Valmis, yhdellä tapaa

Sain ison asian päätökseen. Kaapin päällä on nyt pino paperia, jossa kerrotaan minun olevan pätevä ja osaava monen uuden asian suhteen. Se kerrotaan kahdella eri kielellä, kalliille paperille painettuna, hienojen kansien välissä. Vuosien työ sai päätöksensä, rankka ja stressaava ajanjakso keväästä tähän saakka on nyt päättynyt. Olen valmis uuden koulutukseni kanssa uuteen ammattiin.

Se jotenkin tuntuu paljolta ja samaan aikaan ei kuitenkaan juuri miltään. Kun muistelee kursseja, reissaamisia toiseen kaupunkiin, työn ohessa opiskelua ja aikataulujen yhteensovittamista, asuntoloissa asumista, junamatkoja, tenttikausia, intensiiviviikkoja, opiskelukavereita.... niin paljon on mahtunut ja ehtinyt tapahtua. Opiskelin, kävin töissä, olimme lapsettomuushoidoissa, sain työuupumuksen, kaularankani leikattiin, tulin raskaaksi ja saimme lapsen, koin kaksi keskenmenoa, olin kotiäiti, palasin töihin, lopetin työt. Ja nyt, viiden vuoden päästä, on minulla nuo paperit olemassa. Tavoite, jota toivoin alusta asti, mutta johon on ikinä oikein kunnolla kai uskaltanut uskoa. Niin paljon tapahtui kaikkea muuta, että en missään vaiheessa päässyt kunnolla opiskelun maailmaan mukaan. Opiskelin lopulta kaiken vähän vasemmalla kädellä, siinä sivussa, sen mukaan miten ehti ja jaksoi. Perfektionistille se oli rankkaa, sillä oli pakko laskea omaa sisäistä rimaansa. En ehtinyt enkä jaksanut kaikkea kerralla ja jostain oli pakko luopua, mennä matalamman riman ylitse. Tuntuu huikealta, että pääsin tänne saakka. Niin monta kertaa matkan varrella usko horjui, vaikka en ikinä ole aikonutkaan lopullisesti luovuttaa.

Huomaan, että nyt sätin siitä itseäni. Nyt, kun olen työtön ja aloittamassa uutta alaa ja uraa alusta, tukenani ja turvanani nämä uudet todistukset ja paperille painetut rivit. Toivon, että olisin jaksanut paneutua asioihin enemmän, olla motivoituneempi ja asettaa opinnot tärkeämmälle sijalle elämässäni. Jossittelen, sillä tiedän kyllä, että todistus ei ole sama asia kuin ihminen ja persoona sen takana. Enkä ole samassa tilanteessa kuin vastavalmistunut nuori, jolla ei ole työkokemusta, parisuhdetta tai perhettä. Vähättelen ehkä turhaan ja todennäköisesti liikaa, vaadin ainakin, näin jälkeenkin päin. Olivathan ne opinnot lopulta tarkoitettu tehtäväksi työn ohessa. Muun elämän ohessa. Elämän, joka on yllättänyt ja mullistanut minua useaan otteeseen viimeisten vuosien aikana.

Hyvä tässä on kuitenkin olla. Lukea noita papereita ja tottua ajatukseen valmistumisesta. Olla jonkin uuden alussa, kun entinen on saatu päätökseen. Nyt on taas tilaa, aikaa ja voimia tarttua elämään eri lailla. Odottaa uusia mullistuksia ja viedä jo aloitettuja asioita päätökseen.

Hetkessä, vaikka väkisin

Viimeiset viikot ovat olleet merkillisiä. Aika juoksee, se kuluu jonnekin ihan käsittämätöntä vauhtia ja tajuan sen vasta jälkeenpäin. Kun elän tätä uutta arkeani, joka ei oikein vielä ole muotoutunut mitenkään tai miksikään, en sitä juoksemista huomaa. Voimani ja ajatukseni riittävät vain kulloinkin käsissä oleviin asioihin ja ehkä niihin, jotka odottavat tekemistä tai miettimistä muutaman tunnin päässä.

Missä on pipo? Ai, taas potalle pissalle? Etsitään junaa, tööt-tööt-autoa, kettua ja sukkaa. Mistä löytyy tavutukset, marginaalien asetukset, raportin teko-ohjeet, aikataulu, vastaamaton sähköposti? Päivitinkö kalenterin, kauanko on aikaa jäljellä, ehdinkö? Tänään kauppaan, aamulla tarhaan, päivällä kaupunkiin hoitamaan asioita.

Jaan voimani ja huomioni kahteen asiaan. Lapseen, joka on kiinnittynyt minuun enemmän kuin koskaan ja joka on aloittanut kehityksessään vaiheen, jossa keskustellaan, kysytään, perustellaan, vastataan ja vielä uudestaan vastataan asioihin jatkuvasti. Istumme vessassa potalla tai pöntöllä, rakennamme ylämäki-alamäkijunaratoja ja maistelemme kaikkea, mitä kaapista löytyy. Junat ja ruuanlaitto, ne ovat must-juttuja juuri nyt. Ja sen maailman vastapainona istun koneella, viilaan tekstiä ja stressaan aikataulusta. Isoin työ on jo takana ja oikeastaan nyt odotan enää hyväksyntää ohjaavalta opettajalta siitä, että tämä yhdeksän kuukauden ponnistus on ihan ok ja kelpaan. Muutamia byrokratian vaatimia papereita, loppuseminaari ja kypsyysnäyte enää puuttuu siitä, että saan viiden vuoden urakan ja yhden ison tavoitteen valmiiksi. Tavoitteen, joka juuri nyt, tuoreena työttömänä ja uuden elämänpolun alussa ihmettelevänä, tuntuu oleelliselta asialta saada valmiiksi asioiden järjestymiseksi. Mitä lähemmäksi sen toteutuminen käy, sitä kauempana se tuntuu olevan. Pelkään, että viime hetkillä opettajani kertoo, ettei työni kelpaakaan, että pitää aloittaa alusta, että en riitä.

Palautteen saaminen silloin, kun sitä ei juuri mistään ole mahdollista saada, on elintärkeää. Ja pelko siitä, että ainoassa yrittämisessään epäonnistuu, kasvaa kohtuuttomaksi. Siinä ei enää ole järkeä, kun järkevästi ajattelee.

Arkeni on tyhjempää ja vapaampaa kuin ennen. Ei tarvitse enää huolehtia omasta lähtemisestä ihmisten ilmoille, ei vapaa-ajan kuluttamisesta opiskelulle. Herään, vien pojan tarhaan, tulen kotiin ja mietin, mitä nyt. Mitä tekisin, mitä alkaisin, alkaisinko mitään. Samaan aikaan se on jotenkin kaoottisempaa, kun ei ole rutiineja ja pakkoja. Olen siitä mielissäni, sillä kulunut kesä oli rankka. Se meni ihan kokonaan ohi istuessani koneen takana, poissa perheen luota. On ollut hyvä vaan olla kotona ja nukkua väsymystä ja pahaa oloa pois. Olen ollut myös kipeä ja ravannut lääkärillä useamman kerran, sillä kuten aina, kehoni reagoi stressiin. Nyt purkautuu kerralla koko kesän aiheuttama ja samalla koko viiden vuoden opiskelujen aiheuttama stressi yhdessä työsuhteen päättymisen synnyttämän ahdistuksen ja itsetuntokriisin kanssa. Olen ollut ahdistunut vasta muutamana päivänä, mikä on yllättänyt. Tämä tunne ja sulkeutuminen ja suorittaminen ja itsensä sivuun/piiloon/syrjään/maan alle laittaminen iskee läpi nyt fyysisesti. Olen nukkunut. Olen ottanut kipulääkkeitä. Olen käynyt rentoutustunneilla, kun en itse enää pysty auttamaan itseäni. Olen venytellyt, hieronut, jumpannut. Vienyt pojan hoitoon, tuntenut syyllisyyttä siitä ja tullut takaisin kotiin vain nukkuakseni koko päivän. Hiljalleen tuntuu siltä, että pahin kipu on ohi ja pystyn työstämään tätä kaikkea enemmän henkisesti.

Rutiinin puuttuminen arjesta ei kuitenkaan sovi minulle. Pidemmän päälle tämä alkaa ahdistamaan, kaatamaan seiniä päälle. Tarvitsen syyn lähteä kotoa pois, ihmisten pariin, vaikka itsekseni paremmin viihdynkin. 

Mielessä pyörii samaan aikaan isoja, maailmaa ympärikääntäviä ajatuksia näiden arkisten asioiden lisäksi. Tuntuu kuin jakautuisin kahtia. Äitinä pidän homman kasassa; hoidan kodin, lapsen, kasvatan, iloitsen, tuen ja turvaan ja olen onnellisempi päivä toisensa jälkeen. Äitiys on parasta, mitä minulle on tapahtunut. Kuitenkin, kun poika on nukahtanut ja saan aikaa itselle, aloitan sisäisen vyörytykseni. Mikä minä oikein olen, mikä minusta tulee isona, miksi olen näin huono/riittämätön/epävarma/epäonnistunut? Olen tilassa, jossa kaikki ovet ovat auki.Se tuntuu yhtäaikaa kutkuttavan jännittävältä ja siltä, kuin matto olisi vetäisty alta pois. Ne asiat, joissa pidin itseäni hyvänä, eivät pitäneetkään paikkaansa. Hetkessä minut ohitettiin, todettiin turhaksi ja ylimääräiseksi, unohdettiin.  Ajatus siitä, että jään tänne kotiin, näiden neljän seinän sisään, ahdistaa minut kuoliaaksi. Vaikka viihdynkin parhaiten kotona, vaikka olenkin erakko ja oman tieni kulkija. Miten voi olla samaan aikaan niin omillaan ja vahvana ja niin hukassa, erillään muista?

Mikä minä nyt olen? Olen äiti ja puoliso, mutta mikä minä itsessäni, sisimmässäni oikein olen? Mistä saan sen tyydytyksen, joka palvelee sisäistä itseäni ja kehittää ja motivoi? Se on aiemmin ollut työ, mutta nyt sitä ei enää ole.

Olen lukenut paljon. Henkiseen kasvuun, muuttumiseen, itsensä kehittämiseen, intuitioon, sisäiseen lapseen, egoon ja itsetuntoon, maailmankaikkeuteen, rakkauteen ja katkeruuteen, hetkessä elämiseen liittyviä tekstejä. Olen ollut auki, henkisessä mielessä, ja antanut mahdollisuuden kaikelle. Olen kuunnellut itseäni, olen pysähtynyt useasti, olen kuunnellut muita ja uskaltanut kertoa, avata sydäntäni. Olen halannut puita, istunut metsässä, itkenyt. Olen tyhjä ja täynnä samaan aikaan. Kyseenalaistan miltei kaiken itseeni liittyvän. Olenko se ihminen, miksi itseni olen ajatellut ja millaiseksi muut minut näkevät ja minun kertovat olevan? Millainen oikeasti olen? Millaiseksi haluaisin tulla? Miksi en riitä tällaisena kuin olen ja miksi vaatimukseni ja odotukseni ovat sellaisia kuin ovat? Miksi työ on ollut minulle niin tärkeää, että se on ohittanut muut asiat? Mitkä tavoitteet ja ideaalit ovat todellisia ja realistisia ja mitkä vain niitä, mihin olen kasvanut kiinni? Niitä turvallisia ja tuttuja, joita minulle on koko ikäni toistettu. Mitkä ovat niitä asioita, joiden takana haluan seistä niin vahvasti, että olen valmis niitä puolustamaan? Miten yleensäkään pystyn puolustamaan omaa itseäni, haaveitani ja tarpeitani, kun olen ikäni ajatellut ensisijaisesti vain muita? Miten tästä kaikesta löydän sen polun ja teen sen valinnan, joka saa minut voimaan paremmin, olemaan luottavaisempi, hyväksymään ja rakastamaan itseäni enemmän tavalla, joka tekee minut onnelliseksi? Miten osaan olla oma itseni terveen itsekkäällä tavalla siten, että en enää ohita omia tarpeitani muiden ehdoilla?

Sillä jos minä olen onneton, pieni poikanikin on. En halua, että hän joutuu kantamaan harteillaan huolta äidistä ja olemaan epävarma minun takiani. Sen sukupolvien takaa periytyvän kierteen haluan katkaista.

Elän hyvin paljon hetkessä. Voimat eivät riitä nyt pidemmälle. Selviän yhdestä arkisesta päivästä kerrallaan ja sen kuluessa koitan saada opintoja hieman eteenpäin niin, että kohta valmistun. Sen jälkeen suuntaan opinnoista vapautuneen energian työnhakuun, jos tuntuu siltä, että siihen on voimia. Luulen, että ensin minun on saatava itseni parempaan kuntoon. On rentouduttava enemmän, venyteltävä. Menen joogaan, hiljennyn, henkistyn ja ehkä, jos oikein hurjaksi rupean, löydän itseni vielä lenkkipolulta ja kuntosalista.  Otan aikaa nyt itselleni, sillä olen niin sen tarpeessa.

Olen sen itselleni velkaa. Olen sen ansainnut.

Ja kaiken kaaoksen ja sekamelskan ja tunteiden vyörytyksen keskellä koen vieläkin vahvasti niin, että tällä elämäntilanteella on tarkoituksensa. Juuri nyt on hetki pysähtyä konkreettisesti ja antaa maailman asettua paikoilleen. Tätä olen jo joidenkin vuosien aikana toivonut tapahtuvan ja nyt kun se hetki on tässä, aion sen huomata.

Muutoksen tapahduttua tulee hetki,

jolloin elämä on tyhjää.

Se kumisee, se kaikuu.

Se on äänetön ja täynnä huutoa.

Se antaa viestejä joka hetki,

jos uskaltaa katsoa.

Se houkuttaa, se kiehtoo.

Se yllyttää niin,

että on pideltävä itsestään kiinni.

On tyhjää, on tilaa, on aikaa.

Hiljaisuutta, jossa mitään ei tapahdu.

Ei ole muuta kuin hengitys ja syke.

Valo ja pimeys,

yö ja päivä.

Lopulta,

siitä tyhjyydestä ja äänettömyydestä,

vuorottelujen rutiinista

syntyy pohja jollekin uudelle.

Minä en vielä tiedä,

mitä se on.

Miksi se minut muuntaa.

Tiedän, että pitää vielä odottaa.

Malttaa mieli, olla armollinen,

pitää itsestään huolta ja

antaa lupa tuntea kaikki.

Se kaikki, mitä tarvitsen, 

on jo tässä.

Runon ja Suven päivänä

Runon ja Suven päivänä minä kirjoitan aamusta iltaan.  Elän tätä kesää ja suvea ikkunasta sitä katsellen. Näin tämä tänä vuonna nyt menee. Istun ja kirjoitan. Kotona, kirjastossa, anopin asunnossa, keittiössä ja sängyssä. Kirjoitan jo unissanikin. Mies hoitaa poikaa ja me järjestämme päiviämme niin, että minä saisin rauhan kirjoittamiselle.

Ahdistun ja samalla nautin. Pidän kirjoittamisesta taas, kun olen päässyt siinä alkuun. Saan sanoja ja ajatuksia paperille jo niin, että lauseissa ja kappaleissa on keskenään järkeäkin. On hienoa pystyä keskittymään johonkin asiaan niin intensiivisesti, että kuluu useita tunteja ilman katkoksia, ruokailua, edes vessassa käyntiä. Samalla hoputan itseäni koko ajan. Vauhtia, kiireellä, valmista jo! Jokainen tunti on pois yhteisestä ajasta, lomasta ja kesästä kaksivuotiaan kanssa. Stressaan aikatauluista mutta eniten minua surettaa se, että olen itse itseni tähän tilanteeseen laittanut.

Luulen kuitenkin että juuri nyt minä tarvitsen juuri tätä. Itseni pakottamista, muun elämän jättämistä kirjoitustyön ajaksi ulkopuolelle, itseeni sulkeutumista ja käpertymistä vain sitä varten, että kirjoitan ja työstän ajatuksiani sanoiksi. Ehkä tästä on minulle muutakin hyötyä kuin vain ne viimeiset merkinnät opintoihin ja valmistuminen ammattitutkintoon. En muista, koska viimeksi olisin viettänyt aikaa itseni kanssa tuntia tai kahta pidempään ilman muita ihmisiä tai velvoitteita heitä kohtaan. On vaikeaa sulkea heitä hetkeksi ulkopuolelle, mutta se taitaa olla juuri se asia, mikä minun täytyy tässä elämäntilanteessa ja -vaiheessa oppia. Juuri nyt.

Yksi elämäni opinnäytteistä.

Ja ehkä ensi kesänä voin kirjoittaa jo toisella tapaa. Ulkona valosta ja lämmöstä nauttien, varpaat vedessä huljuten, laiturin nokassa, loruillen.

Oli mullakin pieni onneni,
mut minusta se oli suuri,
ja luulenpa, siks' oli suuri se,
kun se mun oli onneni juuri.

- Eino Leino

Aikansa kutakin

Mies, joka ei ole ennen urheillut eikä ajatellutkaan asiaa, on nyt kolmessa kuukaudessa tiputtanut 16 kiloa ja kaksi vaatekokoa. Viime päivinä olemme ostaneet vaatteita enemmän kuin vuosiin yhteensä. Että olisi jotain, mikä ei roikkuisi. keskustelun aiheina on nykyään ruokavalio, urheiluvaatteet ja -välineet. Iltaisin olohuoneessa leikitään ja tehdään lihaskuntoliikkeitä, kaupasta ostetaan paristoja sykemittareihin ja kalenteriin merkitään näkyviin, milloin on aika mennä uimahalliin, milloin joogaan.

Istun illat koneella ja pohdin matemaattisia kaavoja ja lausekkeita. Opiskelen uusia asioita ja kirjoitan, lasken yhteen, vähennän ja jaan. Vertailen, suosittelen. Teen samaa töissä, mutta eri tarkoituksella. Siellä käytän neljää näyttöä ja kolmea konetta yhtäaikaa, kotona vain yhtä, vaikka koneita täälläkin riittää viisi kappaletta kahta ihmistä varten. Ahdistun jo ajoittain tästä tekniikan ja laitteiden määrästä ympärilläni ja mietin, miten ikinä on voitu selvitä ilman enteriä, copy-pastea ja sosiaalista mediaa. Silloin oltiin ulkona, leikittiin kirkonrottaa, nukuttiin teltoissa retkillä ja tultiin kotiin sovittuna aikana sen mukaan, mitä äiti oli sanonut.

Töissä jaksan jo paremmin. Välillä on rankkaa ja aamulla lähtemisen kanssa saa tehdä kovasti töitä, mutta onneksi ajoittain on ollut jo hyviäkin työpäiviä. Sellaisia, että on kokenut itsensä tarpeelliseksi ja saavansa jotain hyödyllistä aikaan. Minun on vaikea sopeutua uuteen organisaatioon ja sen ihmisiin. On myös tehtävä kovasti töitä sen eteen, etten sorru samaan työtapaan ja -asenteeseen miten aiemmin toimin etten palaisi puhki. On myös pitänyt hillitä itseään, olla puuttumatta asioihin, antaa tilaa muille ja olla hiljaa, vaikka tietää ja näkee, että asiat voisi tehdä helpommallakin. Olen eri asemassa ja tehtävässä kuin ennen ja aiempi työni hankaloittaa selvästi esimieheni suhtautumista minuun. Se vaikuttaa myös kollegoideni käyttäytymiseen. Mutta koitan ohittaa sen kaiken ja tehdä työni eri näkökulmasta. Se on vaikeaa, sillä motivaatiota ei juuri ole. Mutta olen päättänyt selvitä ja asennoitua tähän nyt niin, että työ on työtä. Perhe ja opinnot menevät nyt sen edelle.

***************************

Ajat muuttuvat ja elämä muuttuu. Sellainen kaari tai jatkumo, miten nuorempana elämän ajatteli menevän, on vain fiktiota. Gaussin käyrä ei tässä tapauksessa päde. Ehkä elämä on enemmänkin yksittäisiä arvopisteitä ja lyhyitä janoja, jotka sijoittuvat koordinaatistoon hajanaisesti sen mukaan, mitä tapahtuu ja mitä sattuu. Elänhän elämääni kuitenkin hetkessä, teen päätökseni kunkin hetken osaamisen ja tilanteen mukaan ja vaikka suunnittelenkin asioita eteenpäin, ottaa sattuma ja kohtalo oman roolinsa yhtälöön mukaan ja heittää minut uudestaan ja uudestaan eri lähtöpisteeseen.

On armollista osata suhtautua asioihin näin. Niin helposti tulee ajateltua siten, että asioihin pystyisi täysin muusta maailmasta ulkopuolisena vaikuttamaan ja elämään yksiössä, tyhjiössä. Ihmiset, tapahtumat ja aika vaikuttavat minuun, yritinpä kuinka tosissani tahansa hallita maailmaa. Aina on asioita, jotka ohjaavat ja muuttavat suuntaan, vaikka en sitä haluaisi.

Se, mitä voin tehdä, on pitää tavoitteet ja päämäärät mielessäni ja edelleen suunnata niitä kohti, vaikka sivupoluille joutuisinkin. Voin edelleen huolehtia siitä, että koordinaatistoni trendiviiva on nouseva.  Ja vaikka löytäisinkin itseni pisteestä, joka on mahdoton ja erisuuri, voin aina valita uudelleen. Esteet eivät välttämättä johdu minusta, mutta se, jäänkö paikalleni vai liikunko eteenpäin, on minusta itsestäni kiinni. Mahdollisuuksien määrä on ääretön.

****************************

Tänä keväänä olemme kaikki tainneet hypätä uuteen kohtaan ja uusiin alkuihin. Ne hypyt ovat lähteneet meistä itsestämme, osin vakaasti päättämällä mutta samalla jotenkin myös vaivihkaa. Hiljalleen yksittäisistä asioista on jo tullut tapa ja rutiini, josta ei haluta luopua. Vuoden vaihtuessa päätin muuttaa asioita ja itseäni ja tehdä tästä vuodesta paremman ja erilaisen.Tuntuu hyvältä huomata se, että asioiden muuttaminen onnistuu. On mahdollista yllättää läheisten lisäksi myös itsensä. Ja vaikka joitakin kuukausia elämä tulee olemaan hektisempää ja ajanhallinta tiukkaa ja aikataulutettua, uskon, että se on sen arvoista.

Pääsiäisen kunniaksi vietiin joulukuusi pois. Kuukautta aikaisemmin kuin aiempana vuonna. Sekin vielä.

Casting

Pohdin paljon sitä, mikä minä olen ja miten minusta on tällainen tullut. Käyn läpi menneisyyden tapahtumia ja etsin syitä aikanaan tehdyille päätöksille. Miksi valitsin niin, miksi en valinnut toisin? Miksi en sanonut takaisin tai tehnyt asioita eri tavalla? Olen onnistunut näkemään polussani logiikan, joka on johtanut minut tähän pisteeseen ja elämään ja sen logiikan ymmärtäminen on äärimmäisen lohdullista. Se on armahtavaa ja vapauttaa elämään oikeutetummin.

Minä kun edelleen taistelen sisäiset taistoni järjen ja tunteiden sodassa, jossa useimmiten taivun toimimaan järkevämmän vaihtoehdon mukaan, vaikka se ohittaisi omat tunteeni ja vaistoni.

Olen oppinut sen, että aina ei kannattaisi toimia näin. On tehtävä isoja päätöksiä ja valintoja vasten omaa tahtoa silloin esimerkiksi silloin, kun on kyse taloudesta tai tärkeän ihmisen hyvinvoinnista, omasta perheestä. Osa asioista pitäisi kuitenkin voida perustella uskalluksen ja riskinoton kautta. Tarvitseeko mennä siitä, mistä aita on matalin ja kulkea tuttua ja turvallista tietä, kun voisi hypätä ojan ylitse ja katsoa, mitä siellä heinikon takana näkymättömissä on vastassa? Miksei elämälle voisi antaa vauhtia ja mahdollisuuden yllättää, kun jokin ovi avautuu raolleen. Tietyt asiat taas pitäisi uskaltaa tehdä ja toteuttaa ihan oman tunteen perusteella, omaan vaistoonsa luottaen. Elää intuitiolla ja intohimolla itseään toteuttaen.

Ehkä se paras tapa olisi tehdä näitä jonkinlaisessa tasapainossa?

Tänään huomasin taas pohtivani tätä teemaa, kun eri roolit ovat olleet törmäyskurssilla keskenään hyvinkin konkreettisesti. Olen viettänyt tämän päivän kotona, sillä olen osittaisella hoitovapaalla (=kotiäiti) ja teen lyhennettyä työviikkoa (=toimihenkilö). Poika on kuitenkin tarhassa hoidossa, sillä minä aloittelen opinnäytetyön tekemistä (=opiskelija) ja istun koneella kirjoittamassa ja suunnittelemassa tulevaa työtehtävää ja sitä kautta koko perheen tulevien kuukausien aikataulua. Koulun lomakkeille olisi pitänyt kirjata siviilisäädyksi se oikea ja virallinen (=eronnut), mutta koska en sitä vaihetta halua enää nostaa esille enkä edes muistella, laitoin kuten muuallekin "avoliitossa".

Sitä tämä meidän arkemme on ollut jo jonkin aikaa; elämistä ja suunnittelua minun tarpeideni mukaan; työpäivät ja pakolliset menot määräävät hoitopäivien sijainnit ja niiden mukaan sovitetaan kaikki muu tekeminen. Mies joustaa töistään tarpeen tullen. Nyt sovitan siihen kuvioon mukaan vielä opinnäytetyön tekemisen aikataulut työn tilaajan tarpeiden ja koulun tarpeiden mukaan.

Ja yhtälöä ratkoessa, mistä insinöörit yleensä taitavat pitää, minä ajoittain haukon henkeä. Onko tässä mitään järkeä sotkea hyväksi muotoutunutta viikkorytmiä ja altistaa omaa jaksamista uudelleen nyt, kun se on hiukan edellisistä tapahtumista parantunut? Miten tämä vaikuttaa poikaan tai meidän parisuhteeseemme?

Järki sanoo että ei, mutta sydän puhuu toisin. Se kertoo minulle kuiskaten sitä, että nyt on aika tarttua toimeen ja saada paperit kouraan. Nyt on hyvä hetki ja parempaa ei ehkä enää tule. Järki pelottelee työtaakalla ja vähäisillä yöunilla, stressin määrällä, tietokoneella istumisen vuoksi kipeytyvästä niskasta ja olkapäästä, tarvittavista joustoista kummankin työnantajan suhteen, joustoista parisuhteelle, hoitoavun tarpeesta sukulaisille ja tuttaville. Pojan kanssa vietetyn yhteisen ajan vähenemisestä.

Siltikin. Tämän kotiäiti-avopuoliso-toimihenkilö-opiskelijan vaisto sanoo, että nyt on hyvä hetki. Nyt on vuoro tehdä jotain, josta saa itselle voimavaroja, virikettä, motivaatiota elämiseen ja mahdollisuuden toteuttaa itseään. Ottaa aikaa omaan tekemiseen ja saada asioita tapahtumaan ihan itse. Ottaa elämäänsä sarvista kiinni ja ohjata sitä haluttuun suuntaan. Olen varma, että kun työssäni vauhtiin pääsen, en enää hermoile sitä näin paljon kuin nyt. Nyt jo ajatus siitä, että valmistun tämän vuoden aikana tuntuu huikealta! Viiden vuoden uurastus töiden ohessa saadaan päätökseen. Ja vaikka minulla ei enää ole aikaa tehdä samalla tavalla kotitöitä ja olla pojan kanssa kuin nyt, antaa tämä uusi arki enemmän vastuuta miehelle. Loppujen lopuksi tämän miltei kahden vuoden lapsiperheenä olemisen aikana mies ja poika ovat kovin vähän viettäneet aikaa kahdestaan, joten heidän suhteensa tulee varmasti muuttumaan. Muutaman kuukauden erilainen arki voi itse asiassa tehdä meille kaikille hyvää; minulle äitinä ja yksilönä, miehelle isänä ja puolisona ja pojalle... hänestä pidetään ihan yhtä hyvää huolta kuin ennenkin.

Jestas, tässähän ihan jo innostuu :) Mitä voimavaroja sitä itsestään löytääkään, kun uskaltaa! Ja mitä uusia tuulia ja polkuja näillä päätöksillä tuleekaan eteen? Toivottavasti hyviä ja parempia.

Marraskuun lopulla
parvekekukkani kukkivat.
Muratti jatkaa kasvuaan ja
tähtisilmät tuikkivat.
Orkideani kasvattaa kukkavarttaan
ja minä ihmettelen,
miten se on mahdollista.

Leppäkerttu oikoo kohmeisia jalkojaan.

Tuijotan tietokoneelta tyhjää sivua.
Paperini pöydällä on täynnänsä irtonaisia ajatuksia,
jotka tulisi koota järkeväksi kokonaisuudeksi.
Luoda teksti,
ryhmitellä,
saada pään sisäinen tunnemaailma
luettavaan muotoon.
Jäsennellä mieli.

Tyhjällä sivulla on niin paljon mahdollisuuksia
ja minusta tuntuu raa´alta lähteä sitä rajoittamaan.
Sillä sitä mukaa kun kirjoitan,
muuttuvat myös ajatukseni.
Aloittaessani en voi tietää
millainen lopputulos tulee olemaan.

Ehkä yllätyn jopa itse?

Mietin, mistä aloittaisin,
mihin tarttuisin.
Miten tämä on näin vaikeaa?
Olisi helppo kirjoittaa vaan itselleen,
mutta kun lukevia silmiä ja ajattelevia mieliä,
kommentoivia käsiä on monia,
on kynnys suuri.

Samalla tapaa kuin elämässäkin
kirjoittamisessa on samat vaikeudet.
Kuulluksi tuleminen ja itsenään oleminen,
avoimena uskaltaminen.

On vain otettava riski
ja kukittava marraskuussakin.
Laitettava kohmeiset ajatukset liikkeelle.

Ihmisiä, onko niitä?

Ilmoitin itseni kouluun läsnäolevaksi. Laitoin ruksin viimeiselle puuttuvalle kurssille ja silmäilin vapaavalintaisia. Olen selannut työväenopistojen esitteet moneen kertaan läpi ja tänään, verkkoilmoittautumisten käynnistymistä odotellessa, on päiväni ollut sekaisin. Olen ollut malttamaton ja odottanut kovasti, samalla kauhua kokien.

Ikuinen opiskelija minussa nostaa taas päänsä, kun syksy saapuu. Kaihoan aikoja, jolloin mentiin äidin kanssa hankkimaan kaupasta reppua, penaalia ja kirjavia kyniä. Kontaktimuovin tahmeutta, repun hihnojen säätöä, viivottimen vetoja ruutuvihkon sivujen laitoihin, kasapäin uusia kirjoja. Sitä jännitystä ja kihelmöintiä uusien asioiden edessä.

Haluaisin opiskella niin paljon kaikkea mahdollista. Aloittaa uuden koulutuksen, istua luennoilla, keskustella syvällisesti ja saada pääni täyteen uusia ajatuksia. Niitä, joita muut ovat jo valmiiksi ajatelleet sekä niitä, joista saan oman maailmani pysähtymään ja kyseenalaistamaan itseni. Ainakin hetkeksi. Tahtoisin kirjoittaa, pohtia, näsäviisastella ja saivarrella, väitellä faktoihin ja fiktioon perustellen, käyttää mielikuvitustani. Olla luova. Minulla, aralla ja sisäänpäinkääntyneellä ihmisellä, opiskelu on se tapa, miten luon. Kuorin itsestäni uusia asioita ja kerta toisensa jälkeen hämmästyn siitä, miten paljon muut tietävät ja miten paljon on olemassa asioita, jotka ovat tietämisen arvoisia.

Kuten muissakin asioissa, tässäkin on ristiriitansa. Pelkään lähteä kotoa ulos. Pelkään kohdata uusia ihmisiä ja sanoa asioita ääneen. Jännitän, arastelen, hermostun. Olen vaivautunut ja hämilläni. Revin sormeni rikki ja puolet asioista menevät sitä tehdessä ohitse. Pahimmillaan jätän touhun kokonaan kesken, luovutan jo ennen kuin olen edes aloittanut. Sillä kun pääsen paikalle ja olen läsnä, tilanne on heti eri ja oloni parempi. Se on tämä etukäteispelko, mikä saa minut jättäytymään sivuun, pelistä pois.

Se sama jännitys on tehnyt minusta epäsosiaalisen, erakon, ihmisen, jolla on vain muutama ystävä ja kassikaupalla ihmisiä, joita voi tervehtiä, mutta ei mitään sen enempää. Nyt, kun olen ollut miltei vuoden poissa töistä, jossa suurin osa ihmiskontakteistani oli, huomaan arastelevani jo silmiinkin katsomista kaupan kassalla.

En aio muuttaa itseäni toiseksi väkisin; alkaa jokapaikan hyrräksi. Mutta aion koittaa murtaa omia muurejani ja opetella lähtemään ulos. Yksin, omia juttujani tekemään, mutta myös pienen ihmisen kanssa. Uskaltaa mennä linja-autoon ja kaupunkiin. Tukahdun kotiin, sillä vaikka pidänkin kotona olemisesta eikä haluja muualle menemiseen juurikaan ole ollut, pienen vauvan kanssa arjessa oleminen alkaa kaatamaan seiniä päälle. Minulla ei ole minkäänlaista omaa aikaa itselleni ja vauvankin kanssa olen ollut riippuvainen toisista liikkumisen suhteen. Tuntuu, että en saa happea ja että en enää hetken päästä jaksa yrittää. Nyt se täytyy aloittaa.

Joten. Suoritan viimeisen puuttuvan kurssin pois, jolloin on pakko lähteä autolla toiseen kaupunkiin. Ilmoittauduin vauvan kanssa muskariin, jossa on mahdollisuus tavata toisia äitejä ja vauvoja, vertaistukea. Ja jotta saisin jotain omaa itsellenikin, pelkästään minulle, aion aloittaa liikunnan lähikoululla, osallistua uudelleen keskenjääneeseen valokuvauskurssiin ja opiskella luovaa kirjoittamista.

Aion myös kirjoittaa enemmän. Vaikka väkisinkin. Olen pitkään ollut jumissa pääni sisällä ja pelännyt kirjoittamista. Näppäimistö ei ole tuntunut omalta eikä kynään tarttumiseen ole vielä ollut uskallusta. Pelkään sitä asioiden tulvaa, mikä lähtee liikkeelle, kun aloitan. Kuten ennenkin, se tulee voimalla ja vauhdilla ja saa maailmani sekaisin hetkeksi, mutta tovin päästä toivottavasti olo taas helpottaa.Ja kun se tulva on purettu, pystyn puhumaan asioista ääneen. Jaksan keskittyä lukemiseen.

Salaa hihkuen olen innoissani. Maltan tuskin odottaa, vaikka en tiedä, miten tässä käy. Jäävätkö kaikki asiat pikkuhiljaa tekemättä ja menemättä vai onnistunko ehkä jossakin niistä? Toivottavasti niin. Tarvitsisin niin positiivisia kokemuksia itseni suhteen, uusia ihmisiä ja asioita ympärilleni.

Ohi on!

Nyt on tentit saatu tehtyä! Mieliala koheni heti eikä hetkeen tarvitse ajella kahden kaupungin väliä saati kärvistellä harjoitustöiden ja lukemisen kanssa. Ensi viikolla menen kirjastoon sekä kirjakauppaan hakemaan varattuja kirjoja ja aloitan ihan muunlaisen kuin ammattikirjallisuuden lukemisen :)

Tänään mennään katsomaan stand up:a komediateatteriin ja varmaan syömään. Huomenna meille tulee joulu, kun haetaan joulukuusi ja laitetaan valot parvekkeelle. Neuvolassa oli kaikki hyvin; painonnousu on alkanut ja kaveri potki mikkiin niin paljon, että terkkaakin nauratti. Vilkas se on, ammatti-ihmisenkin mielestä.

Ajatukset voi nyt siis siirtää hyvillä mielin tuleviin juttuihin, ihan muunlaisiin. Ensi viikolla tehdään jouluruokia ja vähän valmistellaan lahjoja, käydään vakuutusyhtiössä hoitamassa ne asiat kuntoon ja selvitetään sairasloman jatko lääkärin kanssa. Jouluna vaan ollaan ja syödään hyvin ja juhlitaan raskauden puolenvälin ylittymistä.

Hurjaa, miten aika menee eteenpäin.

Insinöörin matematiikkaa

Syyskuun alkupuolelta alkaen olen ollut kotona. Toipumassa, selviämässä, lepäämässä. Matalimpien aaltojen kourissa ollessa ajattelen ja koen, että aikani on mennyt hukkaan enkä ole saanut mitään aikaiseksi. Minun ei ole ollut edes lupa saada mitään aikaiseksi, lääkäri alkuvaiheessa jo kielsi kaikenlaisen suorittamisen ja yrittämisen. Saisin tehdä vain niitä asioita, mitkä kulloinkin huvittavat ja tuntuvat hyvältä. Ihan omilla ehdoillani.

Olen silti puskenut opintoja eteenpäin. Syksy on mennyt enemmän kiukun kuin motivaation voimalla, mutta sekin on kannattanut. Huomenna lähtee käyntiin viimeinen viikko koulua lähituntien merkeissä, ikinä! Ja se tarkoittaa kolmea tenttiä. Niiden jälkeen on jäljellä enää yksi rästitentin uusinta tammikuussa sekä keväällä yksi kemian laboratoriakurssi, joka viime keväältä jäi minulta välistä työkiireiden vuoksi. Opinnäytetyö jää tehtäväksi hamaan tulevaisuuteen. En jaksanut sitä lähteä tänä syksynä työstämään, vaikka tilaustyön olisinkin saanut. Ja ensi kevät, kesä ja mahdollisesti loppuvuosikin keskitytään ihan muihin asioihin.

Insinöörit kovasti matematiikasta pitävät, joten lyhyt kooste itselleni muistiin siitä, mitä kaikkea olen syksyn aikana saanut aikaiseksi, oikeasti, opintojen suhteen:
- 14 tenttiä, joista kolme vielä jäljellä
- 44 opintopistettä
- viime vuoden rästejä kurottu kiinni 14 opintopisteen verran tämän syksyn opintojen ohella
- saadun kuuden tenttituloksen keskiarvo 4,3 (asteikolla 1-5)
- 24 harjoitustehtävää palautettavaksi (esseitä, tutkielmia, suunnittelutöitä, laskuja, laboratorioselostuksia, esityksiä, ryhmätöitä)
- 52 ajomatkaa Tampereen ja Hämeenlinnan välillä

Kahdessa ja puolessa vuodessa 224 opintopistettä kasaan.

Opiskelu töiden ohella on ollut rankkaa ja nyt, jos hakua miettisi uudelleen, miettisin useampaan kertaan. Kulkeminen kahden kaupungin välillä on ollut vaikeinta, seuraavana on ollut haaste töiden sovittamisesta opiskeluun ja parisuhteeseen. Onneksi, oi onneksi, nämä murheet ovat ihan kohta ohitse. Viikon päästä ollaan jo voiton puolella :) Ja hiljalleen opintojen eteen tehty työ ropisee kurssiarvosanoina opintorekisteriinkin, konkretisoituu ihan eri tavalla kuin tähän asti.

Minusta ehkä jossain vaiheessa tulee insinööri uuteen ammattiin. Ja ehkä pätevyyden kautta saan mieluisamman ja motivoivamman työpaikankin. Se on ainakin tavoitteena. Tämä nykyinen työ saa nyt jäädä ajatuksien pohjasakkaan, sillä en näe itseäni siellä istumassa vuoden vaihteenkaan jälkeen. Raskaus ja oma terveys menevät arvoissani ohi työn ja niiden arvojen puolesta aion reilun viikon päästä lääkärin kanssa keskustella, kun mietitään sairasloman jatkoa. Tavoitteenani on saada olla kotona äitiyslomaan saakka. Oman sydämen kuunteleminen tämän asian suhteen on päätös, jonka olen tällä viikolla itseni kanssa saanut tehtyä, silläkin uhalla että vielä moneen kertaan koen vahvaa syyllisyyttä ja huonommuutta kotona olosta.

Uudenlaista matematiikkaa... miinustamalla elämästään asioita jää jäljelle paljon, paljon enemmän. Sen puolesta liputan!

Räntäsateen päivänä

Ulkona pimenee hiljalleen. Taivaalta tippuu hiutaleita, jotka ilmassa ollessaan vaikuttavat lumelta, mutta maahan päästessään sulavat asfaltille saman tien. Mies lähti vaihtamaan autoon talvirenkaita mahdollisia aamujen liukkaita varten ja minä valmistaudun ensi viikkoon.

Ulkoisesti taidan minäkin vaikuttaa toiselta kuin sisäisesti. Kulunut viikko on mennyt ahdistuksen ja kiukuttelun parissa ja päivät, ne matelevat ennätyshitaasti. Hitaasti ensi viikon loppua ajatellen ja aivan liian nopeasti sen alkamista odotellessa. Haluaisin vain mennä peiton alle piiloon ja nukkua perjantaiaamuun. Siinä välissä olla ajattelematta ja kokematta yhtään mitään, sillä olen niin väsynyt miettimiseen ja jahkaamiseen.

Maanantaina alkanut terapia tuntui hyvältä ja 1,5 tunnin keskustelu sai minut jo monen asian suhteen miettimään. Hätkähtämään. Sitä, miten vinoon asiat ja olotila on mennyt ja sitä, miten paljon apua minä tarvitsenkaan. Terapeutin suora kysymys siitä, tarvitsenko minä mielestäni hoitoa, tuntui hölmöltä. Mitä hän sitä minulta kysyy? Lääkäreiden ja hoitajien toimesta minä täällä istun! Mutta sitten, samassa ajatuksessa jo tajusin, etteihän se ihan niin kuitenkaan mene. Omasta aloitteestani ja toiveestani minä siellä istuin ja kun lähdin vastaamaan kysymykseen yllätin itsenikin niillä perusteilla, miksi minä tarvitsen hoitoa.

En halua enää kolmatta kertaa joutua tähän jamaan. Ensimmäinen kierros meni opetellessa omaa itseä ja itsensäpuolustamista, sitä, että uskaltaa ylipäätään avata suunsa ja kertoa joukolle vieraita ihmisiä sen, mitä mieltä olen asioista ja miltä minusta tuntuu. Unohtaa järki ja avata sydän ja ottaa kaikki reaktiot, niin muiden kuin omakin, vastaan. Kohdata toiset ja itsensä. Nyt, toisella kierroksella, minun täytyy oppia ymmärtämään ajatusteni ja käyttäytymisteni syyt, jotta voisin oppia olemaan ehjempi ja hellempi ihminen itseäni kohtaan. Ja jotta osaisin sopeutua terveellä tavalla minua ympäröivään maailmaan ja sen vaatimuksiin enkä vain mennä muiden mukana heitä miellyttäen ja hyväksyntää hakien.

Terapeutti lähti keskustelemaan äitiydestä ja sivusi sitä sanaa monta kertaa. Keskustelimme vanhemmista ja lapsuudesta ja siitä, että minusta on tulossa jonkun äiti. Tietyt tunteet ja ajatukset ovat aivan selvästi nousseet pinnalla raskauden myötä, osa uusista peloistakin ja nyt, viikon verran tuota sanaa "äitiys" maistelleena tajuan, että paljon asioita on edessä työstettäväksi tämän raskauden matkan aikana. Ei kukaan ole täydellinen äiti, mutta haluan ainakin tulla vahvemmaksi, reilummaksi ja rennommaksi ihmiseksi ennen uuden ihmisen kohtaamista.

Kumma muuten, miten ajatusmaailma lähtee muuttumaan. En osaa oikein olla huolissani taloudellisesta tilanteesta, vaan luotan, että saamme ne asiat järjestymään. Enemmän huolehdin ja suren sitä, miten saisin välit omiin vanhempiini terveemmälle pohjalle, jotta saisin heistä läheiset isovanhemmat pikkuiselle. Kaipaan valtavasti omilta vanhemmiltani sitä kannattelua ja huolenpitoa, mitä pienen lapsen tulisi vanhemmiltaan saada. Haluaisin pystyä luottamaan siihen, että kun tarvitsen apua oman lapseni kanssa, vanhempani pystyisivät auttamaan minua siten, että he tukisivat minua heidän lapsenaan ja tyttärenään äitiyteen ja vanhemmuuteen kasvamisessa ja toisaalta lasta isovanhempina. Että he tajuaisivat sen, että minun roolini heidän silmissään täytyy myös tietyllä tavalla muuttua. Minä olen uuden ihmisen äiti enkä enää pelkästään heidän tyttärensä ja sitä roolia heidän täytyy oppia kunnioittamaan.

Toinen uusi asia, mikä konkretisoitui eilen, on miehen menettämisen pelko. Miten selviän, pärjään ja jaksan, jos jään yksin. Millaiseksi elämä muodostuu, jos toinen kuolee? Miten lähden liikkeelle? Raskauden kautta meidän kahden välille on rakentumassa aivan uudenlainen side ja kontakti, joka ei ikinä katoa tulevvan vanhemmuuden kautta. Miten hienolta ja samaan aikaan hieman pelottavaltakin se tuntuu!

Ensi viikko pitäisi viettää aamusta iltaan maanantaista lauantaihin koulussa. Sitä olen kiukutellut koko viikon. Motivaatio on alhaalla ja opiskelu tuntuu ihan pakkopullalta. Harjoitustyöt ja esitykset, tulevat tentit, lukujärjestys, aikataulut... tekisi mieli unohtaa koko juttu. Matkustaminen autolla toiseen kaupunkiin tuntuu rasittavalta. Jännitän miten jaksan olla luennoilla joka päivä yhdeksän tuntia, miten pahoinvoinnin kanssa siellä pärjää? Ja jos vuodot taas alkavat, miten selviän yksin kotiin? Mitä sanon ihmisille vai sanonko mitään? Miten jaksan olla tuon ajan toisten parissa, olla sosiaalinen ja ahdistumatta? Ja miten kuollut olenkaan päästessäni illalla kotiin, kun totutut päiväunetkin jää välistä?

En tiedä. Katson päivä kerrallaan ja teen sen, minkä jaksan. Jos aamulla tuntuu pahalta, jätän välistä. Tentteihin koitan päästä paikalle. Luentoja on enää 1,5 kuukauden verran ja sitten ne loppuvat. Sisu ei anna tässä vaiheessa enää lupaa antaa periksi. Tarjotusta opinnäytetyöstä jo kieltäydyin ja nyt mietin, jätänkö ensi kevään jo väliin. Valmistua ehtii myöhemminkin, mutta toisaalta sen viivästyminen raskauden takia harmittaa. Toisaalta taas, ei voisi vähempää kiinnostaa, jos kaikki vaan sujuu hyvin ja toukokuulle saakka tästä selvitään.

Isoja ja pieniä ajatuksia. Mietintöjä jaksamisesta ja jaksamattomuudesta sekä asioiden laittamisesta tärkeysjärjestykseen. Ymmärrys hitusen verran siitä, mitä on tulossa ja kova halu kasvamisesta sen suhteen. Pelkoja ja ahdistusta, mutta samalla kuitenkin hyvin paljon iloa ja onnea. Hetkittäin niin paljon, että sydän pakahtuu ja tuntuu, että leijun ilmassa.

Niin paljon maailmalla on antaa elettäväksi ja koettavaksi.

Sängyn pohjalla koulun penkillä

Olen elänyt muutaman viimeisen viikon ilman kalenteria. Kotona, seinäkalenteriin, olen laittanut ylös hoitaja- ja lääkäriajat meille kummallekin, mutta sitä varsinaista kalenteria, painavaa ja isoa, joka sisältää kaiken tarvitsemani tiedon, en ole vilkaissutkaan.

Tuntuu, että elämä ja päivät ovat olleet haahuilua. Elämistä ajassa, jota ei oikeastaan ole konkreettisella tasolla. On aivan sama, mihin aikaan herää ja milloin mitäkin tekee. Voin nukkua päivällä ja valvoa yöllä, jos siltä tuntuu. Olla liikkumatta ihmisten ilmoilla, jos ei huvita.

Pidemmän päälle tällainen elämä ei tee minulle hyvää. Aiempina elämäni pitkinä sairasjaksoina olen sen todennut. Tosin, olen aina ollut vakavasti sairaana silloin, kun tällainen mahdollisuus vapaaseen rytmiin on ollut, joten en oikeasti osaa sanoa, sopisiko elämäntapa minulle silloin, kun kaikki olisi kunnossa.

Joka tapauksessa, tänään avasin kalenterin. Aloitin ensin astumalla viime päivien aikana pelottavalta kynnykseltä tuntuneen koulujuttujen tarkastelulla netin kautta; sähköpostit, Moodlen päivitykset, koulutusohjelman sivut. Avasin kalenterin ja sieltä tentti- ja tehtävälistan. Rästitenttejä on vielä joitakin, tulevia tenttejä alkaa tipahtelemaan ensi kuussa. Harjoitustöitä alkaneille kursseille on jo joitain annettu, suurin osa vielä puuttuu. Jouluun mennessä luennot loppuvat lopullisesti ja viimeinen vuosi on aikaa opinnäytetyölle. Sitten homma on pulkassa.

Hetken verran suunnittelin poistavani kaikki työhön liittyvät merkinnät kalenterista pois sekoittamasta mieltäni ja ajatuksiani, raivaamalla sitä kautta tilaa omalle olemiselle ja opiskelulle, mutta en vielä tehnyt niin. Saatan kyllä sen tehdä, ihan vaikka piruuttanikin.

Ahdisti, syke lähti nousemaan ja kurkkua kuristi. Itketti. Takaraivoon iskeytyi heti se tuttu rytmi ja tempo "pitää-pitää-pitää-tee-tee-tee!". Mietin taas sitä, minkä ihmeen takia olen aikanaan tähän opiskeluun lähtenyt mukaan, miten ikinä saan tämän vuoren valloitettua, mistä ihmeestä löydän motivaation ja energian lähteä liikkeelle?

Nyt, tänä syksynä, tässä tilassa, tällä energialla? Kun pelkkä sähköpostin ja kalenterin avaaminen saa minut kiihdyksiin?

En voi muuta kuin ajatella vain yhtä tehtävää ja kurssia kerrallaan. Siitä on lähdettävä liikkeelle. En halua luovuttaa ja jättää kesken, tästä nykytilanteestanikaan huolimatta, sillä olen niin lähellä loppua. Tämä on lippuni motivoivaan työhön ja työpaikkaan, valoni tunnelin päässä. Taidan suosilla jättää opinnäytetyön tekemisen keväälle ja ensi syksyyn ja keskittyä nyt vain kurssien suorittamiseen, niissäkin on jo iso pala haukattavaksi ja purtavaksi.

Lisään haaluileviin päiviini ruokarytmin oheen opiskelurytmin. Aloitan pienestä ja etenen pienin askelin. Tänään ilmoittauduin kahteen uusintatenttiin, tulostin ja talletin verkosta materiaaleja ja vastasin opettajalle sähköpostiin. Se riittäköön alkulämmittelyksi.

Rikas

Päivän saldoja:

Kaksi ilmoittautunutta lisää polttareihin.
Kaksisataa rahaa takaisin Kelalta.
Viisitoista munaa kasvamassa.
Yksi kollega lisää.
Yksi annos vähemmän lääkkeitä.
Yhdeksän kurssi-ilmoittautumista.
Yksi loma-anomus.
Yksi ulkomaan työmatka peruttu.

Kaksi päivää vanhenemiseen.
Neljä päivää polttareihin.
Neljä päivää lääkäriin.
Seitsemän punktioon.
Yksitoista Helsingin konserttiin.
Kaksitoista siskon häihin.
Neljätoista päivää koulun alkuun.
Kaksikymmentäyksi jännittämiseen.

Ei koskaan aiemmin ole ollut tällaista uusien alkujen ryysistä, kokemuksien kasautumaa.

Potkuja persuuksiin!

Kun on potkimisen makuun päästy, niin potkitaan asioita vielä vähän enemmän eteenpäin :)

TO DO -lista tälle viikolle:

- ensimmäinen johtoryhmäpalaveri, missä ikinä olen ollut mukana
- järjestelmäkoulutuksia töissä asiakkaan sekä konsernin systeemeihin
- aika magneettikuviin saatu tänään postissa
- jonka vuoksi huomenna pitää soittaa ja pyytää uusi lähete, jonka kanssa marssin yksityiselle kuviin asian nopeuttamiseksi, jos se vaan onnistuu
- samalla pitää kysyä röntgenin tuloksia ja aikaa neurologille jatkotoimenpiteiden miettimiseksi
- huomenaamulla verikoe
- mikä tarkoittaa puhelinsoittoa klinikalle kahden kuukauden tauon jälkeen seuraavana päivänä
- minkä yhteydessä pitää kysyä syksyn IVF:n aikataulua, kun ei siitä ole mitään tietoa vielä tullut
- viikonlopun koulujuttuja varten harjoitustyö esityksineen pitää tehdä ennen lauantaita
- muut työt palautettiin tänään :)
- ensi viikon maailmanlopputenttiin lukeminen pitää aloittaa viimeistään torstaina
- työhakemus tehty ansioluetteloineen tänään
- ja se lähtee vastaanottajalleen huomenna :)
- tavoitteena on ylityövapaita vastaan saada vapaata viikko toukokuulle ja mahdollisesti sopia jo kesälomakin tämän viikon aikana, jotta päästään suunnittelemaan :)
- pitää muistaa ostaa samppanjaa perjantaiksi, kun puoliso saa allekirjoitettua elämänsä ensimmäisen vakituisen työsopimuksen :)

Niin paljon isoja ja pieniä asioita, mistä voi olla iloinen :)

Viikolla 12

On tarkoitus pitää talvilomaa. Ihan ansaittua, luvallista, sallittua poissaoloa työstä, jonka suhteen ei pitäisi olla mitään selittelemistä. Näin sunnuntaina, alkavan viikon ja alkavan loman kynnyksellä, en koe kuitenkaan olevani erityisemmin lomalla. Mieli on kovin täynnä, väsymys painaa ja jännityksen mukanaantuoma ja eteenpäin potkiva stressi pitää otteessaan tiukasti.

50 kilometrin päästä on varattu alkuviikoksi mökki, jossa saa sytyttää takan, paistaa sisällä makkaraa, juosta hangessa ja jäällä yllinkyllin kilpaa koiran kanssa, pilkkiä, tehdä puutöitä, lämmittää rantasaunan puilla, hakata puoliksijäätynyttä avantoa auki ja vierailla ulkovessassa, lennättää lennokkeja ja koittaa hiihtämistä. Voi jestas, miten kivalta ja hyvältä se kuulostaakaan! Loppuviikon ohjelmaan kuuluu koulua toisessa kaupungissa kahtena päivänä, mahdollisesti pulkkamäkipäivä syömisine ja juomisine kipeitä pyllyjä parannellen tuttavien kanssa ja ruuanlaittoa.

En silti ole kovin innostunut, vaikka syytä olisi. Haluaisin heittäytyä hetkeksi, luvan ja sallimuksen tukemana, ihan eri maailmaan, mielentilaan ja tunnelmaan, onhan sentään loma! Se ei vain valitettavasti onnistu, minusta riippumattomista asioista.

Minun täytyy tehdä etänä töitä, sillä kuluneella viikolla möyhittiin työpaikalla asioita vielä enemmän uusiksi. Toimitusjohtaja laitettiin kotiin ja ensi viikolla tulevat Ruotsista ihmiset määrittelemään meille uuden väliaikaisen johtoryhmän ja muille toimihenkilöille uudet vastuut. Täytyy lähettää selityksiä ja selvityksiä lahden toiselle puolelle, pitää puhelinpalaveria ja ainakin yhtenä päivänä mennä töihin. Jännittää, pelottaa, kiinnostaa ja samalla haluaisin juosta lujaa ja täysillä huutaen karkuun, heittää hanskat tiskiin ja jäädä kotiin.

Piti pyytää erikseen lupa jo aiemmin sovitulle lomalle, selittää loman merkitystä ja suostua kompromisseihin töiden tekemisestä loman aikanakin.

Ensi viikolla menen myös magneettikuvauksiin. Se on hyvä asia, vaikka samalla onkin kamalaa. Jännitystä ja pelkoa ei auttanut eilen katsottu dokumentti olkapääleikkauksesta eikä kuluvan viikon aikana pahentunut kipu ja oireilu. Olen ihan varma, että lopulta päädytään leikkaukseen ja uskon, että niitä leikkauksia tulee todennäköisesti kaksin kappalein sekä niskaan että olkapäähän.

Sitä saa mitä tilaa, mutta miksi siltikin asiat menevät liian kovaa ja liikaa yli? Miksei kohtuullisuutta enää ole vaan on olemassa vain joko-tai. Kun kaipasin haasteellista työtä ja uusia asioita tehtäväksi, sain sitä, mutta ilman rajoja ja vastuunkasvun loppumista. Kun kaipasin apua kipuihin ja oireisiin, sain sitäkin, mutta sillä tiedolla ja toteamuksella että rikki on ja pysyy. Kun kaipasin myöhässä ollutta kiertoa, raskausoireita, sain senkin, mutta ymmärryksellä siitä, että kyseessä ei ollut raskautuminen vaan kropan toimivuuden heikentyminen ja mahdollisuuksien huonontuminen entisestään. Kun halusin loman ja lomalle tekemistä, sain senkin, tosin erilaisena kuin kuvittelin.

Jos haluankin päättäväisesti mennä töihin, tehdä työni hyvin, olla rakentava ja korjata asiat kuntoon, pistetäänkö minutkin pihalle?

Jos alkaisin haluamaan kaaosta, paniikkia, stressiä, masennusta, surua, itkua ja ahdistusta, saisinko nekin, mutta käänteisinä?

Kierrossa

Ikkunalasia vasten rakentuu hiutaleista seinämä. Sateiden kerrokset erottuvat kuin puun vuosirenkaat tai kallioseinämän kerrostumat. Jossain välissä on aurinko paistanut, hetken verran lämmittänyt päällimmäisiä, saaneet ne sulamaan ja muodostamaan kiinteämmän verkon kylmän viiman puhaltaessa lämmön pois. Uutta kerrosta jaksaa taas kannatella, alempia tukea.

Päivät ovat hiljaisia. Asioita tapahtuu, liikkeitä tehdään. Tulee etenemisiä ja pysähdyksiä, hetkiä ja loputtomalta tuntuvia taukoja. Hiljaisuutta, ääntä, naurua, itkua. Käsi on väsynyt kirjoittamisesta, sormia säkenöi, ajatukset pöyhivät asioita, joita on useiden päivien ajan päähän väkisin istutettu kasvamaan. Nyt, kun istutuksen vaikutus on todettu ja enää odotetaan tuomiota onnistumisesta, saavat asiat vapaasti liikkua, ottaa tilansa ja aikansa ja hakea paikkansa muiden joukosta. Herättää uusia ajatuksia, vapaasti ja onnellisesti kasvaneita.

Uusi viikko alkoi huolimattomasti. Olkoon, menköön, sallittakoon nämä mokat. Nauroin ja hermostuksissani pureskelin kynnen poikki. Aion kuitenkin olla itselleni armollinen, kirvelevästä kivusta huolimatta.

Armollisuus. Se on se sana, jota olen alkanut pyöritellä mielessäni. Maistella suussani. Hakea vaihtoehtoja, mahdollisuuksia, perusteluja omille esteilleni ja niiden rakentamiselle. Onko se anteeksiantamista, luovuttamista, unohtamista? Ehkä näkökulman vaihdon arvoista, kyseenalaistamista, itsensä voittamista. Varmasti lekkeriksi lyömistä, itkua ja naurua, epätoivoa ja epävarmuutta, kevenneitä hartioita, kivun lieventymistä. Armollisuus. Hiutaleiden hidasta alaslaskua kiinteälle alustalle, jolloin vasta voi todeta sen, laskeutuiko kiinteälle ja kantavalle maalle vai onko edessä pakollinen sulaminen. Sen vastaanottamista, sopeutumista ja hyväksymistä, mitä ikinä eteen tuleekin.

Katoaminen, sulautuminen, olomuodon vaihto, muuttuminen joksikin muuksi. Ja sitä kautta uuden elämän aloittaminen. Sillä kuten vesi kiertää kehää ja muuttaa muotoaan olosuhteiden mukaan, niin minäkin teen. Osa minusta hivenen aina kärsii ja osa jää matkan varrelle. Matka kuitenkin jatkuu, eheytymistä tapahtuu, toivoa on.

Pohjavesiä etsien

Tiesitkö, että
kaupunki on aavikko
uomistaan kuollut
halkeamista rikas
menetyksiä täynnä.

Onnistumisesta

Napsahti nelonen ja vitonen.
Nauratti.
Kun ei tehnyt edes tiukkaa.

Kyllä minusta johonkin vielä on.

Voimaantumista luopumisesta

Olen viime aikoina miettinyt paljon luovuttamista. Äkkiseltään ja ensimmäisellä mielleyhtymällä sana luovuttaminen herättää mieleen yhteyden heikkouteen, pelkuruuteen, vetäytymiseen ja surkeaan oloon. Jos minä luovutan, olen epäonnistunut. En ole pystynyt viemään aloittamaani asiaa loppuun saakka. Tai vieläkin pahempaa, en usko niihin asioihin, mitä lähdin tekemään. Ehkä olen tuuliviiri, ehkä puhun ja lupaan enemmän kuin mihin oikeasti kykenen, uskon ja edes haluan yltää. Ehkä vaadin toisilta liikaa enkä pysty olemaan edes esimerkkinä muille, jos luovutan.

Kun googletan sanan luovuttaa, vastaa wikipedia siihen määrittelemällä sen
1. antaa jotakin jonkun hallintaan
2. antaa periksi

Sanalle luopua löytyy jo enemmän, englanninkielen kautta.
1. to abandon, relinguish -> hylätä, jättää heitteille, alistua, väistyä
2. to abdicate -> luopua vallasta/kruunusta
3. to despair of -> luopua toivosta jonkun suhteen

Mielessä pyörii vahvasti kirjakaupan pokkarihyllyssä nähdyn kirjan nimi: Saat sen mistä luovut.

Olen tilassa ja tilanteessa, jossa on tehtävä ratkaisuja. Isoja sellaisia.

Olen jo päättänyt ottaa taukoa hoitojen suhteen, koska henkisesti en niitä juuri nyt jaksa. Tämän asian suhteen ei kyseessä ole periksiantaminen, kaikista vähiten sitä. Enemmänkin painottaisin tulkintaa käsitteelle väistyminen. Väistyminen tarkoittaa tilan antamista muille ja itselle, jonon hännille jäämistä ja tietoisuutta siitä, että kukaan ei hengitä niskassa vaan saan edetä tielläni juuri sitä nopeutta ja siihen suuntaan mihin haluan.

Olen kuluvan syksyn aikana käynyt kamppailua oman syyllisyyteni kanssa liittyen opiskeluihin. Olin jo melkein luovuttanut ja päättänyt laittaa hanskat tiskiin. Kaikki muut asiat tuntuivat menevän opintojen ohitse ja muiden suoraan tai välillisesti viestimä mantra töiden ja opintojen yhteensovittamisen mahdottomuudesta oli minuun jo alkanut juurtua. Nyt, muusta elämästä hetken taukoa ottaneena ja opintoihin keskittyneenä, muiden opiskelukavereiden kanssa asiasta keskustelleena, en aio tästä asiasta luopua. Olen lähtenyt rakentamaan itselleni tulevaisuutta ja opinnot sekä valmistuminen, vaikka kuinka kaukana se olisikin, on minulle oma henkilökohtainen toivonpilkahdus. Se on minun omaa aikaani, ihan oma juttu, mikä sisältää toivon mielenkiintoisesta työstä ja siitä että pääsisin tekemään asioita, joiden kautta voin oikeasti vaikuttaa ympäröivään maailmaan ja sen selviytymiseen.



Olen päättänyt kuluvan syksyn ja erityisesti viime viikkojen tapahtumien kautta sen, että nyt on opeteltava sanomaan ei ja pitämään puolensa. Nyt puhun enimmäkseen työasioista. Työmäärän vyöryminen ei lopu vaan se on kuin lumipallo, joka pyörimisen aloitettuaan kasvaa ja kasvaa kokoa lisää. Aion puhua suoraan ja antaa palautetta ja hokea muille ääneen omaa suoriutumattomuuttani silläkin uhalla, että romahdan uudelleen tai että saan potkut. Silläkin uhalla, että jätän työnantajani "heitteille", kuten itse asian koen. Olen jo luopunut toivosta sen suhteen, että esimieheni järjestelisi asiat kuntoon, tai että hän jollain tapaa konkreettisesti reagoisi pyyntöihini. Kovempia konsteja tarvitaan, joten aion luopua omista sisäisistä tavoitteistani ja loppumattomasta kunnianhimostani, joka ajaa minut tässä tilanteessa pian loppuun. Luovun liiasta yrittämisestä ja opettelen tunnistamaan normaalin tekemisen määrän, normaalin vaativuuden mittarit, saada normaalin työn ja sitä kautta normaalin elämän. Jos se tarkoittaa sitä, että osa asioista minulta otetaan pois, aion niistä silloin luopua. Aion luovuttaa työtilanteen hallinnan takaisin sinne, missä sen pitäisi ollakin. En halua menettää voimiani, jaksamistani ja mielenterveyttäni yhden pahaisen firman takia.

Enne kaikkea aion luopua sanoista täytyy, pitää, on pakko. Niiden tilalle alan viljelemään sanoja haluan, tahdon, pidän, vaadin sekä sen vaikean ja mahdottomalta tuntuvan sanan ei.

Nyt on hiottu taistelusuunnitelmaa opintojen eteenpäin viemiselle ja kalenterista on työjutut raivattu tuntien tilalta pois. Tekemättä jääneet tentit on aikataulutettu keväälle, keskelle työviikkoa ja työpäivää. Huomenna aloitan oman uuden toimintani töissä ja pidän puoleni jatkossa paremmin. Olen yhtä ehdoton kuin minua kohtaan ollaan. Unohdan jouluhössötyksen, ruuanlaiton stressin ja lahjojen hankinnan; luovun siitä kaikesta ja menen hankien keskelle valmisruokalaatikoiden ja rakkaani kanssa muutaman kynttilän valoon. Jos kuusta tulee ikävä, niitä löytyy pihapiiristä kymmeniä. Luovun joulusta saadakseni sen eheämpänä takaisin. En jaksa yhtään stressata siitä.

Toivon, että saan sen, mistä luovun. Aion ainakin yrittää niin pitkälle ja niin kauan kuin vain jaksan, en halua sen suhteen luovuttaa. Suuntaan kunnianhimoni uusiin suuntiin. Virheelliset ajatukset ja toimintatavat haihduttamalla saa imettyä tilalle uusia ja parempia, sulkemalla ovia avautuu uusia. Niinhän kaikki kasvitkin toimivat varmistaakseen veden ja ravinteiden saannin; sääntelemällä huokosiaan ja haihdutuksen määrää saa kasvien sisäinen koheesiovoima tilaa uudelle vedelle ja ravinteille. Ilman haihtumista ja haihduttamista ei uudelle ole sijaa eikä elämä jatku.



Saa sen, mistä luopuu.

It´s Friday

Perjantai. Vihdoin ja viimein perjantai!

Takana on hirmuinen viikko. Totaalinen itsensälikoonlaittamisen kokemus, mistä selvittiin hengissä, paremmin kuin odotin ja lisäksi sain kiitoksia ja kehuja tahoilta, joilta sitä salaa toivoin mutta en oikeastaan uskaltanut edes ajatella olevan mahdollista.

Takana ovat hirmuiset pari kuukautta. Nyt se todella huomaa. Olen väsynyt ja nukkumisongelmat ovat alkaneet muodostua jokaöisiksi. Alkuviikon rutistuksen myötä flunssa iski päälle, puhtaasta stressistä. Silti olen sitkeästi ollut töissä, osallistunut koulutukseen ja nyt, perjantai-iltana seitsemän aikaan, olen kotona kynttilöiden ja lasillisen punaviiniä kanssa. Ihan kohta saan puolisonkin kotiin ja kainaloon <3

Koulu on jäänyt sivuun ja siellä se nyt saa hetken pysyä. Töissä aikataulu hiukan helpottaa, kun suurimmat tulipalot on saatu sammutettua. Loput kytemiset tamppaan muutamien seuraavien kuukausien aikana sammuksiin. Siitä selviän leikiten, kun tähänkin asti selvisin.

Klinikalle on tänään, vihdosta viimein, uskallettu soittaa. Kerrankin sain ensimmäisellä kerralla hoitajan kiinni ja kerrankin hän oli ystävällinen ja halukas keskustelemaan. Olen lykännyt ja lykännyt soittoa, sillä tunteet ovat heilahdelleet laidasta toiseen ja päätöksen tekeminen on ollut vaikeaa. Se on tehnyt niin kovin kipeää. Tänään kuitenkin, soitin ja päätin että kysyn ja teen päätöksen tunteeni, sydämeni ja vaistoni perusteella.

Ja hyvinhän se meni. Olo on nyt kevyempi, helpottuneempi, vapautuneempi ja jotenkin, kasvoilla on hymyä enemmän kuin aiemmin. Hengittäminen on helpompaa. Meillä otetaan nyt erätauko aikatauluista, lääkkeistä, mittaamisista ja ajoittamisista ja palataan hoitojen pariin joskus loppukeväästä, jos siltä vielä silloinkaan tuntuu.

Kaksistaan suunnitellaan karkaamista jouluksi erämökkiin Lappiin kynttilävalon ja puukamiinan lämpöön. Toisena vaihtoehtona on reissu johonkin Euroopan kaupunkiin, jossa ei olla vielä käyty. Hiljennetään vauhtia, keskitytään toisiimme ja kivoihin asioihin, ollaan lähellä ja läsnä, hiljaa, vaatimattomasti ja täysillä. Antaa isojen asioiden hetken olla sivussa pienten jyrätessä niiden ylitse.

Olkoon loppuvuosi yhtä perjantaita, alkavan viikonlopun ja levon sekä palautumisen aikaa.

Vauhdissa ja varikolla

Maailman huonoimpana aamuvirkkuna ihmisenä olen tällä viikolla herännyt jo viiden tai kuuden aikaan. En luonnostani, sillä vapaapäivänä nousen sängystä hyvässä lykyssä ylös vasta kahdentoista aikaan. Olen mennyt aikaisin töihin ja lähtenyt sieltä myöhään. Aamulla ehdin näkemään hiukan valon häivähdystä, illalla on jo pimeää, kun astun sisätiloista ulos. Pidän siitä, että bussin ikkunoihin heijastuu rinnakkaismaailman kuvia; kasvoja, liikkeitä, värisävyjä ja tummien pisaroiden mosaiikkia. Se lohduttaa.

Menen ja teen, kävelen ja juoksen, pysähdyn, kirjoitan, torkun. Maailma on yhtä lukujärjestystä. Arkipäivien lukumäärä ja vuorokauden tunnit eivät enää riitä, sillä kotiin päästyäni nukahdan ruokalautasen jälkeen. Tekeminen jatkuu jo viikonlopullekin.

Myllerryksen ja vauhdin keskellä olen jaksanut varsin hyvin. Kiire ja hektisyys ovat minulle hyvä asia, kunhan ne loppuvat aikanaan eivätkä jää jatkuvana päälle. Kun tekemisen määrä on jo näin suuri, huomaan laativani suunnitelmia päivien ja viikkojen ohella jo kuukausitasolle. Organisoin ja organisoidun, jotta saan varmistettua itselleni sen, että asiat hoituvat ja pääkoppani kaiken kestää.

Olen opetellut uusia konsteja ja työkaluja. Työssä, kahden päällikköroolin vastuussa, aikataulutan, delegoin ja vaadin. Opiskeluissa olen joutunut joustamaan ja se on oma kaivoon heittämäni kirves tällä hetkellä. Asia, josta en halua joutua antamaan periksi, asia, joka aikatauluttaa viikonloppuni. Iltaisin en enää nimittäin ehdi enkä jaksa. Minun on opittava alentamaan sisäisten rajojeni korkeutta ja laatuvaatimusteni jyrkkyyttä, sillä muuten kulutan itseni loppuun. Käyn sisäistä taistoa siitä, miten pystyn yhtä aikaa kasvamaan alani ammattilaiseksi sekä työssä että opinnoissa.

Kaiken tämä keskellä elää myös pieni tyttö, joka haaveilee äitiydestä. Siitä suuresta elämän tarkoituksesta, joka saa itsetunnon kasvamaan kokonaiseksi ja naiseuden tuntumaan todelta. Samassa suhteessa kuin työ ja opiskelu mieltäni ja aikaani vievät, etenee myös tämä asia. Siihenkin olen lisää työkaluja hankkinut.

On aloitettu ruokavalion kohennus ja alettu liikkumaan säännöllisesti. Vaikka inseminaatiota ei tässä kierrossa tehdäkään (viikonloppu sotkee suunnitelmat), on muut lääkitykset ja piikitykset hyödynnetty. Ovulaatio tapahtuu kolmatta kertaa peräkkäin oikealta ja toimivalta puolelta, joten kaikki konstit on syytä huomioida. Samalla, kun lääkityksellä kroppaa autetaan, popsin foolihappoa ja vitamiinilisiä ja vahdin ruokavalioni perään. Ultrassa kaikki oli alkuviikosta hyvin, paremmin kuin viime kerralla, ja lääkäri oli asiallinen. Verikokeissa on käyty ja hoitosuunnitelma eteenpäin keskusteltu. Tämä on viimeinen yritys ennen hoitojen aloitusta tammikuussa olevaan koeputkihedelmöitykseen ja olosuhteiden puolesta kaikki näyttää hyvältä.

Olen ollut ihmeissäni siitä, miten hyvin olen kaiken tämän keskellä jaksanut. Vaikka univelkaa on kertynyt ja hommia on jäänyt tekemättä. Tunnin verran siirtyminen kesään kohti kai sekin vaikuttaa.

Viikonlopun onnellisuus pitää sisällään hyvän omantunnon työteliäästä viikosta selviytymisestä, opintoihin keskittymisestä, kotona olosta, pitkistä yöunista ja oman rakkaan läheisyydestä. Koti on näiden formulakisojen varikko. Kotona on niin hyvä olla.