Vuosi sitten tähän samaiseen aikaan olimme juuri saapuneet Tanskaan viikon lomalle ystäväni luo. Se oli hieno matka. Reissusta palattuani muistan, miten viikon aikana keltaiseksi muuttuneet lehdet hätkähdyttivät.
Nyt on ihan kohta se hetki. Joka päivä tarkastelen tietyt samat puut läpi koiran nuuhkiessa maan ja mullan muutoksia. Tihrustan latvoihin, kosketan kaarnaa ja ihailen ihailemistani upeita, punaisia, tulen sävyisiä pihlajia.
Syksy.
Iltalenkillä rouskuja kuusen alla odottamassa jo pääsyään sienisalaatiksi. Ensimmäisten pakkasöiden odotusta pihlajanmarjasadon keruuta varten, villasukkia kutimilla, aamuinen kosteus autojen tuulilaseissa ja höyryävä hengitys, pakastuneiden lehtien rahina kengän alla, maailman värjääntyminen liekkeihin.
Vuosi sitten tähän aikaan alkoi lopulta puoli vuotta kestänyt sairasloma. Tänään kävin taas lääkärissä ja sain viikoksi määräyksen lepoon ja totaalikiellon oikean käden käytölle. Perjantaina todennäköisesti laitetaan kortisonia piikillä, jos en ole tokeentunut. Ajatuksissani kavahdan sitä toteamusta, että taasko tässä niin käy... jäänkö pitkäksi aikaa kotiin?
Kaksi vuotta sitten teimme ison päätöksen. Olimme silloin lomalla Lontoossa ja matkalta palattuani en enää koskenut ehkäisypillereihin. Kaksi vuotta sitten. Miten aika meneekään? Muutama viikko sitten tehdyn ensimmäisen inseminaation jälkeen ajattelin ja kirjoitinkin, että olemme vasta alussa, kokemattomia ja tietämättömiä eikä siten olisi varaa asioista valittaa tai surra, kokea olevansa vajaa ja rikki, huono ja epäonnistunut. Mutta hyvänen aika, tällä polulla ollaan oltu jo kaksi vuotta! Nyt kun asiaa ajattelee, niin aika on mennyt äkkiä, mutta jos seuraavan kahden vuoden päästä olen edelleen samassa tilanteessa (sairastamassa, ahdistumassa, hajoamassa, kaipaamassa, yrittämässä, toivomassa, niin kovasti toivomassa!!!) en tiedä, millä voimin sinne asti pääsen.
En oikein juuri nyt tiedä, millä eväillä seuraavaan ultraan jaksan. On epärealistinen ja äärimmäisen ristiriitainen olo monen eri asian suhteen. Ensimmäinen kariutunut koitos on synnyttänyt minussa uuden ja erilaisen pelon ja epävarmuuden. Sellaisen tunteen, mitä ei voi tuntea eikä tietää ennen kuin on käynyt tämän asian konkreettisesti ja henkilökohtaisesti läpi. Enkä oikein tiesä, miten sen tunteen kanssa lähden etenemään.
Kolme vuotta sitten. Olin juuri muuttanut erilleen silloisesta aviomiehestäni erikoisen erakon omistaman omakotitalon yläkertaan pieneen yksiöön kahden koiran kanssa. Mukana laatikollisia kirjoja, mummon vanha sohva ja olohuoneen pöytä. Olin rikki, elin tyhjän päällä, masentunut, helpottunut, onnellinen omalla karulla tavallani. Seuraavien kuukausien aikana kävin vanhemmillani syömässä, pelkäsin, hain avioeron, erakoiduin, käperryin, etsin sisimmästäni, sieltä kaikista syvimmältä, jotain viestiä siitä, kuka minä oikeasti olen ja onko minusta enää mitään jäljellä.
Löysin häivähdyksen itseäni niiltä ajoilta, jolloin olin vielä ehjä. Sillä tiellä olen edelleen. Polku vaan välillä kiertelee, tulee ylä- ja alamäkiä, jokia, joiden ylitse ei itse pääse vaan tarvitaan jokin apuväline tai kulkuneuvo, salaman kaatamia esteitä, viidakkoveitsien teroitusta ja lumiauroilla ajelua.
Vuosi vuodelta tuon toisen elämäni käynnistymisen jälkeen voin kuitenkin paremmin. Kaikista vastoinkäymisistä huolimatta. Toivon, että ensi syksynä, vuoden päästä, pystyn jotain uutta kertomaan ja kirjoittamaan, kokemaan, näkemään. Ja ehkä jopa tuntemaankin?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti