Lähtölaskenta

Aurinko kurkki sisään. Häiritsi mokoma ajatteluani tehdessäni rästihommia koululle. Kurkki kurkkimistaan samalla kun siristelin yhä enemmän.

-Menetkös siitä kiusaamasta! kivahdin.

Turha on tulla kuikuilemaan ja kiusaamaan hienolla säällä päivänä, jolloin kuume ja flunssa kaatavat ihmisen sänkyyn ja kiire koulutöiden palauttamiseen ajoissa pakottaa käyttämään viimeiset voimat tekstin työstämiseen.

Kurkki vaan kurkkimistaan. Heläytteli säteitään ja piirteli kuvioita seinälle.

Taisi oikein ilkikurisesti nauraa?

Kiusallaan laittoi kasvot kutiamaan ja sai talven pakkasilta piilossa olleet pisamanpojat ja -tytöt hereille.

-Sekin vielä, pah! totesi tukkoinen seinänrakoon ajettu.

Tovin verran se härnäämistään jatkoi. Vetäytyi välillä keräämään voimiaan poutapilven taakse, muka kiusantekonsa lopettaneena, ja taas palasi valaisemaan huoneen kultaan. Sitä jatkui useita tunteja. Väläyttelyä, harmittelua, lämmitystä ja lämpötilan nousua.

Kunnes yhtäkkiä teksti oli valmis.

- No niin. Nyt on aikaa. Mitä nyt?

Aurinko oli jo siirtynyt muille ikkunoille kiusaamaan, vähän hajasäteitä jaksoi osua ikkunan alapielille, osa vaivalloisesti sisään asti.

- Kevät tulee, tinttien kuorokin sitä toistaa. Pisarat murtavat hangen katon ja kohta löydät ilmasta mullan tuoksun. Ikkunoiden talvenajan liat on aika puhdistaa ja nähdä, mitä on tapahtumassa. Herää ja lopeta tuo pingotus!

Nolostuin. Tajusin. Heräsin.

Perhosia vailla on maailma

Tarinamaanantaissa on aiheena aikamatka. Olen jo jonkin aikaa tehnyt omaa henkilökohtaista aikamatkaani menneisyyteen, jolloin tein myös aikamatkaa aiemmin tapahtuneeseen.

En pääse kirjoittamisessa, omien tunteideni käsittelyssä ja ajatusten selventämisessä eteenpäin ennenkuin olen allaolevan tekstin tänne kirjoittanut. Kirjoitan itselleni ja hahmotan omaan itseäni sitä kirjoittamalla ja juuri nyt tämä teksti/asia/tapahtuma vaivaa mieltäni. Teksti on kirjoitettu joskus vuonna 2000-2002. Se kertoo omasta, sen hetkisestä aikamatkastani taaksepäin; ajatuksiin ennen ja jälkeen itsemurhayrityksen.

Tällä hetkellä, vuosien jälkeen, eri elämäntilanteessa ja uusien mutkien koulimana, aiemmin kirjoittamani tuntuu häkellyttävältä. Tunnistan siitä itseni, mutta osaa ajatuksista en enää myönnä ajattelevani samalla lailla. Olen kasvanut, muuttunut, saanut silmiäni auki, parantunut, toipunut, vahvistunut. Jos nyt kirjoittaisin samasta asiasta, teksti olisi varmasti erilainen. Etäisempi. Häkellyttävimpänä oli huomata itsestään se kokemus, että tämän hetken ongelmani pienenivät roimasti, kun palasin tekstin aikaan ja maailmaan, sen hetken tuntemuksiin ja pahaan oloon.

Olen pohtinut paljon menneisyyttä ja historiaa. Sitä, miksi minulle on käynyt ja tapahtunut kaikki ne asiat, mitä on ollut. Miksi olen sairastunut, mikä tarkoitus sillä kaikella on. Miksi minun osani ja polkuni on ollut niin raskas. Havaitsen tapahtumissa tietynlaisen jatkumon ja olen löytämässä oivalluksen siitä, että kaikilla tapahtuneilla on ollut tarkoituksensa. Jokainen kriisi ja päätöksentekohetki on ollut pohjustusta seuraavaan kriisiin tai valinnan tekemiseen. Elämäni irralliset, kasautuneet, sattumanvaraiset ja itse aiheutetut tapahtumat linkittyvät toisiinsa; ihan kuin tarinan juoni. Oivalsin sen eilen.

Tänään on helpompi olla, lohdullisempi. Olen astumassa johonkin uuteen ja suureen, jota en ole ennen nähnyt. Selvitäkseen tulevasta on katsottava menneisyyteen ja ymmärrettävä se. Edelleen uudistua menneisyytensä kautta.

Into the great wide open by Tom Petty & The Heartbreakers

*******************************************************


Aamulla herätessä ensimmäiseksi toivoo. Ennen silmien aukaisua rutistaa ne kiinni ja pidättää henkeä. Sydämen alimmaisetkin lihakset toivovat, keskittyvät. Mukana on koko ruumis, kaikki tahto, jokainen varvaskin! Rukous täyttää ilman. Jännittynyt, odottava ruunis tarkkailee ympäristöään, silmät katsovat tunnelmaa. Kuuluuko jotain? Olisiko jo, nyt, tänään.... ilma raikkaampaa, askel kevyempi, huulet ylöspäin?



... ei se mitään...



Päivä on taas minuutteja, tunteja ja vartteja. Se etenee televisio-ohjelmien mukaan, rytmittyy kävelylenkkeihin. Päivät täydentävät yötä, postiluukun kolahdus erottaa ne toisistaan. Viikolla ei ole merkitystä, jokainen päivä on ensimmäinen ja viimeinen. Aina on ikuinen maanantai. Ei ikinä mitään.



Jotain silti koko ajan tapahtuu, vaikka todellisuudessa ei tapahdukaan. Sängyllä maatessa ennen tylsän näköinen katto muuttuu eläväksi. Rosoinen pinta muuttuu ja kun keskittyy, löytää siitä hahmoja. Luomisen keskelle ilmestyy välillä sanoja ja tekoja, jotka paljastavat liikaa, jättävät epäilyksiä hajottamaan muureja. Ne estävät nukkumasta samalla kyljellä lähekkäin eikä aamukahvista riitä kahdelle. Ystävyyden mitasta tulee äkkiä rajallinen.



Aamurukoustani ei kuultu. Ei nyt. Ei tänään. Se jokin valtaa taas uhrinsa ja heittää koko maailman päälle. Pesiytyy hartioihin ja kivistelee koko vartaloa sieltä, heittää säteillä päähän. Silmät siristtelevät arkana meluisan yön jäljiltä, liikaa pälyilleenä, katsoneina. Pelänneinä. Ei malttanut pitää näppejään erossa, vastustamatonta kerrassaan! Suojamuuri on aikoja sitten rapistunut ja murtunut pala palalta. Puolustusta ei enää ole, kun väsymyksestä on tullut liian suuri. Todelliseksi ystäväksi jää vain kaapissa kuiskaileva purkki. Se loukuttaa ovia, helisyttää, huutaa lohdutusta, apua, helpotusta!



Sitä toivoo että oppisi, että jokin muuttuisi ja elämä liikkuisi eteenpäin. Ihmisen pää on niin kova ja kantapäät rikki, kriisistä toiseen kulkee ja miettii samat asiat uudelleen. Aikaisemmin opitut asiat unohtuvat vauhdissa. Ne jäävät pöydälle pinon alimmaiseksi, kasaantuvat... Siellä sitä taas ollaan, takapuoli ruvella ja naama kurassa maailman höykytyksestä!



Kauan vaan kasaa asioita, joita ei käsitellä loppuun. Tukahdetut surut, pieneen tilaan poljetut murheet; kaikki vaan piiloon, itseltäkin. Itsepetoksen, kivun ja kasvamisen pelossa käy niin kuin on pelännyt. Sydän murtuu eivätkä salaisuudet pysy enää piilossa. Sirpaleina ne hajaantuvat kauas eikä ohjetta palapeliin ole. Eikö ikinä enää todellakaan mitään?


