Kotona ihan yksin.
Kynttilöitä, Joe Cockeria aavistuksen verran liian kovalla,
tuoretta omenapiirakkaa ja vaniljakastiketta,
hillontekele jäähtymässä parvekkeella.
Sipsutan villasukat jalassa ja välillä laitan puhtaita pyykkejä kuivumaan. Huuhteluaineen tuoksu sekoittuu omenan kollegaan.
Kohta saan seuraa, istun tervantuoksuisessa saunassa
ja pussaan niin pirusti!
torstaina, syyskuuta 25
sunnuntaina, syyskuuta 21
Helppo
kriti-kriti-kritisoida
poli-poli-politisoida
arvostella
kainostella
kohauttaa olkaa, polkea jalkaa
ehdotella, ahdistella
tavoi-tavoi-tavoitella
kurkottaa ja kapsahtaa
muille nalli napsahtaa
yrmistellä, kyrvistellä
ylenkatsoa ja antaa
valloittaa ja vallata
karata ja kadota
olla olematta läsnä
ylistellä
mielistellä
nuoleskella
pokata
hakata
valistaen alistaa
lähennellä ja vältellä
vali-vali-valittaa
snap, crackle, pop!
helppoahan se on
mitäs siinä ruikutat?
****************************
Runotorstai.
poli-poli-politisoida
arvostella
kainostella
kohauttaa olkaa, polkea jalkaa
ehdotella, ahdistella
tavoi-tavoi-tavoitella
kurkottaa ja kapsahtaa
muille nalli napsahtaa
yrmistellä, kyrvistellä
ylenkatsoa ja antaa
valloittaa ja vallata
karata ja kadota
olla olematta läsnä
ylistellä
mielistellä
nuoleskella
pokata
hakata
valistaen alistaa
lähennellä ja vältellä
vali-vali-valittaa
snap, crackle, pop!
helppoahan se on
mitäs siinä ruikutat?
****************************
Runotorstai.
Syksyinen metsä
Metsästä löydettyjä. Kummallinen sieni, korillinen hyvää, kiertokulun monumentti sekä mörrimöykyn kolo.
Viime sunnuntain vietin sienimetsässä. Tänään piti lähteä aurinkoon ja suolle, karpaloita jahtaamaan.
Minä jäin kotiin, mies otti koiran ja ämpärin mukaansa ja rämpii nyt itsensä väsyksiin suopursujen valtakunnassa.
Olisin niin tarvinnut suota ja metsää voimieni lisäämiseksi. Poden huonoa omaatuntoa ja sätin itseäni, kun en jaksanut lähteä. Viikko on ollut töissä äärimmäisen raskas, kun olen tehnyt tuntimäärällisesti viidessä päivässä seitsemän päivän työt. Melkein viisivuotisen työurani aikana tässä työpaikassa en ole kertaakaan malttiani menettänyt, vaikka aiheita ja syitä on ollut roppakaupalla, mutta perjantaina sen tein. Ja tein kahdesti.
Suutuin, rajani ylitettiin. Sanoin asiat ääneen, puolustin itseäni, kerroin toisille mielipiteeni. Hetken päästä adrenaliini alkoi tärisyttämään käsiä ja pidättelin itkua, niin hyvältä se asioiden ääneen sanominen tuntui! Kunnes jouduin samaan tilanteeseen toistamiseen. Sotkusta johtuen en päässyt lähtemään kouluun vievään junaan ja se suututti entistä enemmän. Paska-asioiden takia jätin opetuksen ja pelastusköyteni pidentämisen väliin.
Onneksi on ihana mies elämässä. Hän soitti juuri silloin, kun myrskysin voimakkaimmillani ja kun kerroin puhelimessa, mitä oli tapahtunut ja että en mennyt kouluun, hän päätti viedä minut elokuviin. Valinta oli loistava ja nauru teki niin hyvää! Rainan jälkeen ei mentykään ravintolaan syömään, vaan päätimme ajaa kaupan kautta kotiin, juoda punaviiniä ja tehdä hyvää ruokaa ja mennä saunan kautta nukkumaan.
Eilen olin koulussa. Ajoin väsyneenä Hämeenlinnaan, pilkin tunnilla ja ajoin takaisin kotiin siivoamaan ja laittamaan ruokaa kohta saapuville vieraille. Söimme, katsoimme hyviä elokuvia ja päivitimme kuulumisia ajan tasalle. Tarkoituksena ei ollut juoda viiniä niin paljoa että se tänä aamuna kostautuisi, mutta jotenkin kontrolli petti.
Aamulla, kello soi. Olin niin väsynyt ja niin pahoinvoiva, että jäin sänkyyn. Vieläkään en ole mitään erityistä tehnyt ja silti väsyttää. Tuntuu hyvältä saada olla yksin, vaan olla ja miettiä asioita. Palautua.
En tiedä, mikä on. Olen käynyt ylikierroksilla koko viikon ja paiskinut töitä hulluna. Hermot ovat kireällä, kroppani tuntuu oudolta ja selkä on alkanut jumiutua alaselästä. Olkapää on edelleen rikki ja kipeä, mutta en ole vaivautunut menemään siitä taas lääkäriin. Vatsaa juilii. Minun on ollut paha olla sekä henkisesti että fyysisesti. Kiristelen hampaita.
Ehkä minun piti hermostua töissä ja ehkä nollata viikko eilen kotona. Ehkä tämän päivän hiljaisuus ja asioiden tapahtumattomuus on aiheellista. Huomenna aloitan uuden viikon ja koitan aloittaa sen puhtaalta pöydältä. Töistä ei saisi ottaa pulttia. Joogaan pitäisi vihdosta viimein mennä, sillä saisin sen avulla kehoni lukot auki. Hierontaa kehiin, perjantainen lääkärikäynti ja todennäköinen kortisonipiikki.
On pelottavaa huomata toimivansa itselleen vieraana ihmisenä. En ole ollut oma itseni nyt viikkoon enkä pidä siitä. Olisin tarvinnut niitä karpaloita ja suopursuja tänään uutta viikkoa varten.
Minä jäin kotiin, mies otti koiran ja ämpärin mukaansa ja rämpii nyt itsensä väsyksiin suopursujen valtakunnassa.
Olisin niin tarvinnut suota ja metsää voimieni lisäämiseksi. Poden huonoa omaatuntoa ja sätin itseäni, kun en jaksanut lähteä. Viikko on ollut töissä äärimmäisen raskas, kun olen tehnyt tuntimäärällisesti viidessä päivässä seitsemän päivän työt. Melkein viisivuotisen työurani aikana tässä työpaikassa en ole kertaakaan malttiani menettänyt, vaikka aiheita ja syitä on ollut roppakaupalla, mutta perjantaina sen tein. Ja tein kahdesti.
Suutuin, rajani ylitettiin. Sanoin asiat ääneen, puolustin itseäni, kerroin toisille mielipiteeni. Hetken päästä adrenaliini alkoi tärisyttämään käsiä ja pidättelin itkua, niin hyvältä se asioiden ääneen sanominen tuntui! Kunnes jouduin samaan tilanteeseen toistamiseen. Sotkusta johtuen en päässyt lähtemään kouluun vievään junaan ja se suututti entistä enemmän. Paska-asioiden takia jätin opetuksen ja pelastusköyteni pidentämisen väliin.
Onneksi on ihana mies elämässä. Hän soitti juuri silloin, kun myrskysin voimakkaimmillani ja kun kerroin puhelimessa, mitä oli tapahtunut ja että en mennyt kouluun, hän päätti viedä minut elokuviin. Valinta oli loistava ja nauru teki niin hyvää! Rainan jälkeen ei mentykään ravintolaan syömään, vaan päätimme ajaa kaupan kautta kotiin, juoda punaviiniä ja tehdä hyvää ruokaa ja mennä saunan kautta nukkumaan.
Eilen olin koulussa. Ajoin väsyneenä Hämeenlinnaan, pilkin tunnilla ja ajoin takaisin kotiin siivoamaan ja laittamaan ruokaa kohta saapuville vieraille. Söimme, katsoimme hyviä elokuvia ja päivitimme kuulumisia ajan tasalle. Tarkoituksena ei ollut juoda viiniä niin paljoa että se tänä aamuna kostautuisi, mutta jotenkin kontrolli petti.
Aamulla, kello soi. Olin niin väsynyt ja niin pahoinvoiva, että jäin sänkyyn. Vieläkään en ole mitään erityistä tehnyt ja silti väsyttää. Tuntuu hyvältä saada olla yksin, vaan olla ja miettiä asioita. Palautua.
En tiedä, mikä on. Olen käynyt ylikierroksilla koko viikon ja paiskinut töitä hulluna. Hermot ovat kireällä, kroppani tuntuu oudolta ja selkä on alkanut jumiutua alaselästä. Olkapää on edelleen rikki ja kipeä, mutta en ole vaivautunut menemään siitä taas lääkäriin. Vatsaa juilii. Minun on ollut paha olla sekä henkisesti että fyysisesti. Kiristelen hampaita.
Ehkä minun piti hermostua töissä ja ehkä nollata viikko eilen kotona. Ehkä tämän päivän hiljaisuus ja asioiden tapahtumattomuus on aiheellista. Huomenna aloitan uuden viikon ja koitan aloittaa sen puhtaalta pöydältä. Töistä ei saisi ottaa pulttia. Joogaan pitäisi vihdosta viimein mennä, sillä saisin sen avulla kehoni lukot auki. Hierontaa kehiin, perjantainen lääkärikäynti ja todennäköinen kortisonipiikki.
On pelottavaa huomata toimivansa itselleen vieraana ihmisenä. En ole ollut oma itseni nyt viikkoon enkä pidä siitä. Olisin tarvinnut niitä karpaloita ja suopursuja tänään uutta viikkoa varten.
tiistaina, syyskuuta 16
Lumienkeli
Kaksi vuotta ja muutama tunti sitten halasin ja suukotin sinua viimeisen kerran. Silloin en sitä vielä tiennyt.
Juuri tänään sinulle viimeksi juttelin.
Kohta lähden Leevin kanssa ulos. Me otetaan sut mukaan ja käydään yhdessä katsomassa ovatko oravat jo nukkumassa. Ja muristaan puliukoille.
maanantaina, syyskuuta 15
Voitonpäivä
Tänään on tullut todistettua se, että miehille kannattaa jaksaa nalkuttaa ja jankata! Yli vuoden odotuksen ja reilun puolen vuoden vänkäämisen jälkeen sain tänään vihdosta viimein uusitun työsopimuksen kouraani. Siinä ei montaa lausetta ole ja työnkuvan määrittely perustuu nimikkeen lisäksi toteamukseen "kaikki esimiehen määräämät tehtävät". Palkka nousi 200 eurolla, minkä otan toki vastaan ja se tulee tarpeeseen, mutta mikä eleenä ja periaatteena on suoranaista vittuilua päin kasvoille.
Noh. Hetken aikaa aion olla nyt hiljaa ja jättää viisaat ja johtajat rauhaan. Olkoon koko firma! Olen niin saanut tarpeekseni tästä jankkaamisesta ja tahkoamisesta ja kun en edes ole omassa pahassa olossani ainoa, en jaksa enää välittää asioista henkilökohtaisesti. Menen ja teen sen, mikä on pakko ja koitan jollain konstilla pitää mielen edes kohtuuhyvänä töissä. Onneksi työkaverit samassa huoneessa ovat huippuja!
Ja jestas kuinka kivaa ja helppoa on sieltä huoneesta käsin kritisoida ja kommentoida johdon toimintaa....
Tästä lähin energiat suunnataan ihan hyvällä omallatunnolla opiskeluun, tervehtymiseen ja lisääntymiseen sekä uuden työn etsimiseen!
Noh. Hetken aikaa aion olla nyt hiljaa ja jättää viisaat ja johtajat rauhaan. Olkoon koko firma! Olen niin saanut tarpeekseni tästä jankkaamisesta ja tahkoamisesta ja kun en edes ole omassa pahassa olossani ainoa, en jaksa enää välittää asioista henkilökohtaisesti. Menen ja teen sen, mikä on pakko ja koitan jollain konstilla pitää mielen edes kohtuuhyvänä töissä. Onneksi työkaverit samassa huoneessa ovat huippuja!
Ja jestas kuinka kivaa ja helppoa on sieltä huoneesta käsin kritisoida ja kommentoida johdon toimintaa....
Tästä lähin energiat suunnataan ihan hyvällä omallatunnolla opiskeluun, tervehtymiseen ja lisääntymiseen sekä uuden työn etsimiseen!
Pois kaikki saasta mun päästä!
Voi luoja, miten hyvät sanat! Kuuntelehan nyt ajatuksella. Kiitos työkaverille, jolta sain Röyhkän uusimman levyn lainaksi. Livelaulantaa ja jousisoittimet takana.
lauantaina, syyskuuta 13
Piikkejä lihassa
Joskus piikki voi olla mielikuva, toisinaan se on otettava kirjaimellisesti. "Ei se satu, muistat vaan hengittää", sanoi lääkäri minulle eilen. Mikäs siinä sitten on ollessa; paljoakaan muita vaihtoehtoja ei ole kuin uskoa, mitä sanotaan, kun makaa ilman rintaliivejä pedillä vieraan miehen ronkkiessa kainaloa ja velloessa toista rintaa. Koitin lohduttaa itseäni ajattelemalla sitä, miten kivuttomia aiemmat piikitykset niskaan ja olkapäähän ovat olleet, "olethan sinä ennenkin piikkiä saanut!"
Neula oli viitisen senttiä pitkä, se painettiin reippaalla otteella kokonaisuudessaan rintalihakseen ja sen jälkeen liian pitkien minuuttien ajan puudutusainetta painaen ja neulan kärkeä lihaksen sisällä käännellen kainalon suuntaan, vatsaan päin, rintakehään ja taas takaisin. Kipu ja tuntemus olivat kamalia, mieluummin otan ensi kerralla kortisonia niveleen kuin puudutusta suoraan kipeään lihakseen. Kiitos jo etukäteen!
Jatkossa en enää aio uskoa lääkäreiden kommentteja kivusta tai sen vähäisyydestä. "Ei tainnut olla mukavaa, eihän?" ja leveä hymy päälle.
Tästä selvinneenä matkasin autolle, ajelin lounasruuhkaisen Tampereen keskustan halki yhtä kättä käyttäen ja parkkeerasin biilin Taysin takapihalle. Siellä sain odottaa toista lääkäriä melkein tunnin. Olisin odottanut toisenkin, jos olisin sillä saanut vaihdettua uutiset huonoista paremmiksi, mutta tänään ei ollut minun kaupankäynti- ja lääkäripäiväni.
Kolme komeaa, samassa kokoluokassa olevaa mollukkaa löytyi. "Hienosti munittu!"tokaisi vanhempi naislääkäri ja alkoi kirjaamaan suunnitelmaa loppukiertoa varten. "Limakalvo on hiukan ohutta, joten paksuunnetaanpa sitä tällä piikillä, piikität seuraavina päivinä nyt näin ja näin ja tämähän on tuttu juttu eikös vaan. Hyvät on munat sisuksissa ja romantiikkaa sitten harrastatte näinä ja näinä päivinä ja seuraava aika inseminaation sitten varataan saman tien!"
Eihän tämä nyt näin voi olla, hämmentynyt pessimistimme ajatteli. Meneekö joku asia kerrankin nappiin? Että kolme munaa ja hienosti munittu, kaikki oireet ja pahoinvoinnit ja vatsakivut siis ovat tuottaneet tulosta?
"Niin, oliko ne kaikki kolme nyt sitten kehittyneet sinne oikealle puolelle?" sanoin ja keskeytin innostuneen suunnittelijan tekemiset.
Epämääräistä hymistelyä.
Pään raavintaa ja hiuksien haromista.
Paperit kahisivat ja silmät lukivat vauhdilla monisivuista sairaskertomusta.
"Aivan. Niinpä. Tosiaan. Ne on kaikki siellä väärällä puolella. Oikea puoli on ihan tyhjä. Eihän tästä nyt mitään tule. Hyvä, kun sanoit ja otit asian esille."
Ei tule ei. Se siitä kerrasta sitten. Hyvä että otin esille... Nyt jo niin ajattelen, mutta siinä tuolilla istuessani hoin vaan itselleni että olisinpa ollut hiljaa ja pitänyt suuni kiinni. Toivo ja jännitys olisi kestänyt edes hiukan pidempään. Inhottavaa hormoniensyöntiä ei olisi tarvinnut tehdä "turhaan", olisin tuntenut hiukan ehjemmäksi itseni hiukan pidemmän aikaa.
Ei tästä tule nyt mitään, kun olen viallinen enkä toimi oikein. Vaikka kuinka nukun oikealla kyljellä ja pistän lääkkeillä itseäni oikealle puolelle vatsaa ja vaikka kuinka koitetaan tehdä sitä ja olla sillain kaikissa sellaisissa asennoissa, joissa fysiikan lakien mukaan painovoima kuljettaisi kavereita sinne oikealle puolelle, niin eihän sillä millään ole merkitystä, kun ne mollukat kasvaa kerta toisensa jälkeen sinne vasemmalle. "Niin, se on yllättävää, kuinka yleistä se on, että tukkiutuneen munanjohtimen puolella oleva munasarja on se vilkkaampi."
Vittu.
Kuuntelin lohduttavia kertomuksia siitä, miten on mahdollista, että siltikin ihmiset tulee raskaaksi ja kuinka lääkäri itse on nähnyt sellaista tapahtuvan ja kuinka monta ja kuinka usein näitä potilaita hänen kohdalleen sattuu. "Aina kannattaa kuitenkin koittaa. Harrastatte nyt reilua romantiikkaa vaan omalla ajalla, se on täysin mahdollista." Mutta kuitenkin niin pienenpienen prosentin verran todennäköistä, että mitään aputoimenpiteitä kannattaisi tehdä.
Minut saatettiin hoitajan luo, joka kirjoitti alustavan suunnitelman seuraavaa kiertoa varten, "jos nyt käy niin ettei tärppää." Sain mukaani toilettilaukullisen mäntiä, ruiskuja ja kahta sorttia neuloja, oppaan ja reseptit sekä suunnitelman, mitä pistosta laitetaan milloinkin ja koska pitää soittaa ja mihinkä ja mitä varten.
"Ai, mitä kivaa oot nyt itelles ostanut?" kysyttiin minulta, kun pääsin kotiin. "Joo, on ollut tällainen hurvittelupäivä mulla. Tällasen kivan, jokatytön kosmetiikkalaukun nappasin mukaan, katopa mitä siellä on."
Ihmetystä, kiroilua, nauramista koko tilanteen koomisuudelle, harmitusta, lamaantumista ja vakuuttelua. Itkemistä. Halaamista ja pään iskemistä seinän sijasta tyynyyn ja peiton alle.
En tiedä, mitä lääkäreiden puheista uskoisi. En haluaisi enää hetkeäkään kipuja enkä jaksaisi enää huonoja uutisia, tosiasioiden kohtaamista ja lohduttelua, uskottelua ja vakuuttelua. Olkapääni piikitys jatkuu, aivan varmasti, sillä maanantaina pitäisi mennä töihin. Siellä kipu vaan kasvaa ja pahenee nykyisestä, pää ei käänny ja käsi ei toimi. Joudun ihan varmasti taas sairaslomalle. Hukkaanmenevä ovulaatio harmittaa, VAIKKA meillä ei ole vielä mikään kiire ja VAIKKA on olemassa ihan hyvät mahdollisuudet raskaaksi tulemiseen ja VAIKKA syöty hormonilääkitys on apuna luonnolliseen yrittämiseen ja VAIKKA fysiikan lait ovatkin aukottomia.
Vaikka koitan olla ottamatta tätä liian vakavasti, huomaan kerta kerran jälkeen, että onnistun siinä aina vain huonommin. Ei minua lohduta ne kymmenet piikit, joiden avulla "iso osa asiakkaista tulee raskaaksi ensiyritysten aikana", jos aina vaan munin vääriin pusseihin.
Kipuni ja vikani ovat minulle piikki lihassani. Juuri nyt, näinä hetkinä, ne aiheuttavat minulle itsetunnon alentumisen ja lisäävät ahdistusta ja masennusta. Ne aiheuttavat myös piikkejä lihaani kirjaimellisesti, olen piikkieni uhri ja kohde. Toivottavasti joskus niiden avulla murheideni voittaja.
Sitä päivää odotellessa...
Neula oli viitisen senttiä pitkä, se painettiin reippaalla otteella kokonaisuudessaan rintalihakseen ja sen jälkeen liian pitkien minuuttien ajan puudutusainetta painaen ja neulan kärkeä lihaksen sisällä käännellen kainalon suuntaan, vatsaan päin, rintakehään ja taas takaisin. Kipu ja tuntemus olivat kamalia, mieluummin otan ensi kerralla kortisonia niveleen kuin puudutusta suoraan kipeään lihakseen. Kiitos jo etukäteen!
Jatkossa en enää aio uskoa lääkäreiden kommentteja kivusta tai sen vähäisyydestä. "Ei tainnut olla mukavaa, eihän?" ja leveä hymy päälle.
Tästä selvinneenä matkasin autolle, ajelin lounasruuhkaisen Tampereen keskustan halki yhtä kättä käyttäen ja parkkeerasin biilin Taysin takapihalle. Siellä sain odottaa toista lääkäriä melkein tunnin. Olisin odottanut toisenkin, jos olisin sillä saanut vaihdettua uutiset huonoista paremmiksi, mutta tänään ei ollut minun kaupankäynti- ja lääkäripäiväni.
Kolme komeaa, samassa kokoluokassa olevaa mollukkaa löytyi. "Hienosti munittu!"tokaisi vanhempi naislääkäri ja alkoi kirjaamaan suunnitelmaa loppukiertoa varten. "Limakalvo on hiukan ohutta, joten paksuunnetaanpa sitä tällä piikillä, piikität seuraavina päivinä nyt näin ja näin ja tämähän on tuttu juttu eikös vaan. Hyvät on munat sisuksissa ja romantiikkaa sitten harrastatte näinä ja näinä päivinä ja seuraava aika inseminaation sitten varataan saman tien!"
Eihän tämä nyt näin voi olla, hämmentynyt pessimistimme ajatteli. Meneekö joku asia kerrankin nappiin? Että kolme munaa ja hienosti munittu, kaikki oireet ja pahoinvoinnit ja vatsakivut siis ovat tuottaneet tulosta?
"Niin, oliko ne kaikki kolme nyt sitten kehittyneet sinne oikealle puolelle?" sanoin ja keskeytin innostuneen suunnittelijan tekemiset.
Epämääräistä hymistelyä.
Pään raavintaa ja hiuksien haromista.
Paperit kahisivat ja silmät lukivat vauhdilla monisivuista sairaskertomusta.
"Aivan. Niinpä. Tosiaan. Ne on kaikki siellä väärällä puolella. Oikea puoli on ihan tyhjä. Eihän tästä nyt mitään tule. Hyvä, kun sanoit ja otit asian esille."
Ei tule ei. Se siitä kerrasta sitten. Hyvä että otin esille... Nyt jo niin ajattelen, mutta siinä tuolilla istuessani hoin vaan itselleni että olisinpa ollut hiljaa ja pitänyt suuni kiinni. Toivo ja jännitys olisi kestänyt edes hiukan pidempään. Inhottavaa hormoniensyöntiä ei olisi tarvinnut tehdä "turhaan", olisin tuntenut hiukan ehjemmäksi itseni hiukan pidemmän aikaa.
Ei tästä tule nyt mitään, kun olen viallinen enkä toimi oikein. Vaikka kuinka nukun oikealla kyljellä ja pistän lääkkeillä itseäni oikealle puolelle vatsaa ja vaikka kuinka koitetaan tehdä sitä ja olla sillain kaikissa sellaisissa asennoissa, joissa fysiikan lakien mukaan painovoima kuljettaisi kavereita sinne oikealle puolelle, niin eihän sillä millään ole merkitystä, kun ne mollukat kasvaa kerta toisensa jälkeen sinne vasemmalle. "Niin, se on yllättävää, kuinka yleistä se on, että tukkiutuneen munanjohtimen puolella oleva munasarja on se vilkkaampi."
Vittu.
Kuuntelin lohduttavia kertomuksia siitä, miten on mahdollista, että siltikin ihmiset tulee raskaaksi ja kuinka lääkäri itse on nähnyt sellaista tapahtuvan ja kuinka monta ja kuinka usein näitä potilaita hänen kohdalleen sattuu. "Aina kannattaa kuitenkin koittaa. Harrastatte nyt reilua romantiikkaa vaan omalla ajalla, se on täysin mahdollista." Mutta kuitenkin niin pienenpienen prosentin verran todennäköistä, että mitään aputoimenpiteitä kannattaisi tehdä.
Minut saatettiin hoitajan luo, joka kirjoitti alustavan suunnitelman seuraavaa kiertoa varten, "jos nyt käy niin ettei tärppää." Sain mukaani toilettilaukullisen mäntiä, ruiskuja ja kahta sorttia neuloja, oppaan ja reseptit sekä suunnitelman, mitä pistosta laitetaan milloinkin ja koska pitää soittaa ja mihinkä ja mitä varten.
"Ai, mitä kivaa oot nyt itelles ostanut?" kysyttiin minulta, kun pääsin kotiin. "Joo, on ollut tällainen hurvittelupäivä mulla. Tällasen kivan, jokatytön kosmetiikkalaukun nappasin mukaan, katopa mitä siellä on."
Ihmetystä, kiroilua, nauramista koko tilanteen koomisuudelle, harmitusta, lamaantumista ja vakuuttelua. Itkemistä. Halaamista ja pään iskemistä seinän sijasta tyynyyn ja peiton alle.
En tiedä, mitä lääkäreiden puheista uskoisi. En haluaisi enää hetkeäkään kipuja enkä jaksaisi enää huonoja uutisia, tosiasioiden kohtaamista ja lohduttelua, uskottelua ja vakuuttelua. Olkapääni piikitys jatkuu, aivan varmasti, sillä maanantaina pitäisi mennä töihin. Siellä kipu vaan kasvaa ja pahenee nykyisestä, pää ei käänny ja käsi ei toimi. Joudun ihan varmasti taas sairaslomalle. Hukkaanmenevä ovulaatio harmittaa, VAIKKA meillä ei ole vielä mikään kiire ja VAIKKA on olemassa ihan hyvät mahdollisuudet raskaaksi tulemiseen ja VAIKKA syöty hormonilääkitys on apuna luonnolliseen yrittämiseen ja VAIKKA fysiikan lait ovatkin aukottomia.
Vaikka koitan olla ottamatta tätä liian vakavasti, huomaan kerta kerran jälkeen, että onnistun siinä aina vain huonommin. Ei minua lohduta ne kymmenet piikit, joiden avulla "iso osa asiakkaista tulee raskaaksi ensiyritysten aikana", jos aina vaan munin vääriin pusseihin.
Kipuni ja vikani ovat minulle piikki lihassani. Juuri nyt, näinä hetkinä, ne aiheuttavat minulle itsetunnon alentumisen ja lisäävät ahdistusta ja masennusta. Ne aiheuttavat myös piikkejä lihaani kirjaimellisesti, olen piikkieni uhri ja kohde. Toivottavasti joskus niiden avulla murheideni voittaja.
Sitä päivää odotellessa...
torstaina, syyskuuta 11
Ajatus
jos kulkisit juuri nyt Hervannassa
kuten minä teen
kuulisit megafonien möykkää
näkisit värikkäitä haalareita
tapaisit kummallisia otuksia lähimarketissa
haistaisit spriin ja kuvotuksen
tuntisit voiman, uhman liikkeen
yhdennellätoista hetkellä
tänään
täytyy viimeistään aloittaa toiminta
reagoida
muuttua
kasata haihattelut ja jossittelut pinoksi
poikki ja kumoon
kääriä hihat
pilkkoa esteet
pistää itsensä pantiksi ja murtaa omia rajojaan
jos asuisit pääni sisällä
kuten minä teen
ymmärtäisit tässäkin jonkin logiikan
päivämäärän merkityksen maailmanhistorialle?
oikeudenmukaisuuden ja vapaudenriiston?
rajojen laittamisen?
puolustamisen ja puolustautumisen välisen eron?
teko ja toiminta eivät pala ihmisissä
ennen kuin ajatus sytyttää langan
sen punaisen
********************************
Runotorstai.
kuten minä teen
kuulisit megafonien möykkää
näkisit värikkäitä haalareita
tapaisit kummallisia otuksia lähimarketissa
haistaisit spriin ja kuvotuksen
tuntisit voiman, uhman liikkeen
yhdennellätoista hetkellä
tänään
täytyy viimeistään aloittaa toiminta
reagoida
muuttua
kasata haihattelut ja jossittelut pinoksi
poikki ja kumoon
kääriä hihat
pilkkoa esteet
pistää itsensä pantiksi ja murtaa omia rajojaan
jos asuisit pääni sisällä
kuten minä teen
ymmärtäisit tässäkin jonkin logiikan
päivämäärän merkityksen maailmanhistorialle?
oikeudenmukaisuuden ja vapaudenriiston?
rajojen laittamisen?
puolustamisen ja puolustautumisen välisen eron?
teko ja toiminta eivät pala ihmisissä
ennen kuin ajatus sytyttää langan
sen punaisen
********************************
Runotorstai.
Mun rajat
Tänään on ollut erityisen paha olla. Olen ahdistunut, ärtyisä ja rasittava. Aamupäivällä selitin olotilaani itselleni vedoten kipuun olkapäässä, huonosti nukuttuun yöhön, ärsytykseen kotona olosta ja mitään tekemisen pakosta.
Luin sähköposteja ja siellä oli viesti Amnestyltä. Sen luettuani tajusin, miksi oloni on niin paha.
Tämä on taas tätä, scifiä ja yliluonnollista, mutta niin totta... Miten juuri tänään sain tuon postin..?
Pitkin yötä heräsin painajaisiin ja ahdistaviin uniin, joissa jouduin erilaisista syistä tekemisiin entisen mieheni kanssa. Koin voimakasta pelkoa, syvää ahdistusta, katumusta, syyllisyyttä, huonommuutta, alemmuutta, olin halpa ja käytetty nainen. Millään keinolla, tappelemalla, tekosyyllä, lintsaamalla, pakenemalla, lyömällä tai satuttamalla häntä tai itseäni en päässyt eroon siitä tosiasiasta, että minun piti hänet kohdata. Jossain unen pätkässä vain keskustellaksemme, toisessa minut pakotettuna palaamaan parisuhteeseen avioeron mitätöimisen kautta, jossakin pätkässä pakenin vessaan väkivaltaa, yhdessä makasin ruumiistani irtautuneena sängyllä ja mielikuvissani olin muualla toisen tehdessä mitä halusi millä välineillä vaan huvitti.
En vieläkään ole irti siitä pahasta olosta, mitä unissa koin. Luulen, että tämä päivä menee nyt tähän. Tiedän niiden olleen unta, mutta tiedän myös, että se kaikki on ollut myös totta ja todellista minulle. Olen siitä päässyt yli ja selvinnyt, raukkamaisena karannut ja pakottanut itseni viimeisillä voimillani puolustamaan sitä pienen pientä hippua omasta inhimillisyydestäni, jonka toivoin vielä olevan tallella. Sitä ennen kuin olin jo haudannut oman tahtoni, omat rajani, omat haluni ja periaatteeni, oman ruumiini ja sieluni enkä uskonut että minulla olisi omaa elämää tai minuutta.
Pitkään aikaan en ole asiaa ajatellut eikä entinen ole minua ahdistanut näin tietoisesti. Olen sisältäkäsin täynnä arpia ja parantumattomia haavoja, joiden kanssa saan loppuelämäni toipua. Siten tämänpäiväinen ahdistukseni hätkähdyttää. Tekisi mieli heitellä ja rikkoa asioita, huutaa kaikille kaikki sisuksista ulos, repiä ja tuhota, kadottaa ja hävittää, kieltää vuosien mittainen elämä ja pyyhkiä se minusta kokonaan pois. En halua sitä, en hetkeäkään enkä ikinä enää uudestaan!
Nyt minulla on rajat. Tiedän, mihin suostun ja mihin en. Tiedän, mitä asioita pystyn antamaan anteeksi ja mitä en edes halua. En aio katkeroitua, vaan aion päästä tämän paskan yli silti tehden kaikille selväksi sen, että minun ylitseni ei enää kävellä. Mikään teko tai sana ei ole niin alentava ja itsetuntoa tuhoava kuin fyysinen ja henkinen hyväksikäyttö seksuaalisesti. Ja väittäisin, että avioliitossa ja parisuhteessa toteutettuna, vieläkin tuhoisampaa.
Siksi.
