Lomalla

Tämä viikko ollaan mökillä. Sopivan kaukana, mutta silti lähellä. Ei omassa, mutta ei se haittaa. Pääasia on, että saa olla luonnossa ja hiljaisuuden keskellä.

Ensimmäinen päivä meni lumitöissä. Minäkin hieman osallistuin. 

Polut ja raput ovat hautautuneet lumen alle, avanto täytyy kaivaa uudelleen auki.

Aurinko. Lumi. 

Silmät avautuvat ihan uudella tavalla

metsässä, luonnon keskellä.

Luonto täynnä pieniä timantteja.

Vielä ei ole testattu ulkokatosta makkaran ja lettujen teossa.

Viikonloppuna kokeillaan.

Nyt syödään hernekeittoa ja pannukakkuja

sekä paistetaan takassa makkaraa.

Koiran vapaus. Elämä ilman remmejä ja valjaita.

Oi onnea ja sitä hännän heilutuksen ja tohinan määrää!

Pitkästä aikaa lennättämässä.

Isosta miehestä kuoriutuu esiin

se pieni poika.

Menneiden aikojen havinaa

Hoikalla, peilityynen järven rannalla vuosia ja vuosia sitten.

Uintireissulla.

Pielinen ja Koli.

Keskiaikaisen linnan puutarhan lampi.

Löysin, kokeilin ja ihastuin. Jokin vanhanajan henki, tunnelma ja säväys näihin kuviin vaan tulee kivojen muistojen ohella :)

Hermeneuttisia liaaneja

Päivät kiertyvät hitaasti ja uneliaasti. Kaivaudun ylös piilostani valon ollessa jo korkeimmillaan. Tassuttelen asunnossa hiljaksiin, kuuntelen seinien takaisia ääniä, yläkerran koiran kynsien rapinaa, tuhinaa oven suusta. Ikkunasta tervehtii huurainen lähimetsä; paksuun turkkiin pukeutuneet puut, piiloon kyyristyneet metsänvartijat.



En kovin paljon puhu tai tee. Keitän kahvia ja oion syömisissäni. Rakentelen pesiä sängyn nurkkaan, sohvan koloon ja pinoja kirjahyllyyn. Haen mukavuutta ja lohtua verkkavaatteista ja villasukkien kerroksista. Ja vaikka ulkona on kaunista,

niin puhdasta ja hengitettävää että minullakin on seinien sisäpuolella helpompi olla, kevyempi kantaa,

odotan silti malttamattomana sitä sinistä hetkeä, jolloin hämäryys juuri saa taitettua kirkkauden ja maailma ympärilläni on maagisimmillaan. Se on hetki, jonka aikana haluaisin kuolla, se on näkymä luontoon ja maisema sielussani, jonka haluaisin viimeisenä muistonani ottaa mukaani.



Illalla, kun olo on hieman levollisempi ja silmät auki enemmän, sytytän kynttilöitä. Niillä on oma paikkansa, asettelen ne muuriksi ympärilleni, suojaksi seinien ulkopuolista vastaan, lohduksi syvälle pimeydelle. Sillä

puhtaassa pimeässä, tunnelin suuaukolta sisäänpäin katsoessa, yöllistä merta tervehtiessä, pelkään sieluni sirpaleiksi.

Kajastuksella, elävällä liekillä ja pienillä valonpisteillä siellä täällä, selviän.

Parodoksien maailma. Kaipaan hämäryyteen ja pimeyteen ja samalla kavahdan sitä. Tunnen lohtua, sympatiaa ja helpostusta saadessani olla yksin ja eläessäni omassa pesässäni, omassa maailmassani. Silti jollain lailla kaipaan muualle, haaveilen toisenlaisesta minästä ja ikävöin ihmisiä. Koen vastustusta, lujaa sisäistä kapinaa, töihinpaluuta kohti; silti jo hiljaa ja varovasti sitä suunnittelen. Olen väsynyt miettimään ja analysoimaan itseäni ja ajatuksiani, tekojeni motiiveja ja syitä sekä seurauksia. Alibeja ja tekosyitä, moraalin oikeutusta ja oikeellisuutta, hyvää ja pahaa, oikeaa ja väärää. Ja siltikin, kirjoitan, luen viisaiden ajatuksia, pohdin ja pohdittuani janoan lisää.

Ehkä päiväni nyt ovat minuuteni parhaimmillaan. Ehkä minun polkuni ja tapani edetä on hiljalleen kiertymistä, turvapaikkojen ja hengittämisen hetkien rakentamista. Suuressa syyllistämisen puuhkassani siitä, että olen taas tässä tilanteessa ja pisteessä, olen alkanut ajatella että ehkä elämä on kuin uudelleen rakentuva kehä, jossa lähdetään liikkeelle jostakin aluksi määritellystä kohdasta, tullaan jossain vaiheessa samaan kohtaan takaisin ja huomataan se. Ja vaikka olenkin taas pisteessä A, olen siinä erilaisena kuin edellisellä kerralla. Eri tasolla, eri kierroksella, eri kerroksessa, muuttuneena ja kasvaneena ihmisenä. Ja kun oikein pinnistän ja jaksan miettiä syvemmälle, huomaan että syyni perillepääsyyni ja uuteen alkuun alkamiseen ovat muut kuin viimeksi.

Haluaisin olla kuin puu, joka kasvaa kohtisuoraan, ylväästi, valoa ja ravinteita tavoitellen, sopusoinnussa muun metsän kanssa. Kaivaen juurensa syvälle ja tukevasti muhevaan multaan, sallien lintujen rakentaa pesänsä oksilleen. Humisten tuulten ohjaamana metsän osana, havistellen lehtiään ilosta, paukutellen runkoaan pakkasilla tai silloin kuin paukuteltavaa on.

Ehkä minun osani on olla kuin liaani tai muratti, joka oman osansa täyttääkseen tarvitsee tukea siitä puusta, jonka kumppaniksi on alkanut. Ja joka oman elämänsä mahdollistaakseen, kukoistaakseen, selviytyäkseen, ei voi kasvaa suoraan ja nopeasti, vaan kiertyen. Kierros kierrokselta, aina samaan kohtaan uudelleen kasvamalla, hiukan korkeammalla maasta joka kerta. Ehkä tavoittelen ja kuvittelen liikoja, olen itselleni pahin tuomari. Järkähtämätön armottomuudessaan.



Minä haluaisin oppia pysähtymään, sillä tiedän, että olen jo perillä.

Voimaantumista luopumisesta

Olen viime aikoina miettinyt paljon luovuttamista. Äkkiseltään ja ensimmäisellä mielleyhtymällä sana luovuttaminen herättää mieleen yhteyden heikkouteen, pelkuruuteen, vetäytymiseen ja surkeaan oloon. Jos minä luovutan, olen epäonnistunut. En ole pystynyt viemään aloittamaani asiaa loppuun saakka. Tai vieläkin pahempaa, en usko niihin asioihin, mitä lähdin tekemään. Ehkä olen tuuliviiri, ehkä puhun ja lupaan enemmän kuin mihin oikeasti kykenen, uskon ja edes haluan yltää. Ehkä vaadin toisilta liikaa enkä pysty olemaan edes esimerkkinä muille, jos luovutan.

Kun googletan sanan luovuttaa, vastaa wikipedia siihen määrittelemällä sen
1. antaa jotakin jonkun hallintaan
2. antaa periksi

Sanalle luopua löytyy jo enemmän, englanninkielen kautta.
1. to abandon, relinguish -> hylätä, jättää heitteille, alistua, väistyä
2. to abdicate -> luopua vallasta/kruunusta
3. to despair of -> luopua toivosta jonkun suhteen

Mielessä pyörii vahvasti kirjakaupan pokkarihyllyssä nähdyn kirjan nimi: Saat sen mistä luovut.

Olen tilassa ja tilanteessa, jossa on tehtävä ratkaisuja. Isoja sellaisia.

Olen jo päättänyt ottaa taukoa hoitojen suhteen, koska henkisesti en niitä juuri nyt jaksa. Tämän asian suhteen ei kyseessä ole periksiantaminen, kaikista vähiten sitä. Enemmänkin painottaisin tulkintaa käsitteelle väistyminen. Väistyminen tarkoittaa tilan antamista muille ja itselle, jonon hännille jäämistä ja tietoisuutta siitä, että kukaan ei hengitä niskassa vaan saan edetä tielläni juuri sitä nopeutta ja siihen suuntaan mihin haluan.

Olen kuluvan syksyn aikana käynyt kamppailua oman syyllisyyteni kanssa liittyen opiskeluihin. Olin jo melkein luovuttanut ja päättänyt laittaa hanskat tiskiin. Kaikki muut asiat tuntuivat menevän opintojen ohitse ja muiden suoraan tai välillisesti viestimä mantra töiden ja opintojen yhteensovittamisen mahdottomuudesta oli minuun jo alkanut juurtua. Nyt, muusta elämästä hetken taukoa ottaneena ja opintoihin keskittyneenä, muiden opiskelukavereiden kanssa asiasta keskustelleena, en aio tästä asiasta luopua. Olen lähtenyt rakentamaan itselleni tulevaisuutta ja opinnot sekä valmistuminen, vaikka kuinka kaukana se olisikin, on minulle oma henkilökohtainen toivonpilkahdus. Se on minun omaa aikaani, ihan oma juttu, mikä sisältää toivon mielenkiintoisesta työstä ja siitä että pääsisin tekemään asioita, joiden kautta voin oikeasti vaikuttaa ympäröivään maailmaan ja sen selviytymiseen.



Olen päättänyt kuluvan syksyn ja erityisesti viime viikkojen tapahtumien kautta sen, että nyt on opeteltava sanomaan ei ja pitämään puolensa. Nyt puhun enimmäkseen työasioista. Työmäärän vyöryminen ei lopu vaan se on kuin lumipallo, joka pyörimisen aloitettuaan kasvaa ja kasvaa kokoa lisää. Aion puhua suoraan ja antaa palautetta ja hokea muille ääneen omaa suoriutumattomuuttani silläkin uhalla, että romahdan uudelleen tai että saan potkut. Silläkin uhalla, että jätän työnantajani "heitteille", kuten itse asian koen. Olen jo luopunut toivosta sen suhteen, että esimieheni järjestelisi asiat kuntoon, tai että hän jollain tapaa konkreettisesti reagoisi pyyntöihini. Kovempia konsteja tarvitaan, joten aion luopua omista sisäisistä tavoitteistani ja loppumattomasta kunnianhimostani, joka ajaa minut tässä tilanteessa pian loppuun. Luovun liiasta yrittämisestä ja opettelen tunnistamaan normaalin tekemisen määrän, normaalin vaativuuden mittarit, saada normaalin työn ja sitä kautta normaalin elämän. Jos se tarkoittaa sitä, että osa asioista minulta otetaan pois, aion niistä silloin luopua. Aion luovuttaa työtilanteen hallinnan takaisin sinne, missä sen pitäisi ollakin. En halua menettää voimiani, jaksamistani ja mielenterveyttäni yhden pahaisen firman takia.

Enne kaikkea aion luopua sanoista täytyy, pitää, on pakko. Niiden tilalle alan viljelemään sanoja haluan, tahdon, pidän, vaadin sekä sen vaikean ja mahdottomalta tuntuvan sanan ei.

Nyt on hiottu taistelusuunnitelmaa opintojen eteenpäin viemiselle ja kalenterista on työjutut raivattu tuntien tilalta pois. Tekemättä jääneet tentit on aikataulutettu keväälle, keskelle työviikkoa ja työpäivää. Huomenna aloitan oman uuden toimintani töissä ja pidän puoleni jatkossa paremmin. Olen yhtä ehdoton kuin minua kohtaan ollaan. Unohdan jouluhössötyksen, ruuanlaiton stressin ja lahjojen hankinnan; luovun siitä kaikesta ja menen hankien keskelle valmisruokalaatikoiden ja rakkaani kanssa muutaman kynttilän valoon. Jos kuusta tulee ikävä, niitä löytyy pihapiiristä kymmeniä. Luovun joulusta saadakseni sen eheämpänä takaisin. En jaksa yhtään stressata siitä.

Toivon, että saan sen, mistä luovun. Aion ainakin yrittää niin pitkälle ja niin kauan kuin vain jaksan, en halua sen suhteen luovuttaa. Suuntaan kunnianhimoni uusiin suuntiin. Virheelliset ajatukset ja toimintatavat haihduttamalla saa imettyä tilalle uusia ja parempia, sulkemalla ovia avautuu uusia. Niinhän kaikki kasvitkin toimivat varmistaakseen veden ja ravinteiden saannin; sääntelemällä huokosiaan ja haihdutuksen määrää saa kasvien sisäinen koheesiovoima tilaa uudelle vedelle ja ravinteille. Ilman haihtumista ja haihduttamista ei uudelle ole sijaa eikä elämä jatku.



Saa sen, mistä luopuu.

Kasvun paikalla

Sielun herkässä tilassa jaksan,
kun voimani johdatan yhteen.
Löydän vahvuuden heikkouden kautta,
murtumat lujitan toisiinsa kiinni,
tuen vahvuuksillani rungon
ja niputan kokemani, oppimani, kuin lyhteen.

Ja uljaasti, ylpeänä elän
kohtaan haasteen toiseensa jälkeen.
Vähän taivun, ehkä vaivun,
mutta nousen sieltä sisulla ylämäkeen.
Yli myrskyn käy toivon lautta.

Ja sen kaiken koettelevan kanssa
elän elämääni eteenpäin.
Heijaan tuulen mukana ja vastaan,
lumen painaessa piiloudun turvaan,
uusiudun paljastumisten kautta.

Otan ajasta ja elämästä kopin,
hyppään kyytiin ja heittäydyn mukaan,
ulotan juureni syvälle multaan.

Kiertymällä vahvistun.

*********************************
Runotorstai.

20 000 + 2

Hieno ja mahdottoman suurelta tuntuva luku on mennyt rikki kävijälaskurissa, samoin on lokakuun alussa pyörähtänyt tämän blogin kolmas vuosi käyntiin. Ei ehkä merkittävä määrä yleisesti, minulle se kuitenkin on paljon. Kun kirjoitan pääasiassa itselleni, ajatuksiani selventämään, on ollut mukavaa huomata, että omassa päässä pyörivät asiat ovat liikuttaneet myös muita.

Kiitos kaikille lukijoille ja erityiskiitos niille, jotka ovat käynnistään kommentoineet ja laittaneet viestiä kaikujen laatikkoon! Vertaistuen merkitystä vähiten unohtamatta!

Syksyn viimassa, Suurten Lukujen kunniaksi, tuulahdus Kreikan mantereelta; taskurapujen, murattien päällystämän ja rikkilähteistä huumaavan tuoksun täyttämästä maailmasta.

Rannalla

Maailman kaunein runo, joka on kulkenut mukanani jo vuosien ajan ja jonka mukana lähetän ajatuksen. Toiveen.


Rannalla

Ihanat vaaleat pilvet
liukuvat taivaalla.
Hiljaa ja lumoavasti
Laulaa ulappa.

Aaltojen hyväilystä
hiekka on väsynyt.
Tulisit aivan hiljaa,
Tulisit juuri nyt.

-Saima Harmaja-

Uuden kierroksen alussa

Viimeisenä sairasloman päivänä heräsin kännykkään tuleviin viesteihin. Ystävä oli kirjoittanut runon, anoppi muisti virtuaalikukilla, isä lähetti halauksen. Postimies kantoi äidiltä onnittelukortin luettavaksi. Mies tuli lounasaikaan käymään kotona; juuri siihen kellonaikaan, kun olen syntynyt. Hän halusi olla ensimmäinen muistaja heti uuden ikävuoden alkaessa.

Tänään on minun syntymäpäiväni.

Kolmekymmentäkaksi vuotta tuntuu jo aika paljolta. Viimeiset kymmenen vuotta ovat menneet kuin siivillä enkä edes muista, mitä silloin mahdoin ajatella itseni olevan tai tekevän tämän ikäisenä. Olin opiskelemassa ja juuri sairastunut vakavaan masennukseen; elämällä ei ollut näkymää kovin pitkälle eteenpäin juuri silloin. Nyt opiskelen jälleen, olen toipunut pahimmasta kriisistäni ja opettelen elämään uusien kanssa. Olen eronnut ja uudessa parisuhteessa kihloissa. Asun eri kaupungissa ja olen töissä. Aikoinaan juuri hankittu pentukoira täytti toukokuussa kymmenen vuotta ja porskuttaa kanssani vielä pitkään eteenpäinkin.

Kokemuksia, muistoja, toipumisia, surua, muutosta.

Kymmenen vuoden päästä minulla toivottavasti on hyvä työ ja oma perhe. Haluan olla onnellinen ja terve. Sen kummempia suunnitelmia en lähde rakentamaan.

Tämä päivä voisi olla hyvä syy uudelle startille ja asennoitumisen muutokselle; työssä, hoidoissa, opiskelussa ja omasta itsestään huolehtimisessa. Jospa tulevan vuoden aikana saisin tsempattua enemmän, kasvettua taas hitusen ja tulisin hiukan iloisemmaksi.

Elämä on nyt.

Blue Jean Blues

Tänään, tuulen puhaltaessa ja minun odottaessa tulevaa sadetta ja ukonilmaa, soi kotona Blue Jean Blues. Se sopii iltaan, laajenevaan hämäryyteen ja tuulen ääneen. Kuulin sen ensimmäistä kertaa Thassoksella, rannan baarissa, jonka tiskijukka soitti aivan mieletöntä musiikkia.

Ajatuksissani olen siellä ja kuulen meren aallot.



Liveversio.



Ja sama levyltä kuultuna.

Thassos osa 3: Ilma

Lempeä.

Viileä.

Hiostava.

Tyyni.

Thassos osa 2: Maa

Rehevä.

Kova.

Antelias.

Karu.

Thassos osa 1: Vesi

Vihreä.

Sininen.

Violetti.

Turkoosi.

Takaisin

Olen ollut hetken aikaa poissa. Kierrellyt vieraiden maiden metsissä. Olen tuoksutellut eriväristä maata, kahlannut neulasmeressä ja hengittänyt mäntyjen sielua. Kasvoin ja eheydyin. Opin nauramaan murheilleni ja ottamaan vastaan jokaisen auringonsäteen juuri sillä hetkellä, kun ne ihollani minut kohtasivat. Tervehdin ja vastalahjaksi sain rusketuksen ja pisamat, joita ei ennen ole näin paljoa ollut. Olen nauttinut pienistä asioista ja kohdannut uusia. Olen unohtanut arjen sisäiset vaatimukseni tehokkuudesta ja ulkonäöstä ja vaan ollut, levännyt, katsellut maailmaan eri silmin ja oppinut uusiin kokemuksiin. Olen ollut itselleni lempeä.

Kotona on hyvä olla ja oma sänky tuntuu loistokkaalta. Hetki vielä on aikaa levähtää ja koota ajatuksia. Ympäristöni aiheuttaa kuitenkin jo sen, että stressi ja murehtiminen on alkanut hiipiä hiljalleen ajatuksiini. Kahden viikon tauon jälkeen selaan taas kalenteriani ja mietin, mitä minäkin päivänä teen ja kuinka saan kaikki ajallaan tehdyksi. Ensi viikolla alkaa työt, on pääsykokeet, on soitettava fysioterapiaan ja klinikalle. Tämän kuukauden aikana odotan, että työpaikalla työnkuvani, palkkani ja "tulevaisuuteni" yrityksessä selviää. Tämän kuukauden aikana saan tietooni sen, pääsenkö kouluun ja jos en, niin varasuunnitelma on laadittava. Tämän kuukauden aikana vanhenen vuodella ja on tehtävä päätös tulevista hoidoista lapsettomuuden suhteen.

Olen vielä lomalla ja haluaisin sinne lempeyteeni ja suvaitsevaisuuden metsääni palata. Taistelen arjen kulovalkeaa vastaan ja ajattelen vain pinjametsiä ja oliivilehtoja. Elän itselleni.

Matkakuumetta

askartelin edellisen reissun kasaan
liimasin ja teippasin
selasin sivuja ja etsin lippulapuille oikeaa kohtaa

puolillaan se vielä on
tokaisi mies
ja jatkoi tinailua

mietin mitä muistot ovat
elettyjä vaiko tulevia
heijastumia vaiko unelmia
unia
kuvia
kuvauksia unista
leikkeinä matkatarinassa
joka odottaa jatkoa
joka kohta on jo ohi
leikkailua vailla
neljännestä vajaa

Matkalla Kreikkaan

Viikonloppuna varasimme kahden viikon matkan Kreikkaan. Jälleen kerran. Alkuvuodesta mietittiin että tänä vuonna jää kesän reissut ulkomaille tekemättä epävarmojen työjuttujen, taloudellisen tilanteen (eläköön yksityisen lääkäripalveluiden edullisuus!) ja alkavien lapsettomuushoitojen vuoksi. Niinhän siinä kuitenkin käy, että jonnekin on päästävä. Toiset menevät mökille, jotkut kalaan, jotkut kylpylään tai shoppailemaan. Meillä nämä kaikki asiat tehdään omalla "mökillä", Kreikassa.

Matkakohteeksi tuli Thassos. Se jäi mieleen jo viime kesältä, kun saaria tutkittiin saarihyppelyreissua suunnitellessa. Thassos on kaikista Kreikan saarista se pohjoisin ja sijaitsee lähellä manteretta ja Turkkia. Lämpötila ei ole aivan yhtä huima kuin esim. Kreetalla ja Kykladeilla, missä ne vuosittaiset ennätyksetkin tehdään, mutta eiköhän +28 jo tarkene ;)

Odotan matkaa kovasti. Thassos on erilainen kuin se Kreikka, mitä olen tähän mennessä nähnyt. Saarella on paljon puita ja metsiä, kirkkaita ja kylmiä lähteitä, vesiputouksia, kivisiltoja, auteettisia vuoristokyliä ja jylhiä maisemia. Rantoja ja lomameininkiäkin löytyy niitä haluaville. Odotan matkaa senkin vuoksi, että siitä on tulossa erilainen viime kesän hyppelyynkin verrattuna. Nyt jo on hotellihuone varattu koko reissun ajaksi, joten majoittumisesta ei tarvitse huolehtia eikä tavaroita roudata muutaman päivän välein rinkassa paikasta toiseen. Ajateltiin ottaa matkalaukut oikein mukaan.

Ajattelin hankkia vuodeksi varastoon mäntymetsien pihkan hajua, mulperipuiden marjojen tuoksua, seetrien havinaa ja viikunapuun tuoreita hedelmiä. Saarella viljellään edelleen paljon oliivipuita, joten öljypäniköitä ja oliiveja täytyy tuoda kotiin reilusti. Potpoksen kaupungissa sijaitsee saaren ainoa sukelluskoulu, johon saatamme mennä. Olen vesikammoinen ja vältän uimista viimeiseen saakka, mutta joskus haluaisin uskaltaa sukeltaa syvemmälle laitteiden kanssa ja nähdä upean maiseman veden pinnan alta. Kreikassa, jos missä, sen voisin tehdä.

Vielä en uskalla kuin haaveilla ihan vähän. Niin paljon asioita ja mietittävää on edessä vielä seuraavan 40 päivän aikana. Ihanaa kuitenkin, että on jotain, mitä odottaa.