. Jotta voin mennä eteenpäin, on minun työstettävä sivuun painetut kipupisteet pois alta. Menneisyyden asioita en voi ikinä kokonaan unohtaa eivätkä kaikki haavat koskaan parane täysin, mutta luulen, että pystyn nyt nousemaan niiden yläpuolelle. Vuosien jälkeen on tullut aika, jolloin sallin itseni katsoa peiliin ja löytää sieltä kasvot ja ihmisen, joka aidosti hymyilee jo takaisin. Kolhujensa, pettymystensä ja arpiensa kanssa. Se olen kuitenkin minä; menneisyydestäni selvinnyt ja vahvaksi kasvanut, sisukas nainen, jolla on vielä mahdollisuus aloittaa alusta.

Elämä on joka päivä. Ei vasta huomenna eikä enää eilen.
Eilinen on tehnyt minusta tämän, mitä nyt olen.
Tänään määritän sitä, mitä olen huomenna.
Ja huomenna,
huomenna on haaveiden ja unelmien toteutumisen aika.

Hetkessä, vaikka väkisin

Viimeiset viikot ovat olleet merkillisiä. Aika juoksee, se kuluu jonnekin ihan käsittämätöntä vauhtia ja tajuan sen vasta jälkeenpäin. Kun elän tätä uutta arkeani, joka ei oikein vielä ole muotoutunut mitenkään tai miksikään, en sitä juoksemista huomaa. Voimani ja ajatukseni riittävät vain kulloinkin käsissä oleviin asioihin ja ehkä niihin, jotka odottavat tekemistä tai miettimistä muutaman tunnin päässä.

Missä on pipo? Ai, taas potalle pissalle? Etsitään junaa, tööt-tööt-autoa, kettua ja sukkaa. Mistä löytyy tavutukset, marginaalien asetukset, raportin teko-ohjeet, aikataulu, vastaamaton sähköposti? Päivitinkö kalenterin, kauanko on aikaa jäljellä, ehdinkö? Tänään kauppaan, aamulla tarhaan, päivällä kaupunkiin hoitamaan asioita.

Jaan voimani ja huomioni kahteen asiaan. Lapseen, joka on kiinnittynyt minuun enemmän kuin koskaan ja joka on aloittanut kehityksessään vaiheen, jossa keskustellaan, kysytään, perustellaan, vastataan ja vielä uudestaan vastataan asioihin jatkuvasti. Istumme vessassa potalla tai pöntöllä, rakennamme ylämäki-alamäkijunaratoja ja maistelemme kaikkea, mitä kaapista löytyy. Junat ja ruuanlaitto, ne ovat must-juttuja juuri nyt. Ja sen maailman vastapainona istun koneella, viilaan tekstiä ja stressaan aikataulusta. Isoin työ on jo takana ja oikeastaan nyt odotan enää hyväksyntää ohjaavalta opettajalta siitä, että tämä yhdeksän kuukauden ponnistus on ihan ok ja kelpaan. Muutamia byrokratian vaatimia papereita, loppuseminaari ja kypsyysnäyte enää puuttuu siitä, että saan viiden vuoden urakan ja yhden ison tavoitteen valmiiksi. Tavoitteen, joka juuri nyt, tuoreena työttömänä ja uuden elämänpolun alussa ihmettelevänä, tuntuu oleelliselta asialta saada valmiiksi asioiden järjestymiseksi. Mitä lähemmäksi sen toteutuminen käy, sitä kauempana se tuntuu olevan. Pelkään, että viime hetkillä opettajani kertoo, ettei työni kelpaakaan, että pitää aloittaa alusta, että en riitä.

Palautteen saaminen silloin, kun sitä ei juuri mistään ole mahdollista saada, on elintärkeää. Ja pelko siitä, että ainoassa yrittämisessään epäonnistuu, kasvaa kohtuuttomaksi. Siinä ei enää ole järkeä, kun järkevästi ajattelee.

Arkeni on tyhjempää ja vapaampaa kuin ennen. Ei tarvitse enää huolehtia omasta lähtemisestä ihmisten ilmoille, ei vapaa-ajan kuluttamisesta opiskelulle. Herään, vien pojan tarhaan, tulen kotiin ja mietin, mitä nyt. Mitä tekisin, mitä alkaisin, alkaisinko mitään. Samaan aikaan se on jotenkin kaoottisempaa, kun ei ole rutiineja ja pakkoja. Olen siitä mielissäni, sillä kulunut kesä oli rankka. Se meni ihan kokonaan ohi istuessani koneen takana, poissa perheen luota. On ollut hyvä vaan olla kotona ja nukkua väsymystä ja pahaa oloa pois. Olen ollut myös kipeä ja ravannut lääkärillä useamman kerran, sillä kuten aina, kehoni reagoi stressiin. Nyt purkautuu kerralla koko kesän aiheuttama ja samalla koko viiden vuoden opiskelujen aiheuttama stressi yhdessä työsuhteen päättymisen synnyttämän ahdistuksen ja itsetuntokriisin kanssa. Olen ollut ahdistunut vasta muutamana päivänä, mikä on yllättänyt. Tämä tunne ja sulkeutuminen ja suorittaminen ja itsensä sivuun/piiloon/syrjään/maan alle laittaminen iskee läpi nyt fyysisesti. Olen nukkunut. Olen ottanut kipulääkkeitä. Olen käynyt rentoutustunneilla, kun en itse enää pysty auttamaan itseäni. Olen venytellyt, hieronut, jumpannut. Vienyt pojan hoitoon, tuntenut syyllisyyttä siitä ja tullut takaisin kotiin vain nukkuakseni koko päivän. Hiljalleen tuntuu siltä, että pahin kipu on ohi ja pystyn työstämään tätä kaikkea enemmän henkisesti.

Rutiinin puuttuminen arjesta ei kuitenkaan sovi minulle. Pidemmän päälle tämä alkaa ahdistamaan, kaatamaan seiniä päälle. Tarvitsen syyn lähteä kotoa pois, ihmisten pariin, vaikka itsekseni paremmin viihdynkin. 

Mielessä pyörii samaan aikaan isoja, maailmaa ympärikääntäviä ajatuksia näiden arkisten asioiden lisäksi. Tuntuu kuin jakautuisin kahtia. Äitinä pidän homman kasassa; hoidan kodin, lapsen, kasvatan, iloitsen, tuen ja turvaan ja olen onnellisempi päivä toisensa jälkeen. Äitiys on parasta, mitä minulle on tapahtunut. Kuitenkin, kun poika on nukahtanut ja saan aikaa itselle, aloitan sisäisen vyörytykseni. Mikä minä oikein olen, mikä minusta tulee isona, miksi olen näin huono/riittämätön/epävarma/epäonnistunut? Olen tilassa, jossa kaikki ovet ovat auki.Se tuntuu yhtäaikaa kutkuttavan jännittävältä ja siltä, kuin matto olisi vetäisty alta pois. Ne asiat, joissa pidin itseäni hyvänä, eivät pitäneetkään paikkaansa. Hetkessä minut ohitettiin, todettiin turhaksi ja ylimääräiseksi, unohdettiin.  Ajatus siitä, että jään tänne kotiin, näiden neljän seinän sisään, ahdistaa minut kuoliaaksi. Vaikka viihdynkin parhaiten kotona, vaikka olenkin erakko ja oman tieni kulkija. Miten voi olla samaan aikaan niin omillaan ja vahvana ja niin hukassa, erillään muista?

Mikä minä nyt olen? Olen äiti ja puoliso, mutta mikä minä itsessäni, sisimmässäni oikein olen? Mistä saan sen tyydytyksen, joka palvelee sisäistä itseäni ja kehittää ja motivoi? Se on aiemmin ollut työ, mutta nyt sitä ei enää ole.

Olen lukenut paljon. Henkiseen kasvuun, muuttumiseen, itsensä kehittämiseen, intuitioon, sisäiseen lapseen, egoon ja itsetuntoon, maailmankaikkeuteen, rakkauteen ja katkeruuteen, hetkessä elämiseen liittyviä tekstejä. Olen ollut auki, henkisessä mielessä, ja antanut mahdollisuuden kaikelle. Olen kuunnellut itseäni, olen pysähtynyt useasti, olen kuunnellut muita ja uskaltanut kertoa, avata sydäntäni. Olen halannut puita, istunut metsässä, itkenyt. Olen tyhjä ja täynnä samaan aikaan. Kyseenalaistan miltei kaiken itseeni liittyvän. Olenko se ihminen, miksi itseni olen ajatellut ja millaiseksi muut minut näkevät ja minun kertovat olevan? Millainen oikeasti olen? Millaiseksi haluaisin tulla? Miksi en riitä tällaisena kuin olen ja miksi vaatimukseni ja odotukseni ovat sellaisia kuin ovat? Miksi työ on ollut minulle niin tärkeää, että se on ohittanut muut asiat? Mitkä tavoitteet ja ideaalit ovat todellisia ja realistisia ja mitkä vain niitä, mihin olen kasvanut kiinni? Niitä turvallisia ja tuttuja, joita minulle on koko ikäni toistettu. Mitkä ovat niitä asioita, joiden takana haluan seistä niin vahvasti, että olen valmis niitä puolustamaan? Miten yleensäkään pystyn puolustamaan omaa itseäni, haaveitani ja tarpeitani, kun olen ikäni ajatellut ensisijaisesti vain muita? Miten tästä kaikesta löydän sen polun ja teen sen valinnan, joka saa minut voimaan paremmin, olemaan luottavaisempi, hyväksymään ja rakastamaan itseäni enemmän tavalla, joka tekee minut onnelliseksi? Miten osaan olla oma itseni terveen itsekkäällä tavalla siten, että en enää ohita omia tarpeitani muiden ehdoilla?

Sillä jos minä olen onneton, pieni poikanikin on. En halua, että hän joutuu kantamaan harteillaan huolta äidistä ja olemaan epävarma minun takiani. Sen sukupolvien takaa periytyvän kierteen haluan katkaista.

Elän hyvin paljon hetkessä. Voimat eivät riitä nyt pidemmälle. Selviän yhdestä arkisesta päivästä kerrallaan ja sen kuluessa koitan saada opintoja hieman eteenpäin niin, että kohta valmistun. Sen jälkeen suuntaan opinnoista vapautuneen energian työnhakuun, jos tuntuu siltä, että siihen on voimia. Luulen, että ensin minun on saatava itseni parempaan kuntoon. On rentouduttava enemmän, venyteltävä. Menen joogaan, hiljennyn, henkistyn ja ehkä, jos oikein hurjaksi rupean, löydän itseni vielä lenkkipolulta ja kuntosalista.  Otan aikaa nyt itselleni, sillä olen niin sen tarpeessa.

Olen sen itselleni velkaa. Olen sen ansainnut.

Ja kaiken kaaoksen ja sekamelskan ja tunteiden vyörytyksen keskellä koen vieläkin vahvasti niin, että tällä elämäntilanteella on tarkoituksensa. Juuri nyt on hetki pysähtyä konkreettisesti ja antaa maailman asettua paikoilleen. Tätä olen jo joidenkin vuosien aikana toivonut tapahtuvan ja nyt kun se hetki on tässä, aion sen huomata.

Muutoksen tapahduttua tulee hetki,

jolloin elämä on tyhjää.

Se kumisee, se kaikuu.

Se on äänetön ja täynnä huutoa.

Se antaa viestejä joka hetki,

jos uskaltaa katsoa.

Se houkuttaa, se kiehtoo.

Se yllyttää niin,

että on pideltävä itsestään kiinni.

On tyhjää, on tilaa, on aikaa.

Hiljaisuutta, jossa mitään ei tapahdu.

Ei ole muuta kuin hengitys ja syke.

Valo ja pimeys,

yö ja päivä.

Lopulta,

siitä tyhjyydestä ja äänettömyydestä,

vuorottelujen rutiinista

syntyy pohja jollekin uudelle.

Minä en vielä tiedä,

mitä se on.

Miksi se minut muuntaa.

Tiedän, että pitää vielä odottaa.

Malttaa mieli, olla armollinen,

pitää itsestään huolta ja

antaa lupa tuntea kaikki.

Se kaikki, mitä tarvitsen, 

on jo tässä.

Varjossa auringon alla

Jotenkin sitä on
edelleen
sumussa sekaisin
vailla suuntaa.

Surullinen.
Ahdistunut.
Muserruksissa kaiken alla.

Jokin minussa on avautunut.
Annan kaiken valua pois,
annan kaiken tulla vastaan
annan periksi ahdistukselleni
ja pelkään olla auki.
Pelkään näyttää sen, miltä sisuksissani tuntuu.
Pelkään muita, mutta pelkään olla myös yksin.

Jännitys laukeaa,
keho kipuilee
mieli laukkaa, ravaa, heittelehtii.
Hetkittäin en enää tiedä,
sataako vai paistaako.
Tämä uuvuttaa minut.

Osaan kuitenkin jo olla välillä
auringossa
kirkkaudessa
nähden jokaisen lokin
kukan ja värin
tässä hetkessä
ihan täysillä.
Vaikka en naurakaan tai
heittäydy elämään,
osaan yhä katsoa ja nähdä.

Minä myllerrän
kaivan sormeni elämäni multaan
kylvän siemeniä
ja mietin,
millaiset alut juurtuvat.

Elossa

Olen yhä täällä.

Olen ollut takana, hiljaisuudessa, 

verhojen kahinassa,

keskellä liikenteen melua,

elämän melskettä,

näkymättömissä näkyen vain niille,

keille voimani ovat riittäneet.

Nyt olen purkanut itseni auki ja

aloittanut mosaiikin kokoamisen uudelleen.

Tällä kertaa teen sen omilla ehdoillani.

Jonkin aikaa on täällä blogissa ollut hiljaista. En ole kadonnut enkä poistunut minnekään. Muutaman kerran viimeisten kuukausien aikana olen käynyt lukemassa muiden kuulumisia ja kurkistelemassa virtuaalimaailmaan, mutta en ole jättänyt niistäkään käynneistä mitään merkkiä, kenellekään. Olen pahoillani, sillä niin monia asioita ja ihmisiä on ollut kuitenkin ikävä.

Olen tarkoituksella jättäytynyt taka-alalle ja hiljaisuuteen. Sellaiseen arkeen, jossa tehdään vain ne välttämättömimmät, ollaan paljon läsnä, puhutaan ja pussataan ja innostutaan pienistä asioista silloin, kun sellaisia mieleen tulee. Olen ollut useita kuukausia sairaana ja useita viikkoja sairaslomalla, joten huono fyysinen kuntoni on valtavasti vaikuttanut mielialaan. Nyt, edelleen toipilaana ja antibioottidieetillä ollessa, valoa on jo näkyvissä. Vointini paranee hitaasti, mutta kuitenkin kohenee ja perheelle pyhitetty aika on auttanut valtavasti. Käyn edelleen säännöllisesti keskustelemassa psykologin kanssa, mistä on ollut valtavasti apua. Olen aloittanut ulkoilun ja perheliikunnan, startannut opiskelut, järjestänyt itselleni töissä tekemistä ja kotona opetellut ottamaan omaa aikaa. Olemme käyneet jo muutamilla tuttavilla kyläilemässä ja sitä kahdenkeskistä laatuaikaa lapsenhoitajan avustuksella on myös järjestetty. Hiljalleen sulaudun osaksi muutakin maailmaa ja elämää näiden neljän seinän sisällä oleilun sijaan.

Vuoden vaihtumisen kautta päätin lähteä toimimaan toisin ja nyt, muutaman kuukauden jälkeen, huomaan jo tuloksia tapahtuneen. Paikoitellen on jo hetkiä, jolloin olen nauranut sydämeni pohjasta ja uskaltanut sanoa, miltä minusta oikeasti tuntuu. Silloin tällöin olen sanonut jo "ei" sen ainaisen suostumisen ja tekemisen sijaan. Olen opetellut olemaan siivoamatta, järjestelemättä, suunnittelematta kauppalistaa ja sen sijaan käyttänyt aikaani enemmän lattialla konttaamiseen, leikkimiseen, lumienkeleiden tekoon pihalla ja lukemiseen. Niin, ajatelkaahan. Olen alkanut lukea ja vaikka se keskittyminen ja heittäytyminen on edelleen hankalaa, kirjani etenee kuitenkin. Ja olen tullut tädiksi, mikä on matkana ollut äärimmäisen kivulias ja vaikea. Nyt, pientä vastasyntynyttä poikaa jo sylissä pidelleenä, osaan kuitenkin jo iloita ja rakastaa täysillä. Voisin sanoa, että olen onnellisempi ja kokonaisempi kuin aikoihin, vaikka huonojakin hetkiä edelleen usein on. Olen oppinut olemaan enemmän läsnä ja sitä kautta myös selvittämään itselleni sitä, mikä minulle oikeastaan on tärkeää. Sellaisia perustavanlaatuisia ajatuksia ja kysymyksiä kuin "mitä minä haluan" ja "miksi". Sen sijaan että kuuntelen aina muita, olen myös kuunnellut itseäni.

Niin paljon asioista ja tapahtumista on kiinni vain omasta asenteesta ja siitä, antaako muiden viedä ja uskaltaako tarttua unelmiin kiinni. Ei kukaan tule minua täältä kotoa hakemaan eikä kukaan muu kuin minä voi olla onnellisuudelleni esteenä. Olen katsonut peiliin, paljon, ja on lohdullista nähdä sieltä jo pilkahduksittain se ihminen, jonka minua rakastavat ihmiset näkevät.

Olen parempi katsomaan kuin todella näkemään. Ja mitä lähemmäksi pitäisi katsoa, sitä vaikeampaa se on. Onneksi minulla on muutama aina ajantasalla oleva peili kotona antamassa sitä palautetta. Tätä nousua ja toipumista ei tapahtuisi ilman heitä <3 br="">

Matkalla

Elämän vuoristoradalla

elän nousussa ja laskussa,

heittelehdin,

kiihdytän 

kiepun,

voin pahoin,

kiljun.

Välillä tuntuu, 

että vauhti pysähtyy täysin.

Odotan.

Työntäisikö joku?

Kokeilen, jaksanko itse

lisätä vauhtia,

kiihdyttää, 

mennä eteenpäin ja 

ylittää ylämäen.

Nyt.

Olen kieputusvaiheessa

ja siinä kohtaa,

missä on paha olla.

Missä pitäisi hypätä pois,

tyhjän päälle.

Antaa maailman ratkaista se,

mihin putoan

ja miten siitä selviän.

Selviänkö?

Silti,

toinen jalka jo vaunun ulkopuolella

ja ote irtoamassa

mietin,

mitä seuraavan mutkan takaa löytyy.

Sipulia kuoriessa

Sanotaan, että jonkin oven sulkeutuessa uusia ovia avautuu. Että vanhan ja koetun jättäminen taakse mahdollistaa uuden ilmeentymisen, mitä ei aiemmin ole osannut nähdä tai edes halunnut katsoa. Joku joskus sanoi, että elämä on kuin sipuli; kuorit sitä kerros kerrokselta ja välillä aina itket. Elämä on kuulemma myös hyppyjä tyhjän päälle, olemista tässä hetkessä. Ja jos haluaa jotain saada, on se otettava, annettava tilalle jotain pois.

En minä noista mitään tiedä.

Minä tunnen vain oman polkuni ja ne kokemukset, joiden läpikäymisen kautta olen tällä hetkellä tässä pisteessä. Matkani aikana olen uskonut erilaisiin asioihin ja turvautunut milloin minkäkinlaiseen ajatukseen tai lohdutukseen, joka on juuri siinä hetkessä ja tilanteessa auttanut. Väitän, että elämäni aikana olen kolunnut enemmän kuoppia ja kompastunut useimpiin kantoihin kuin muut, mutta toisaalta, en voi olla siitä kuitenkaan varma.

Sillä ihan yhtä lailla kuin kipukin on subjektiivinen kokemus, ovat elämän kolhut ja vastoinkäymiset, haasteet ja menetykset, suru ja ilo, suhteellisia.

Minä tiedän vain oman tarinani:
never ending story ja blaa blaa blaa. 

Olen pessimisti. Olen sitä aina ollut, mutta matkani mutkien ansiosta olen sitä nykyään vielä enemmän. Se on ajoittain iso kuorma ja taakka, mutta viime päivinä olen alkanut tajuamaan sen, että tämä piirteeni ja taipumukseni on lopulta ihan ok. Puhuin aiheesta psykologini kanssa ja yhtäkkiä huomasin vaan toteavani sen ääneen eikä se tuntunut enää kummalta. Olen kasvanut jonkin esteen yli ja murtanut kahleen itsessäni, sanoi hän. Niin kai sitten.

Olen katsellut paljon peiliin. 
Katsonut silmiin 
ja koittanut löytää sieltä sen ihmisen, 
joka haluaisin olla 
ja joka olen joskus ollut.

En sitä naiivia teini-ikäistä romantikkoa vaan sen ihmisen, joka koostuu niistä opeista ja kokemuksista, joita olen kokenut, mutta joka silti omaisi asioita, haaveita ja ajatuksia, joita on aina ollut olemassa. Pahassa olossa ja itsesäälissä rypiessä unohtuvat kaikki positiiviset ja olennaiset asiat ja ne ovat niitä, jotka ovat lapsuudesta asti kantaneet minut kaiken yli. Niistä olen saanut lohtua, niiden pariin olen voinut kietoutua ja niiden voiman avulla olen löytänyt itsestäni vielä hitusen aitoa omaa itseäni kaiken myllerryksen keskelle. Nyt mietin, että ne asiat taitavat muodostaa sen todellisen minän, joka aina on ollut olemassa ja joka aina tulee minussa säilymään.

Ehkä elämä onkin sipuli, josta kuoritaan kaikki ylimääräinen pois ja lopulta löydetään se olennaisin? Ehkä koetun taakse jättäessä korostuu ja paljastuu vaan lisää todellista minuutta ja todellista voimaa? Ehkä tyhjän päälle hyppäämisen idea onkin se huikea tunne vapaudesta ja tietämättömyydestä siitä, minne tippuu ja mitä edestään löytää? Ja jos kerran haluan tulla onnellisemmaksi ja paremmaksi, eikö vanhojen ja huonojen asioiden luovuttamisessa ja anteeksiantamisessa ole avain ehjempään ja puhtaampaan olemiseen?

Ota ase käteesi ja laukaise.
Heitä hyvästi, luovuta,
anna kaiken mennä.
Elämä roiskeina seinillä,
palasina lattialla,
raatona tunkiolla.
Vapaana riistana muiden nokkia ja potkia.

Vapaana koetusta, valmiina uudelle.
Alastomana ja rikki,
ehjempänä kuin ikinä.

Kun kasaan itseäni kasaan ja määritän tätä kaikkea taas uudelleen, huomaan palaavani vahvasti takaisin vanhaan. Asioihin, joista pidän ja joita haluan tehdä ja jotka ovat vuosien aikana ja kiireen keskellä unohtuneet muiden tärkeämpien alle. Niihin voimapisteisiin ja minuuden tukipilareihin, joihin olen nuorempana haaveeni ja päätökseni perustanut. Olen muistellut paljon ja muistanut paljon asioita, jotka olen tyystin unohtanut. On tärkeää huomata, että elämässä on ollut myös hyviä asioita ja kokemuksia. Olen edelleen niin huono antamaan itselleni anteeksi enkä osaa olla armollinen. Vertailen liikaa, kritisoin loputtomiin, synkistelen harmauden miltei mustaksi saakka.

Ja kuin salakavalasti hiipien,
huomaan rakentavani kotiani turvapaikaksi.
Haalin, kasaan ja ympäröin itseni
merkityksin, symbolein.
Jotta jokaisella katseella näkisin jotain,
mikä muistuttaisi minua hädän hetkellä siitä,
että minä olen minä,
että minä olen,
että elämä on
ja toivo
ja usko.

Nyt olen oppinut jotain uutta suoraselkäisyydestä. Siitä, että asioita sanotaan ääneen ja kohdataan ihmiset ja heidän reaktionsa. Vaikka pelkään sekä ihmisiä että reaktioita edelleen, olen valmiimpi kertomaan. Välillä jopa teen jo aloitteen.  Olen aloittanut tämän sanomalla asioita itselleni ääneen ja katsomalla peiliin. Kuorimalla kitkerää sipulia auki kerros kerrokselta ja itkemällä.

