torstaina, elokuuta 6

Päivitystä

Kulunut viikko on ollut raskas. Ulkona on mitä mainion keli, lämmintä ja aurinkoista, ilmiselvästi mukavaa; minä nyherrän ja tyherrän silti sisällä... Nousen sängystä puolen päivän jälkeen, käyn koiran kanssa ulkona ja jumitun sen jälkeen koneelle tai kirjaa lukemaan. Odotan, että mies palaa kotiin töistä ja kaipaan kainaloon itkemään.

Säälittävää.

Poden huonoa omaatuntoa tästä tekemättömyydestäni. Jotain pitäisi kai niin kamalasti vaan saada aikaan, sairaslomallakin. Jankutan itselleni sitä, että tämä ei ole lomaa vaan syystä ja tarpeeseen saatua sairaslomaa, jonka aikana saan varmaankin olla juuri niin hankala, ärtynyt ja masentunut kuin tuntuu. Koitan antaa itselleni luvan vaan olla ja möllöttää, olla miettimättä paluuta takaisin ihmisten ilmoille.

Olen ollut niin surullinen. En tiedä, milloin se surullisuus loppuu. Loppuuko ollenkaan vai tuleeko se ajoittain aaltoina ylitseni? Eilen sain vihdoin sanottua asioita ääneen, itkettyä ne toisen paitapuserolle, haudattua kainalon lämpöön. Olimme pitkään sylikkäin, juttelimme, halasimme, silitimme ja mietimme elämän peruasioita. Sitä, miten tärkeää on puhua ja kertoa tunteista, olla läsnä ja välittää sekä uskaltaa olla juuri sitä, miltä tuntuu. Tehdä kaikkensa, jotta ei kasvettaisi erillemme, sillä loppujen lopulta rakkaus kantaa kaiken yli. Elän ja koen keskenmenon ja lapsettomuuden selvästi eri lailla kuin mies, ja se ottaa minuun paljon rankemman otteen. On tärkeää, että voin puhua siitä, jotta asiat eivät jää yksin käsiteltäviksi enkä kasvata tyhjästä sylistäni masennuksen mörköä liikaa. On myös tärkeää, että mies puhuu omasta kokemuksestaan ja että siten ymmärrämme toinen toistamme paremmin. Tämä on asia, johon täytyy kasvaa ja opetella yhdessä.

Olen edelleen onnellinen siitä, että tulin raskaaksi ja sitä raskautta jo jonkin verran ehti kestää. Ajatus uudesta raskaudesta ja lapsesta alkaa hiipiä mieleen voimakkaammin päivä päivältä tulevien syksyn hoitojen mukana, samalla se silti kauhistuttaa. Ikävöin ja suren menetettyä pikkuista vielä niin paljon. Pelkään tulevia hoitoja ja niiden aiheuttamaa stressiä ja sivuvaikutuksia. Hermoilen tulevaa hermoilua ja piinailua ja mahdollista plussaamista. Jos niin hyvin käy, miten kamalaa se onkaan pelätä koko ajan uutta keskenmenoa! Siltikin, kaikesta tästä mielen myllerryksestä, panikoinnista, surusta, hoitojen sisällöistä ja aikatauluista, tulevista piinailuista ja kivuista huolimatta, minä haluan tälle tielle lähteä. Minä haluan vielä yrittää, tehdä kaikkeni ja ottaa kaiken tulevan vastaan, kun on vielä olemassa realistinen mahdollisuus raskautumisesta. Minä haluan tulla äidiksi.

Lapsettomuuden polku on poluista mutkikkain, sokkeloisin ja vaativin, jolta ei siltikään ole takuuta perille pääsystä. Se on polku, joka voi muuttaa elämän totaalisesti ja jättää sielun tyhjäksi tavalla, jota ei pysty mitenkään täyttämään.

Eilisen vapauttavan keskustelun pohjalta ja päätöksellä meidän polkumme jatkuu tämän kierron aikana vielä omin voimin. Syyskuun alusta (seuraavan kierron alkaessa) otetaan yhteys klinikalle ja aloitetaan clomit inseminaatiota varten. Syksyn aikana on tarkoitus tehdä useampi IUI, jos munasolut vaan kypsyvät toimivalla puolella ja hoito saadaan loppuun asti vietyä. Tammikuulle on alustava varaus toisesta IVFstä jo tehty. Hyvä suunnitelma neljännen yritysvuoden käynnistämiselle.

Aloitetaan siis tikutuksilla taasen ensi viikosta. Lämpöihin ja limoihin en lähde, sillä se tuntuu loputtomalta suolta, joka liikaa saa mut kaiken tämän muun ohella stressaamaan. Ja jotta polulla ei olisi liian yksinäistä ja vaikeaa, ollaan mukana syksyn projektissakin muita kanssakulkijoita tsemppaamassa. Vertaistuki on tärkeää ja arvokasta :) Tsemppiä ja voimia kaikille mukanaolijoille!

3 kommenttia:

HopeinenSimpukka kirjoitti...

Isoja ajatuksia jälleen kerran.
Vahva olet ja tietysti sairaslomalla saa olla just niin ko itte haluaa. Toivottavasti mörkö pysyy kuitenki enimmäkseen poissa, ja jaksatta alkavat hoidot.
Voimia ja Ajatuksia!

jadekivi kirjoitti...

Voimia!
On oikeasti vaikeaa jakaa raskaita tunteitaan toiselle, hienoa että te olette pystyneet siihen. Meilläkin käytiin eilen keskustelua keskenmenosta ja uudesta yrityksestä. Mies puki tuntemuksensa mulle huokaisemalla syvään ja sanomalla: "Mä en edes halua tietää miten pahalta susta tuntuu, jos musta itsestä tuntuu tältä."

Ollaankin tuttuja tuolta yhdeltä palstalta. Oli kiva törmätä sinunkin blogiin, laitan kirjanmerkkeihin heti :)

Poplar kirjoitti...

HopeinenSimpukka: Olet oikeassa. Sairaslomalla täytyy saada olla juuri niin kipeä ja onneton kuin olokin on. Luvan kanssa pipi. Sekin nimittäin alkaa kuormittamaan, kun ei missään eikä milloinkaan voi antaa kropalleen ja mielelleen periksi ja vaan antaa pahan olon vyöryä ylitse. Mörkö minussa aina jollain tasolla majailee. Pääasia on että saan sen pidettyä kuosissa ja reagoitua ajoissa, jos olo alkaa huonontumaan. Kiitos kommentistasi ja aurinkoa sinne päin!

jadekivi: Miehesi kommentti kuulostaa lohduttavalta. Varmasti niin onkin, että nainen kokee asian ihan eri lailla kuin mies. Meillä ainakin. Koitan silti oman ikäväni alta muistaa huomata toista ja toisen erilaista tapaa käsitellä asiaa. Etten vähättelisi tai ohittaisi sitä miehen surua. Yhdessä tässä kuitenkin ollaan ja mennään eteenpäin. Ja ollaan tuttuja foorumilta, kyllä :) Kovin kauaa en siellä vielä ole ollut ja koitankin olla vain harvakseltaan; ettei ala tuo stressikäyrä liiaksi yltymään ja ajatukset pyörimään vaan raskautumisasioiden ympärillä. Toisaalta, kivaa kun on niin erilaisia ihmisiä eri tilanteissa. Ja sitä vertaistukea myös. Ollaan yhteyksissä!