Siemenet

Erään aamun postissa oli allaoleva teksti, joka on NIIN totta; kuvainnollisesti ja kirjaimellisestikin :) Oman postisi voit tilata täältä.

Katsopa omenapuuta. Siinä saattaa olla satoja omenia, ja jokaisessa omenassa on kymmenen siementä. Yhteensä tuhansia siemeniä. Joku voikin kysyä: mihin tarvitaan noin monta siementä vain siksi, että viereen kasvaa muutama uusi omenapuu?

Luonnolla on antaa meille opetus: useimmat siemenet eivät koskaan kasva. Jos haluat, että jotakin tapahtuu oikeasti, sinun on yritettävä useammin kuin kerran.


Se voi tarkoittaa:
• Sinun on käytävä 50 työhaastattelussa ennen kuin saat paikan.
• Sinun on haastateltava 40 ehdokasta ennen kuin saat hyvän työntekijän.
• Sinun on tavattava 70 ihmistä ennen kuin saat myydyksi asuntosi, autosi tai uuden ajatuksesi.
• Sinun on tavattava sata ihmistä ennen kuin löydät tosihyvän ystävän.

Todelliset onnistujat epäonnistuvat useammin.
He istuttavat enemmän siemeniä.


Kylvö jatkukoon ja tulkoon hyvä sato.

Toisella portaalla

Muutaman tunnin yöunien jälkeen ja minuuttiaikataulullisen kiireen sanelemana löysin itseni kiiruhtamasta halki aamuisen Hervannan. Repullinen sivistystä ja kassillinen vaatteita mukana. Päädyin aamun junaan, jossa aiemmasta poiketen, oli paljon vapaita paikkoja tarjolla. Ja kuten ennenkin, konduktööri katsoi kaksi kertaa opiskelijakorttiani tarkistaakseen asian. Ja kuten ennenkin, tunsin oloni niin nuoreksi ja sinisilmäiseksi. Kevyeksi ja ensisijaiseksi.

Maisemat vilisti ohi, kun istuin ikkunan vieressä hiljaa. Junassa on maailman paras paikka kuunnella musiikkia; laittaa volyymi juuri sen verran kovalle, että se peittää penkin alta kaikuvan kolkutuksen ja tylsän kuulutuksen; juuri sen verran hiljaiselle, ettei vieressä istuja kuule mitä kuuntelen.

Ettei kukaan vaan pääse pääni sisään vaan saan tämän hetken ihan itselleni.

Maisemat vaihtuivat, kaupungit suhisivat ohitse. Ajelehdin omassa maailmassani peltojen halki, jossain muualla oli hetken aikaa Mad World.



Rautatieasemalla on hiljaista. Bussissa ihmisiä on taas enemmän, mutta vain muutama jää samalla pysäkillä pois. Minulla on kaikista painavimmat laukut, kaikista eniten kannettavaa. Vanhojen koivujen seassa kävellessäni mietin, kuinka paljon kannettavaa entisen mielisairaalan potilailla on kullakin aikanaan ollut. En tiedä, mitä heille on tapahtunut, toivottavasti jotain hyvää ja elämää kantavaa. Samalla lailla kuin vanhat puut koulun pihassa kantavat auringonvalon. Minä yritän kantaa lastini yhdellä olkapäällä, päästä perille luokannurkkaan, päästä uudelle tasolle ja saada itselleni jotain, mikä minua kantaisi eteenpäin.



Kellarikerroksen luokassa opettajan sanoihin on vaikea keskittyä, kun katonrajassa siistitään nurmikon reunoja. Vähän kuin joku nyppisi hiuksia päästä, tukistaisi, valvoisi silmäkulmassa ja sanoisi, että tee tyttö parhaasi. Älä repsota! Käytävällä entiseen pehmustettuun huoneeseen rakennettu vessa ahdistaa läsnäolollaan: "Älä luulekaan, naurettava ajatus!" Mieleni kummitukset estävät sinne menemisen. Kiipeän muiden kerrosten vessoihin, vaikka tiedän, että tällä kertaa, juuri nyt, en voi saada keskenmenoa koulun vessassa. En enää toista kertaa. Ei enää ikinä.

En minä halua repsottaa. Enkä halua pelätä omaa mieltäni. Vaikka jännitänkin taas toisten tapaamista ja hiukan varaudun vieraammassa seurassa, olen täällä silti vahvasti omillani. Olen siinä maailmassa, mistä haluan nähdä lisää, kokea enemmän, oppia ja imeä jokaisen kuulemani sanan muistiini. Täällä voi ihan vapaasti kysellä tyhmiä ja olla tietämätön. Aloitella, harjoitella, oppia. Astua askeleen eteenpäin.

Niin pitkään, koko kesän, olen nuokkunut. Kun vertaillaan kuulumisia ja lomapuuhia kahvitauolla, ei minulla ole mitään sanottavaa. Hymyilen ja kerron olleeni vain töissä. Tai olisi, mutta en halua heille kertoa sitä, miten vapauttavalta tuntuu päästä takaisin kouluun pakoon arjen surua ja turhauttavaa työtä, miten surulliseksi ja tyhjäksi olen oloni tuntenut. Tai sitä, ettei minulla ole muistikuvia siitä, mitä tapahtui kesäkuussa tai heinäkuussa. Elokuusta jotain vielä muistan, mutta sekin katoaa kohta samaan sumuun syyskuun astuessa kehään.



Minä haluan uusiutua, kierrättyä, käyttää itseni hyödyksi. Olla energiansaajana enkä sen ottajana. Muuttaa elämäni kaatopaikalta uusiutuvien energioiden syntysijoille. Kiertää ja kokea kuin vesi, joka omassa kierrossaan tippuu korkealta, suodattuu eri kerrosten läpi, imeytyy, valuu ja lopulta haihtuu takaisin aloittaakseen taas uudelleen. Hukkaamatta siinä välissä itseään.

Sateenkaari

Liu´un lailla helmikuulan
pyörin,
tanssin,
nauranlaulan,
kiipeän laskuun
ja tipun mäkeen,
keuhkot pakahtuvat ilosta.

Vilkkusilmä lasin takaa
hihkuu,
halaa maailmaa.
Elämää syleillen
hengittää
jokaisen hetken.

Paluu alkuun ja
onneen,
mielen rajattomaan vapauteen,
josta löytää aina aarteen;

osaan värittää sateiden kaarteen.

*************************
Runotorstai.

Vinoa valoa

Aamulla ilma on yön henkäyksen jäljiltä kirpeämpi. Illalla metsä suhisee jo tuulia kutsuen. Katuvalot keräävät kaiken muun valon ympäriltään ja saavat asfaltin tummumaan näkymättömäksi. Linja-autopysäkillä seistessä en ole yksin. Lehmusten lehdet hiljalleen vajoavat maahan ja pyörivät kiirehtivien ihmisten jalkoihin.

Valo on muuttunut. Se tulee eri suunnasta. Ulkona on erilainen tuoksu, äänet ovat hiljaisemmat ja silti samalla täydemmät. Luonto on astumassa kynnyksen yli.

Odotan, että sade vihmoisi ikkunani puhtaiksi. Haukon innostuksesta henkeäni enkä kuitenkaan raaski särkeä tunnelmaa. Olen matkalla kotiin.

Rannalla

Maailman kaunein runo, joka on kulkenut mukanani jo vuosien ajan ja jonka mukana lähetän ajatuksen. Toiveen.


Rannalla

Ihanat vaaleat pilvet
liukuvat taivaalla.
Hiljaa ja lumoavasti
Laulaa ulappa.

Aaltojen hyväilystä
hiekka on väsynyt.
Tulisit aivan hiljaa,
Tulisit juuri nyt.

-Saima Harmaja-

Actionia

Hiljalleen , hiljalleen alkaa taas tapahtumaan. Arki starttaa toden teolla.