Ja tuntuu, että se jo hieman auttaa. 
Näen uusia mahdollisuuksia ja ovia,
tunnen orastavan rohkeuden minussa kasvavan.
Minä vielä elän,
minä vielä kukoistan,
minä joskun vielä nauran
ja vilpittömästi kerron olevani onnellinen.
Uskon.

Alkupisteessä

Minä riisun tätä raskautta itsestäni pois.

Piilotan muistojen laatikkoon äitiyskortin ja taitan sen väliin ainoat kuvat pikkuisesta. Taitan ne varoen, hellästi, kuvia katsomatta. Ne on saatava talteen sitä hetkeä varten, jolloin uskallan niitä kunnolla taas katsoa. Hävitän raskaustestit, pesen ne muutamat jo käyttöön ehtineet äitiyshousut ja laitan vaatteet säilöön. Pois silmistä. Perun sovittuja aikoja, kumitan niitä kalenterista pois.

Koitan poistaa mielestäni sinne jo pesiytyneitä ajatuksia, suunnitelmia tulevasta. Tulevat lomat täytyy ajatella erilailla, työhön pitää suhtautua uudella asenteella, valmistumiseen pitäisi kai laittaa enemmän paukkuja nyt, kun kevään aikataulu meni uusiksi.

Tarkkailen kehoani, äärettömän paljon. Pelkään kipuja, pelkään niiden kertovan epäonnistuneesta toipumisesta. En halua takaisin sairaalaan kohtaamaan hoitohenkilökunnan katseita ja kliinistä suhtautumista siihen, mitä on tapahtunut. Ikävöin tunnetta raskaana olemisesta ja hyvästelen päivittäin viimeisiä oireitani; vatsan turvotusta, rintojen vihlontaa. Vielä ei kahvi kunnolla maistu, ei viinikään oikein mene alas. Mustelmat kämmenselässä ja kyynärtaipeissa alkavat jo haalistua. Jaksan jo liikkua hieman paremmin, joten kroppani on varmaan jo osan menetetystä verestä saanut korvattua. Edelleen pyörryttää ja huimaa ja aika ajoin näen tähtiä. Se hermostuttaa, mutta samaan aikaan tuntuu sopivalta rangaistukselta.

Syytän itseäni, moitin, jossittelen. Olen vihainen kropalleni, olen vihainen soluilleni ja miehen siittiöille, olen vihainen maailmankaikkeudelle ja sille, joka tämän asian tielleni asetti.

Päivä toisensa jälkeen palaudun takaisin aikaan, joka mielessäni kuuluu muille. Arkeen, johon kuuluu työ ja velvollisuus työnantajaa kohtaan, äitinä olo ja vastuu pojasta, puolison rooli ja parisuhde. Siinä arjessa ei ole paljoa tilaa minulle itselleni ja nyt taas on mietittävä uudelleen se, miten saan asiat enemmän tasapainoon. Raskaus nimittäin on jokaisella kerralla saanut minut tuntemaan itseni paremmaksi, ehjemmäksi, tärkeämmäksi, hyväksi ihmiseksi. Raskaana ollessani on itsetuntoni vahvimmillaan ja minussa on eniten voimaa. Kaikista sen aiheuttamista peloista ja epävarmuuksista huolimatta.

Riisun itseäni paljaaksi. Aloitan itsetunnon kasaamisen taas alusta. Kyseenalaistan kaiken. Ihan kaiken. Tämän elämän, työn, opiskelun ja parisuhteen. Kun tästä hiljalleen taas lähden, millä asenteella menen? Mikä on tärkeysjärjestykseni nyt ja mitä elämältä haluan? Mitä enää uskallan ja mihin uskon? Teenkö asioita toisin vai samalla tavalla kuin aiemmin, uskallanko kohdata itseni uudelleen ja muuttua? Taas?

Kotona on ollut hyvä olla muutaman päivä ihan yksin. Nukkua, levätä, itkeä. Olla hiljaa hiljaisuudessa. Kuunnella asunnon ja ulkomaailman ääniä. Kuunnella hengitystä. Hiljalleen alkavat sanat muodostua ja sisäisestä tunteesta tulee jotain käsiteltävämpää. Ehkä kohta pystyn jo puhumaan. Välillä ajatukset käyvät jo pidemmällä tulevaisuudessa ja suunnittelen jo toimenpiteitä uusille muutoksille. Annan sen puuskan kuitenkin mennä vielä ohi, tasaantua ja odottaa aikaa, jolloin pystyn ajattelemaan realistisemmin. Sillä välillä tulee hetkiä, jolloin en pysty hengittämään. Maailmaa ei silloin ole, elämällä ei ole väliä. Ainoa mitä on, on kipu ja suru, rikkinäinen sydän.

On pystyttävä luopumaan, niin monella eri tavalla.

On oltava paljaana, kohdattava,

katsottava peiliin

ja toisten ihmisten silmiin.

On annettava anteeksi,

itselleen.

Puettava uusi elämä päälleen

yhtä kokemusta rikkaampana.

Ehkä jonain päivänä ymmärrän,

mikä merkitys tällä oli.

Miksi näin kävi.

Mikä asia vaati näin kovan hinnan.

15.10.

Minulle kaivertuvat erityisesti päivämäärät mieleen. Teen niistä etappeja elämääni, ajankohtia toisten muistamiselle, pelottavia pysäkkejä kohdattavaksi, hyvien muistojen päiviä.

Nyt, samaan päivään tallentuu toinenkin huono kokemus. Yhden menetetyn raskauden lasketusta ajasta tuli toisen menetetyn lapsen päivä.

Hetken ajan vielä kannan sinua mukanani, sydämeni vierellä.

Ja kun olen sinusta lopullisesti luopunut,

siirrän sinut osaksi sydäntäni,

palaseksi sieluani,

tähdeksi taivaalle sisaruksesi viereen.

Teitä on nyt kolme,

sydämeni lapsia.

Keskimmäistä lupaan halata ja hoitaa

kaikkien kolmen edestä.

Onneksi hän on täällä,

sylissäni.

Elävänä.

Vahvuuden juurilla

Vaikka olisit tänään rikki, älä pelkää.
Rikottu rakastaa hellemmin.
Rikottu huomaa herkemmin.
Rikottu tuntee syvemmin.
Rikottu rakentuu vahvemmin.
Ehjimmät meistä on tehty sirpaleista.

*******

En tiedä, kenen kirjoittama tämä on, mutta on lohdullista ajatella, että joku muukin on käynyt tämän läpi. Vielä tärkeämpää on lukea se, että tämän rikkinäisyyden keskeltä on mahdollista löytää se armollisuus, jolla palaset kasataan yhteen, uudella tavalla, uuteen nousuun. Lohtu ja hyväksyntä, ne ovat asioita, joita juuri nyt tarvitsen.

Kasvaminen ei ole mahdollista ilman kurottelua uusiin suuntiin,

rikkomalla maata ympärillään ja juurruttamalla juuriaan koskemattomaan maaperään.

Pitää kyseenalaistaa, pitää uskaltaa.

Antautua alttiiksi ympäristön reaktioille

ja uskoa itseensä.

Kertoa ja kuunnella,

huomata aamun nousu ja illan kajo

ja siinä välissä

elää kokonainen päivä,

kokonainen elämä.

 

Valoja ja varjoa

Tämä kuu on kiitänyt kuin tuulispää lävitseni. 

Se on tapahtunut hitaasti, valumalla, 

pitkinä päivinä, 

loputtomassa odotuksessa, 

väsymyksessä, itkussa, 

surussa. 

Se on kulunut laukaten, hulmuten, 

energialla, 

vavisten ja vavisuttaen.

Olen ollut tietoinen, läsnä, elänyt hetkessä. Pakottanut kuuntelemaan maailmaa ja itseäni. Varastamaan hetkiä vain itselleni, itsekkäästi, enemmän kuin pitkään aikaan.

Ja se voittojen määrä! Askeleita eteenpäin, taantumista taaksepäin, uskaltamista ja avautumista,

avoinna oloa. Päätöstä siitä, että otan hetken ja tulevan vastaan sellaisena kuin se on ja yllätän itseni. Olen avoin kaikelle ja kaikkialla.

Olen yllättynyt siitä yksinkertaisuudesta ja helppoudesta, mitä elämä voi parhaillaan olla. Olen yllättynyt siitä, että olen onnistunut näkemään pientä ja kääntämään likaisen puhtaaksi. Olen yllättynyt siitä, miten paljon voimaa oman itsen kuuntelu ja kannustaminen saa aikaan. Olen yllättynyt siitä, että joskus peiliin katsoessa olen saanut hymyn takaisin ja jopa tykännyt siitä.

Tämä taival alhaalta masennuksesta ja ahdistuksesta on raskas ja vaikea. Niin paljon voimaa alakuloisuus ja ahdistuneisuus vievät. Pelko pysäyttää, epäusko lamauttaa, toivottomuus saa jäämään peiton alle. Aion kuitenkin opetella olemaan enemmän itsekäs, vaikka masennus pahimmillaan on ehkä itsekkyyden huipentuma. Aion kääntää sen toisenlaiseksi ajatukseksi ja maailmaksi.

Silloin minä kiidän,

energialla, voimalla,

vavisten,

vavisuttaen

eikä aika aja minusta enää ohi.

Hetkessä

Parvekkeen ovi on auki. 

Olohuone täynnä sateen ropinaa, linnun laulua. 

Kesä vyöryy päälleni kaikilla aisteilla; 

se tuoksuu, se maistuu, se kuuluu. 

Se jo näkyy.

Kuin pisarat lehdillä, 

niin minäkin kimaltelen. 

Täytyn surusta ja kyynelistä 

ja kun tarpeeksi sitä teen, 

muutun timantiksi. 

Hehkun ja loistan, 

olen kaunis hetken aikaa. 

Edes hetken. Onneksi.

On lohdullista huomata, miten kaikki taas eheytyy. 

Kasvaa, 

muuttuu. 

Rumasta tulee kaunista ja ilmasta kevyempää hengittää. 

On lämmin, 

pehmeää kietoutua ääniin ja tuoksuihin, 

lempeää vain olla. 

Osana kaikkea, 

siitä eroten, 

siihen kuuluen.

Perjantai 13.

Kun odottaa aikansa, miettii ja jossittelee, suree ja murehtii eikä uskalla valita suuntaa, tekee elämä omat ratkaisunsa. Se muuttaa taas jotain ja pakottaa. Tiputtaa polvilleen ja maahan siten, että ilma kaikkoaa keuhkoista.

Tällä kertaa yksi iso ovi suljettiin, ainakin pitkäksi aikaa, ellei kokonaan. Siltä minusta ainakin tuntuu. Iso ja tärkein haave on pakko haudata hetkeksi ja ottaa tauko, väliaika. Sitä ei edes kysytä, sillä nyt on kyse minun terveydestäni, isosti. Ja vaikka mahdollisuudet toipumiseen ovat hyvät, ajattelen jo pahinta, sillä mahdollisuus vakavaan sairauteen on myös todellinen. Lisätutkimuksia ei vielä ole edes tehty, vaan ne odottavat muutaman päivän päässä. Onneksi, lääkärit laittoivat rattaat vauhdilla pyörimään ettei aikaa hukattaisi yhtään enempää. Haluaisin, että ne tehtäisiin nyt ja heti ettei tarvitsisi odottaa ja pelätä, haukkoa henkeä, pelätä tukehtumista, pelätä pahinta. Samalla toivon, että voisin hypätä ajassa taaksepäin kolmen kuukauden verran ja tehdä yhden päätöksen toisin. Niin pienestä tämä voisi olla kiinni. Mutta en voi. Tämä asia on pakko kohdata ja kokea, elän sitä jo nyt. Ajatukset menevät vaan niin pitkälle niin helposti, että tuntuu oikeasti siltä, että elämä oli nyt tässä. Tässä ei voi käydä hyvin.

Epäonnen päivä huonoine uutisineen. Epäonnen ihminen, joka kuuluu aina niihin pienimpiin tilastoihin ja prosenttiosuuksiin, tällä kertaa promillen joukkoon. Ehkä minun pitäisi lotota? Ehkä vain koitan pysyä toimintakykyisenä nämä muutamat päivät ja toivoa, että epäonneen mahtuisi myös hitusen verran hyviä uutisia, etten promillen osuudessani enää kuuluisi muutaman prosentin joukkoon.

En tiedä miten päin olisin.
Kuljen, huokailen,
pidän itseni kiireisenä,
teen,
suoritan,
olen ärtynyt,
hermostunut,
paniikissa.

Sisälläni itken,
huudan ahdistusta ja raivoa,
pelkään pysähtymistä ja katsetta,
sillä murrun palasiksi.
Suljen kaiken muun ympäriltäni pois
pysyäkseni kasassa.

Itken ääneen ja lujaa, kun olen yksin
ja kun en enää saa happea,
on pakko pysähtyä ja vetää keuhkoihin ilmaa.
Kohdata maailma.
Kirota se.

Virvon, varvon,

uudeksi,

terveeksi,

iloiseksi,

onnelliseksi.

Tuleville päiville,

pienille hetkille,

sylin lämmölle, mielen rauhalle,

onnen palasille,

sydämen murusille,

ystäville,

rakkaille,

muualle menneille,

sydämen asukeille,

elämän kokemuksille,

kasvunpaikoille,

hengittämisen ja olemisen ihmeelle,

sydämen sykkeelle.

Kädelle kädessä,

rinnalla kulkevalle.

Rakkaudelle.

Hyvää Pääsiäistä <3

Kevään alla

Tämä päivä on ollut täynnä välähdyksiä. Tiedäthän, sellaisia ohikiitäviä ajatuksia ja kokemuksia, jotka saavat pysähtymään. Ehkä se johtuu siitä, että aamulla päätin tehdä päivästäni paremman. Huomata asioita ja merkityksiä ja olla niistä kiitollinen, mitä ikinä sitten eteen tulisikaan. Nyt, illalla, kuutamon loistaessa sälekaihdinten välistä, olen iloinen siitä, että onnistuin. Olen käynyt tunteiden laajan kirjon päiväni aikana läpi.

Etenin hitaasti. Kiertelin satunnaisesti vastaantulevia kauppoja ja piipahdin sisään vain siksi, että en ole kuukausiin tai jopa vuoteen niissä käynyt. Hymyilin myyjille, tervehdin. Kiitin oven aukaisusta. Naisten vessassa intouduin keskustelemaan ventovieraan ihmisen kanssa ja se tuntui hyvältä. Tuntui, että tulin huomatuksi ja nähdyksi. Olin jotenkin inhimillinen. Katselin rakennuksia, rakennustelineitä, vastaantulevien ihmisten kenkiä ja mietin, miksi osalla on vielä täysi talvivarustus päällä ja osa on pukeutunut jo liiankin kevyesti. Huomasin, että kaupunkiin oli tullut paljon uusia liikkeitä, joista en ole ikinä kuullutkaan. Ja että joku paineli menemään jo shortseissa ja sandaaleissa. Kun aloin pohtimaan sitä, koska viimeksi olen täällä kävellyt, näitä katuja pitkin, ilman kiirettä ja yksin, piti pysähtyä. Siitä on aikaa.

Menin kahville ja kirjoitin ostamani postikortin valmiiksi. Toivon, että se ehtii oikeana päivänä perille. Siinä istuessani harmistuin siitä, että minulla ei ollut baskeria. Punaista sellaista. Sillä mikäpä olisi voinut olla somempaa ja hauskempaa kuin istua keskellä arkipäivää kahvilassa ihmisvilinän keskellä baskeri päässä croissantia syöden.

Parturissa seurasin kellosta sekunteja ja minuutteja ja odotin vain sitä, että tämä kamala reuhka muuttuu joksikin selkeämmäksi. En uskaltanut lyhennyttää niin paljoa kuin suunnittelin, arastelin. Kampaajan kanssa hihittelimme tiuhalle sänkikasvustolle, joka muutaman sentin mittaisena puskee läpi pitkien hiusten lomasta, ämän kamalan hiirenhännän ja soiron seasta. Lähdin hymy suupielessä pois. "Katsokaa, tässä kulkee nainen, tyttö, ihminen, joka näyttää taas normaalilta, joka kulkee kuten muutkin ihmisten ilmoilla, ostaa tavaratalosta asioita ja matkustaa linja-autolla. Siis varsin normaali tapaus!" Olisin voinut huutaa sitä mantraa ääneen, mutta jokin siveellinen minussa esti sitä tapahtumasta. Päädyin salaa hihkumaan asiaa sovituskoppiin.

Repäisin. Ostin jotain itselleni. Housut, neuleen ja paksun kaulahuivin. Kevään tulosta huolimatta. Alennusrekissä ollut huivi ei olisi enää enempää voinut näyttää minulta, joten se oli vain pakko ottaa mukaan. Tuoksuttelin erilaisia rasvoja, hajusteita, saippuoita ja päätin hemmotella itseäni yhdellä sellaisella.

Poliisiasemalla ei ollut suurta jonoa tällä kertaa. Ehdin hetken istua ja miettiä, miten asiani tiskillä esitän. Esittelenkö itseni, ojennanko vaan passin ja annan virkailijan siitä lukea vai tarvitsenko pätevämmän ja pidemmän perustelun. Hermostutti. Kun vuoroni tuli, menivät pasmat saman tien sekaisin. Joten istuin penkille, lykkäsin passin naiselle kouraan ja sanoin: "Tulin hakemaan poikani henkilökorttia." Hyvin se kai meni. En muista, mitä minulle sanottiin takaisin tai kysyttiinkö ehkä jotain. Mietin vain sitä, miten hyvältä tuon lauseen ääneen sanominen tuntui. Siinä minä istuin ja odotin, että saisin poikani henkilöpaperit. Minun poikani, olin jonkun äiti. Ensimmäistä kertaa äidin roolissa asioiden. Nousin ylös ja jäin vain katsomaan korttia, jossa oli pienen pojan kuva kolmessa eri kohdassa. Nauratti, hymyilin. Olin sanomattomalla tavalla ylpeä. Selkänikin oli jotenkin suoremmassa ja ryhtini parempi, askeleeni varmemmat.

Kirjakaupassa olisi voinut olla ikuisuuden. Minulla oli kuitenkin aikaa vain muutaman minuutin verran. Kaikesta näkemästäni ja kokemastani hullaantuneena ja väsyneenä olin jo missannut kaksi bussia, ihan vain pysäkillä seisten. Selkää ja vatsaa särki, olo alkoi huononemaan. Viimeisten päivien tapahtumat nousivat sitä kautta mieleen takaisin ja tuli jo ikävä kotiin. Peiton alle, sängyn pohjalle, kainaloon. En halunnut enää myöhästyä yhdestäkään bussista.

Linja-autossa istuessa huomasin, miten alitajunta tekee työtään koko ajan minun sitä rekisteröimättä. Olin ylpeä siitä, että olin pystynyt olemaan iloinen suurimman osan päivästäni ja unohtamaan surulliset asiat. Aivan kuten aamulla ajattelin ja päätin. Kun viereeni istui raskaana oleva nainen, huomasin kuitenkin sanovani itselleni, että "tuo oli kahdeksas tänään nähty maha". Muistin, että naistenvessassa pohdin sitä, olivatko roskikseen jätetyt terveyssiteet ihan vaan kuukautisten vuoksi käytettyjä vai olikohan kävijällä myös ollut keskenmeno päällä. Ja kahvilassa kahden lapsen kanssa ollut äiti aiheutti pahan mielen, siksi se croissantkin taisi mennä vähän väärään kurkkuun.

Ylös ja alas. Sivulle ja taakse.
Askel eteenpäin, toinen takaviistoon.
Niin minä kuljen.
Kuten kevätkin,
minäkin välillä hehkun ja loistan
ja itken sulamisvesiä virtanaan.

Tämä aika ja elämä on ollut pelkkää yllätystä toisensa perään. Jotta uskaltaisin aidosti innostua ja iloita, täytyy se minun nyt erikseen päättää tehdä niin. Mihinkään muuhun en jaksa enkä kykene. Pelkään pahinta ja toivon parasta, vaikka en enää uskalla edes ajatella, mitä ne voisivat olla.

Kaikki on näköjään mahdollista.

Alussa

Kuten aiemminkin,

toistaa historia itseään.

Miten en sitä ikinä muista,

vaan hiivun ajan kuluessa

arjen massaan, päivien soljuntaan?

Miten ihanaa onkaan se,

että hetkessä voi maailma kääntyä toiseen suuntaan!

Miten ihanaa on se,

että se kääntyy joskus ylöspäin,

kohti taivasta ja tähtiä,

valoa,

äärettömyyden heijastuksia,

kertoen sen,

että osani ja paikkani on minullakin,

asioilla syynsä,

tapahtumilla aikansa.

Jonkin kuollessa jokin syntyy

ja uusi polku voi alkaa.

Ihan yllättäen, tuosta vaan.

Elämä on.

Valon noustessa, valoa pakoillen

Tämä hiirenhäntä.

Tämä unisten aamujen, 

nopeasti päällevedettyjen verkkareiden,

viipyilevien päivien,

orastavan valon

ja vähenevän, vähenevän ajan aika

tekee minusta harmaan.

Haen ympärilleni värejä.

Haen itseeni asioita,

joista löytäisin kipinän.

Olen epätoivoinen,

heittelehdin,

itken ja nauran vuorotellen.

Ajatukseni kiertävät kehää

enkä enää pääse eteenpäin.

Kieriskelen tunteideni kasassa,

heittelen oljenkorsia ilmaan

ja toivon, että tuuli nappaisi niistä jonkun.

Itse en jaksa puhaltaa niitä matkaan.

Kunpa löytyisi se järki,

joka ei sotisi tunteitani vastaan niin rajusti.

Kunpa uskaltaisin sanoa sen ääneen, toisille.

Seistä itseni takana.

Lupaus

En sano ääneen.
En kerro.
Haudutan ajatusta hiljaa sisälläni,
maistellen, haistellen.
Hämmennän,
tahallanikin.

Tunnustelen,
onko aika jo kypsä.
Olenko minä valmis
seisomaan sanojeni takana?

*********************
Runotorstai.

Uuden vuoden alussa

En voi jatkaa kirjoittamista tekemättä tätä, kuten aiempinakaan vuosina. Vaikka oikeastaan se on turhaa. Viime vuosi on ollut jotain niin isoa ja vahvaa, että sitä on vaikea muuttaa sanoiksi. Sitä on vaikea edes ajatella. Olen elänyt sellaisessa tunteen myllerryksessä, laidasta laitaan, että ajankohdat, kuukaudet, tapahtumat ja tekemiset ovat kadonneet osaksi sitä sydänten lyöntien sumua, missä olen kulkenut.

Hetkessä minä nauran, 
toisessa ratkean,
saumani repeävät liitoksistaan
ja hajoan.
Odotan, että minut karsitaan kasaan,
että nauruni säikeet kootaan yhteen
ja voin aloittaa nousuni
kohti uutta iloa.


Seisahdun. Juoksen. 
Liikun hiipien, tunnustellen,
sokeana hapuillen.
Raavin kyynärpääni verille,
itken silmät päästäni,
heitän sisuskalut kotkille
ja vannon, 
että hautani päältä ei kukaan kulje.
Sinne ei kukaan tule.
Sitä ei ole.
Ei vielä.


Kaappaan syliini elämän.
Hautaan toisen.
Opettelen jatkamaan omaani,
haavani avoinna,
mieleni avoinna,
sydämeni avoinna.
Elän kuin viimeistä päivää ja toivon,
että aina muistaisin tämän tunteen.
Nämä hetket, nämä muistot.
Tämän vuoden.

************************

Vuosi 2011, mihin se meni?

1. Mitä sellaista teit v. 2011, mitä et ollut tehnyt aiemmin?
Olin koko vuoden kotona, en päivääkään töissä. Ostimme ensimmäisen oman kodin ikinä ja teimme siihen remontin, opin valtavasti uusia asioita rakennustekniikasta, työkaluista, ilmanvaihdosta, kaakeloinnista ja huonekalujen kokoamisesta. Olin ambulanssin kyydissä kahdesti. Jouduin kiireelliseen leikkaukseen, sillä sairastuin hengenvaarallisesti. Sairaanhoitajat kävivät hoitamassa minua kotona kuuden viikon ajan. Meillä oli palkattu lastenhoitaja miehen palatessa takaisin töihin. Sain esikoispojan eikä sylini enää ole tyhjä. Hoidin vaarihaukkua viimeiset pari kuukautta ja lopulta tein sen vaikeimman päätöksen; hyvästelin elämäni parhaimman ystävän ja hän nukahti syliini.

2. Piditkö uudenvuodenlupaukset ja aiotko tehdä uusia ensi vuodelle?
 En tehnyt lupauksia enkä tee nytkään.

3. Synnyttikö kukaan läheisesi v. 2011?
Ei.

4. Kuoliko kukaan läheisesi?
Ei. Paitsi oma koira, joka oli puolison ohella minulle läheisin ja tärkein.

5. Missä maissa kävit?
Ulkomaat jäivät väliin tältä vuodelta.

6. Mitä sellaista haluaisit vuonna 2012, jota et saanut tai kokenut vuonna 2011?
Tuntuu, että en voi enää oikein mitään pyytää tai edes haluta. Niin ison ja suuren asian viime vuonna sain oman pojan syntymän kautta. Toivoisin, että kesä olisi lämmin ja hyvä ja että pääsisin sitä tänä vuonna viettämään; uimaan järveen, savusaunaan ja istumaan nurmikolle piknikille.

7. Mitkä päivämäärät vuodelta 2011 jäävät mieleen ja miksi?
Pojan syntymän päivä ja sitä seuraava viikko. Jäimme kummatkin sairaalaan, eri osastoille ja minä jouduin vielä uuteen leikkaukseen, josta toipuminen kesti syksyyn.
Heinäkuinen päivä, jolloin lähdimme viimeistä kertaa eläinlääkäriin. Sitä edeltävä viikko, johon sisältyi kaikki viimeiset asiat. Olen onnellinen siitä, että sain mahdollisuuden hyvästellä rauhassa; käydä lenkeillä, jutella, rapsuttaa, harjata ja pitää kainalossa. Tuhista ja puhista.

8. Mikä on vuoden suurin saavutuksesi?
Se, että olen elossa ja että meitä on kahden sijaan kolme.

9. Entä suurin epäonnistuminen?
En osaa nimetä mitään suurta. Pieniä, arkipäivän asioita tulee mieleen.

10. Kärsitkö sairauksista/loukkaantumisista?
Jouduin suureen leikkaukseen, josta toipuminen kesti pitkään. Haavan umpeutumiseen meni pelkästään 10 viikkoa ja siihen vaadittiin sairaalajakson lisäksi kotisairaanhoitoa, perheneuvolaa, terveyskeskuskäyntejä, fysioterapeuttia ja lastenhoitaja. Nyt, 8 kk tapahtuneen jälkeen, alan vasta treenaamaan kroppaani ja alavatsaan alkaa tunto palautumaan. Lääkekuurit aiheuttivat erinäisiä tulehduksia, samoin synnytyksestä aiheutui omat tulehduksensa. Vatsakipuja tutkitaan edelleen.

11. Mikä oli vuoden paras ostoksesi?
Tekisi mieli laittaa tähän jokin vauvanhoitoon liittyvä asia, hyviä hankintoja on tullut tehtyä useita. Mutta en laita. Kävin joogafilosofian luennolla ja joogaharjoituksessa ja ostin sieltä kirjan, joka on ollut minulle rakkain hankinta. Bhagavadgitassa riittää lukemista pitkäksi aikaa ja se on osittain vaikeaa sulattaa, mutta löydän siitä valtavasti hyviä ajatuksia, lohtua ja toivoa. Luettuani sitä huomaan olevani rauhallisempi.

12. Kenen käytös/toiminta ansaitsee kehuja?
Pojan. Vaikka vauvan toimintaa ei saisikaan vertailla yhtä lailla kuin meidän aikuisten; eihän pieni ihminen osaa vielä ajatella kuten me.  Hän on kuitenkin ollut reipas, iloinen, huumorintajuinen, kiltti, lempeä ja armollinen. Hyväntuulinen pieni mies, joka on päästänyt vanhempansa todella helpolla.

13.Kenen käyttäytyminen teki sinut masentuneeksi/ikäväksi?
 Lääkärien kaytös sairaalassa synnytyksen käynnistyttyä oli jotakin aivan käsittämätöntä.

14. Mihin suurin osa rahoistasi meni?
Vauvaa varten tehtyihin hankintoihin, asuntolainaan, remonttiin.

15. Mistä olit tosi innoissasi?
Aloitin valokuvauskurssin.

16. Mikä laulu tulee muistuttamaan vuodesta 2011?
Munamiehen Pomppufiilis

17. Verrattuna tähän aikaan vuosi sitten, oletko nyt
onnellisempi tai surullisempi? onnellisempi
lihavampi/laihempi? laihempi
rikkaampi/köyhempi? taloudellisesti köyhempi, muuten rikkaampi

18. Mitä toivot, että olisit tehnyt enemmän vuonna 2011?
Ollut iloisempi ja huolettomampi.

19. Entä vähemmän?
Nyhjöttänyt neljän seinän sisällä.

20. Miten vietät/vietit joulun?
Miehen suvun parissa perhejoulun merkeissä toisella paikkakunnalla.

21. Rakastuitko vuonna 2011?
Kyllä.

22. Montako yhden illan juttua sinulla oli vuonna 2011?
Ei yhtään.

23. Mikä oli lempi-tv-ohjelmasi?
Televisiota ei tule juurikaan katsottua. Mutta keväällä seurasin Sydänääniä –sarjaa ja syksyllä Talenttia. Yhteisenä suosikkina oli/on Kyllä nolottaa –sarja, jonka komiikka on aivan loistavaa.

24. Vihaatko nyt ketään, jota et vihannut vuosi sitten?
En edelleenkään vihaa ketään. En halua koskaan siinä tilanteessa olla, koska asiat on silloin viety ihan liian äärimmilleen.

25. Paras lukemasi kirja vuonna 2011?
Viime vuonna en saanut luettua kuin muutaman kirjan. Aloitin Bhagavadgitan, olkoon se paras.

26. Vuoden paras musiikkilöytösi?
Jukka-Poika

27. Mitä halusit ja sait?
Täyden sylin.

28. Mitä halusit, mutta et saanut?
Hyvän kokemuksen synnytyksestä, kotiutumisen vauvan kanssa.

29. Suosikkielokuvasi vuonna 2011?
Elokuvia tulee katsottua niin paljon, että on vaikea muistaa, mitä kaikkea on vuoden aikana tullut nähtyä.

30. Mitä teit synttäripäivänäsi ja paljonko täytit?
Täytin 34 vuotta. Kävimme syömässä ravintolassa.

31. Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodesta 2011 paremman?
Vaarihaukkua on kova ikävä.

32. Kuinka kuvailisit vuoden 2011 omaa "muotiasi"?
Verkkarit, villasukat, kuolainen paita.

33. Mitkä asiat pitivät sinut järjissäsi?
Itkeminen ja kirjoittaminen. Syli ja hiljaisuus.

34. Kenestä julkisuuden henkilöstä pidit eniten?
Paavo Väyrynen on saanut minut nauramaan useaan kertaan, hyvällä tavalla. Olen yllättynyt :)

35. Mikä poliittinen tapahtuma herätti eniten tunteita?
Keväällä tapahtuneet ja käynnistyneet vallankumoukset arabimaissa hiljensivät. Bin Ladenin murha tuntui pahalta.

36. Ketä kaipasit?
Vaarihaukkua. Kaipaan edelleen. Olen vajaa.

37. Kuka oli kivoin uusi tuttavuus?
Niitä on monta vertaistukiryhmän jäsenissä.

38. Kerro arvokas elämänohje, jonka opit vuonna 2011?
Ei se haittaa, että on likainen paita, mustat silmänaluset, kolmatta viikkoa samat verkkarit jalassa ja tukka nutturalla aamusta iltaan. Syli, halaus, kikatus ja tuhina täyttävät maailman ja saavat minut tuntemaan itseni hyväksi.

Elämyksiä

Olin eilen kuuntelemassa ja katselemassa ammattilaisvalokuvaajan luentoa. Näin paljon hienoja kuvia, joista näki osaamisen, suunnittelun ja luovuuden kyvyt jo ensivilaisulla. Olin kateellinen niistä hienoista kuvista sekä hetkistä ja kokemuksista, joista kuvaaja kertoi. Onnistumisista, saavutuksista, menestyksestä. Työstä, jonka tekemisestä nauttii ja joka ottaa ihmisen valtaansa vuorokauden ympäri siten, että siitä muodostuu elämäntapa. Ettei se enää aina edes tunnu työltä.

Kunnes hän alkoi kertoa siitä, mitä elämä ja työ on hänelle opettanut. Miten rankkaa se välillä on, kun on kiire. Kun olosuhteet yllättävät itsestä riippumattomista seikoista ja kun perhe-elämä tulee sovittaa tiukkaan aikatauluun. Miten vaikeinta on silloin, kun oma työ perustuu luovuuteen ja se luovuuden silmä on sokea.

Muutama viikko sitten olin kuuntelemassa joogaopettajaa, joka on myynyt omaisuutensa pois ja muuttanut Intiaan elämään Äiti Amman yhteisössä. Olin kateellinen hänen tekemälleen päätökselle irtautua tästä yhteiskunnan rumbasta. Mietin, mistä hän on löytänyt sen rohkeuden heittäytyä tyhjän päälle elämään pelkän uskonsa varassa. Kuuntelin ja ennen kaikkea katselin; hänen olemustaan, liikkeitään, eleitään. Kasvojen ilmeitä, silmien katsetta. Kun hän astui huoneeseen, puhui joukolle ihmisiä tai henkilökohtaisesti minulle, näin hänessä sisäisen rauhan. Oli todella vaikuttavaa keskustella ihmisen kanssa, joka katsoi ja kuunteli aidosti, keskittyen. Jokainen hymy oli aito, hän oli läsnä siinä hetkessä, minua varten. Kaikki ylimääräinen oli poissa.

Olen osa maailmaa.
Sinun hymysi ja rakkautesi,
vihasi ja kiukkusi,
paha mielesi ja väsymyksesi
tarttuu minuunkin.
Olemme erit mutta yhtä.

Iso osa asioista, joista hän puhui, kuulosti minusta erikoiselle. Nimet, termit, tapa kuvata asioita olivat uusia. En ole tottunut kuvaamaan asioita samoilla sanoilla. Mutta kun hän selitti ne kansantajuisesti, vertasi minulle tutumpiin termeihin ja ilmiöihin, puhui yleismaailmallisesti, ymmärsin aika lailla paljon. Ihmiset eri puolilla maailmaa pohtivat samoja asioita ja käyvät läpi samanlaisia kriisejä, joten lopulta meidän tarpeemme elämän ja kuoleman ymmärtämiseen ja sen selittämiseen on sama. Eri uskonnoissa ja kulttuureissa niistä asioista vaan puhutaan eri nimillä. Kun hoksasin tämän, sain kuulemastani aivan eri lailla irti. Jotain hieman jopa loksahti paikoilleen ja minulle tuli helpompi olla. Kotiin lähtiessäni koin vahvasti, että juuri tätä tarvitsin. Tietynlaista herätystä, pysähtymistä, perusasioiden pariin palaamista, henkistä harjoitusta.

Sekoita pakka.
Jaa kortit uudelleen ja aloita peli.
Yritä yrittämisen jälkeen uudestaan.
Lopulta,
pasianssi menee läpi.

Äkkiseltään voisi ajatella, että maailmaa kiertävällä ja julkkisten ympärillä työskentelevällä valokuvaajalla ja Intiassa yhteisössä asuvalla joogaopettajalla ei paljoa ole yhteistä annettavaa, mutta toisin kävi. Kumpikin puhutteli minua samojen asioiden tiimoilta. Omalla elämänkertomuksellaan ja työllään he kertoivat rohkeudesta, luovuudesta, uskaltamisesta, pitkäjänteisyydestä, tavoitteellisuudesta ja kärsivällisyydestä. Kompromissien teosta, nöyrtymisestä, uusien asioiden oppimisesta. Siitä, miten on luovuttava paljosta, käytännössä itsestään, saadakseen unelmastaan kiinni ja kuinka sitä tietä kulkiessa elämästä tulee onnellisempaa, vaikka takeita perille pääsystä ei ole.

Kuinka sillä matkalla löytää itsensä uudelleen.

Mietin, missä minussa se sama rohkeus piileksii ja mistä se lähtisi kumpuamaan esille. Olen hyvä aloittamaan uusia asioita ja tekemään päätöksiä oman onnellisuuteni parantamiseksi, mutta jotenkin aina se matka hiipuu ja löydän itseni keskeltä arkea, jota vievät ja ohjaavat toiset henkilöt. Olen oman onnellisuuteni ohjaajana heikko. Tiedän, että olen oikeasti ainoa henkilö, joka voi elämäni päätökset tehdä ja mieleni tilaan pysyvästi vaikuttaa. Tiedän, mikä tekee minut onnellisemmaksi ja miten sitä tietä kuljetaan, mutta epäilen, arastelen, jossittelen. Ajattelen, että aloitan huomenna tai sitten kun saan tämän ja tämän asian tehtyä tai päästään tiettyyn ajankohtaan saakka. Onnellisuuteni alkaa aina huomenna ja sitten joskus kun.

Samalla elämä menee ohi.

En minä halua olla tällaisessa mielentilassa koko aikaa. En ole onneton, mutta tiedän, että voisin olla paljon onnellisempi. Rauhallisempi, armollisempi ja tasapainoisempi itseni suhteen. Parempi ihminen, puoliso. Äiti.

Onneksi näitä pieniä pysäytyksiä ja elämyksiä tulee. Onneksi olen ollut niin rohkea että olen mennyt paikalle sisäisen tarpeeni pyytämänä. Onneksi olen pystynyt edes tämän verran kuuntelemaan itseäni. Jossain minussa se rohkeuden siemen on hiukan itänyt ja käynnistänyt uudenlaisen ajatusten virran. Sitä virtaa koitan nyt päivittäin kuunnella, koitan päivittäin arkeni keskellä pysähtyä pohtimaan asioita sekä huomaamaan niitä ympärilläni. Teen henkisiä harjoituksia ja koitan pysytellä päätösteni takana.

Silloin toivottavasti elämykset tulevat päivittäisiksi,
onni osaksi olemusta,
mielen vuoristorata tasoittuu.
Minä hymyilen enemmän.

En ole päässyt metsään.

Hengittämään, kokemaan,

palaamaan alkujuurilleni.

Hajoamaan atomeiksi,

sulautumaan ympäristööni.

Pilkkomaan itseni

laajalle hajautuen,

irrottamaan jäseneni ja mieleni erillisiksi osiksi.

Olemaan hetkeksi vapaa.

Ja sitten taas,

hiljalleen,

palautumaan takaisin yhdeksi.

Minäksi.

Uudelleenjärjestäytyneenä,

eheytyneenä,

tuulettuneena ja valoa saaneena,

pihkan tuoksuinen vesipisara

nenän päällä.

Sen sijaan olen tehnyt tuon kaiken

kotona ollen.

Arjen töiden lomassa,

istuessani bussissa ja katsoessani

ikkunasta heijastuvan peilikuvani läpi.

Sohvan nurkalla,

peiton alla,

kynttilänvalossa.

Olen vain ollut

ja hengittänyt

ja tietoisesti katsonut elämääni,

ympäristöäni ja ihmisiä siinä toisilla silmillä.

Niillä, jotka löytävät armon ja ilon,

niillä, jotka uskovat

niillä, jotka ovat olleet sokeana pitkään.

Uskon vasta, kun näen ja koen.

Pieniä pilkahduksia on jo ollut,

sydämen tunteita, jotka vapauttavat.

Kokemuksia luopumisesta ja armollisuudesta,

joka puolella olevasta kauneudesta,

josta olen osana.

Joka on minussa.

Joka olen minä.

Hyvä, arvokas ja tärkeä ihminen.

Myös itselleni.