maanantaina, elokuuta 24

Toisella portaalla

Muutaman tunnin yöunien jälkeen ja minuuttiaikataulullisen kiireen sanelemana löysin itseni kiiruhtamasta halki aamuisen Hervannan. Repullinen sivistystä ja kassillinen vaatteita mukana. Päädyin aamun junaan, jossa aiemmasta poiketen, oli paljon vapaita paikkoja tarjolla. Ja kuten ennenkin, konduktööri katsoi kaksi kertaa opiskelijakorttiani tarkistaakseen asian. Ja kuten ennenkin, tunsin oloni niin nuoreksi ja sinisilmäiseksi. Kevyeksi ja ensisijaiseksi.

Maisemat vilisti ohi, kun istuin ikkunan vieressä hiljaa. Junassa on maailman paras paikka kuunnella musiikkia; laittaa volyymi juuri sen verran kovalle, että se peittää penkin alta kaikuvan kolkutuksen ja tylsän kuulutuksen; juuri sen verran hiljaiselle, ettei vieressä istuja kuule mitä kuuntelen.

Ettei kukaan vaan pääse pääni sisään vaan saan tämän hetken ihan itselleni.

Maisemat vaihtuivat, kaupungit suhisivat ohitse. Ajelehdin omassa maailmassani peltojen halki, jossain muualla oli hetken aikaa Mad World.



Rautatieasemalla on hiljaista. Bussissa ihmisiä on taas enemmän, mutta vain muutama jää samalla pysäkillä pois. Minulla on kaikista painavimmat laukut, kaikista eniten kannettavaa. Vanhojen koivujen seassa kävellessäni mietin, kuinka paljon kannettavaa entisen mielisairaalan potilailla on kullakin aikanaan ollut. En tiedä, mitä heille on tapahtunut, toivottavasti jotain hyvää ja elämää kantavaa. Samalla lailla kuin vanhat puut koulun pihassa kantavat auringonvalon. Minä yritän kantaa lastini yhdellä olkapäällä, päästä perille luokannurkkaan, päästä uudelle tasolle ja saada itselleni jotain, mikä minua kantaisi eteenpäin.



Kellarikerroksen luokassa opettajan sanoihin on vaikea keskittyä, kun katonrajassa siistitään nurmikon reunoja. Vähän kuin joku nyppisi hiuksia päästä, tukistaisi, valvoisi silmäkulmassa ja sanoisi, että tee tyttö parhaasi. Älä repsota! Käytävällä entiseen pehmustettuun huoneeseen rakennettu vessa ahdistaa läsnäolollaan: "Älä luulekaan, naurettava ajatus!" Mieleni kummitukset estävät sinne menemisen. Kiipeän muiden kerrosten vessoihin, vaikka tiedän, että tällä kertaa, juuri nyt, en voi saada keskenmenoa koulun vessassa. En enää toista kertaa. Ei enää ikinä.

En minä halua repsottaa. Enkä halua pelätä omaa mieltäni. Vaikka jännitänkin taas toisten tapaamista ja hiukan varaudun vieraammassa seurassa, olen täällä silti vahvasti omillani. Olen siinä maailmassa, mistä haluan nähdä lisää, kokea enemmän, oppia ja imeä jokaisen kuulemani sanan muistiini. Täällä voi ihan vapaasti kysellä tyhmiä ja olla tietämätön. Aloitella, harjoitella, oppia. Astua askeleen eteenpäin.

Niin pitkään, koko kesän, olen nuokkunut. Kun vertaillaan kuulumisia ja lomapuuhia kahvitauolla, ei minulla ole mitään sanottavaa. Hymyilen ja kerron olleeni vain töissä. Tai olisi, mutta en halua heille kertoa sitä, miten vapauttavalta tuntuu päästä takaisin kouluun pakoon arjen surua ja turhauttavaa työtä, miten surulliseksi ja tyhjäksi olen oloni tuntenut. Tai sitä, ettei minulla ole muistikuvia siitä, mitä tapahtui kesäkuussa tai heinäkuussa. Elokuusta jotain vielä muistan, mutta sekin katoaa kohta samaan sumuun syyskuun astuessa kehään.



Minä haluan uusiutua, kierrättyä, käyttää itseni hyödyksi. Olla energiansaajana enkä sen ottajana. Muuttaa elämäni kaatopaikalta uusiutuvien energioiden syntysijoille. Kiertää ja kokea kuin vesi, joka omassa kierrossaan tippuu korkealta, suodattuu eri kerrosten läpi, imeytyy, valuu ja lopulta haihtuu takaisin aloittaakseen taas uudelleen. Hukkaamatta siinä välissä itseään.

2 kommenttia:

HopeinenSimpukka kirjoitti...

Juuri tuo itsensä tunteminen hyödylliseksi ja tarpeelliseksi! Se on niin tärkeää kaikille ihmisille, myös lapsettomille!
Pitää voida tuntea elävänsä ja olevansa osa tätä maailmaa.

Ja surutyötä on hyvä tehdä myös silloin kun on muutakin tekemistä ko vain surra. Häätyy antaa mielelle aikaa olla muissa ajatuksissa ja levätä.

Paljon OpiskeluIntoa!

Puuhanurkka kirjoitti...

Opiskeluintoa ja myöhästyneet synttärionnittelut!!! Merkittävä päivä tuo 11.8. myös meille ;)

Tsemppiä ja jaksamista!! Pikku hiljaa, askel kerrallaan.