Sanotaan että valo ja ihmiset auttavat. Eivät ne ole ystäviä. Valo ja katse riisuvat liikaa. Sen tajuaa, kun huomaa miten turvallinen olo voi sängyssä maatessa olla, peiton sisälle käpertyneenä; suljetut sälekaihtimet ja hiljainen huone. Ei kai kukaan tahdo paljastua, ei tahdo tulla tulkituksi? Ulkona ovat ne sadat ikkunat ja tuomitsijat, ja tulkittu totuus on kaukana todellisuudesta eikä asioiden korjaamiseen ole voimia.


Jokaisen täytyy tuntea ja tuomita itsensä. Niin minä tein.



Valitsin ja menin. Nyt mietin, tarjottiinko minulle toinen mahdollisuus elämään, pitikö minun voittaa itseni, mennä niin pitkälle ennen kuin myöntyisin? Olo on hölmistynyt, sekava, pysähtynyt, sillä maailma pyörii, minä en. Olenko poikkeuksellinen? En vieläkään kadu. Ehkä luulin liikoja, ehkä olin onnekas, silti elämä ei ole muuttunut. Minä olen.


Nyt kun ikkunt ja säleverhot ovat kiinni, valot ja televisio sammutettu, muualla ne ihmiset, jotka tunkeutuvat maailmaan äänillään ja olemassaolollaan, saa hiljaisuutta sisälleen. Vaipuu omaan maailmaan, rauhoittuu, keskittyy, rentoutuu. Saa ajatuksen irti, ulos kaaoksesta ylös paperille. Todisteena sille, että hiljaisuus parantaa. Se on askel lähemmäs todellisuutta. Väsymys luo kaaosta, kasvattaa ääniä, jotka uudestaan ja uudestaan kyselevät jo aikaisemmin kysyttyjä ja samalla keksivät uusia. Niitä kertyy niin paljon, että päätä särkee metelistä, hartiat puutuvat kannatellessaan painavaa päätä. Mietityttää, missähän vaiheessa elämä muuttui, milloin alkoi kysymyksiä tulla enemmän kuin toteamuksia? Jotain on tapahtunut. Muutosta muutoksen perään, hyvää ja huonoa, sikinsokin ja alasylöisin. Jotain koko ajan tapahtuu, vaikka ei tapahdukaan.


Ei tämä kai ikinä lopu. Ei saa päätänsä ihan tyhjäksi. Kun väsymys menee yli rajatason, muuttuvat unetkin huudoksi. Pelottaa, jos menettää kuulonsa, koska silloin ei kuule hiljaisuuttakaan.



Ei nurmikon vihreys satu enää silmiin, sen väri on haalistunut ikävästä. Vaalentunut, kulunut, odotuksesta väsynyt. Kukkiakin on niin vähän, jotenkin. Seppele jää puolitiehen eivätkä juhannustaiat onnistu. Lempimusiikkia ei haavikko enää soita, sillä säihkysiipiä ei ole ohjaamassa konserttia lehtien havinalle. Perhosia vailla on maailma.


**************************************************

Pelimies

Reinarilla oli selkeä käsitys tulevaisuudestaan. Siitä ei ollut epäilystäkään. Viime viikon perjantaista lähtien hän päätti keskittää kaiken energiansa, aikansa, oppimansa asiat ja harrastuksensa tämän yhden asian tavoitteluun. HÄN tulee olemaan se mies, joka sanelee oman onnellisuutensa. HÄN tulee olemaan se mies, josta kansat vielä kohisevat. HÄN on pian julkkis, menestyjä, vip-ihminen. Tylsää päivää, vapaa-ajan ongelmia sekä menoa ja meininkiä ei tulisi puuttumaan. Ei ikinä.

Kaikki alkoi nimittäin siitä, kun Jenni välitunnilla tokaisi parhaalle kaverilleen lauseen, jota ei vissiin oltu tarkoitettu Reinarin korvien kuultavaksi. Tai mistä sen tietää? "Voi vitsi, mitkä makeet kuteet tolla on! Sopii tosi hyvin tohon takapuoleen!" Tähän Jennin kaveri, Olga, jatkoi: "Niijjust. Vähähhei kuul. Miltähä se tuntuis kädessä?" "Ai SE?" vastaa Jenni. Ja päälle kikatusta ja punastelua.

Tä? Ei voi olla totta! miettii Reinar itsekseen. Ai mun takamus vai? Mitä ne ny sitä kattoo? Loppupäivän ajan asia vaivasi häntä niin kovin, että fysiikan lakien opiskelusta ei tullut mitään. "Jumaliste, jätkät hei! Nyt mä tiedän, millä keinolla saan itelleni likkoja. Miten ne kaatuu ja taittuu ja anelee!!!! Musta tulee kokopäiväinen Pelimies. Yksinäisen miehen arki on förbiiiiiiii!"

Okei. Homma käyntiin. Kotona netti auki ja tiedonhakuun. Miten pelimiehiä tehdään? Ratkaisevat ja kertakaikkiaan ne tärkeimmät asiat löytyy heti Googlen linkeistä pelkällä sanahaulla pelimies. "Tää on piisofkeik -juttu. Vaviskaa maailman estrogeenit, kaupungin kaduilla astelee kohta kylän kovin sheriffi, kovempi kuin Wyatt Earp tai McClaine, se on Pelimies Reinar (amerikkalaisittain äännettynä, huom!!!!!).

Oppitunti 1. Pelimiehen täytyy nimensäkin mukaan osata pelata. "Säännöt täytyy olla selvät, jotta naisille ei jää mitään epäselväksi." Epäselvyyden tilassa oleva nainen on nimittäin kauhistus, siinä joutuu miehenä mielistelemään. Pisteytys myös on huomioitava ja toimintaan on laadittava selkeä strategia ennen kuin astelee kadulle. Mielikuvaa epätoivoisuudesta ei saa luoda. Pelimiehellä kun on varaa valita, niin paljon niitä huomionosoituksia tulee! Reinar päättääkin aloittaa heti kovan luokan peleillä. Tamagotchin avulla opetellaan naisten hoitoa ja ruokintaa; miten pidät naisesi tyytyväisenä ja ravittuna. Spiderman-pelissä harjaantuu fysiikka ja ketteryys, sänkyjumpassa ei tämän jälkeen tule enää hiki eikä palleaan pistä! Jes! Lopuksi vielä aimo annos testosteronia Medal of Honorilla ja Need for Speedillä.

Oppitunti 2. Opetus suuntautuu filosofisemmaksi, sillä Rainer ei halua olla naisten kusettaja tai mulkku. On opittava ymmärtämään naisten lyhytnäköisyyttä. Sargaamisen opit täytyy myös hallita...

Oppitunti 3. Siirrytään käytännön harjoitteluun. Karaoke-baariin on kokoontunut joukko muitakin pelimiehiä. Rainerilla on jo jonkun verran kokemusta siemailusta ja känniörinästä, mutta ammatillisessa mielessä aiempi kokemus on varsin vähäistä. No, tuoppi kouraan ja biliskeppi kouraan. "Hyvä on samalla tarkkailla muiden käytöstä ja ottaa siitä oppia ja sen jälkeen olla ihan puhdas oma itsensä mitään esittämättä, ikäänkuin astua sisälle pelimiehen rooliin. Niinhän ne näyttelijätkin tekevät roolihahmojaan harjoitellessaan." Rainerilla on vaan kunnianhimoisempi tavoite; hän aikoo kokonaan muuttua pelimieheksi. Biljardikeppiä tulee hipelöidä miehisesti, vähän niinkuin tumputtaisi. Asento, nojaaminen, oluen hörpistely, munien paikallaanolon tarkistaminen vähän väliä ja hiusten sukaisu, muka vaatimattomasti, niitä täytyy vielä harjoitella. Kotona peilin edessä, mutta täällä baarissa voi seurata miten muut pelimiehet juttuihin reagoivat. "Pääsenköhän heti ekalla kerralla joukkoon mukaan vai nauretaanko mut pihalle? Tota Lavmiitenderiä reenaan kyllä aluksi kotona..."

Oppitunti 4. Postista tämän kotiin saatuaan Rainer ei voi sulkea silmiään ennen kuin koko opus on luettu. Kaikkien Aikojen Häkellyttävin Ihmissuhdeopas! "KAHI on mun raamattu, sitä mä opettelen siteeraamaan ja lupaan julistaa sanomaa kaikille miehille ja naisille. Joka aamu luen sieltä muutaman rivin ja vielä illalla nukkumaan mennessäkin lisää. Unissa ne asiat sitten näkyy mulle vielä uudelleen ja assosioituu syvälle alitajuntaan. Saiskohan tätä äänikirjana?" Niinpä. Alitajuntaan pokausvinkkejä ja metsästyskikkoja. Kyllä se siitä lähtee.

Pelimieheksi tuleminen kestää oman aikansa, sillä toisilla se on jo luontainen ominaisuus ja toisilla asiaa täytyy.....hmmmmm hieman..... harjoitella. Näillä aloittelijoilla on kova työ edessään, jotta amatöörimäisyys ei pistä liiaksi silmiin. Tai jonnekin muualle, riippuu millä pistetään. Joka tapauksessa Reinarilla riittää vielä opeteltavaa. Onneksi motivaatiota sekö halua riittää ja takapuoli ja kuteetkin on jo kunnossa. "Itseäni en sitten ala huijaamaan, nöyrällä mielellä ja puhtaalla omallatunnolla mennään!" Jatko-oppitunteja on riittämiin (kiitos Google), sillä naiset ovat niin erilaisia. Heillä toki on sama naisen logiikka ("johon on muuten miesten perehdyttävä varsin syvällisesti") mutta eri kiinnostuksen kohteet ja tavat. Eikä Reinar ole vielä oikein saanut selville, millaisista naisista hän pitäisi. Tässä vaiheessa kelpaa kaikki. Sen hän kyllä on saanut selville, millaiseksi pelimieheksi hän haluaa tulla. Esikuva löytyy täältä.
****************************************************'
Tsemppiä kaikille Pelimiehiksi aikoville, kovaan duuniin ootte itsenne laittaneet. Idea pakinaperjantaista.
*****************************************************
Lisämuokkaus myöhemmin. Löysin netistä pari oivaa videota lisäoppitunneiksi. Ensimmäinen taitaa olla K-18 ja toinen.... kai sekin, sillä vaatii kirjautumisen ja iän tarkistamisen youtubessa.

Täällä on Panomies!
ja täällä miesten vastaveto (vai naisten maailmaan tutustumista), vertailun vuoksi se alkuperäinenkin.

PS. Ei osaa laittaa videoita suoraan tähän näkyviin...

Silloin ja nytkin

Se alkoi kymmenen vuotta sitten. Viuh, kräsh, po-joing.

Auts!
Yäk!

Lattialla oli villakoiria, huomasin, kun iskin pääni seinään. Mutta mikäs tässä, kyljellään onkin mukavampaa olla! Vähän vetää jostain?


Kiern, kiern, mourn, mourn.

Pääsiskö ylös? Jumaliste.

Keittiössä alkoi jo aamu valjeta. Tihrustan kelloa, paljonko se oikein näyttää. Viisarit näkyy epäselvästi

(mourn, kiern!)

ja tuntuu että niitä on sata.

Kienr potenssiin sata.

Istun tuolille alas, rauhoitu hyvä ihminen. Hengitetään sisään-ulos-sisään-ulos-ratiritiralla-ulos-sisään tuli talvi halla-ulos-sisään. Kuinkahan kovaa silmiä jaksaa pinkistää ryppyyn?

Ei perkele! Vedenjuonti oksettaa ja liikkuminen sattuu.

Mitenkään ei voi olla. Olenko olemassa ollenkaan, kun en voi olla mitenkään. Helpoimpana vaihtoehtona kyyrystelykävelen ympäri kolmenkymmenen neliön asuntoa,

sekunnin aina jaksaa samaa asentoa,

liikkuminen jotenkin helpottaa vaikka samalla tekee mieli mennä jengalle kuin käämi. Kiertyä itsensä ympäri miljoonaan kertaa ja pussata isovarvasta. Lähettää positiivista ja negatiivista magneettisuutta, valikoivasti tietenkin siten, että ne positiiviset tarrautuvat takaisin kiinni. Hylkien negatiivista.

