Tänään on ollut erityisen paha olla. Olen ahdistunut, ärtyisä ja rasittava. Aamupäivällä selitin olotilaani itselleni vedoten kipuun olkapäässä, huonosti nukuttuun yöhön, ärsytykseen kotona olosta ja mitään tekemisen pakosta.
Luin sähköposteja ja siellä oli viesti Amnestyltä. Sen luettuani tajusin, miksi oloni on niin paha.
Tämä on taas tätä, scifiä ja yliluonnollista, mutta niin totta... Miten juuri tänään sain tuon postin..?
Pitkin yötä heräsin painajaisiin ja ahdistaviin uniin, joissa jouduin erilaisista syistä tekemisiin entisen mieheni kanssa. Koin voimakasta pelkoa, syvää ahdistusta, katumusta, syyllisyyttä, huonommuutta, alemmuutta, olin halpa ja käytetty nainen. Millään keinolla, tappelemalla, tekosyyllä, lintsaamalla, pakenemalla, lyömällä tai satuttamalla häntä tai itseäni en päässyt eroon siitä tosiasiasta, että minun piti hänet kohdata. Jossain unen pätkässä vain keskustellaksemme, toisessa minut pakotettuna palaamaan parisuhteeseen avioeron mitätöimisen kautta, jossakin pätkässä pakenin vessaan väkivaltaa, yhdessä makasin ruumiistani irtautuneena sängyllä ja mielikuvissani olin muualla toisen tehdessä mitä halusi millä välineillä vaan huvitti.
En vieläkään ole irti siitä pahasta olosta, mitä unissa koin. Luulen, että tämä päivä menee nyt tähän. Tiedän niiden olleen unta, mutta tiedän myös, että se kaikki on ollut myös totta ja todellista minulle. Olen siitä päässyt yli ja selvinnyt, raukkamaisena karannut ja pakottanut itseni viimeisillä voimillani puolustamaan sitä pienen pientä hippua omasta inhimillisyydestäni, jonka toivoin vielä olevan tallella. Sitä ennen kuin olin jo haudannut oman tahtoni, omat rajani, omat haluni ja periaatteeni, oman ruumiini ja sieluni enkä uskonut että minulla olisi omaa elämää tai minuutta.
Pitkään aikaan en ole asiaa ajatellut eikä entinen ole minua ahdistanut näin tietoisesti. Olen sisältäkäsin täynnä arpia ja parantumattomia haavoja, joiden kanssa saan loppuelämäni toipua. Siten tämänpäiväinen ahdistukseni hätkähdyttää. Tekisi mieli heitellä ja rikkoa asioita, huutaa kaikille kaikki sisuksista ulos, repiä ja tuhota, kadottaa ja hävittää, kieltää vuosien mittainen elämä ja pyyhkiä se minusta kokonaan pois. En halua sitä, en hetkeäkään enkä ikinä enää uudestaan!
Nyt minulla on rajat. Tiedän, mihin suostun ja mihin en. Tiedän, mitä asioita pystyn antamaan anteeksi ja mitä en edes halua. En aio katkeroitua, vaan aion päästä tämän paskan yli silti tehden kaikille selväksi sen, että minun ylitseni ei enää kävellä. Mikään teko tai sana ei ole niin alentava ja itsetuntoa tuhoava kuin fyysinen ja henkinen hyväksikäyttö seksuaalisesti. Ja väittäisin, että avioliitossa ja parisuhteessa toteutettuna, vieläkin tuhoisampaa.
Siksi.
Toivon, että sinä, jolla on samoja kokemuksia, kertoisit niistä ja jakaisit tietoutta asiasta. Että uskaltaisit olla rohkea ja kertoa mitä olet kokenut. Se ei sinua huononna vaan vahvistaa, ainoastaan itse huononnat itseäsi.
Toivon, että sinä, joka et itse ole vastaavaa joutunut kokemaan, hetkeksi pysähtyisit ja miettisit asiaa. Tekijän ja kohteen näkökulmista. Ja että pohtimisesi päätyttyä vannoisit sen valan, että et ikinä ketään toista näin kohtele.
Toivon, että te kaikki pitäisitte silmänne ja korvanne auki. Väitän, että jokaisen tuttavapiirissä on joku henkilö, joku pari, joku syyllinen ja joku hyväksikäytetty, joiden arkielämää tämä kaikki on. Se voi olla juuri se pari, joka muutama viikko sitten meni naimisiin. Toivon, että nostaisitte asian esille, vaikka kuinka vaikeaa ja haastavaa se voisikin olla. Alistettu ja itsensä kadottanut ihminen ei uskalla enää tehdä mitään asian eteen, kun omanarvontunnetta ei ole ja silloin ainoa pelastuskeino voi olla ulkopuolisen ihmisen puuttuminen tilanteeseen. Vaikka vain kuuntelemalla.
Toivon, että me kaikki saisimme olla oikeasti rakastettuja, juuri sellaisina kuin olemme, hyvine ja huonoine puolinemme. Elämä on rakkaus.
Alla Amnestyn Joku Raja! -kampanjan video sekä linkki kampanja sivustoille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti