15.10.

Minulle kaivertuvat erityisesti päivämäärät mieleen. Teen niistä etappeja elämääni, ajankohtia toisten muistamiselle, pelottavia pysäkkejä kohdattavaksi, hyvien muistojen päiviä.

Nyt, samaan päivään tallentuu toinenkin huono kokemus. Yhden menetetyn raskauden lasketusta ajasta tuli toisen menetetyn lapsen päivä.

Hetken ajan vielä kannan sinua mukanani, sydämeni vierellä.

Ja kun olen sinusta lopullisesti luopunut,

siirrän sinut osaksi sydäntäni,

palaseksi sieluani,

tähdeksi taivaalle sisaruksesi viereen.

Teitä on nyt kolme,

sydämeni lapsia.

Keskimmäistä lupaan halata ja hoitaa

kaikkien kolmen edestä.

Onneksi hän on täällä,

sylissäni.

Elävänä.

Alkuja

Sinne se jäi. Heiluttamaan ikkunan toiselle puolelle tarhan tädin syliin ja hymyilemään. Minä heilutin takaisin ja käänsin selkäni. Kävelin poispäin ja "tein asiaa" ihan kuin lapsen jättäminen päivähoitoon olisi jokapäiväinen juttu eikä näissä hyvästeissä olisi mitään erikoista: kieputin huivia kaulan ympäri, laitoin takkia kiinni ja hanskoja käsiin samalla, kun kävelin poispäin. En katsonut edes taakse. Olin yhtäaikaa ylpeä itsestäni ja yllättynyt; näinkö helposti tämä kävi?

Kunnes nurkan takana... kun hanskat oli käsissä, takki kiinni ja kävelymatka takaisin kotiin piti tehdä yksin ilman vaunuja ja istujaa. Silloin tulivat kyyneleet läpi. Yhtäkkiä itkin lujaa. Nyyhkytys taisi mennä samaa tahtia askelten kanssa, välillä tuntui etten ehdi hengittämään.

Sitä kesti aikansa, muutaman minuutin. Pääsin kadun päähän saakka. Sitten tuli hyvä olo. Tajusin, ettei minusta lopulta tuntunut pahalta eikä kurjalta enkä saanut luotua itselleni sitä Huono Äiti -oloa, mitä etukäteen kuvittelin. Tuntui hyvältä ajatus siitä, että toinen jäi hymyilemään ja heiluttamaan ja uskon, että siellä kaikki sujuu hyvin. Aiemmilla käyntikerroilla, eilen viimeksi, ei mitään ongelmia ollut vierastamisen syömisen ja toisten lasten suhteen. Tuntui myös hyvältä se, että tämä tuntuu edelleenkin oikealta päätökseltä ja ratkaisulta. Nyt on aika opetella uutta, meidän kaikkien. Saada ystäviä, palata sosiaaliseen elämään ja rakentaa uudenlainen arki.

Luulen, että luja itkuni johtui oman itseni voittamisesta. Siitä, että vihdoin olin astunut sen kynnyksen yli, mitä olen koko tämän vuoden murehtinut ja pohtinut masentumiseen saakka. Jätin lapseni tarhaan hoitoon, pystyin siihen ihan itse ja yksin ja pystyn myös seisomaan sen päätöksen takana kaikesta saamastamme kritiikistä huolimatta. Tämä voi kuulostaa hassulta ja kärpäsen muuttamiselta härkäseksi, mutta minulle ja omalle kasvamiselleni tämä oli iso teko. Iso askel eteenpäin.

Itkun loputtua katosi hartioilta valtava paino.

Nyt, kotona, aika matelee. Huomaan seuraavani kelloa vähän väliä. En oikein osaa olla enkä tiedä, mitä nyt pitäisi tai voisi tehdä. Tekisikö kotihommia vai jotain omaa juttua, menisinkö nukkumaan ja koittaisin parantaa flunssaa pois? On jotenkin outo olo.

Luulen, että tulevina päivinä ja viikkoina tätä outoa oloa tulee olemaan enemmänkin. Viikonloppuna poika jää ensimmäistä kertaa yön yli hoitoon, ensi viikolla menen töihin. Sopimuspäivien kautta minulle tulee muutamia vapaapäiviä, jolloin poika on hoidossa ja minä en ole töissä, joten niihin voisi suunnitella jotain kivaa, jotain omaa. Muutakin kuin lääkärikäyntejä ja terapiassa olemista. Ja juuri kun uusimmat muutokset alkavat asettua uomiinsa ja toden teolla käynnistyä, kurkkii seuraava jo nurkan takaa. Tuleeko siitä hyvä vai huono juttu, se selviää toivottavasti lähiviikkojen aikana.

Ehkä tämä tästä, vai mitä :)

35

Minulla ei ole ikinä vielä ollut mitään ikäkriisiä. Sellaista, mistä voi lehdistä lukea ja tutuilta kuulla: että kauhistuttaa ajan kuluminen, mietitään elämän valintoja ja sitä, miten ollaan tähän pisteeseen päädytty. Sitten vertaillaan omaa polkua ja suoriutumista johonkin sellaiseen "normiin tai normaaliin" tilaan ja elämänvaiheeseen, jossa pitäisi nyt viimeistään olla tai ainakin menossa. Surraan ryppyjä, alkavia harmaita, suunnitellaan uranvaihtoa ja oman kodin rakentamista kovalla lainarahalla. Joku saattaa aloittaa villin nuoruuden uudelleen tai tehdä täyskäännöksen uransa, parisuhteensa ja elämäntapansa kanssa.

Tänään tulee täyteen 35 vuotta. Se kuulostaa jo aika paljolta. Jotenkin vakavalta. Tämän ikäiset ihmiset ovat yleensä vakiintuneet jollain tasolla työelämässä, lopettelevat uraansa huippu-urheilijoina, ovat saaneet talonsa rakennettua ja perheen luvun täyteen, ovat sinut itsensä kanssa ja elävät todennäköisesti elämänsä ruuhkavuosia tai sitten ovat siitä pahimmasta mylläkästä jo päässeet hieman yli.

En osaa sijoittaa itseäni mihinkään noista "lokeroista". Myönnän, vertaan kyllä ja paljon, mutta omalla kohdallani ei numeroilla ole merkitystä. Minä olen kriiseillyt aina ja varmaan aina tulenkin sitä tekemään, mutta se ei liity ikään. En ole ikinä, lapsenakaan, haaveillut tietynlaisesta elämästä; siitä, että minulla silloin ja silloin olisi mies, kaksi autoa, talo, tietynlainen ura, niin ja niin monta lasta. En ole ajatellut itseäni puolisona tai äitinä, en ole "nähnyt" sellaista elämää konkreettisesti etukäteen.

Lapsena muistan haaveilleeni kirjoittamisesta. Halusin tulla eläinlääkäriksi tai asua vuoren juurella erämaassa ja tutkia susia. Halusin kirjoittaa runokirjan, käydä Afrikassa ja opetella valokuvaamaan.

Minun elämäni on mennyt aikaslailla itsekseen eteenpäin. Tarkoitan tällä sitä, että tienristeyksissä on tullut tehtyä päätös, joka on johdattanut jonkin aikaa eteenpäin, kunnes on taas tullut uusi risteys ja päätöksenteon paikka vastaan. En oel kulkenut etukäteen suunniteltua polkua pitkin. Olen aina haaveillut paljon ja haaveissani kurottanut korkealle. Olen ollut avoin monille eri suunnille ja mahdollisuuksille ja ehkä juuri näistä piirteistä johtuen olen joutunut pohtimaan paljon. Olen tehnyt päätöksiä liiaksi toisten ehdoilla toisia ajatellen, olen ollut ajoittain liian arka ja kiltti. Sitten kuitenkin, minusta on löytynyt rohkeutta tehdä irtiottoja ja hypätä tyhjän päälle. Olla itsekäs.

Jos voisin hypätä 15 vuotta taaksepäin, tekisin erilaisia päätöksiä ja valintoja. Osaisin kuunnella enemmän itseäni ja luottaa sisäiseen ääneeni. Sen mukaan eläisin elämääni. Hyppy taaksepäin ei kuitenkaan ole mahdollista. Ainoa, mitä voin nyt tehdä, on elää enemmän sen sisäisen ääneni mukaan tässä elämäntilanteessa, tällä elämänkokemuksella. Ja vaikka pahoja ja kamalia asioita on elämääni mahtunut, en kuitenkaan osaa niitä katua. En vain osaa. Ilman niitä en olisi tässä tilanteessa ja paikassa, missä nyt olen.

Kolmekymmentäviisivuotiaana minulla on pieni, mutta oma koti. Ihana puoliso, josta löydän niin paljon samaa ja niin paljon erilaista; Häneltä olen oppinut lempeyttä, hyväksyntää, armollisuutta, hellyyttä, oikeaa rakkautta. Minulla on työ, ei unelmien sellainen, mutta kuitenkin työ, jossa minusta pidetään ja jonne voin hetken päästä palata. Minulla on opiskelupaikka ja tutkinto opinnäytetyötä vaille valmis; se on unelmani ja mahdollisuuteni toisenlaiseen uraan ja haasteisiin, itseni kehittämiseen ja kasvamiseen ammatillisessa mielessä. Minulla on omat vaivani ja sairauteni, mutta elämästäni oppineena selviän näistäkin kolhuista, tiedän sen.

Ja minulla on pienisuuri poika, josta olen äärimmäisen kiitollinen. Kauan kaivattu ja toivottu, kaikki aiemmat haaveet ja odotukset mullistanut pieni mies, joka on laittanut minut polvilleen, saanut minut kyseenalaistanut kaiken, kuronut kiinni haavoja, parantanut arpia ja tehnyt minusta ehjemmän ja paremman ihmisen. Antanut elämälleni merkityksen.

Olen kokenut ja saanut niin paljon. Ei siinä iällä, asunnon koolla, autojen lukumäärällä tai kesämökin sijainnilla ole merkitystä. Kokemuksilla, muistoilla, haasteilla ja kasvamisen paikoilla, jokapäiväisellä arjella; niissä se elämä mitataan ja siellä se elämä on. Ja ne haaveet, ne ovat edelleen se samat. Ehkä seuraavien 35 vuoden aikana saan ne toteutettua :)

Vuoden vanha

Siinä hän menee. Konttaa, huojuu, selittää kädet vispaten, osoittaa omaa mieltään vahvasti ja lujaa. Hänellä on yhdeksän hammasta ja kova halu kurkottaa ylemmäs. Avata ovia, minkä tekemiseltään ehtii ja jammailla musiikin tahdissa. Hetket ovat täynnä kikatusta ja hekotusta, kiljuntaa, vauvakieltä, päristelyä ja ilmeitä, joita tuntuu olevan miljoona erilaista.

Kunpa tietäisin, mitä tuolla mielessä liikkuu!

Siinä hän menee. Minun vauvani, taaperoni. Pieni poika matkalla mieheksi, matkalla elämään sitä jo täysillä eläen.

Vaikka ahnehdin hetkiä ja kuvaan elämää talteen, tuntuu siltikin, että aika on mennyt ihan liian nopeaan. Muistelen mennyttä vuotta ja haikailen. Sitten kuitenkin, tuota hurjaa kehitystä ja oivallusten määrää seuratessa, en malta odottaa, mitä tuleman pitää! Mitä kaikkea me vielä koemmekaan yhdessä!

Niin suuri lahja ja ihme tämä on, pieni ihminen osana arkea ja elämää. En osaa sitä sanoin kuvata, miltä tämä tuntuu! Yksi vuosi on nyt takana, olkoon monta vuotta vielä edessä. Olkoon onni mukanasi <3

Hetkiä; pieniä, ohikiitäviä, välttämättömiä

Sinivuokot metsän reunalla, leskenlehdet ajotien varressa. Puistot, joissa ei vielä heilu yhtäkään keinua. Ylisuuret rattaat pienelle miehelle, joka elää viimeisiä vauvavuoden päiviään. Lintujen loppumaton sirkutus, joka miltei sattuu korviin. Pölypilvet kävelytiellä, rahina pyörien alla. Talvitakki, joka lämmittää jo liikaa.

Tennareissa on hieman kevyempi kävellä. Parvekkeella on jo lämmin ja mietin, milloin sinne jaksaisi laittaa kukkia talvisten havujen sijaan. Ehkä ensi viikolla? Asunnossa on keskeneräisiä projekteja, joille on mielessäni asetettu nyt takaraja. Ennen ensimmäisiä syntymäpäiviä on aika saada ne valmiiksi. Pieniä asioita, muita isoja minulle, joka näitä seiniä päivä toisensa jälkeen tuijottelen. Teen listoja asioista ja koitan olla tehokas. Mitä enemmän teen, sitä parempi on olla. Pysähtyminen on nyt pahasta.

Kävin terveyskeskuksessa. Edelliset neulanpistot olivat vielä näkyvissä, kun uutta laitettiin viereen. Hoitajakin oli sama. En sanonut mitään, hymyilin vain ja juttelin rattaissa odottavalle, ohitin kiusallisen tilanteen. Muutaman minuutin se vain kestää, mutta minuun se sattuu muutenkin kuin vain pistoskohtaan. Hävettää, surettaa, toivoisin että aihe ja syy olisi jokin toinen. Taas yksi viikko on mennyt hukkaan.

Kotona soitan putkeen lastenlaululevyjä. Niistä tulee parempi mieli. Laulamme, tanssimme, leikimme pantomiimejä. Ne soivat päässäni aamulla ensimmäisinä ja tuudittavat minut illalla uneen. Ne myös itkettävät; lohdulliset, lempeät, hellät sanat. Miten onnekas olenkaan, että voin niitä jollekulle laulaa. Ja miten nopeasti aika onkaan mennyt... en halua vielä siirtyä toisiin lauluihin.

Hoidan pieniä asioita pois. Laskuja, budjetoin, suunnittelen juhlia ja tulevaa kesää. Toivoisin, että olisi jo syksy, että tämä valoisuus olisi jo pois ja minun helpompi olla. Mutta sinne on matkaa, monta kuukautta. Pelkään ajan loppumista ja sitä, että elämä taas muuttuu. En ole vieläkään valmis ajatukseen töihin menosta ja hoitoon viemisestä enkä tiedä, saanko tunnettani muutettua toiseksi vaikka kuinka koitan.

Koitan niin kovin, monella eri tavalla. Selvitä päivästä, vaikeista hetkistä, mennä yli tämän alakuloisuuden ja ahdistuksen. Silti tuntuu, etten yritä tarpeeksi. Olen jääräpää, itsekäs, pelkuri. Haluan hautautua omaan kuplaani enkä yrittääkään sopeutua muuhun maailmaan. Tuntuu, että luovutan liian helpolla.

Illalla laitan taas kynttilät palamaan. Niitä on ripoteltuna ympäri asuntoa ja niiden sytyttämisestä on jo tullut tapa. Hämärässä, pienessä valon tuikkeessa on jotakin lohdullista. Se pieni valo ja toivo pitää minut elossa.

Kevään alla

Tämä päivä on ollut täynnä välähdyksiä. Tiedäthän, sellaisia ohikiitäviä ajatuksia ja kokemuksia, jotka saavat pysähtymään. Ehkä se johtuu siitä, että aamulla päätin tehdä päivästäni paremman. Huomata asioita ja merkityksiä ja olla niistä kiitollinen, mitä ikinä sitten eteen tulisikaan. Nyt, illalla, kuutamon loistaessa sälekaihdinten välistä, olen iloinen siitä, että onnistuin. Olen käynyt tunteiden laajan kirjon päiväni aikana läpi.

Etenin hitaasti. Kiertelin satunnaisesti vastaantulevia kauppoja ja piipahdin sisään vain siksi, että en ole kuukausiin tai jopa vuoteen niissä käynyt. Hymyilin myyjille, tervehdin. Kiitin oven aukaisusta. Naisten vessassa intouduin keskustelemaan ventovieraan ihmisen kanssa ja se tuntui hyvältä. Tuntui, että tulin huomatuksi ja nähdyksi. Olin jotenkin inhimillinen. Katselin rakennuksia, rakennustelineitä, vastaantulevien ihmisten kenkiä ja mietin, miksi osalla on vielä täysi talvivarustus päällä ja osa on pukeutunut jo liiankin kevyesti. Huomasin, että kaupunkiin oli tullut paljon uusia liikkeitä, joista en ole ikinä kuullutkaan. Ja että joku paineli menemään jo shortseissa ja sandaaleissa. Kun aloin pohtimaan sitä, koska viimeksi olen täällä kävellyt, näitä katuja pitkin, ilman kiirettä ja yksin, piti pysähtyä. Siitä on aikaa.

Menin kahville ja kirjoitin ostamani postikortin valmiiksi. Toivon, että se ehtii oikeana päivänä perille. Siinä istuessani harmistuin siitä, että minulla ei ollut baskeria. Punaista sellaista. Sillä mikäpä olisi voinut olla somempaa ja hauskempaa kuin istua keskellä arkipäivää kahvilassa ihmisvilinän keskellä baskeri päässä croissantia syöden.

Parturissa seurasin kellosta sekunteja ja minuutteja ja odotin vain sitä, että tämä kamala reuhka muuttuu joksikin selkeämmäksi. En uskaltanut lyhennyttää niin paljoa kuin suunnittelin, arastelin. Kampaajan kanssa hihittelimme tiuhalle sänkikasvustolle, joka muutaman sentin mittaisena puskee läpi pitkien hiusten lomasta, ämän kamalan hiirenhännän ja soiron seasta. Lähdin hymy suupielessä pois. "Katsokaa, tässä kulkee nainen, tyttö, ihminen, joka näyttää taas normaalilta, joka kulkee kuten muutkin ihmisten ilmoilla, ostaa tavaratalosta asioita ja matkustaa linja-autolla. Siis varsin normaali tapaus!" Olisin voinut huutaa sitä mantraa ääneen, mutta jokin siveellinen minussa esti sitä tapahtumasta. Päädyin salaa hihkumaan asiaa sovituskoppiin.

Repäisin. Ostin jotain itselleni. Housut, neuleen ja paksun kaulahuivin. Kevään tulosta huolimatta. Alennusrekissä ollut huivi ei olisi enää enempää voinut näyttää minulta, joten se oli vain pakko ottaa mukaan. Tuoksuttelin erilaisia rasvoja, hajusteita, saippuoita ja päätin hemmotella itseäni yhdellä sellaisella.

Poliisiasemalla ei ollut suurta jonoa tällä kertaa. Ehdin hetken istua ja miettiä, miten asiani tiskillä esitän. Esittelenkö itseni, ojennanko vaan passin ja annan virkailijan siitä lukea vai tarvitsenko pätevämmän ja pidemmän perustelun. Hermostutti. Kun vuoroni tuli, menivät pasmat saman tien sekaisin. Joten istuin penkille, lykkäsin passin naiselle kouraan ja sanoin: "Tulin hakemaan poikani henkilökorttia." Hyvin se kai meni. En muista, mitä minulle sanottiin takaisin tai kysyttiinkö ehkä jotain. Mietin vain sitä, miten hyvältä tuon lauseen ääneen sanominen tuntui. Siinä minä istuin ja odotin, että saisin poikani henkilöpaperit. Minun poikani, olin jonkun äiti. Ensimmäistä kertaa äidin roolissa asioiden. Nousin ylös ja jäin vain katsomaan korttia, jossa oli pienen pojan kuva kolmessa eri kohdassa. Nauratti, hymyilin. Olin sanomattomalla tavalla ylpeä. Selkänikin oli jotenkin suoremmassa ja ryhtini parempi, askeleeni varmemmat.

Kirjakaupassa olisi voinut olla ikuisuuden. Minulla oli kuitenkin aikaa vain muutaman minuutin verran. Kaikesta näkemästäni ja kokemastani hullaantuneena ja väsyneenä olin jo missannut kaksi bussia, ihan vain pysäkillä seisten. Selkää ja vatsaa särki, olo alkoi huononemaan. Viimeisten päivien tapahtumat nousivat sitä kautta mieleen takaisin ja tuli jo ikävä kotiin. Peiton alle, sängyn pohjalle, kainaloon. En halunnut enää myöhästyä yhdestäkään bussista.

Linja-autossa istuessa huomasin, miten alitajunta tekee työtään koko ajan minun sitä rekisteröimättä. Olin ylpeä siitä, että olin pystynyt olemaan iloinen suurimman osan päivästäni ja unohtamaan surulliset asiat. Aivan kuten aamulla ajattelin ja päätin. Kun viereeni istui raskaana oleva nainen, huomasin kuitenkin sanovani itselleni, että "tuo oli kahdeksas tänään nähty maha". Muistin, että naistenvessassa pohdin sitä, olivatko roskikseen jätetyt terveyssiteet ihan vaan kuukautisten vuoksi käytettyjä vai olikohan kävijällä myös ollut keskenmeno päällä. Ja kahvilassa kahden lapsen kanssa ollut äiti aiheutti pahan mielen, siksi se croissantkin taisi mennä vähän väärään kurkkuun.

Ylös ja alas. Sivulle ja taakse.
Askel eteenpäin, toinen takaviistoon.
Niin minä kuljen.
Kuten kevätkin,
minäkin välillä hehkun ja loistan
ja itken sulamisvesiä virtanaan.

Tämä aika ja elämä on ollut pelkkää yllätystä toisensa perään. Jotta uskaltaisin aidosti innostua ja iloita, täytyy se minun nyt erikseen päättää tehdä niin. Mihinkään muuhun en jaksa enkä kykene. Pelkään pahinta ja toivon parasta, vaikka en enää uskalla edes ajatella, mitä ne voisivat olla.

Kaikki on näköjään mahdollista.

Kasvamista ja kasvattamista

Pieni mies kommunikoi entistä enemmän. Välillä jutellaan ihan kasvotusten, kerrotaan viimeisimpiä ajatuksia ja juttuja ihan tosissaan. Sitten taas leikitään ja pölötetään leluille. Välillä tulee kysyvä "ää?", kun on tarpeen ihmetellä jotakin uutta asiaa. Aamuisin sängystä kuuluu taas komentavampi käsky "ää-ää!", joka ei voi olla mitään muuta kuin kehoitus äidille herätä ja nousta sängystä. Isän kanssa sihistellään "shh-shh" ja kakka taitaa olla jo selvä "ka". On ihmeellistä seurata eleitä ja ilmeitä, sitä kokonaisvaltaista kommunikointia, joka on niin aitoa ja rehellistä, kaiken paljastavaa.

Ja minä, joka olen keltanokka lasten kasvatusten suhteen, huomaan toimivani samalla lailla kuin koiraa kouluttaessa. Satoja toistoja ja tavaroiden osoituksia, eleiden mukaanottoa, tiettyjen äänenpainojen käyttöä, kehumista ja palautteenantoa enemmän kuin kieltämistä. Leikin kautta tekemistä ja oppimista, hekottelua ja sylittelyä. Kunpa vaan osaisin olla riittävän johdonmukainen, riittävän kärsivällinen, lempeä mutta sopivasti jämäkkä. Tuttu ja turvallinen, luotettava. Tarpeeksi lähellä, mutta en kuitenkaan toista tukahduttaen.

Minä mietin paljon sitä, millainen vanhempi haluan olla ja mihin pystyn. Miten nuo kaksi näkökulmaa saisi sovitettua yhteen mahdollisimman hyvin? Sillä nyt alkaa tuntumaan siltä, että ne haasteet vasta alkavat. Tähän asti ollaan päästy helpolla, kun lapsen tarpeet ovat enimmäkseen olleet perustarpeista huolehtimista. Nyt, kun pieni mies oppii valtavasti, omaksuu selvästi tapoja ja eleitä, tarkkailee ja yhdistelee asioita mielessään, hahmottaa maailmaa ympärillään aivan eri lailla kuin aiemmin, tulee meidänkin toiminnasta entistä merkityksellisempää. On alettava kasvattamaan ja asettamaan rajoja. Oltava eri lailla läsnä. On niin paljon pieniä ihania asioita, mitä voi näyttää ja antaa toisen kokea ensimmäisiä kertoja! Miten niistä saisi hyviä ja innostavia kokemuksia aikaiseksi?

Mikä ihana ja jännittävä elämänvaihe onkaan alkamassa, meille kaikille :)

Etäisyyttä ottaessa

Siivoan. Pieni mies konttaa imurin perässä, leikkii johdolla ja aina välillä rohkaistuu hipaisemaan imuria. Naurattaa, ihmetyttää. Miten tuo ääni on noin kova? Miten tuo tuuli puhaltaakaan hiuksia ja saa kasvot kutisemaan? Mitä ihmettä se äiti puuhaa?

Ollaan menossa huomenna miehen kanssa kaksin viettämään päivää. Ei mitään erikoista, käydään elokuvissa ja syömässä ja raahaan hänet mukaani valokuvanäyttelyyn, johon olen jo tovin halunnut mennä. Pojan kummit tulevat meille hoitamaan siksi aikaa.

Ja sekös nyt hermostuttaa. Mietin, miten he selviävät, kun eivät ole aiemmin poikaa hoitaneet. Miten poika suhtautuu, kun kumpikin meistä on pois? Mitä täällä poissaollessamme tapahtuu? Ja hermostuksissani siivoan. Laitan tavaroita paikalleen ja osan piiloon. Mietin, mihin silmät osuvat ja mitä missäkin näkyy. En pidä siitä, että kodissani on ihmisiä silloin, kun minä en ole paikalla. En siltikään, vaikka ihmiset olisivat läheisiäkin. En halua, että tavaroitani katsotaan, niihin kosketaan, kaappeja availlaan. Ajatuskin siitä ahdistaa.

Mutta tämä on hyvä ja tarpeellinen harjoitus. Minulle enemmän kuin kenellekään muulle.

Entistä ja nykyistä

Vaikka olen ollut kotona kipeänä ja kuumeessa, väsyneenä nukkumattomien öiden jälkeen, jokaista ruumiin lihasta ja kolkkaa särkien, on tänään ollut niin hyvä päivä. Mitään erikoista ei ole tapahtunut, olen vain ollut pienen pojan kanssa kotona neljän seinän sisällä kaksistaan aamusta iltaan. Olemme sylitelleet, halailleet, nauraneet kummatkin vatsalihakset kipeiksi ja nukkuneet väsymystä pois saman tuhinapeiton alla.

Olen pakahtunut useita kertoja, 

istunut kyyneleet silmissä pieni sylissä

ja vain ollut. 

Tuoksuttanut hiuksia, 

kutittanut korvan takaa, 

tuijotellut syvälle silmiin.

Tapahtui iso kolahdus ja ymmärrys.

Jokin iso aukko minussa on mennyt umpeen, 

täyttynyt. 

Tänään minusta ensi kertaa tuntui Äidiltä ja 

pieni poika siinä sylissä oli jotain aivan muuta kuin aiemmin.

Muilla murheilla ja huolilla enää ollut mitään väliä. 

Maailmalla meidän ulkopuolella. 

Elämä on tässä ja nyt, minulla on poika sylissäni ja sydämeni on eheytynyt. 

En ole osannut kuvitellakaan, millaiselta se tuntuu.

Siksi linkitän taas kerran tänne kappaleen, joka sopii tähän hetkeen niin hyvin. 

Edellisellä kerralla ajatukset ja kokemukset olivat toisenlaiset ja 

moni kaipaamani asia on muuttunut, mennyt eteenpäin.

Onneksi.

Elämä,

mihin se meidät johtaakaan?

Äitiyden taimi

Pääni on aivan täynnä ajatuksia. Huomaan käyväni sisäistä keskustelua, pohdintaa ja jopa väittelyä itseni kanssa aika ajoin. Mietin isoja ja suuria ajatuksia siitä, mistä tässä maailmassa oikein on kyse, miksi minä olen täällä ja missä, missä se minun paikkani ja tilani oikein on. Välillä uppoudun niin syvälle, että kuljen kuin sumussa, unessa; askel on raskas ja hidas, äänet vaimenevat ympäriltä ja muuttuvat epämääräiseksi suhinaksi, bassojen kohinaksi, rajat ja reunat katoavat ja ympärilläni on vain sumeata massaa, värien ja muotojen rykelmiä.

Sitten, huomaan jonkin yksityiskohdan ja mielikuvitukseni lähtee laukkaamaan. Olen oppinut näkemään maailmaa pienen lapsen silmin ja ilahdun kovasti siitä, että osaan pysähtyä ja huomata, osaan nauraa, osaan luoda. Miten tavallisuudesta voi löytyä poikkeavaa, kun vain sen huomaa ja antaa ajatuksilleen vallan. Riemastua! Sillä hetkellä kaipaisin käteeni kynän ja toiseen vihkon, jotta voisin sen hetken taltioida itselleni ylös. Tai kameran ja kyvyn osata ottaa sellaisen kuvan, jolla saisin saman löydön välitettyä jollekulle muullekin.Juuri sellaisena kuin sen huomasin.

Olen niin täynnä, että pakahdun. Yhtenä hetkenä koen surua ja ahdistusta, toisena iloa ja energiaa. Harmistun siitä, että en osaa olla tasapainoisempi ja vaikka yritän järjellä käsitellä asioita ja vakuuttaa oppimiani asioita itselleni faktoiksi, löytää tasapainon, en siltikään osaa seuraavana päivänä toimia samoin. "Löydän" ne vanhat tutut jutut uudelleen; ahdistun ja ilahdun samoista asioista. Kuten aina ennenkin, palaan samojen asioiden ja teemojen pariin kerta kerran, päivä toisensa ja vuosi vuoden jälkeen.

Ehkä jonkinlainen armollisuus minussa on kuitenkin lisääntynyt näiden vuosien ja kokemusten kautta. Minä TIEDÄN olevani tällainen ja ajatusteni rakenne nyt vain menee niin. Minä TIEDÄN eläväni tunnerikkaudessa, joka voi äkillisesti heittelehtiä ja saada minut epätoivoiseksi. Samalla kuitenkin tiedostan sen, että se ei ole vakavaa ja että päivä paistaa risukasaankin. Minä TIEDÄN, että tulen olemaan aina jollakin lailla alakuloinen, melankolinen, masentunut ja ahdistunut. Se on minun luontoni. En onneksi ole sitä koko aikaa, minusta löytyy myös iloinen, energinen, innostunut ja yllättäväkin puoli. Sen paljastan vain muutamalle ihmiselle tässä maailmassa.

Tällä kertaa, tällä kierroksella, entisiin teemoihin kuorrutetaan päälle uusi rooli ja paikka elämässä. Äitiys herättää niin ristiriitaisia ajatuksia ja tunteita, että aiemmin käsittelemäni lokerot täytyy uudelleen avata ja penkaista läpi.

Minulla ei edelleenkään ole kovin äidillinen olo. Olen vaivaantunut toisten äitien ja vauvojen seurassa, huomaan tarkkailevani heitä koko ajan ja ihastelevani tapaa, jolla he puhuvat ja käsittelevät lastaan. Hetken päästä hätkähdän, kun tajuan, että minulla on oma lapsi sylissä ja olen yhtä lailla äiti kuin kaikki muutkin. Kaipaisin elämääni jotakuta toista äitiä ystäväksi, mutta samalla kammoan ajatusta siitä, että keskustelut pyörivät vain lapsen ympärillä. Että mistään muusta ei osata jutella kuin imetyksestä, puklailuista, kakkaamisista ja tekemisistä. En jaksaisi niitä käydä läpi edes miehen kanssa iltaisin hänen tullessaan töistä kotiin, saati sitten muiden. Puhumattakaan siitä, mitä kaikkea minulta kysytään isovanhempien ja tuttujen toimesta, kun tavataan. Minä kun haluaisin puhua ihan muista asioista kerrankin, kun olen aikuisten ihmisten seurassa. Puhun itsestäni äitinä, kun juttelen vauvalle, se tulee jo luontevasti, mutta kun muut siksi minua nimittävät, hätkähdän. Se tuntuu kiusalliselta ja kiusoittelevalta enkä tiedä, miksi. Ehkä siksi, että en ole itse vielä sinut äitiyteni kanssa, vertaan omia ajatuksiani, tunteitani ja tekojani liikaa siihen mielikuvaäitiin ja -äitiyteen, jonka olen itselleni luonut tai sitten koen äiti-maininnat kritiikkinä ja piikittelynä. Ahdistun ja pelkään, että tästä ei ikinä tule mitään. Pahinta olisi se, että poikani olisi minuun pettynyt, että hän ei pitäisi minua hyvänä aitinä.

Sitten kuitenkin, pieniä pilkahduksia ja pakahduksia jo tulee. Ilman lasta, aikuisten ihmisten seurassa, hykertelen mielessäni ja koen suurta onnellisuutta siitä, että minulla on oma lapsi. Että voin ääneen kertoa vieraalle ihmiselle sen, että minä olen äiti. Minulla on pieni poika. Ihan kuin se olisi minun oma pieni salaisuuteni. Vaunujen kanssa liikkuessa tuntuu kivalta, kun ihmiset haluavat avata ovet ja olla avuksi. Bussilla mennessä hymyilyttää kokemus siitä, että linja-autoon voi vaan mennä kyytiin eikä siitä tarvitse mitään maksaa. Pienen sylissä pitäminen, vauvan lämpö ja se huumaava tuoksu pienissä niskakiehkuroissa saa minut pakahtumaan. Nukkumaan mennessä kopasta kuuluva tuhina edelleen tuntuu niin käsittämättömältä, että joka ilta jään sitä kuuntelemaan ja ihmettelemään, mistä tuo pieni ihminen on meille tullut. Millainen tie meillä on takana ja nyt hän on täällä. Miten onnekas ja etuoikeutettu olen.

Luulen, että tulen vielä rakastamaan kovaa ja lujaa sitä tosiasiaa, että olen äiti. Luulen, että se tulee ohittamaan kaikki muut roolini, paikkaamaan minussa monia koloja ja epävarmuuksia, eheyttämään säröjä. Jo nyt se on tehnyt minusta pehmeämmän ja leppoisamman ihmisen. On rankkaa lähteä kyseenalaistamaan itseään, jälleen kerran, ja miettimään sitä, mikä minä olen ja mitä haluan olla. Mihin ryhtyä ja miksi tulla. Tiettyjä tavoitteita ja mielikuvia on olemassa, mutta en halua olla ehdoton. En osaa enkä halua vaatia vauvaltani asioita, en halua, että hänestä kasvaa suorittajaa ja pingottajaa, jonka tärkein tarkoitus on olla mieliksi äidille ja isälle. Haluaisin oppia hyväksymään sen saman ajatuksen itseni suhteen ja lopettaa tämän suorittamisen äitiydessäkin. Antaa itselleni mahdollisuuden kasvaa äidiksi lapseni kasvun ohessa, vapaasti, ilman ennakkoluuloja ja etukäteen päätettyjä periaatteita noudattaen. Sillä niin monta periaatetta on tullut jo revittyä seinältä alas tämän muutamankin kuukauden aikana.

En osaa sanoa, mitä minusta tulee, mihin suuntaan lähden. Milloin olen iso ja aikuinen, sillä vielä en koe sitä olevani. Luulen, että en koskaan haluakaan. Kaiken epävarman ja vaihtuvan keskellä, tulevia haasteita ja muutoksia odotellessa on kuitenkin lohdullista ollut tajuta se, että minä tulen aina olemaan äiti. Se asia ei koskaan enää muutu eikä katoa. Elämääni on ensimmäistä kertaa tullut jotakin pysyvää.

Ja vaikka se pelottaa niin pirusti, niin pakahdun. En voisi elämältä enempää saada.

Kämmenellä

Kynsien alla mustikkaa.

Pyykin jäljiltä pehmeät.

Hikinen iho, nöyhtäiset sormet,

koko käsi suussa.

Pieni kiipeää olkapäälle,

nokkii,

hiertää nenää peittoon,

tuijottelee sormia.

Mitä nuo ovat,

mitä niillä tehdään,

mistä otetaan kiinni?

Sormiasi tarvitaan vielä niin moneen asiaan.

Puuhasteluun,

kädestä pitämiseen,

riuhtomiseen,

kirjoittamiseen.

Elämään.

Käsien kautta kulkee kaikki.

Ajatukset, tunteet, teot.

Oma kätteni jälki on nyt iso;

se kantaa, se kannattaa,

se jaksaa ja uurtaa.

Tekemisellä on erilainen kaiku ja tarkoitus kuin aiemmin.

Ajatukseni ovat toisenlaiset.

Elämäni erilaista.

Mihinkähän kaikkeen sinä käsiesi kautta päädyt?

Toipumisia

Toissapäivänä makasin vatsallani. Edellisestä kerrasta on aikaa yli yhdeksän kuukautta. Eilen oli viimeinen hoitajalla käynti haavanhoidon suhteen. 12 senttiä pitkä, kuusi senttiä leveä ja noin viisi senttiä syvä aukko vatsassani on kasvattanut itsensä umpeen. Jälki on vielä karu ja sellaiseksi varmaan jää, en oikein halua katsoa vatsaani vieläkään. En edes nyt, kun se ei enää verestä ja vuoda. Ajan kanssa se ehkä hieman tasoittuu, toivottavasti. Ja minä koitan tasoittua sen mukana.

Tänään kannan pientäni ensimmäistä kertaa repussa sylissäni. Tunnen tuhinan ja lämmön sydämeni päällä ja pakahdun. Mikään muu paikka ei ollut hänelle tarpeeksi hyvä nukahtamiseen. Huomaan, että minun on ikävä isoa vatsaani, siellä tuntuvia liikkeitä ja tuntemuksia. Tämä tuhisija vatsani päällä tuntuu melkein samalta. Hieman isommalta ja painavammalta. Ja ääni on kovempi.

Vauva tuoksuu jo omalle itselleen. Ei pelkästään saippualle ja talkille, vaan pienelle miehelle. Nuuhkutan niskaa ja hentoisia hiuksia, sivelen pieniä sormia ja kutitan jalkapohjaa. Imen itseeni pienen lämpöä ja täytän sillä sydämeni surullisia nurkkia. Vauva on Aarre ja Rakas ja päivät menevät jo rutiinilla. Siltikin, edelleen, hätkähdän häntä päivittäin. Tuoko tuossa, minunko, meidänkö? Oikeasti, pysyvästi? Äiti? Lapsettomuus minussa on edelleen vahvasti läsnä enkä tiedä, miten monella nuuhkaisulla saisin sitä pienennettyä. Suren niin paljon, vaikka sylissäni on lapsi. Eikö mikään riitä, enkö pääse kokemieni asioiden yli ikinä?

Suru on harmaata ja samalla toiveikkaan vihreää. Sillä on monia eri sävyjä ja mielialoja. Kaihoa, tuskaa, ikävää, pakahtumista, ahdistusta, iloa, onnea, kiitollisuutta. Kiukkua ja helpotusta samaan aikaan. Eläviä muistoja, joiden toivon pysyvän mielessä pitkään. Villakoiria nurkissa, vieläkin.

Uuden elämän alussa

Kotona on edelleen outoa olla. Huomenna tulee viikko siitä, kun pääsin sairaalasta kotiin ja jo kolme viikkoa siitä, kun pieni miehenalku syntyi. Olen kadottanut koko toukokuun ja tähän hetkeen pääseminen ja siinä mukana eläminen on edelleen vaikeaa. On outoa katsella vihreitä lehtiä ja kukkia, kun muistan vain viimeiset lumikasat päiviltä ennen sairaalaan lähtöä. On outoa ajatella jo kolmen viikon kuluneen siitä, kun lähtö tuli; muistikuvat ovat paikka paikoin hatarat, tunteet ovat seilanneet ylösalas, arki muuttui aivan toisenlaiseksi kuin mitä etukäteen kuvitteli ja edelleen, edelleen opettelen hengittämään ja elämään ilman itkua ja surullisuutta. On hienoa olla kotona, muuttokaaoksen ja sekamelskan keskellä, minulle rakkaiden miesten kanssa, vaikka en juuri mitään vieläkään pysty tekemään.

Uuden elämän alku lähti käyntiin elämälleni tyypiíllisellä tavalla, vaikeamman kautta. Pieni mies päätti tulla maailmaan oman aikataulunsa mukaan, joten suunniteltuun sektioon asti emme ikinä päässeet. En ehtinyt edes tutustua sektioon ja synnytykseen yleensä liittyviin asioihin etukäteen, vaan keltanokkana mentiin. Vedet tulivat kotona 2.5. aamulla seitsemän aikaan, ambulanssikyyti lähti sairaalaan siitä puolen tunnin päästä. Aamuruuhkassa pujoteltiin kahden kaistan välillä ja muistan miettineeni vain sitä, tipahdanko sängyltä lattialle. Sairaalassa synnytysvastaanotolla oli tympeä lääkäri, naistentautien osastolla muutama vielä lisää. Tutkittiin, mitattiin, seurattiin ja aikaa kului. Synnytys oli lähtenyt heti aamusta käyntiin, mutta sitä estettiin pitkin päivää lääkkeillä. Supistukset lähtivät toimimaan 10-15 minuutin välein heti sairaalaan päästyäni ja meidät vietiin osastolle odottelemaan leikkaussalin vapautumista, kätilöt ja lääkärit kävivät harvakseltaan kysymässä kuulumisia. Kolmelle eri lääkärille muistan joutuneeni perustelemaan erikseen sen, että perätilasynnytykseen en suostu, vaan tämä lapsi leikataan, kuten sovittu oli. Jokainen heistä yritti vielä myydä alatiesynnytystä läpi, mutta kumpikaan meistä ei siihen suostunut. Sen seurauksena saimme odottaa vuoroamme leikkaussaliin, kun ei ollut kyse akuutista asiasta. Iltapäivällä käytiin jo sanomassa, että kohta pääsee saliin, että jonoa ei päivystyksessä pahemmin ole. Illan suussa kerrottiin, että huomiseen aamuun tai aamupäivään menee ja että piikkien antamista jatketaan sinne saakka. Seitsemän aikaan oli anoppi jo tulossa hakemaan miehen kotiin, kun passittivat häntä lähtemään kotiin suotta aikaa tuhlaamasta.

Puoli seitsemän aikaan illalla supistukset alkoivat olla jo niin tiheitä (3-5 minuuttia) ja kovia lääkkeistäkin riippumatta, että minulta lähtivät voimat uupumaan. Olin ollut jo miltei vuorokauden syömättä ja juomatta. Muistan kylmän sairaalasängyn reunan, jota puristin, sydänäänet, hampaiden puremisen tarpeen ja sen, että hengittämiseen keskittyminen vei kaiken huomion. Mies vierellä oli kiroillut jo monta tuntia ja koitti parhaansa mukaan auttaa. Lopulta sanominen ja oleminen riittivät ja lääkäri tuli sanomaan, että nyt valmistellaan sali meitä varten. Ettei aamuun saakka tarvitse odottaa, vaan meidät otetaan seuraavana sisälle.

Sitten tapahtuikin nopeaan. Sali oli täynnä väkeä; hoitajia, kätilöitä, lääkäreitä. Jokainen heistä oli ystävällinen eikä meitä enää syyllistetty. Minä itkin koko operaation ajan. Itkin pelosta, kauhusta, väsymyksestä, odotuksesta, jännityksestä. Olisin halunnut perua koko jutun ja juosta sängyltä karkuun, samalla odotin sitä hetkeä, jolloin tämä kaikki olisi ohi. Spinaalipuudutusta yritettiin kolme kertaa ennen kuin se onnistui, ennen kuin jalat lämpenivät ja tunto katosi rinnasta alaspäin. Sen jälkeen tuntui venytystä, kaivelua, alakropan siirtelyä, haukoin henkeä pelosta ja järkytyksestä, vaikka kipua ei tuntunutkaan. Itkin. En ole ikinä elämässäni ollut niin täynnä tunteita kuin sillä hetkellä.

Ja kun rääkäisy kuului klo 20.42 ja pieni nostettiin meidän nähtäväksi, itkin vielä enemmän. Tuore isä lähti kätilön kanssa pesemään ja punnitsemaan, minä jäin hoitajien silitettäväksi ja lohdutettavaksi. Tuntui siltä, että nyt voisi olla hyvä hetki kuolla, sillä sen enempään en enää pystyisi.

Puolen tunnin päästä pääsimme tarkkailuhuoneeseen. Kätilö toi pienen rinnalle ja koitettiin saada ensi-imaisut rinnalta. Isä auttoi verensokerin mittauksessa ja minä tokkuraisena ja itkuisena koitin pysyä kärryillä siitä kaikesta, mitä ympärillä tapahtui. Kätilö antoi meidän olla rauhassa, hetkittäin kävi syöttämässä pientä. Muutaman tunnin päästä tehtiin siirto synnyttäneiden osastolle. Oli jo keskiyö. Isä lähti kotiin ja minä hetken katselin pientä lasisängyssään. Oli pakko hipaisten herätellä pientä vähän väliä ihan vain tarkistaakseni sen, että se hengittää. Että se on seuraavankin minuutinkin jälkeen vielä elossa. Lopulta hoitaja otti vauvan yöksi kansliaan hoitoon, jotta saisin nukuttua.

Aamuyöstä vauva siirrettiin lastenosastolle matalien verensokereiden vuoksi. Siellä hän tuli lopulta viettäneeksi koko sairaala-ajan, viikon verran. Sokereita syötettiin kanyylien avulla ja nenä-mahaletkulla autettiin syömistä silloin, kun voimat eivät riittäneet tarvittavan maitomäärän nielemiseen. Bilirubiineja seurattiin, samoin tulehdusarvoja. Toisen lonkan kohdalta arvioitiin sen olevan hieman löysän, mutta lopulta vauva pääsi isänsä kanssa kotiin ilman jälkikontrolleja ja tukilastaa.

Minun matkani sairaalassa kesti hieman pidempään. Sektion jälkeinen toipuminen oli hidasta. Maha paisui palloksi ja oli kooltaan suurempi kuin raskausaikana. Ilmatäytteinen vatsa teki voinnin kipeäksi ja tukalaksi, joten vasta kolmantena päivänä pääsin pyörätuolin kanssa vauvaa katsomaan lastenosastolle. Silloin sain hänet hetkeksi rinnalle, toisen kerran. Ajatuksissa oli kotiutua perjantaina, kunhan saisin vatsan toimimaan. Vointi alkoi kuitenkin radikaalisti huonontua juurikin samaisena perjantaina kovien vatsakipujen vuoksi. Muutaman tunnin aikana kipu muuttui sietämättömäksi ja omat muistikuvat ja ajantaju ovatkin poissa kyseiseltä ajalta. Muutama lääkäri kävi katsomassa, käytiin röntgenkuvissa, muutama lääkäri lisää ja lopulta aamuyöstä noin 12 tuntia kipujen alkamisesta, minut leikattiin. Suoli oli puhjennut, joten se piti paikata ja samalla puhdistaa kaikki sisuskalut. Lisäksi suolesta löytyi kuolio, minkä vuoksi toimimatonta suolta leikattiin pois 15 sentin verran. Leikkaus sujui hyvin, mutta toipumisessa tuli taas hieman takapakkia. Mahan halki kulkeva haava tulehtui muutaman päivän kuluttua, jolloin se piti avata ja hoitaa avoimena tulehdus pois. Kun tulehdusarvot saatiin laskusuuntaan ja kanyylit, nenämahaletku ja kipupumppu poistettua, pääsin lopulta kotiin jatkohoitoon.


Nyt arki on 3-4 tunnin syklejä. Kotona käy päivittäin sairaanhoitajat hoitamassa haavaa, antamassa lääkkeitä ja ottamassa verikokeita. Vauva voi hyvin ja huomenna on neuvolantäti tulossa käymään kotona. Saadaan seurantaa hänenkin vointinsa suhteen tehtyä ensimmäistä kertaa sairaalasta kotiutumisen jälkeen. Minulta on kaikki tekeminen kielletty, kipujen ja jaksamisen mukaan voi liikkua. Nostelut ja kantelut ovat pannassa vielä muutaman kuukauden ajan. Sektiohaava on siisti ja jo vaalentunut. Toisen leikkauksen haava kulkee vatsan halki navan yläpuolelta sektiohaavaan saakka ja on edelleen auki ja aukiolevana sitä hoidetaan loppuun saakka. Se tarkoittaa jatkossakin sairaanhoitajien käyntejä ja sitä, että arki tulee olemaan tavallista haasteellisempaa. Haavan on tarkoitus kuroutua itsestään kiinni ja jos takapakkia tulee, niin siinä tapauksessa se saatetaan plastiikkakirurgin toimesta operoida kiinni.


Olen täynnä ristiriitaisia tunteita. Kiitollisuutta, onnellisuutta, surua, katkeruutta. Koen syyllisyyden tunteita enkä näe itseäni vielä äitinä. En voi osallistua vauvanhoitoon enkä ottaa pientä syliin tai rinnalle, kuten tahtoisin. Pelkään monia asioita; parantumisen hitautta ja mahdollisia takapakkeja, masentumista, kotiin jäämistä miehen lähtiessä töihin, omaa jaksamista, tulevaa. Samalla olen saanut niin paljon, että näillä jutuilla ei oikeasti ole merkitystä. Paljon pahemminkin olisi voinut käydä, sekä vauvalle että minulle. Viikot ovat sisältäneet paljon saamisia, menettämisiä, luopumisia, sopeutumisia. Keskittymistä omaan toipumiseen aikana, jolloin haluaisin vain priorisoida vauvan sekä miehen, joka on tästä kaikesta aivan upeasti selvinnyt. Tämä on on ollut vaikeaa aikaa meille kaikille.


Kuitenkin. Päivä ja hetki kerrallaan. Ihmetellen kukkivia kukkia, oravia puussa, pieniä varpaita ja hentoisia hiuksia, syvänsinisiä silmiä, joissa on jo häivähdys ruskeaa. Pieniä paloja onnesta, jota en ole ikinä osannut edes kuvitella. Uuden elämän alussa.

Hippa

Pieni Prinssi syntyi meille 2.5. oman aikataulunsa mukaan klo 20.42. Painoa oli 3540 grammaa ja pituutta 50 senttiä. Äidin ja isän maailma mullistui hetkessä ja nyt ei muut asiat juurikaan huoleta.

Ollaan edelleen sairaalassa. Minä poikaa kauemmin, sillä jouduin perjantaina uuteen leikkaukseen, josta nyt toivutaan. Olen pitkin viikkoa koittanut postata kuvallista viestiä kännykällä, mutta se ei onnistu. Läppäriä en nyt petipotilaana pysty enkä edes jaksa käyttää.  Kirjoittelen tarkemmin, kun pääsen kotiin. Toivottavasti ensi viikon aikana.

Mutta, hän on täällä ja on ihanampi kuin olen uskaltanut kuvitella tai edes toivoa. Vuosien yrittäminen, hoidot, pettymykset, masennus, pelot ja hermoilut raskausaikana, hankala synnytys ja nämä jälkikomplikaatiot ovat kaiken sen kivun ja työn arvoisia. En vielä tiedä, tekisinkö tämän toiseen kertaan, mutta kaikkea jo tehtyä en kadu hetkeäkään. Tänään, Äitienpäivänä, ovat olleet tunteet pinnassa.