Joing-joing-joing
jatkuu.

Poing-poing-poing menen ja kuljen. Hoen ääneen lauluja, hokemia, puhun seinälle, kiroan, välillä jollain ihan omalla kielellä,jota muistan viimeksi puhuneeni pikkulikkana pikkusiskolle, jolle piti vakuuttaa, että "minä osaan jo lukea tätä Pekka Töpöhäntä -kirjaa" eikä siansaksan puhuminen hankaloittanut ääneenlukemiseni ymmärtämistä vuoden vanhalle yhtään. Ei naurata nyt, kuten ei naurattanut silloinkaan. Koitan oikaista itseni, rauhoittua, hengittää syvään sisään ja laskea kymmeneen

yksi, kaksi

(hauks),

kolme

(kiern, kiern),

neljä, viisi (happea, hetkeksi kippuraan ja sitten saparo suoriksi), kuusi.

Ei pysty. Hapenpuute ja kipu alkavat pyörryttämään. Vettä, yökötystä, kiroilua, keittiön ja olohuoneen välillä ramppaamista-tamppaamista-pyörimistä-toivotonta takeltelua. Ei ikinä enää, mieluummin kidutuspenkkiin, mummolaan vierailulle, lumipesujen maratoonille ja vaikka silittämään!!!

Seitsemän. Keittiössä kaadan utarenesteen lavuaariin, linttaan tötsän pienimpään mahdolliseen kokoon; kantapäillä, päkiöillä, jokaisella varpaalla erikseen. Varmuuden vuoksi vielä istun päälle. Roskiksen täytettä syntyy myös pitsasta, jonka tekemisen ja syömisen iloiset muistot kyllä säilytän. Viili, raejuusto, kermaviili ja mannapuuron jämät.

Dasvidaanja!

Angstia ja sen purkua, nautinnollista, hahaa!! Hetkeksi unohdan kivun ja kipristelyn. Kahdeksan.

Kävelen päkiöillä vessaan. Liian pieni koppero, kuivausteline edelleen väärässä paikassa, mutta se ei ole minun vikani, että arkkitehti on tämän tällaiseksi tehnyt. Mietin, voiko arkkitehti tällaiseen ulostustilan suunnittelutulokseen edes alistua,

tämän täytyy olla insinöörin tekosia.

Kuiteski; heitän ne eteiseen, kaiken mitä tiellä on ja pyllistän posliinille. Yhdeksän. (Painokelvotonta toimintaa, hajua ja ääntä)

Vähän parempi. Kahdeksan ja puoli pistettä papukaijamerkin viereen hyvästä oivalluksesta sanoisinko... hiukan tukalassa paikassa. Toiminnan naisia, vaikka insinööri sellainen. Siivoan hetken, peilistä näkyy hikinen ja likinen naama, jossa on kuhmu, jonka teki seinä, jossa oli jalkalista, joka oli kova ja terävä, joka oli varmaankin terotettu varta vasten.

Kapteeni käskee olemaan kaatumatta jatkossa.

(kiern, kiern)
Vittu. Taas.

Kömmin sänkyyn, raivaan tieni mahdollisimman mukavaan asentoon ja laitan radion sitä ennen päälle. Joku muu juttu täytyy saada päähän kuin
ratiriti.

Se on melkein sama ääni kuin vatsan. Asettaudun taisteluasemiin ja päätän, että tästä en siirry ennenkuin on pattitilanne. Sellainen shakki ja matti ja joudun tutkimaan taas pohjapiirustuksia uudelleen. Pieren sitä ennen mölyt ja patit ulos

kabooom!

ja vannon, että purkkiin en jatkossa koske. Ei enää ikinä. Ei ainakaan vähään aikaan, osteoporoosinkin uhalla.

Kymmenen.

*****************************************'
Tarinamaanantai.
Liittyy sekä kuvaan että sanaan, innoittajana kuva.