Kahden viimeisen päivän aikana on
* kurottu kasaan akuutit työt kahden viikon sairasloman ajalta pitkien työpäivien muodossa
* saatu koululta lukkari, käytetty aikaa kurssien tutkimiseen ja saatu eka versio omasta lukkarista aikaan; nyt on vaan mietittävä lähdenkö tekemään pakolliset, otanko mukaan yläluokan kursseja omaa valmistumisen nopeuttamista ajatellen ja lisäänkö vielä tähän päälle muutamia mielenkiintoisia kursseja muista pääaineista? Rohmuaako vai eikö rohmua?
* varmistettu asuntolapaikka koululta lähiviikkojen ajaksi
* sovittu esimiehen kanssa loput kesälomat lähiviikoille; varsinaista lomaa, aivan :/
* vastaanotettu kaikenlaisia nakkeja töissä; toisten kesälomat, tuo oman työnkuvan monipuolistaja ja haastaja!
* kirottu Kelan paperia, jonka mukaan sairasloma on mennyt Kelan liksoille eikä työnantajan. WTF? Huomenna kuluu aikaa palkkiksen likkojen kanssa...
* käyty vihdoin ja viimein labrassa verikokeissa jättämässä näytteet kilpirauhasarvojen ja jonkun muun (google ei ole kaveri..) endometrioosiin liittyvien arvojen selvittämiseksi
* bongattu muutama tunti sitten miltei yhtä vahva ovisviiva kuin testiviivakin, havainnoitu ekan kerran kunnon limat tämän ajankohdan yhteyteen ja juuri parhaillaan alkaa alavatsakivut yltymään :)

Huomenna homma senkun jatkuu
* yt-neuvotteluihin kuuluvan työtehtävien jakamisen ja uudelleen hakemisen suorittamisella eli oman hakemuksen tekemisellä ja sen jättämisellä; vielä ei ole mitään käsitystä, mihin hommaan hakisin... Tämä on OIKEASTI paha nakki; olen miettinyt asiaa jo kohta kaksi viikkoa.
* pusnussailulla; täytyyhän se ovis viimeisessä luomukierrossa hyödyntää ;) Varsinkin, jos tällä kertaa ovulaatio tapahtuisi oikealta ja toimivalta puolelta!

Viikonloppuna taasen
* jatketaan nuspussailua :)
* mies lähtee ilmailemaan Malmille ja minä koitan tehdä jotain kivaa kotona koiran kanssa; nukkua ja liikkua ainaskin
* vanhemmat ja sisko tulevat kakulle ja kahville toitottamaan iän kertymistä
* treffataan kavereita

Loppukuussa
* työrintamalla on kiire; olen enää ensi viikon töissä ennen koulun aloitusta, joten omat hommat on saatava kuosiin viikon sisällä. Kuun viimeisillä päivillä joudun vielä lipeämään koulusta töihin muutamaksi päiväksi työpaikkaohjaajan rooliin liittyen.
* koitetaan saada lomalla ollut fysiatri kiinni, saatua kommentit kuvauksista ja siitä, miten eteenpäin oireiden ja kipujen kanssa.
* mennään varmaan taas kiropraktikolle, jos lääkäri ja lompakko sen suovat.
* opiskellaan kesätauon jälkeen, kaikkea kivaa ja ihan erilaista!
* mies käy omissa verikokeissaan tulevia hoitoja varten
* piinaillaan.... :O
* odotellaan kummankin taholta tietoa yt:den tuloksista ja ihmetellään sitten, mitä kävi. Toivottavasti hyvin kummallekin.
* suoritetaan viimeinen erä vihonviimeisestä ulosotosta ja saadaan sitä kautta kaikki kahleet poistettua entiseen elämään ja puolisoon liittyen. On shamppanjan aika!

Huh.

Uuden kierroksen alussa

Viimeisenä sairasloman päivänä heräsin kännykkään tuleviin viesteihin. Ystävä oli kirjoittanut runon, anoppi muisti virtuaalikukilla, isä lähetti halauksen. Postimies kantoi äidiltä onnittelukortin luettavaksi. Mies tuli lounasaikaan käymään kotona; juuri siihen kellonaikaan, kun olen syntynyt. Hän halusi olla ensimmäinen muistaja heti uuden ikävuoden alkaessa.

Tänään on minun syntymäpäiväni.

Kolmekymmentäkaksi vuotta tuntuu jo aika paljolta. Viimeiset kymmenen vuotta ovat menneet kuin siivillä enkä edes muista, mitä silloin mahdoin ajatella itseni olevan tai tekevän tämän ikäisenä. Olin opiskelemassa ja juuri sairastunut vakavaan masennukseen; elämällä ei ollut näkymää kovin pitkälle eteenpäin juuri silloin. Nyt opiskelen jälleen, olen toipunut pahimmasta kriisistäni ja opettelen elämään uusien kanssa. Olen eronnut ja uudessa parisuhteessa kihloissa. Asun eri kaupungissa ja olen töissä. Aikoinaan juuri hankittu pentukoira täytti toukokuussa kymmenen vuotta ja porskuttaa kanssani vielä pitkään eteenpäinkin.

Kokemuksia, muistoja, toipumisia, surua, muutosta.

Kymmenen vuoden päästä minulla toivottavasti on hyvä työ ja oma perhe. Haluan olla onnellinen ja terve. Sen kummempia suunnitelmia en lähde rakentamaan.

Tämä päivä voisi olla hyvä syy uudelle startille ja asennoitumisen muutokselle; työssä, hoidoissa, opiskelussa ja omasta itsestään huolehtimisessa. Jospa tulevan vuoden aikana saisin tsempattua enemmän, kasvettua taas hitusen ja tulisin hiukan iloisemmaksi.

Elämä on nyt.

Kirjanpainajan kolossa

Tänä kesänä on tullut luettua enemmän kuin aikoihin. Olen ollut tämänkin asian kanssa hukassa jo jonkin aikaa. Hyvin alkanutta ja uudelleenlämmennyttä suhdetta kirjoihin ja kirjastoon on syytä pitää yllä jatkossakin, niin rentouttavaa se on! Jonkin aikaa olen lukenut useampaa kirjaa kerralla, kun nälkä on kasvanut syödessä, mutta nyt koitan toppuutella ja keskittyä tarinaan kerrallaan. Muistikirjaan onkin kertynyt jo hyvä lista tulevia luettavia hankittavaksi tai lainattavaksi.

Mieleenpainuneimmat opukset, mitä ensimmäisenä mieleen tulivat, ovat tässä.

1. J.R.R. Tolkien: Taru sormusten herrasta
2. Robert Holdstock: Alkumetsä
3. Richard Adams: Ruohometsän kansa
4. Kirsi Kunnas: Tiitiäisen satupuu
5. C. S. Lewis: Velho ja leijona
6. Astrid Lindgren: Veljeni leijonamieli
7. Bo Carpelan: Alkutuuli
8. Hermann Hesse: Siddhartha
9. Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva
10. Franz Kafka: Muodonmuutos
11. Lauri Viita: Kootut runot
12. Mawlana Jalaladdin Rumi: Rakkaus on musta leijona
13. Arto Paasilinna: Hirtettyjen kettujen metsä
14. John Christopher: Tripodien aika
15. Stephen King: Musta torni

En tiedä, miksi olen hukannut lukemisen riemun useamman vuoden ajaksi. Jotain siinä välillä on tapahtunut. Olen kai elänyt niin vahvasti toisessa maailmassa, jossa ei ole ollut aikaa riittävästi minulle itselleni. Kesäkuun alussa menin kirjastoon, etsin vanhan kirjastokorttini ja huomasin yhtäkkiä kuluttaneeni aikaa hyllyjen, kirjojen, kahisevien sivujen, tarinoiden, mielikuvituksen ja kuvien parissa muutaman tunnin. Sen käynnin jälkeen olen käynyt uudelleen miltei viikoittain. Mukaan on tarttunut kaikenlaista työhön ja opintoihin liittyvästä kertomakirjallisuudesta, tietokirjoihin ja runoihin. Runot ja romaanit, niitä olen ahminut. Nuo muut ovat jääneet lähinnä silmäilyn tasolle. Ehkä on nyt vain aika uppoutua mielikuvituksen ja aistien maailmaan jonkin hyödyllisen (lue: vakavan) oppimisen sijaan :)

Kirjakaupoissa kiertelen viikoittain, samoin ostan netistä käytettyjä kirjoja edullisesti. Vielä en ole rohkaistunut astumaan antikvariaatteihin sisälle. Sinne menen silloin, kun aikaa on muutamaa tuntia enemmän kerralla käytettäväksi. Ne ovat paikkoja, joihin voisin muuttaa asumaan.

Runoilua

Runotorstai palaa takaisin ensi viikosta. Kesällä ei kovin ole tullut kirjoitettua tai runoiltua, olo kun on ollut sen mukainen. Bongasin eilen netistä helpotusta suonen kukkimisen edistämiselle. Alla oleva runo onkin syntynyt täällä.


Suukkoja

sylissä huokauksia
kirpeä myrsky
haltija keskittyen ruokkii mielikuvitusta
salaperäinen tähti nukkumaan
kajo tarkkailee,
vuosipäivä piisamilla...

tuulettomana päivänä
nauttien taivaaseen
havina illalla luolassa - karhea eroottinen halaus
raukea voima.

Piupali paupali

Eilinen päivä meni Viikinsaaressa ollessa. Aurinkoa, lämpöä, hyvää musiikkia ja jammailua. Yöllä laivaa laiturilla odotellessa kuu paistoi hienon pilvilautan takaa myhäillen, valot kajastivat keskustan ja harjun suunnalta ja vastarannalta kuului laulua. Muutamien tuntien ajan tuntui kesältä :)

Tänään on siivottu ja nyt lähdetään kauppaan. Jotain hyvää syömistä ja sitten elokuvan kimppuun. Mieli on hiukan parempi, hymy kiipeää helpommin suupieliin ja jalkoja särkee mukavasti 20 kilometrin pyörälenkin jälkeen. Näillä eväillä on hyvä lähteä kuvauksiin ja tutkimuksiin huomenna.

Eilisillan menoa ja huumoria, hauskaa musiikkia, kaikille :)

Päivitystä

Kulunut viikko on ollut raskas. Ulkona on mitä mainion keli, lämmintä ja aurinkoista, ilmiselvästi mukavaa; minä nyherrän ja tyherrän silti sisällä... Nousen sängystä puolen päivän jälkeen, käyn koiran kanssa ulkona ja jumitun sen jälkeen koneelle tai kirjaa lukemaan. Odotan, että mies palaa kotiin töistä ja kaipaan kainaloon itkemään.

Säälittävää.

Poden huonoa omaatuntoa tästä tekemättömyydestäni. Jotain pitäisi kai niin kamalasti vaan saada aikaan, sairaslomallakin. Jankutan itselleni sitä, että tämä ei ole lomaa vaan syystä ja tarpeeseen saatua sairaslomaa, jonka aikana saan varmaankin olla juuri niin hankala, ärtynyt ja masentunut kuin tuntuu. Koitan antaa itselleni luvan vaan olla ja möllöttää, olla miettimättä paluuta takaisin ihmisten ilmoille.

Olen ollut niin surullinen. En tiedä, milloin se surullisuus loppuu. Loppuuko ollenkaan vai tuleeko se ajoittain aaltoina ylitseni? Eilen sain vihdoin sanottua asioita ääneen, itkettyä ne toisen paitapuserolle, haudattua kainalon lämpöön. Olimme pitkään sylikkäin, juttelimme, halasimme, silitimme ja mietimme elämän peruasioita. Sitä, miten tärkeää on puhua ja kertoa tunteista, olla läsnä ja välittää sekä uskaltaa olla juuri sitä, miltä tuntuu. Tehdä kaikkensa, jotta ei kasvettaisi erillemme, sillä loppujen lopulta rakkaus kantaa kaiken yli. Elän ja koen keskenmenon ja lapsettomuuden selvästi eri lailla kuin mies, ja se ottaa minuun paljon rankemman otteen. On tärkeää, että voin puhua siitä, jotta asiat eivät jää yksin käsiteltäviksi enkä kasvata tyhjästä sylistäni masennuksen mörköä liikaa. On myös tärkeää, että mies puhuu omasta kokemuksestaan ja että siten ymmärrämme toinen toistamme paremmin. Tämä on asia, johon täytyy kasvaa ja opetella yhdessä.

Olen edelleen onnellinen siitä, että tulin raskaaksi ja sitä raskautta jo jonkin verran ehti kestää. Ajatus uudesta raskaudesta ja lapsesta alkaa hiipiä mieleen voimakkaammin päivä päivältä tulevien syksyn hoitojen mukana, samalla se silti kauhistuttaa. Ikävöin ja suren menetettyä pikkuista vielä niin paljon. Pelkään tulevia hoitoja ja niiden aiheuttamaa stressiä ja sivuvaikutuksia. Hermoilen tulevaa hermoilua ja piinailua ja mahdollista plussaamista. Jos niin hyvin käy, miten kamalaa se onkaan pelätä koko ajan uutta keskenmenoa! Siltikin, kaikesta tästä mielen myllerryksestä, panikoinnista, surusta, hoitojen sisällöistä ja aikatauluista, tulevista piinailuista ja kivuista huolimatta, minä haluan tälle tielle lähteä. Minä haluan vielä yrittää, tehdä kaikkeni ja ottaa kaiken tulevan vastaan, kun on vielä olemassa realistinen mahdollisuus raskautumisesta. Minä haluan tulla äidiksi.

Lapsettomuuden polku on poluista mutkikkain, sokkeloisin ja vaativin, jolta ei siltikään ole takuuta perille pääsystä. Se on polku, joka voi muuttaa elämän totaalisesti ja jättää sielun tyhjäksi tavalla, jota ei pysty mitenkään täyttämään.

Eilisen vapauttavan keskustelun pohjalta ja päätöksellä meidän polkumme jatkuu tämän kierron aikana vielä omin voimin. Syyskuun alusta (seuraavan kierron alkaessa) otetaan yhteys klinikalle ja aloitetaan clomit inseminaatiota varten. Syksyn aikana on tarkoitus tehdä useampi IUI, jos munasolut vaan kypsyvät toimivalla puolella ja hoito saadaan loppuun asti vietyä. Tammikuulle on alustava varaus toisesta IVFstä jo tehty. Hyvä suunnitelma neljännen yritysvuoden käynnistämiselle.

Aloitetaan siis tikutuksilla taasen ensi viikosta. Lämpöihin ja limoihin en lähde, sillä se tuntuu loputtomalta suolta, joka liikaa saa mut kaiken tämän muun ohella stressaamaan. Ja jotta polulla ei olisi liian yksinäistä ja vaikeaa, ollaan mukana syksyn projektissakin muita kanssakulkijoita tsemppaamassa. Vertaistuki on tärkeää ja arvokasta :) Tsemppiä ja voimia kaikille mukanaolijoille!

Alussa

kärpäsenkakkana lattialla
myttynä pyykkikorin pohjalla
sokerinmuruina kahvipöydässä

viiltävinä, kiiltävinä
häikäisevän kauniina
sirpaleina
mosaiikissa

hajoan ja eheydyn
kerta toisensa jälkeen
uudelleen

kuten kehoni
myös mieleni puhdistuu
vuotaa ja kipuilee
tulvii
halkeilee niukkuutensa pohjalta

särkee pääni kipeäksi
rutistaa keuhkot kasaan
halvaannuttaa jäsenet

paranee halauksen voimalla
pään silityksellä
suukolla mitä erinäisempiin paikkoihin