Toissapäivänä makasin vatsallani. Edellisestä kerrasta on aikaa yli yhdeksän kuukautta. Eilen oli viimeinen hoitajalla käynti haavanhoidon suhteen. 12 senttiä pitkä, kuusi senttiä leveä ja noin viisi senttiä syvä aukko vatsassani on kasvattanut itsensä umpeen. Jälki on vielä karu ja sellaiseksi varmaan jää, en oikein halua katsoa vatsaani vieläkään. En edes nyt, kun se ei enää verestä ja vuoda. Ajan kanssa se ehkä hieman tasoittuu, toivottavasti. Ja minä koitan tasoittua sen mukana.
Tänään kannan pientäni ensimmäistä kertaa repussa sylissäni. Tunnen tuhinan ja lämmön sydämeni päällä ja pakahdun. Mikään muu paikka ei ollut hänelle tarpeeksi hyvä nukahtamiseen. Huomaan, että minun on ikävä isoa vatsaani, siellä tuntuvia liikkeitä ja tuntemuksia. Tämä tuhisija vatsani päällä tuntuu melkein samalta. Hieman isommalta ja painavammalta. Ja ääni on kovempi.
Vauva tuoksuu jo omalle itselleen. Ei pelkästään saippualle ja talkille, vaan pienelle miehelle. Nuuhkutan niskaa ja hentoisia hiuksia, sivelen pieniä sormia ja kutitan jalkapohjaa. Imen itseeni pienen lämpöä ja täytän sillä sydämeni surullisia nurkkia. Vauva on Aarre ja Rakas ja päivät menevät jo rutiinilla. Siltikin, edelleen, hätkähdän häntä päivittäin. Tuoko tuossa, minunko, meidänkö? Oikeasti, pysyvästi? Äiti? Lapsettomuus minussa on edelleen vahvasti läsnä enkä tiedä, miten monella nuuhkaisulla saisin sitä pienennettyä. Suren niin paljon, vaikka sylissäni on lapsi. Eikö mikään riitä, enkö pääse kokemieni asioiden yli ikinä?
Suru on harmaata ja samalla toiveikkaan vihreää. Sillä on monia eri sävyjä ja mielialoja. Kaihoa, tuskaa, ikävää, pakahtumista, ahdistusta, iloa, onnea, kiitollisuutta. Kiukkua ja helpotusta samaan aikaan. Eläviä muistoja, joiden toivon pysyvän mielessä pitkään. Villakoiria nurkissa, vieläkin.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste karvatti. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste karvatti. Näytä kaikki tekstit
lauantaina, heinäkuuta 16
keskiviikkona, heinäkuuta 13
Uusissa metsissä
Vaarihaukku 12.5.1999 - 12.7.2011
Haistele uusien metsien tuoksua.
Etsi kaikki hyvät keppikätköt,
käpyjemmat
ja salaiset paikat.
Juokse sydämesi kyllyydestä,
kieli pitkällä,
villahousut neulasia täynnä.
Ihmettele, kuuntele,
ole levollinen.
Me muut tulemme perässä.
Etsi kaikki hyvät keppikätköt,
käpyjemmat
ja salaiset paikat.
Juokse sydämesi kyllyydestä,
kieli pitkällä,
villahousut neulasia täynnä.
Ihmettele, kuuntele,
ole levollinen.
Me muut tulemme perässä.
keskiviikkona, heinäkuuta 6
Loppukirissä
Viimeisiä päiviä viedään. Nyt on tullut se hetki ja aika, jota olen vuosia pelännyt ja surrut jo etukäteen. Olen aiemmin lukenut lehdistä ilmoituksia ja runoja, katsellut toisten laittamia kuvia ja muistokirjoituksia, itkenyt silmät päästäni pelkästä ajatuksesta ja haudannut kasvot turkkiin heti perään kiitollisena siitä, että meillä on voitu hyvin.
Eilen tehtiin päätös ja puhelinsoitto. Aika on varattu. Nyt toivon, että sinne asti päästään. Että voin rauhassa ottaa maailmani rakkaimman ystäväni syliini ja olla hänen rinnallaan, kun nukahdus tulee.
Sydämeni on särkynyt, itken ja rapsutan. Ohimennessä, muuta puuhastellessa, yöllä. Hetkittäin on pakko tarkistaa, vieläkö hengityksen ääni kuuluu, vieläkö kuononpää on lämmin. Kun saan pienen nukkumaan, alkaa meidän kahdenkeskinen aika, jolloin ollaan vaan. Rapsutellaan, jutellaan, muistellaan yhteisiä hetkiä ja kommelluksia, kerrotaan kaikki asiat julki. Ettei mitään jää sanomatta.
En osaa paljoa muuta sanoa nyt. Tämä tunne ja myllerrys menee kaiken muun ohi.
Niin paljon muistoja, niin monta hetkeä.
Ilmettä, korvakarvaa,
temppua ja leikkimistä,
kepinhakua,
uintia,
seikkailua,
ystävyyttä ja tukemista,
kuuntelemista,
tuhinaa,
läsnäoloa,
sanatonta viestintää siitä, että
minä olen tässä ja välitän.
Vaikka mikä tulisi.
Eilen tehtiin päätös ja puhelinsoitto. Aika on varattu. Nyt toivon, että sinne asti päästään. Että voin rauhassa ottaa maailmani rakkaimman ystäväni syliini ja olla hänen rinnallaan, kun nukahdus tulee.
Sydämeni on särkynyt, itken ja rapsutan. Ohimennessä, muuta puuhastellessa, yöllä. Hetkittäin on pakko tarkistaa, vieläkö hengityksen ääni kuuluu, vieläkö kuononpää on lämmin. Kun saan pienen nukkumaan, alkaa meidän kahdenkeskinen aika, jolloin ollaan vaan. Rapsutellaan, jutellaan, muistellaan yhteisiä hetkiä ja kommelluksia, kerrotaan kaikki asiat julki. Ettei mitään jää sanomatta.
Ja kiitetään.
Niin paljosta,
niin monesta,
ettei tähtien määrä taivaalla riitä.
Sinä olet minussa niin syvällä,
että menetän osan itsestäni mukaasi.
Vaikka se sattuu,
on hyvä niin,
sillä olemme aina yhdessä.
Olet osa sieluani,
sinä olet minun.
Aina.
En osaa paljoa muuta sanoa nyt. Tämä tunne ja myllerrys menee kaiken muun ohi.
sunnuntai, kesäkuuta 12
Pieniä ajatuksia
Silitän verhoja ja kipuakin uhmaten kiinnitän ne paikoilleen. Koti on jo paikoillaan, suurimmaksi osaksi, mutta pienet toteutumattomat siirtymät häiritsevät minua vielä suunnattomasti. Ahdistun katsellessani työkalupinoja, mappikasoja, mattorullanurkkaa ja taulupinoa ovien takana. Makuuhuoneen seinää peittää vanha patja, jota kukaan ei huoli ja josta emme pääse eroon. Parvekkeelle kasautuu paikkansa löytämättömiä esineitä odottamaan hetkeä lopulliselle kotiutumiselleen.
Sitten huomenna.
Kun vauva nukkuu.
Kun jaksaa.
Kun pystyy.
Haluan poimia lupiineja maljakkoon. Pidän niiden violetista väristä, kukintojen muodosta ja lehtien rakenteesta. Vahvalla rungollaan ne muistuttavat minua siitä, että selkärankaa tulee olla selviämiseen. Jos minulla olisi piha, siirtäisin sinne penkillisen täyteen lupiineja ja antaisin niiden vapaasti levitä ympäristöön. Jos minulla olisi mökki, kasvattaisin niitä saunapolun varteen. Villejä lupiineja.
Olen jo käynyt kävelyllä talon nurkan takaa löytyvässä metsässä. Vanhassa kuusikossa ei aluskasvillisuutta ole, vaan maaston peittää tiheä neulasmatto. Ilma on aina raikasta ja viileää, keuhkot pakahtuvat kilpaa sydämen kanssa ja joka hetki odotan näkeväni vilauksen peikosta tai menninkäisestä. Sinne tänne on ripoteltu muurahaiskasoja ja harjun päältä alkaa pitkä ja valtava suurten kivien ja siirtolohkareiden valtakunta. Siinä on joskus ollut muinainen ranta. Juuria ja juurakoita väistellessä on jännittävää kuvitella, millainen maisema metsässä on vuosituhansia sitten ollut. Nyt, oravanmarjojen ja kielojen kukkiessa, löytyvät lähimmät aallot kauempaa.
Pidän auringosta ja lämmöstä, sillä se tuo mieleen loman ja Kreikan. Tuskailen kuitenkin ulkona oloa ja hiukan jo sisälläkin, sillä en ole kesän ihminen. Minun ruumiini ja sieluni lepää syksyn viimassa. Kevään valoisuus saa mielen ahdistumaan ja kesällä olo on jo tukala. Valoisuus ja lämpö kuluttavat minussa kaiken energian, loppukesästä olen jo todella väsynyt. Pysyttelen siis sisällä, kurkin kesää vain ikkunoista ja hetken verran olen jopa onnellinen vammoistani, jotka rajoittavat liikkumistani tällä hetkellä.
Pieniä heräämisiä kuitenkin jo on. Etenemisiä elämiseen, innostuksen ripauksia. Haluaisin pulahtaa järveen illan hämärtyessä, syödä mansikoita laiturilla, nukkua teltassa hyttysten surinaan nukahtaen, tallentaa kameralla kaikki huomaamani yksityiskohdat ja etsiä niitä toden teolla pelkästään ikuistamista varten. Herätä kuukauden mittaisesta unesta ja päästä mukaan tähän vuodenaikaan, tähän hetkeen. Elää ja kokea kesä uusin silmin ennen kuin se menee ohi.
Sillä väsymisestäni huolimatta tässä kesässä on uusia elementtejä ja piirteitä, joita ei ennen ole ollut eikä ikinä enää tule. Pienen ihmisen tultua osaksi elämää olen lyhyessä ajassa oppinut jo sen, että jokainen päivä on todellakin ainutlaatuinen. Huomenna ollaan jo hieman isompia ja oppineempia; kasvamisen, kehittymisen ja oppimisen vauhti on hurja.
Uuden tullessa on jonkin asian aika siirtyä syrjään, jotta tasapaino pysyy. Niin ainakin väitetään. Minä pelkään pakollisen kohtaamista ja sitä, että loppulaskenta on jo alkanut. Vaarihaukku on monella tapaa kipeä ja nyt vauvan ja oman sairastamisen ohessa hoidetaan meillä koiraakin. Toivon parasta ja pelkään pahinta ja siinä samalla tiedän, että olemme selvinneet jo pitkälle. Kahdentoista vuoden ikä on hieno saavutus. Haluan elää hetkissä ja päivissä ja painaa mieleen jokaisen ilmeen ja eleen, kielen lipaisun, kuonon nuuhkaisun ja hännän heilunnan. Rapsuttaa kuin en olisi ikinä rapsuttanut ja halata niin lujaa, että tukehdun turkkiin. Hengittää ja haistella koiran tuoksua ja kuunnella sydämen sykettä. Saada vielä kerran sitä lämpöä ja lohtua, jota olen kaikki nämä vuodet ystävältäni saanut. Kertoa joka päivä sanoin ja elein sen, että rakastan ja että en ikinä tule unohtamaan. Ja vaikka vielä ei olisikaan syytä valmistautua hyvästeille, niin haluan oppia huomaamaan sen hetken ja tilanteen, jolloin raja lopulta menee ylitse ja se vaikein päätös on ehkä aiheellista tehdä. En tiedä, mistä sen rohkeuden ja voiman aikanaan löydän, mutta uskon, että se jostain tulee, kun sen aika on.
Minä haluan huomata jokaisen hetken ja jaksaa painaa ne mieleen ennen huomisen tuloa. Etten menettäisi mitään ja että muistaisin kaiken.
Sitten huomenna.
Kun vauva nukkuu.
Kun jaksaa.
Kun pystyy.
Haluan poimia lupiineja maljakkoon. Pidän niiden violetista väristä, kukintojen muodosta ja lehtien rakenteesta. Vahvalla rungollaan ne muistuttavat minua siitä, että selkärankaa tulee olla selviämiseen. Jos minulla olisi piha, siirtäisin sinne penkillisen täyteen lupiineja ja antaisin niiden vapaasti levitä ympäristöön. Jos minulla olisi mökki, kasvattaisin niitä saunapolun varteen. Villejä lupiineja.
Olen jo käynyt kävelyllä talon nurkan takaa löytyvässä metsässä. Vanhassa kuusikossa ei aluskasvillisuutta ole, vaan maaston peittää tiheä neulasmatto. Ilma on aina raikasta ja viileää, keuhkot pakahtuvat kilpaa sydämen kanssa ja joka hetki odotan näkeväni vilauksen peikosta tai menninkäisestä. Sinne tänne on ripoteltu muurahaiskasoja ja harjun päältä alkaa pitkä ja valtava suurten kivien ja siirtolohkareiden valtakunta. Siinä on joskus ollut muinainen ranta. Juuria ja juurakoita väistellessä on jännittävää kuvitella, millainen maisema metsässä on vuosituhansia sitten ollut. Nyt, oravanmarjojen ja kielojen kukkiessa, löytyvät lähimmät aallot kauempaa.
Pidän auringosta ja lämmöstä, sillä se tuo mieleen loman ja Kreikan. Tuskailen kuitenkin ulkona oloa ja hiukan jo sisälläkin, sillä en ole kesän ihminen. Minun ruumiini ja sieluni lepää syksyn viimassa. Kevään valoisuus saa mielen ahdistumaan ja kesällä olo on jo tukala. Valoisuus ja lämpö kuluttavat minussa kaiken energian, loppukesästä olen jo todella väsynyt. Pysyttelen siis sisällä, kurkin kesää vain ikkunoista ja hetken verran olen jopa onnellinen vammoistani, jotka rajoittavat liikkumistani tällä hetkellä.
Pieniä heräämisiä kuitenkin jo on. Etenemisiä elämiseen, innostuksen ripauksia. Haluaisin pulahtaa järveen illan hämärtyessä, syödä mansikoita laiturilla, nukkua teltassa hyttysten surinaan nukahtaen, tallentaa kameralla kaikki huomaamani yksityiskohdat ja etsiä niitä toden teolla pelkästään ikuistamista varten. Herätä kuukauden mittaisesta unesta ja päästä mukaan tähän vuodenaikaan, tähän hetkeen. Elää ja kokea kesä uusin silmin ennen kuin se menee ohi.
Sillä väsymisestäni huolimatta tässä kesässä on uusia elementtejä ja piirteitä, joita ei ennen ole ollut eikä ikinä enää tule. Pienen ihmisen tultua osaksi elämää olen lyhyessä ajassa oppinut jo sen, että jokainen päivä on todellakin ainutlaatuinen. Huomenna ollaan jo hieman isompia ja oppineempia; kasvamisen, kehittymisen ja oppimisen vauhti on hurja.
Uuden tullessa on jonkin asian aika siirtyä syrjään, jotta tasapaino pysyy. Niin ainakin väitetään. Minä pelkään pakollisen kohtaamista ja sitä, että loppulaskenta on jo alkanut. Vaarihaukku on monella tapaa kipeä ja nyt vauvan ja oman sairastamisen ohessa hoidetaan meillä koiraakin. Toivon parasta ja pelkään pahinta ja siinä samalla tiedän, että olemme selvinneet jo pitkälle. Kahdentoista vuoden ikä on hieno saavutus. Haluan elää hetkissä ja päivissä ja painaa mieleen jokaisen ilmeen ja eleen, kielen lipaisun, kuonon nuuhkaisun ja hännän heilunnan. Rapsuttaa kuin en olisi ikinä rapsuttanut ja halata niin lujaa, että tukehdun turkkiin. Hengittää ja haistella koiran tuoksua ja kuunnella sydämen sykettä. Saada vielä kerran sitä lämpöä ja lohtua, jota olen kaikki nämä vuodet ystävältäni saanut. Kertoa joka päivä sanoin ja elein sen, että rakastan ja että en ikinä tule unohtamaan. Ja vaikka vielä ei olisikaan syytä valmistautua hyvästeille, niin haluan oppia huomaamaan sen hetken ja tilanteen, jolloin raja lopulta menee ylitse ja se vaikein päätös on ehkä aiheellista tehdä. En tiedä, mistä sen rohkeuden ja voiman aikanaan löydän, mutta uskon, että se jostain tulee, kun sen aika on.
Minä haluan huomata jokaisen hetken ja jaksaa painaa ne mieleen ennen huomisen tuloa. Etten menettäisi mitään ja että muistaisin kaiken.
keskiviikkona, helmikuuta 2
Lomalla
Tämä viikko ollaan mökillä. Sopivan kaukana, mutta silti lähellä. Ei omassa, mutta ei se haittaa. Pääasia on, että saa olla luonnossa ja hiljaisuuden keskellä.
Ensimmäinen päivä meni lumitöissä. Minäkin hieman osallistuin.
Polut ja raput ovat hautautuneet lumen alle, avanto täytyy kaivaa uudelleen auki.
Aurinko. Lumi.
Silmät avautuvat ihan uudella tavalla
metsässä, luonnon keskellä.
Luonto täynnä pieniä timantteja.
Vielä ei ole testattu ulkokatosta makkaran ja lettujen teossa.
Viikonloppuna kokeillaan.
Nyt syödään hernekeittoa ja pannukakkuja
sekä paistetaan takassa makkaraa.
Koiran vapaus. Elämä ilman remmejä ja valjaita.
Oi onnea ja sitä hännän heilutuksen ja tohinan määrää!
Pitkästä aikaa lennättämässä.
Isosta miehestä kuoriutuu esiin
se pieni poika.
torstaina, joulukuuta 2
Viisaus ja Rauha
Iän mukana, kokemuksien kartuttamana, niitä kai tulee.
Vaarihaukun katseesta voisin niin ainakin päätellä.
lauantaina, marraskuuta 20
Marraskuun 20.
Yöllä herättiin murinaan. Aamulla heräsin siihen uudelleen, mutta nyt olin liian hidas. Onneksi vaarihaukku on kerryttänyt elämänsä aikana kasaan niin suuren viisauden, että meni tekemään ripulinsa kylpyhuoneeseen. Kohta on taas aika lähteä ulos, vaikka luulen, että vatsa on nyt jo ihan tyhjä. Mennään kuitenkin varmuudelta, helpottamaan oloa ja puskemaan pahanhajuiset kaasut ulkoilmaan. Nyt osaan jo hymyillä asialle, muutama tunti sitten siivotessa ja yökkiessä tuli kaikki kirosanat käytyä läpi moneen kertaan...
Ulkona on valkoista. Se hiukan auttaa. Talven rauhallisuus siirtyy minuunkin, saan elinvoimaa kynttilöiden liekeistä. Odotan jo niitä päiviä, kun ikkunasta kurkistaa takaisin kuuraiset ja huurteiset puut, kun ilma on raikasta ja kuivaa. Silloin on talvi parhaimmillaan.
Olen selvitellyt asioita moneen suuntaan, vähän jokaiseen, mutta kuitenkin eteenpäin. Työstin yhden harjoitustyön taas valmiiksi, muutama vain on enää jäljellä. Ajatukset hiipivät hiljalleen työstä ja opiskelusta perheeseen, jossa suurimmat muutokset tällä hetkellä tapahtuvat. Hiljaisia virtauksia ja voimansiirtoja on jo käynnistynyt, universumi on liikahtanut tavalla, jota ennen olisi voinut nimittää ikuisesti nukkuvaksi jättiläiseksi. En malta odottaa enkä jaksaisi enää päivääkään tässä kärsimättömyydessäni kasvaa ja kokea uutta, astua uuteen maailmaan, yksin ja yhdessä.
Tiedän kuitenkin, että hyvää kannattaa odottaa. Antaa pienen liikkua ja vilkastella vielä tovi vatsassa, kasvaa vahvaksi ja tihenevillä potkuillaan muistuttaa äitiään siitä, että kaikki on hyvin.
Tänään on päivän vauhdikkaasta aloituksesta huolimatta muodostunut varsin seesteinen päivä. Olen kotona, mies on töissä. Päiväni ei ole mennyt hukkaan, kuten niin monet päivät tällä viikolla ovat. Kadonneet sängystä nousemattomuuden ja masennuksen viltin kätköihin. Jaksan odottaa jopa iltaa. Tänään on minun ja mieheni vuosipäivä, jota juhlistamme lähtemällä ulos syömään. Vaikka mitään ihmeellistä tai erikoista ei ole tiedossa, on tämä jotenkin erityisen liikuttava päivä. Mielessä pyörivät ajatukset ja tunnelmat viiden vuoden takaa sekä kaikki ne tapahtumat ja kokemukset, joita olemme yhdessä eläneet läpi. Aika on kulunut niin nopeasti ja kuitenkin... tuntuu, että olisimme olleet yhdessä jo vuosikausia kauemmin. Elämä on opettanut ja hitsannut meidät yhteen tavalla, josta en voi olla muuta kuin kiitollinen ja äärimmäisen liikuttunut.
Samalla ajattelen huomista, jolloin olisi voinut olla esikoisen yksivuotispäivä. Ikävä on edelleen suuri ja osa sielusta on poissa, mutta tiedän, että Isosisar on edelleen meidän matkassa mukana. Joka päivä omassa sydämessä ja tuikkivana tähtenä taivaalla, meidän ja pikkusisarensa matkaa seuraten.
Juuri nyt on hirmuisen hyvä olla, tunteiden täyttämänä. Melankolinen ja masentunut mieli on väistymässä hiljalleen, ainakin tänään. Enkä enää pelkää niin paljoa.
Ulkona on valkoista. Se hiukan auttaa. Talven rauhallisuus siirtyy minuunkin, saan elinvoimaa kynttilöiden liekeistä. Odotan jo niitä päiviä, kun ikkunasta kurkistaa takaisin kuuraiset ja huurteiset puut, kun ilma on raikasta ja kuivaa. Silloin on talvi parhaimmillaan.
Olen selvitellyt asioita moneen suuntaan, vähän jokaiseen, mutta kuitenkin eteenpäin. Työstin yhden harjoitustyön taas valmiiksi, muutama vain on enää jäljellä. Ajatukset hiipivät hiljalleen työstä ja opiskelusta perheeseen, jossa suurimmat muutokset tällä hetkellä tapahtuvat. Hiljaisia virtauksia ja voimansiirtoja on jo käynnistynyt, universumi on liikahtanut tavalla, jota ennen olisi voinut nimittää ikuisesti nukkuvaksi jättiläiseksi. En malta odottaa enkä jaksaisi enää päivääkään tässä kärsimättömyydessäni kasvaa ja kokea uutta, astua uuteen maailmaan, yksin ja yhdessä.
Tiedän kuitenkin, että hyvää kannattaa odottaa. Antaa pienen liikkua ja vilkastella vielä tovi vatsassa, kasvaa vahvaksi ja tihenevillä potkuillaan muistuttaa äitiään siitä, että kaikki on hyvin.
Tänään on päivän vauhdikkaasta aloituksesta huolimatta muodostunut varsin seesteinen päivä. Olen kotona, mies on töissä. Päiväni ei ole mennyt hukkaan, kuten niin monet päivät tällä viikolla ovat. Kadonneet sängystä nousemattomuuden ja masennuksen viltin kätköihin. Jaksan odottaa jopa iltaa. Tänään on minun ja mieheni vuosipäivä, jota juhlistamme lähtemällä ulos syömään. Vaikka mitään ihmeellistä tai erikoista ei ole tiedossa, on tämä jotenkin erityisen liikuttava päivä. Mielessä pyörivät ajatukset ja tunnelmat viiden vuoden takaa sekä kaikki ne tapahtumat ja kokemukset, joita olemme yhdessä eläneet läpi. Aika on kulunut niin nopeasti ja kuitenkin... tuntuu, että olisimme olleet yhdessä jo vuosikausia kauemmin. Elämä on opettanut ja hitsannut meidät yhteen tavalla, josta en voi olla muuta kuin kiitollinen ja äärimmäisen liikuttunut.
Samalla ajattelen huomista, jolloin olisi voinut olla esikoisen yksivuotispäivä. Ikävä on edelleen suuri ja osa sielusta on poissa, mutta tiedän, että Isosisar on edelleen meidän matkassa mukana. Joka päivä omassa sydämessä ja tuikkivana tähtenä taivaalla, meidän ja pikkusisarensa matkaa seuraten.
Juuri nyt on hirmuisen hyvä olla, tunteiden täyttämänä. Melankolinen ja masentunut mieli on väistymässä hiljalleen, ainakin tänään. Enkä enää pelkää niin paljoa.
maanantaina, lokakuuta 4
Vaarihaukku
Kotona hoidetaan tänään kahden sairaslomalaisen sijasta myös kolmatta. Vaarihaukku kävi lääkärissä. Nyt on hampaat taas puhdistettu. Tassussa on vielä side tiputuksen jäljiltä ja toinen silmä rähmii märkää aika paljon silmätulehduksen vuoksi. Siihen on nyt laitettu antibioottia lisää.
Toinen on niin symppis haahuillessaan tokkurassa pitkin asuntoa. Käy kurkkimassa minun perääni ja kaipaa rapsutusta. Hassu <3
Toukokuussa saatetaan viettää Vaarin 12-vuotissynttäreiden ohessa tuplasynttäreitä, jos laskettu aika osuu kohdilleen ja sinne asti päästään :)
Toinen on niin symppis haahuillessaan tokkurassa pitkin asuntoa. Käy kurkkimassa minun perääni ja kaipaa rapsutusta. Hassu <3
Toukokuussa saatetaan viettää Vaarin 12-vuotissynttäreiden ohessa tuplasynttäreitä, jos laskettu aika osuu kohdilleen ja sinne asti päästään :)
tiistaina, kesäkuuta 15
torstaina, maaliskuuta 11
Menneiden aikojen havinaa
Hoikalla, peilityynen järven rannalla vuosia ja vuosia sitten.
Uintireissulla.
Pielinen ja Koli.
Keskiaikaisen linnan puutarhan lampi.
tiistaina, helmikuuta 2
sunnuntai, marraskuuta 1
Koiruuksia
Hipsun, hapsun, harmaja hassu
karvainen korva ja pehmeä tassu,
viuhkaisun takana vikkelä häntä
nenänpää tarkkana, kun kuono ei ole läntä.
Huomattu on joka pihvi ja pulla
kuonon jälkiä siellä ja tuolla,
kokkia seuraa niinkuin hai laivaa
mitään ei tipu, mikä niitä vaivaa
vaikka istun ja passaan ja tassua annan
korteni kokkaukseen taatusti annan!
Kun vatsa on täysi ja lautanen nuoltu
on karvatin onni suurimmilleen tuotu,
oman peiton alle se pesänsä raivaa
ja suloiseen uneen tuhistellen kaivaa.
Onni on pieniä asioita,
halauksia ja hyviä murkinoita,
oravanjahtia metsälenkillä
rapsutuksia, hellyyden hetkiä.
Oi koiranelämää!
karvainen korva ja pehmeä tassu,
viuhkaisun takana vikkelä häntä
nenänpää tarkkana, kun kuono ei ole läntä.
Huomattu on joka pihvi ja pulla
kuonon jälkiä siellä ja tuolla,
kokkia seuraa niinkuin hai laivaa
mitään ei tipu, mikä niitä vaivaa
vaikka istun ja passaan ja tassua annan
korteni kokkaukseen taatusti annan!
Kun vatsa on täysi ja lautanen nuoltu
on karvatin onni suurimmilleen tuotu,
oman peiton alle se pesänsä raivaa
ja suloiseen uneen tuhistellen kaivaa.
Onni on pieniä asioita,
halauksia ja hyviä murkinoita,
oravanjahtia metsälenkillä
rapsutuksia, hellyyden hetkiä.
Oi koiranelämää!
maanantaina, lokakuuta 12
Viikon alussa
...kerätään perinteisesti voimia ja ryhtiä taas kasaan viikonlopun jälkeen. Alkaa työviikko, arki ja aherrus.
Minä olen kotona sairastamassa voimat vievää flunssaa. Päivän verran on lupa olla, jos on tarve enempään, on mentävä lääkäriin. Poden huonoa omaatuntoa, kuten kiltin tytön syndroomassa kuuluukin; hukutan sen selittelyihin ja lohdutteluihin pitkästä unesta ja keskiviikon tenttiin lukemisen mahdollisuudesta. Hoen itselleni, että kyllä muut osaavat hoitaa asioita eteenpäin enkä minä saa olla korvaamaton.
Olen iloinen siitä, että jäin kotiin. Yleensä kun flunssassa olen siltikin töissä. Ehkä jotain on tullut opittua?
Ja sitä paitsi, asioita pitää viedä eteenpäin kotonakin. Samoin omassa elämässä, omalle itselleen. Niin helposti aina ne omat tarpeeni siirrän syrjään.
Viikonloppuna olin koulussa ja hyppytuntien aikana hankin äidin syntymäpäivälahjan sekä auton takapöntön ohessa itsellenikin jotain.
Ja kun vilu on koko ajan läsnä, ilman mitään flunssiakin, on villasukille käyttöä. Pitkään aikaan, miltei vuoteen, en ole mitään itse tehnyt. Nyt ajattelin kokeilla kestääkö olkapää. Vielä se antaa myöden.
Koulun pihalla kymmenet valtavat vaahterat valloittivat tilan. Värit, puut ja lehtien huikea määrä saivat minut haluamaan kierimään lehtikasoihin. Syksy, mikä ihana aika :)
perjantaina, syyskuuta 18
Kolme vuotta, ikää ja elämää
Pienen tytön Suuri Sydän
tuikkii kynttilänvalona.
Hiljenen, muistelen,
olet taivaantähtenä jalona.
Mukana aina ja iäti.
Kainalossa aina.
********************************
Lumi 28.8.2003-18.9.2006
tuikkii kynttilänvalona.
Hiljenen, muistelen,
olet taivaantähtenä jalona.
Mukana aina ja iäti.
Kainalossa aina.
********************************
Lumi 28.8.2003-18.9.2006
tiistaina, kesäkuuta 16
Auringonpaistetta vesisateessa
Paradoksien maailmassa minullakin on suruni keskellä ollut hyvä päivä.
Näin esimieheni ensimmäistä kertaa neljään viikkoon ja hän muisti, että olen palannut lomalta takaisin töihin viime viikolla. Olin lounaalla hyvän ystäväni kanssa ja nähtiin vielä illemmallakin. Kotona koira sai Suuria Onnellisuuskohtauksia saadessaan eteensä kulhollisen höyryävää haukkujen puuroa raejuustolla ja matokuurilla höystettynä.
Sateen ropina ikkunalaudalle lohduttaa.
Ikävöin puolisoa, mutta olen onnellinen hetkestä saada olla yksin.
Tarmon puuskassani ostin itselleni hemmotteluun pesu- ja puhdistusaineita, lainasin kirjastosta hyviä kirjoja, hankin muistikirjan ajatuksieni kaatopaikaksi ja sain postissa kotiin paketillisen raskaustestejä.
Pikkuhiljaa arsenaali, taistelutahto ja uskallus kasvaa. Onnistumisen haluni nousee astetta korkeammalle keskenmenon kokemuksen myötä.
Sateenkaaria odotellessa.
Näin esimieheni ensimmäistä kertaa neljään viikkoon ja hän muisti, että olen palannut lomalta takaisin töihin viime viikolla. Olin lounaalla hyvän ystäväni kanssa ja nähtiin vielä illemmallakin. Kotona koira sai Suuria Onnellisuuskohtauksia saadessaan eteensä kulhollisen höyryävää haukkujen puuroa raejuustolla ja matokuurilla höystettynä.
Sateen ropina ikkunalaudalle lohduttaa.
Ikävöin puolisoa, mutta olen onnellinen hetkestä saada olla yksin.
Tarmon puuskassani ostin itselleni hemmotteluun pesu- ja puhdistusaineita, lainasin kirjastosta hyviä kirjoja, hankin muistikirjan ajatuksieni kaatopaikaksi ja sain postissa kotiin paketillisen raskaustestejä.
Pikkuhiljaa arsenaali, taistelutahto ja uskallus kasvaa. Onnistumisen haluni nousee astetta korkeammalle keskenmenon kokemuksen myötä.
Sateenkaaria odotellessa.
tiistaina, toukokuuta 12
Syntymäpäivänä
Auringonpaisteessa
lujalla tahdonvoimalla
hännän huiskeen riemulla
avoimin mielin uusia tuulia haistellen
täyttää meidän vaari-haukku tänään 10 vuotta.
Niin paljon on minulla tuosta asenteesta oppimista.
lujalla tahdonvoimalla
hännän huiskeen riemulla
avoimin mielin uusia tuulia haistellen
täyttää meidän vaari-haukku tänään 10 vuotta.
Niin paljon on minulla tuosta asenteesta oppimista.
perjantaina, tammikuuta 9
Sileällä tiellä
Eräänä päivänä astuin metsästä ulos.
Suuri maailma,
valtaväylät, moottoritiet,
asfalttivaltakunta
ohjeviivoineen, kieltomerkkeineen,
rajoituksineen,
aivoituksineen,
eivät olleetkaan sitä mitä odotin.
Ei helpottunut kulku
eikä vapautunut askel.
Vailla suojaa ja turvaa,
piiloutumisen ja
omassa onnessaan olemisen mahdollisuutta
päätin palata takaisin metsään.
Siellä tiet ovat sileämpiä
ja minä onnellinen.
************************
Runotorstai.
Valokuvatorstai.
torstaina, marraskuuta 13
Kakkameininki
Koiralla on ripuli, hampaassa reikä ja pippeli tulehtunut. Minä kipuilen ensimmäisen fysioterapian jäljiltä neljän kuukauden tauon jälkeen, kirjoitan kahta työpaikkahakemusta ja pakoilen koulutehtäviä. Insinöörin laskimet maksavat uutena ihan liikaa, joten näpyttelyn ohella käyn asiasta huutokauppaa netissä. Viikolla tehdyt opiskelijan hankinnat - tähtiviivain, kolmioviivain, ympyrämallinnin ja millimetripaperit - taitavat saada graafisen laskimen seurakseen.
Lapsettomuushoidoissa on menossa ehkäisypillereiden syönti. Kornia? Voin pahoin, miltei oksennan vähän väliä, poden järkyttäviä päänsärkykohtauksia eikä ruoka maistu. Tuleva punktio ja koeputkihoito pelottaa niin, että on kohta paskat housussa minullakin.
Kylpyhuoneessa oli nimittäin kasa kakkaa ja kämpässä kuvottava haju, kun pääsin töistä ja fysioterapiasta kotiin.
Itsetunto, itseluottamus, positiivisuus ja usko siihen, että asiat aina järjestyvät ovat olleet hukassa jo jonkin aikaa. Jos nyt menisin entiselle psykoterapeutilleni puhumaan näistä tunteista ja ajatuksista, hän passittaisi minut lääkärille. En silti sorru masennukseen, en halua aloittaa sitä kierrettä ja muuttua näkymättömäksi, en halua vihata itseäni enempää enkä miettiä kipeitä asioita sairaalla mielellä. En, vaikka entinen aviomies haukkuu ja kritisoi öisillä soitoilla, viesteillä sekä ilmentymisellään facebookiin.
Kuvainnollisesti ja kirjaimellisesti haistatan paskat hänelle ja miten puhdistavalta se tuntuukaan!
Kiukuttaa odottavat koulutehtävät ja tulevat kokeet sekä työ, joka ei motivoi tippaakaan. Kahdeksan tuntia päivässä menee ihan hukkaan ja tuhlaan taloudellisen pakon sanelemana. Kiukuttaa tulevat hoidot ja oma viallisuus. Kiukuttaa menneisyyden painolastit ja oma naiivisuus! Kiukuttaa kipeä koira! Kiukuttaa!!!
Life sucks and shit happens, joku joskus sanoi. Niin aina. Niin nyt. Menisikö tämä masentuneisuus- ja pessimismijakso jakso pillereiden piikkiin? Hermoilun ja odottamisen odottamisen odottamiseen? Ihan hukkaan?
Koitan rutistaa ja taistella vastaan. Pinnistän - vaikka sitten viimeisillä voimillani - nämä kaksi työhakemusta eteenpäin! Väsään jotenkin koulujutut kelvolliseen kuntoon kasaan ja teen matematiikan tentissä parhaani. Otan ensi viikon Boney M:n konsertin ja vuosipäivän kunniaksi kaiken ilon irti :)
Enkä pelkää yhtään.
Lapsettomuushoidoissa on menossa ehkäisypillereiden syönti. Kornia? Voin pahoin, miltei oksennan vähän väliä, poden järkyttäviä päänsärkykohtauksia eikä ruoka maistu. Tuleva punktio ja koeputkihoito pelottaa niin, että on kohta paskat housussa minullakin.
Kylpyhuoneessa oli nimittäin kasa kakkaa ja kämpässä kuvottava haju, kun pääsin töistä ja fysioterapiasta kotiin.
Itsetunto, itseluottamus, positiivisuus ja usko siihen, että asiat aina järjestyvät ovat olleet hukassa jo jonkin aikaa. Jos nyt menisin entiselle psykoterapeutilleni puhumaan näistä tunteista ja ajatuksista, hän passittaisi minut lääkärille. En silti sorru masennukseen, en halua aloittaa sitä kierrettä ja muuttua näkymättömäksi, en halua vihata itseäni enempää enkä miettiä kipeitä asioita sairaalla mielellä. En, vaikka entinen aviomies haukkuu ja kritisoi öisillä soitoilla, viesteillä sekä ilmentymisellään facebookiin.
Kuvainnollisesti ja kirjaimellisesti haistatan paskat hänelle ja miten puhdistavalta se tuntuukaan!
Kiukuttaa odottavat koulutehtävät ja tulevat kokeet sekä työ, joka ei motivoi tippaakaan. Kahdeksan tuntia päivässä menee ihan hukkaan ja tuhlaan taloudellisen pakon sanelemana. Kiukuttaa tulevat hoidot ja oma viallisuus. Kiukuttaa menneisyyden painolastit ja oma naiivisuus! Kiukuttaa kipeä koira! Kiukuttaa!!!
Life sucks and shit happens, joku joskus sanoi. Niin aina. Niin nyt. Menisikö tämä masentuneisuus- ja pessimismijakso jakso pillereiden piikkiin? Hermoilun ja odottamisen odottamisen odottamiseen? Ihan hukkaan?
Koitan rutistaa ja taistella vastaan. Pinnistän - vaikka sitten viimeisillä voimillani - nämä kaksi työhakemusta eteenpäin! Väsään jotenkin koulujutut kelvolliseen kuntoon kasaan ja teen matematiikan tentissä parhaani. Otan ensi viikon Boney M:n konsertin ja vuosipäivän kunniaksi kaiken ilon irti :)
Enkä pelkää yhtään.
tiistaina, syyskuuta 16
Lumienkeli
Kaksi vuotta ja muutama tunti sitten halasin ja suukotin sinua viimeisen kerran. Silloin en sitä vielä tiennyt.
Juuri tänään sinulle viimeksi juttelin.
Kohta lähden Leevin kanssa ulos. Me otetaan sut mukaan ja käydään yhdessä katsomassa ovatko oravat jo nukkumassa. Ja muristaan puliukoille.
torstaina, elokuuta 28
Syntymäpäivä tähtien tuikkeessa
pienen tytön Suuri Sydän
on välkkeenä sadepilvien takana
tänään
huomenna
eilen
aina siihen asti
kunnes polkumme jälleen kohtaavat
olet osana minua, hengessä ja sielussa
kuulen tassuttelusi kotona
annat hyvänyön suukon
ja nenänpäällä hipaisten varmistat
että minulla on kaikki hyvin
ikävä sisälläni on niin iso
että se puskee kyyneleet kastelemaan posket
yhtä märäksi kuin sade ulkona
olet niin pieni ja siro
tänään olisit taas aavistuksen isompi tyttö
syödessäsi nakkikakkua
ja komentaessasi Leeviä sivuun
olet tähti, olet toivo
olet sydämeni lyönti
sylini halaus
ja unieni odotettu vieras
tiedän, että minua odotat
ja olet vastassa
saapuessani Viimeiseen Metsään
siellä eivät kepit lopu kesken
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)