Toivon, että sinä, jolla on samoja kokemuksia, kertoisit niistä ja jakaisit tietoutta asiasta. Että uskaltaisit olla rohkea ja kertoa mitä olet kokenut. Se ei sinua huononna vaan vahvistaa, ainoastaan itse huononnat itseäsi.
Toivon, että sinä, joka et itse ole vastaavaa joutunut kokemaan, hetkeksi pysähtyisit ja miettisit asiaa. Tekijän ja kohteen näkökulmista. Ja että pohtimisesi päätyttyä vannoisit sen valan, että et ikinä ketään toista näin kohtele.
Toivon, että te kaikki pitäisitte silmänne ja korvanne auki. Väitän, että jokaisen tuttavapiirissä on joku henkilö, joku pari, joku syyllinen ja joku hyväksikäytetty, joiden arkielämää tämä kaikki on. Se voi olla juuri se pari, joka muutama viikko sitten meni naimisiin. Toivon, että nostaisitte asian esille, vaikka kuinka vaikeaa ja haastavaa se voisikin olla. Alistettu ja itsensä kadottanut ihminen ei uskalla enää tehdä mitään asian eteen, kun omanarvontunnetta ei ole ja silloin ainoa pelastuskeino voi olla ulkopuolisen ihmisen puuttuminen tilanteeseen. Vaikka vain kuuntelemalla.
Toivon, että me kaikki saisimme olla oikeasti rakastettuja, juuri sellaisina kuin olemme, hyvine ja huonoine puolinemme. Elämä on rakkaus.
Alla Amnestyn Joku Raja! -kampanjan video sekä linkki kampanja sivustoille.
Luin sähköposteja ja siellä oli viesti Amnestyltä. Sen luettuani tajusin, miksi oloni on niin paha.
Tämä on taas tätä, scifiä ja yliluonnollista, mutta niin totta... Miten juuri tänään sain tuon postin..?
Pitkin yötä heräsin painajaisiin ja ahdistaviin uniin, joissa jouduin erilaisista syistä tekemisiin entisen mieheni kanssa. Koin voimakasta pelkoa, syvää ahdistusta, katumusta, syyllisyyttä, huonommuutta, alemmuutta, olin halpa ja käytetty nainen. Millään keinolla, tappelemalla, tekosyyllä, lintsaamalla, pakenemalla, lyömällä tai satuttamalla häntä tai itseäni en päässyt eroon siitä tosiasiasta, että minun piti hänet kohdata. Jossain unen pätkässä vain keskustellaksemme, toisessa minut pakotettuna palaamaan parisuhteeseen avioeron mitätöimisen kautta, jossakin pätkässä pakenin vessaan väkivaltaa, yhdessä makasin ruumiistani irtautuneena sängyllä ja mielikuvissani olin muualla toisen tehdessä mitä halusi millä välineillä vaan huvitti.
En vieläkään ole irti siitä pahasta olosta, mitä unissa koin. Luulen, että tämä päivä menee nyt tähän. Tiedän niiden olleen unta, mutta tiedän myös, että se kaikki on ollut myös totta ja todellista minulle. Olen siitä päässyt yli ja selvinnyt, raukkamaisena karannut ja pakottanut itseni viimeisillä voimillani puolustamaan sitä pienen pientä hippua omasta inhimillisyydestäni, jonka toivoin vielä olevan tallella. Sitä ennen kuin olin jo haudannut oman tahtoni, omat rajani, omat haluni ja periaatteeni, oman ruumiini ja sieluni enkä uskonut että minulla olisi omaa elämää tai minuutta.
Pitkään aikaan en ole asiaa ajatellut eikä entinen ole minua ahdistanut näin tietoisesti. Olen sisältäkäsin täynnä arpia ja parantumattomia haavoja, joiden kanssa saan loppuelämäni toipua. Siten tämänpäiväinen ahdistukseni hätkähdyttää. Tekisi mieli heitellä ja rikkoa asioita, huutaa kaikille kaikki sisuksista ulos, repiä ja tuhota, kadottaa ja hävittää, kieltää vuosien mittainen elämä ja pyyhkiä se minusta kokonaan pois. En halua sitä, en hetkeäkään enkä ikinä enää uudestaan!
Nyt minulla on rajat. Tiedän, mihin suostun ja mihin en. Tiedän, mitä asioita pystyn antamaan anteeksi ja mitä en edes halua. En aio katkeroitua, vaan aion päästä tämän paskan yli silti tehden kaikille selväksi sen, että minun ylitseni ei enää kävellä. Mikään teko tai sana ei ole niin alentava ja itsetuntoa tuhoava kuin fyysinen ja henkinen hyväksikäyttö seksuaalisesti. Ja väittäisin, että avioliitossa ja parisuhteessa toteutettuna, vieläkin tuhoisampaa.
Siksi.
Toivon, että sinä, jolla on samoja kokemuksia, kertoisit niistä ja jakaisit tietoutta asiasta. Että uskaltaisit olla rohkea ja kertoa mitä olet kokenut. Se ei sinua huononna vaan vahvistaa, ainoastaan itse huononnat itseäsi.
Toivon, että sinä, joka et itse ole vastaavaa joutunut kokemaan, hetkeksi pysähtyisit ja miettisit asiaa. Tekijän ja kohteen näkökulmista. Ja että pohtimisesi päätyttyä vannoisit sen valan, että et ikinä ketään toista näin kohtele.
Toivon, että te kaikki pitäisitte silmänne ja korvanne auki. Väitän, että jokaisen tuttavapiirissä on joku henkilö, joku pari, joku syyllinen ja joku hyväksikäytetty, joiden arkielämää tämä kaikki on. Se voi olla juuri se pari, joka muutama viikko sitten meni naimisiin. Toivon, että nostaisitte asian esille, vaikka kuinka vaikeaa ja haastavaa se voisikin olla. Alistettu ja itsensä kadottanut ihminen ei uskalla enää tehdä mitään asian eteen, kun omanarvontunnetta ei ole ja silloin ainoa pelastuskeino voi olla ulkopuolisen ihmisen puuttuminen tilanteeseen. Vaikka vain kuuntelemalla.
Toivon, että me kaikki saisimme olla oikeasti rakastettuja, juuri sellaisina kuin olemme, hyvine ja huonoine puolinemme. Elämä on rakkaus.
Alla Amnestyn Joku Raja! -kampanjan video sekä linkki kampanja sivustoille.
maanantaina, syyskuuta 8
Melodies for this season
Muutamassa lukemassani blogissa olen törmännyt tähän meemiin. Yleensä en näihin innostu, mutta nyt ajattelin laittaa oman listani julkiseksi. Jätän haastamisen väliin, kukin tehköön oman listansa huvituksensa mukaan. Musiikinkuuntelu on kausittaista ja riippuu pitkälti mielialasta. Nyt olen kuunnellut aika paljon radiota ja puhelimella mp3:a junamatkoilla kouluun ja bussimatkoilla töihin.
On syksy, minun vuodenaikani, jolloin olen entistä enemmän melankolinen, herkkä, onnellinen, surullinen, dramaattinen, romantikko. Siitä vinkkelistä on nämäkin tällä hetkellä pinnalla.
1. Sarah McLachlan: In the arms of an angel
Joka kerta pakahdun.
2. The Commodores: Nightshift
Laulu, joka saa aina haluamaan tanssimaan.
3. U2: Sometimes you can´t make it on your own
Laulu, joka on tehty rakkaudella ja joka on minut juuri palauttanut juurilleni.
4. Cindy Lauper: Time after time
Omistettu Peetulleni ;)
5. Moby: Bourne Identity -track
Rauhoittava, psykoottinen, kaunis.
6. Lopuksi, yllätysvetona, kaikkien aikojen paras kappale sadepäiviin. Jos elämässäni saisin kuunnella vain yhtä kappaletta, se olisi tämä.
The Doors: Riders on the storm
Säännöt: Listaa viisi laulua, joista pidät tällä hetkellä. Ihan sama, mitä genreä ne ovat, millaiset sanat niissä on tai ovatko ne edes hyviä, mutta niiden täytyy olla lauluja, joista todella nautit tällä hetkellä. Tämän syksyn parhaat biisit, jotka saavat olla joko täysin tuoreita tai mahdollisesti vanhempia tapauksia. Postaa siis lista näistä viidestä tämän hetken lempparilaulusta blogiisi ja haasta sitten viisi muuta bloggaajaa samaan!
On syksy, minun vuodenaikani, jolloin olen entistä enemmän melankolinen, herkkä, onnellinen, surullinen, dramaattinen, romantikko. Siitä vinkkelistä on nämäkin tällä hetkellä pinnalla.
1. Sarah McLachlan: In the arms of an angel
Joka kerta pakahdun.
2. The Commodores: Nightshift
Laulu, joka saa aina haluamaan tanssimaan.
3. U2: Sometimes you can´t make it on your own
Laulu, joka on tehty rakkaudella ja joka on minut juuri palauttanut juurilleni.
4. Cindy Lauper: Time after time
Omistettu Peetulleni ;)
5. Moby: Bourne Identity -track
Rauhoittava, psykoottinen, kaunis.
6. Lopuksi, yllätysvetona, kaikkien aikojen paras kappale sadepäiviin. Jos elämässäni saisin kuunnella vain yhtä kappaletta, se olisi tämä.
The Doors: Riders on the storm
Säännöt: Listaa viisi laulua, joista pidät tällä hetkellä. Ihan sama, mitä genreä ne ovat, millaiset sanat niissä on tai ovatko ne edes hyviä, mutta niiden täytyy olla lauluja, joista todella nautit tällä hetkellä. Tämän syksyn parhaat biisit, jotka saavat olla joko täysin tuoreita tai mahdollisesti vanhempia tapauksia. Postaa siis lista näistä viidestä tämän hetken lempparilaulusta blogiisi ja haasta sitten viisi muuta bloggaajaa samaan!
Ajasta ja siihen liittyvistä ajatuksista
Vuosi sitten tähän samaiseen aikaan olimme juuri saapuneet Tanskaan viikon lomalle ystäväni luo. Se oli hieno matka. Reissusta palattuani muistan, miten viikon aikana keltaiseksi muuttuneet lehdet hätkähdyttivät.
Nyt on ihan kohta se hetki. Joka päivä tarkastelen tietyt samat puut läpi koiran nuuhkiessa maan ja mullan muutoksia. Tihrustan latvoihin, kosketan kaarnaa ja ihailen ihailemistani upeita, punaisia, tulen sävyisiä pihlajia.
Syksy.
Iltalenkillä rouskuja kuusen alla odottamassa jo pääsyään sienisalaatiksi. Ensimmäisten pakkasöiden odotusta pihlajanmarjasadon keruuta varten, villasukkia kutimilla, aamuinen kosteus autojen tuulilaseissa ja höyryävä hengitys, pakastuneiden lehtien rahina kengän alla, maailman värjääntyminen liekkeihin.
Vuosi sitten tähän aikaan alkoi lopulta puoli vuotta kestänyt sairasloma. Tänään kävin taas lääkärissä ja sain viikoksi määräyksen lepoon ja totaalikiellon oikean käden käytölle. Perjantaina todennäköisesti laitetaan kortisonia piikillä, jos en ole tokeentunut. Ajatuksissani kavahdan sitä toteamusta, että taasko tässä niin käy... jäänkö pitkäksi aikaa kotiin?
Kaksi vuotta sitten teimme ison päätöksen. Olimme silloin lomalla Lontoossa ja matkalta palattuani en enää koskenut ehkäisypillereihin. Kaksi vuotta sitten. Miten aika meneekään? Muutama viikko sitten tehdyn ensimmäisen inseminaation jälkeen ajattelin ja kirjoitinkin, että olemme vasta alussa, kokemattomia ja tietämättömiä eikä siten olisi varaa asioista valittaa tai surra, kokea olevansa vajaa ja rikki, huono ja epäonnistunut. Mutta hyvänen aika, tällä polulla ollaan oltu jo kaksi vuotta! Nyt kun asiaa ajattelee, niin aika on mennyt äkkiä, mutta jos seuraavan kahden vuoden päästä olen edelleen samassa tilanteessa (sairastamassa, ahdistumassa, hajoamassa, kaipaamassa, yrittämässä, toivomassa, niin kovasti toivomassa!!!) en tiedä, millä voimin sinne asti pääsen.
En oikein juuri nyt tiedä, millä eväillä seuraavaan ultraan jaksan. On epärealistinen ja äärimmäisen ristiriitainen olo monen eri asian suhteen. Ensimmäinen kariutunut koitos on synnyttänyt minussa uuden ja erilaisen pelon ja epävarmuuden. Sellaisen tunteen, mitä ei voi tuntea eikä tietää ennen kuin on käynyt tämän asian konkreettisesti ja henkilökohtaisesti läpi. Enkä oikein tiesä, miten sen tunteen kanssa lähden etenemään.
Kolme vuotta sitten. Olin juuri muuttanut erilleen silloisesta aviomiehestäni erikoisen erakon omistaman omakotitalon yläkertaan pieneen yksiöön kahden koiran kanssa. Mukana laatikollisia kirjoja, mummon vanha sohva ja olohuoneen pöytä. Olin rikki, elin tyhjän päällä, masentunut, helpottunut, onnellinen omalla karulla tavallani. Seuraavien kuukausien aikana kävin vanhemmillani syömässä, pelkäsin, hain avioeron, erakoiduin, käperryin, etsin sisimmästäni, sieltä kaikista syvimmältä, jotain viestiä siitä, kuka minä oikeasti olen ja onko minusta enää mitään jäljellä.
Löysin häivähdyksen itseäni niiltä ajoilta, jolloin olin vielä ehjä. Sillä tiellä olen edelleen. Polku vaan välillä kiertelee, tulee ylä- ja alamäkiä, jokia, joiden ylitse ei itse pääse vaan tarvitaan jokin apuväline tai kulkuneuvo, salaman kaatamia esteitä, viidakkoveitsien teroitusta ja lumiauroilla ajelua.
Vuosi vuodelta tuon toisen elämäni käynnistymisen jälkeen voin kuitenkin paremmin. Kaikista vastoinkäymisistä huolimatta. Toivon, että ensi syksynä, vuoden päästä, pystyn jotain uutta kertomaan ja kirjoittamaan, kokemaan, näkemään. Ja ehkä jopa tuntemaankin?
Nyt on ihan kohta se hetki. Joka päivä tarkastelen tietyt samat puut läpi koiran nuuhkiessa maan ja mullan muutoksia. Tihrustan latvoihin, kosketan kaarnaa ja ihailen ihailemistani upeita, punaisia, tulen sävyisiä pihlajia.
Syksy.
Iltalenkillä rouskuja kuusen alla odottamassa jo pääsyään sienisalaatiksi. Ensimmäisten pakkasöiden odotusta pihlajanmarjasadon keruuta varten, villasukkia kutimilla, aamuinen kosteus autojen tuulilaseissa ja höyryävä hengitys, pakastuneiden lehtien rahina kengän alla, maailman värjääntyminen liekkeihin.
Vuosi sitten tähän aikaan alkoi lopulta puoli vuotta kestänyt sairasloma. Tänään kävin taas lääkärissä ja sain viikoksi määräyksen lepoon ja totaalikiellon oikean käden käytölle. Perjantaina todennäköisesti laitetaan kortisonia piikillä, jos en ole tokeentunut. Ajatuksissani kavahdan sitä toteamusta, että taasko tässä niin käy... jäänkö pitkäksi aikaa kotiin?
Kaksi vuotta sitten teimme ison päätöksen. Olimme silloin lomalla Lontoossa ja matkalta palattuani en enää koskenut ehkäisypillereihin. Kaksi vuotta sitten. Miten aika meneekään? Muutama viikko sitten tehdyn ensimmäisen inseminaation jälkeen ajattelin ja kirjoitinkin, että olemme vasta alussa, kokemattomia ja tietämättömiä eikä siten olisi varaa asioista valittaa tai surra, kokea olevansa vajaa ja rikki, huono ja epäonnistunut. Mutta hyvänen aika, tällä polulla ollaan oltu jo kaksi vuotta! Nyt kun asiaa ajattelee, niin aika on mennyt äkkiä, mutta jos seuraavan kahden vuoden päästä olen edelleen samassa tilanteessa (sairastamassa, ahdistumassa, hajoamassa, kaipaamassa, yrittämässä, toivomassa, niin kovasti toivomassa!!!) en tiedä, millä voimin sinne asti pääsen.
En oikein juuri nyt tiedä, millä eväillä seuraavaan ultraan jaksan. On epärealistinen ja äärimmäisen ristiriitainen olo monen eri asian suhteen. Ensimmäinen kariutunut koitos on synnyttänyt minussa uuden ja erilaisen pelon ja epävarmuuden. Sellaisen tunteen, mitä ei voi tuntea eikä tietää ennen kuin on käynyt tämän asian konkreettisesti ja henkilökohtaisesti läpi. Enkä oikein tiesä, miten sen tunteen kanssa lähden etenemään.
Kolme vuotta sitten. Olin juuri muuttanut erilleen silloisesta aviomiehestäni erikoisen erakon omistaman omakotitalon yläkertaan pieneen yksiöön kahden koiran kanssa. Mukana laatikollisia kirjoja, mummon vanha sohva ja olohuoneen pöytä. Olin rikki, elin tyhjän päällä, masentunut, helpottunut, onnellinen omalla karulla tavallani. Seuraavien kuukausien aikana kävin vanhemmillani syömässä, pelkäsin, hain avioeron, erakoiduin, käperryin, etsin sisimmästäni, sieltä kaikista syvimmältä, jotain viestiä siitä, kuka minä oikeasti olen ja onko minusta enää mitään jäljellä.
Löysin häivähdyksen itseäni niiltä ajoilta, jolloin olin vielä ehjä. Sillä tiellä olen edelleen. Polku vaan välillä kiertelee, tulee ylä- ja alamäkiä, jokia, joiden ylitse ei itse pääse vaan tarvitaan jokin apuväline tai kulkuneuvo, salaman kaatamia esteitä, viidakkoveitsien teroitusta ja lumiauroilla ajelua.
Vuosi vuodelta tuon toisen elämäni käynnistymisen jälkeen voin kuitenkin paremmin. Kaikista vastoinkäymisistä huolimatta. Toivon, että ensi syksynä, vuoden päästä, pystyn jotain uutta kertomaan ja kirjoittamaan, kokemaan, näkemään. Ja ehkä jopa tuntemaankin?
perjantaina, syyskuuta 5
Kipu
Sitä mukaa kun se yltyy vatsassa, sitä mukaa minut valtaa alakulo. Lukkiudun, menen jumiin, vajoan omaan maailmaani.
Aamulla sen ohimennen, salakavalasti tunsin. Mutta sivuutin, ajattelin että kuvittelin vaan. Porskutin päiväni läpi lääkärissä, lääkkeillä toiseen kipuun, joka minut jätti tänään kotiin työpaikan sijasta. Matkustin ajatuksissa muualle, kävin fyysisesti Helsingissä ja kiukuttelin tiukalle alkataululle, ylinopeudelle, housuihin roiskuneelle bensiinille ja ohittajille.
Nyt, kotona, paikallaan, huomioille ja ajatuksille avoimena
itken.
Ei ollut meidän vuoromme vielä.
Aamulla sen ohimennen, salakavalasti tunsin. Mutta sivuutin, ajattelin että kuvittelin vaan. Porskutin päiväni läpi lääkärissä, lääkkeillä toiseen kipuun, joka minut jätti tänään kotiin työpaikan sijasta. Matkustin ajatuksissa muualle, kävin fyysisesti Helsingissä ja kiukuttelin tiukalle alkataululle, ylinopeudelle, housuihin roiskuneelle bensiinille ja ohittajille.
Nyt, kotona, paikallaan, huomioille ja ajatuksille avoimena
itken.
Ei ollut meidän vuoromme vielä.
torstaina, syyskuuta 4
Stttrrrrrrssssss
Olen kotona ja pitkästä, pitkästä (?) aikaa sairaslomalla. Kynsin ja hampain koitin taas vältellä tätä, olla menemättä lääkäriin ja selvitä repivän kivun kanssa kotikonstein kylmäpussilla ja hieronnalla. En ole koskenut lääkkeisiin, en, vaikka niitä purkki- ja reseptikaupalla kaapissa onkin. Mikään niistä ei sovi yksiin mahdollisen raskauden kanssa eikä edes raskautta suunnitellessa, joten olen unohtanut niiden olemasaolon ja tainnuttanut kivun luonnonkonstein.
Viime yö oli kuitenkin niin hirvittävä, että tänään oli pakko antaa periksi. En saanut aikaa vakilääkärille, joten oireiden selittely ei hävettänyt niin paljoa oudolle ja aiemmasta sairashistoriastani mitään tietämättömälle henkilölle. Vakilääkäriltäni olisin nimittäin saanut läksytystä ja moitteita itseni hoitamatta jättämisestä... Kotiin päästyäni otin uusia särkylääkkeitä kunnon satsin ohjeen mukaan ja nyt, muutaman tunnin jälkeen, kipu alkaa lievittämään. En saisi olla koneella, en saisi kirjoittaa, siivota enkä käyttää kättä mihinkään, mutta hiukan kuitenkin rikon ohjetta.
Olo helpottui henkisesti aivan valtavasti. Saan olla kotona tämän ja huomisen. Ei rikkiolevalla kädelläni ole tämän helpottumisen kanssa tekemistä, vaan sillä, että minun ei tarvitse mennä töihin.
Ristiriitaista. Kuten niin monta kertaa minun kohdallani on todettu. Pakotan itseni olemaan töissä kivun kanssa ja saan pahan mielen esimieheni toiminnasta, kivuliaasta olotilasta, väsymyksestä, vitutuksesta ja kotiin päästyäni olen henkisesti hajalla ja fyysisesti rikki. Makaan loppuillan pitkälläni kylmäpussin alla ja koitan vain hengittää. Unohtaa työpaikan olemassaolon ja olla hetken onnellinen ennen kuin alan miettimään tulevaa, huomista työpäivää ja keinoja siitä selviämiseen.
Huomaan, että hampaiden narskuttelu ja öinen jatkuva leukojen yhteen pureminen on tullut takaisin. Huomaan päivän aikana käyväni ihan liikaa ylikierroksilla ja kun pääsen kotiin, on vaikeaa taantua normaaliin tasoon. Selitän, touhuan, teen päätöksiä, olen joustamaton, kävelen korot kopsuen ja otan kaikesta tehot irti. Komennan, käskytän, vaadin ja koulutan. Kritisoin kaikkea ja kaikkia enkä osaa olla puhumatta huomaamistani epäkohdista. Olen työkaverina varmasti rasittava. En ole oma itseni, vaan kulutan viimeisetkin voimavarat loppuun. Mietin ja huolehdin, aivan liikaa ja aivan turhista asioista. Silti, en koe olevani stressaantunut. Olotila on jotenkin ihan erilainen; tuo sana ylikierroksilla käyminen on ehkä paras, millä osaan tätä kuvata.
Tein testejä, vaikka ne ovatkin vain suuntaa antavia, mutta tein kuitenkin. Niin aina välillä teen ja seuraan omaa muutostani, kiihtymistäni tai taantumistani. Tänään ja tässä hetkessä olen pahasti stressaantunut, poden keskivaikeaa masennusta ja keskivaikeaa ahdistuneisuutta. En noista juurikaan hätkähdä, sillä suunta on edellisesta "testauksesta" alaspäin ja siis parempaan. Hätkähdän siitä, että saatan ollakin stressaantunut (kuten huomaat, en vielä tätä asiaa sulata) mutta mielialani on hyvä. Ja se, että mielialani on hyvä, on jotain uutta ja kauan toivottua omalla kohdallani!
Tänä syksynä olen alkanut löytää omaa itseäni entistä enemmän. Olen tehnyt isoja päätöksiä ja edelleenkin niistä hiukan epävarmana ollessani koen päivä päivältä enemmän tyytyväisyyttä siitä, että aloittamani polku ja suunta on oikea. Aloitin koulun alalla, joka kiinnostaa oikeasti ja jolta voisin unelmieni työn joskus saada. Se on minun näköiseni ja oloiseni juttu, ihan kympillä! Aloitimme ensimmäisen hedelmöityshoidon ja nyt jännätään sormet ristissä ja haudotaan sydämen kyllyydestä! Asiasta on paljon puhuttu ja mietitty, silitelty vatsaa ja haaveiltu omasta isyydestä ja äitiydestä. En voisi enemmän haluta omaa lasta juuri sen ihmisen kanssa, jonka kainalossa saan olla. Ja joka minut siihen tuhisemaan haluaa. Vaikka en ikinä raskaaksi hänelle tulisikaan, niin jo se tieto ja kokemus ja tunne, mikä meillä nyt keskenämme on, kantaa minut ja meidät kummatkin vaikeiden asioiden yli. Voiko elämässä enempää toivoa? Jännitän ja pelkään sitä, että kuukautiset alkavat ja että petyn, itken, hajoan hetkeksi ja kerään jostain voimia kasautuakseni taas uuteen yritykseen. Olemme kuitenkin tällä matkalla niin alussa ja niin kokemattomia, että koitan olla luottamatta liikaa ensimmäiseen yritykseen. Ehkä muutamiin tuleviinkin. Silti, asian suhteen on nyt enemmän tosissaan, kun mahkuja raskaaksi tulemiseen on roppakaupalla enemmän kuin aiemmin.
Jos olenkin stressaantunut, en ole sitä sen vuoksi, että muutaman viikon sisällä aloitin elämässäni isoja asioita yhtäaikaa. Luulen, että se on vain hyvä asia, kun en jää jumiutumaan ja miettimään yhtä juttua liiaksi. Työssä on omat uudet juttunsa, koulu on vasta alkanut, hetken päästä ostetaan raskaustesti ja katsotaan kuinka kävi, miehellä on omassa työssään isoja vastuita kasautumassa tehtäväksi. Kotona on kuitenkin niin hyvä olla, vahvana tai heikkona, rumana ja kauniina, energisenä ja väsyneenä, että millään muulla ei ole väliä. Aion stressaantua toden teolla vasta sitten, kun/jos meidän kahden välinen oleminen ja tekeminen ei onnistu.
Joten, tämä stressaaja nauttii nyt loppuviikon ajan kauan odotetun syystuulen tuiverruksista hiuksissa, koiran karvanlähdöstä, villasukista ja kynttilänvaloista, elokuvista, luennoista ja läksyistä, ihon lämmöstä ja sydämen sykkeestä sekä keskittyy hautomiseen. Haaveiluun omasta, nykyistä täydemmästä perheestä ;) Syksy on minun vuodenaikani ja se on nyt läsnä!
Viime yö oli kuitenkin niin hirvittävä, että tänään oli pakko antaa periksi. En saanut aikaa vakilääkärille, joten oireiden selittely ei hävettänyt niin paljoa oudolle ja aiemmasta sairashistoriastani mitään tietämättömälle henkilölle. Vakilääkäriltäni olisin nimittäin saanut läksytystä ja moitteita itseni hoitamatta jättämisestä... Kotiin päästyäni otin uusia särkylääkkeitä kunnon satsin ohjeen mukaan ja nyt, muutaman tunnin jälkeen, kipu alkaa lievittämään. En saisi olla koneella, en saisi kirjoittaa, siivota enkä käyttää kättä mihinkään, mutta hiukan kuitenkin rikon ohjetta.
Olo helpottui henkisesti aivan valtavasti. Saan olla kotona tämän ja huomisen. Ei rikkiolevalla kädelläni ole tämän helpottumisen kanssa tekemistä, vaan sillä, että minun ei tarvitse mennä töihin.
Ristiriitaista. Kuten niin monta kertaa minun kohdallani on todettu. Pakotan itseni olemaan töissä kivun kanssa ja saan pahan mielen esimieheni toiminnasta, kivuliaasta olotilasta, väsymyksestä, vitutuksesta ja kotiin päästyäni olen henkisesti hajalla ja fyysisesti rikki. Makaan loppuillan pitkälläni kylmäpussin alla ja koitan vain hengittää. Unohtaa työpaikan olemassaolon ja olla hetken onnellinen ennen kuin alan miettimään tulevaa, huomista työpäivää ja keinoja siitä selviämiseen.
Huomaan, että hampaiden narskuttelu ja öinen jatkuva leukojen yhteen pureminen on tullut takaisin. Huomaan päivän aikana käyväni ihan liikaa ylikierroksilla ja kun pääsen kotiin, on vaikeaa taantua normaaliin tasoon. Selitän, touhuan, teen päätöksiä, olen joustamaton, kävelen korot kopsuen ja otan kaikesta tehot irti. Komennan, käskytän, vaadin ja koulutan. Kritisoin kaikkea ja kaikkia enkä osaa olla puhumatta huomaamistani epäkohdista. Olen työkaverina varmasti rasittava. En ole oma itseni, vaan kulutan viimeisetkin voimavarat loppuun. Mietin ja huolehdin, aivan liikaa ja aivan turhista asioista. Silti, en koe olevani stressaantunut. Olotila on jotenkin ihan erilainen; tuo sana ylikierroksilla käyminen on ehkä paras, millä osaan tätä kuvata.
Tein testejä, vaikka ne ovatkin vain suuntaa antavia, mutta tein kuitenkin. Niin aina välillä teen ja seuraan omaa muutostani, kiihtymistäni tai taantumistani. Tänään ja tässä hetkessä olen pahasti stressaantunut, poden keskivaikeaa masennusta ja keskivaikeaa ahdistuneisuutta. En noista juurikaan hätkähdä, sillä suunta on edellisesta "testauksesta" alaspäin ja siis parempaan. Hätkähdän siitä, että saatan ollakin stressaantunut (kuten huomaat, en vielä tätä asiaa sulata) mutta mielialani on hyvä. Ja se, että mielialani on hyvä, on jotain uutta ja kauan toivottua omalla kohdallani!
Tänä syksynä olen alkanut löytää omaa itseäni entistä enemmän. Olen tehnyt isoja päätöksiä ja edelleenkin niistä hiukan epävarmana ollessani koen päivä päivältä enemmän tyytyväisyyttä siitä, että aloittamani polku ja suunta on oikea. Aloitin koulun alalla, joka kiinnostaa oikeasti ja jolta voisin unelmieni työn joskus saada. Se on minun näköiseni ja oloiseni juttu, ihan kympillä! Aloitimme ensimmäisen hedelmöityshoidon ja nyt jännätään sormet ristissä ja haudotaan sydämen kyllyydestä! Asiasta on paljon puhuttu ja mietitty, silitelty vatsaa ja haaveiltu omasta isyydestä ja äitiydestä. En voisi enemmän haluta omaa lasta juuri sen ihmisen kanssa, jonka kainalossa saan olla. Ja joka minut siihen tuhisemaan haluaa. Vaikka en ikinä raskaaksi hänelle tulisikaan, niin jo se tieto ja kokemus ja tunne, mikä meillä nyt keskenämme on, kantaa minut ja meidät kummatkin vaikeiden asioiden yli. Voiko elämässä enempää toivoa? Jännitän ja pelkään sitä, että kuukautiset alkavat ja että petyn, itken, hajoan hetkeksi ja kerään jostain voimia kasautuakseni taas uuteen yritykseen. Olemme kuitenkin tällä matkalla niin alussa ja niin kokemattomia, että koitan olla luottamatta liikaa ensimmäiseen yritykseen. Ehkä muutamiin tuleviinkin. Silti, asian suhteen on nyt enemmän tosissaan, kun mahkuja raskaaksi tulemiseen on roppakaupalla enemmän kuin aiemmin.
Jos olenkin stressaantunut, en ole sitä sen vuoksi, että muutaman viikon sisällä aloitin elämässäni isoja asioita yhtäaikaa. Luulen, että se on vain hyvä asia, kun en jää jumiutumaan ja miettimään yhtä juttua liiaksi. Työssä on omat uudet juttunsa, koulu on vasta alkanut, hetken päästä ostetaan raskaustesti ja katsotaan kuinka kävi, miehellä on omassa työssään isoja vastuita kasautumassa tehtäväksi. Kotona on kuitenkin niin hyvä olla, vahvana tai heikkona, rumana ja kauniina, energisenä ja väsyneenä, että millään muulla ei ole väliä. Aion stressaantua toden teolla vasta sitten, kun/jos meidän kahden välinen oleminen ja tekeminen ei onnistu.
Joten, tämä stressaaja nauttii nyt loppuviikon ajan kauan odotetun syystuulen tuiverruksista hiuksissa, koiran karvanlähdöstä, villasukista ja kynttilänvaloista, elokuvista, luennoista ja läksyistä, ihon lämmöstä ja sydämen sykkeestä sekä keskittyy hautomiseen. Haaveiluun omasta, nykyistä täydemmästä perheestä ;) Syksy on minun vuodenaikani ja se on nyt läsnä!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)