perjantaina, syyskuuta 5

Kipu

Sitä mukaa kun se yltyy vatsassa, sitä mukaa minut valtaa alakulo. Lukkiudun, menen jumiin, vajoan omaan maailmaani.

Aamulla sen ohimennen, salakavalasti tunsin. Mutta sivuutin, ajattelin että kuvittelin vaan. Porskutin päiväni läpi lääkärissä, lääkkeillä toiseen kipuun, joka minut jätti tänään kotiin työpaikan sijasta. Matkustin ajatuksissa muualle, kävin fyysisesti Helsingissä ja kiukuttelin tiukalle alkataululle, ylinopeudelle, housuihin roiskuneelle bensiinille ja ohittajille.

Nyt, kotona, paikallaan, huomioille ja ajatuksille avoimena
itken.

Ei ollut meidän vuoromme vielä.

2 kommenttia:

monalina kirjoitti...

Iso halaus täältä. Olet oikeassa: me näytetään vielä! Tämä ei ole ohi.

Anniina kirjoitti...

Voi itku sentään. Olen tosi pahoillani! Kiukkusi ja surusi kuulostavat niin rehellisen aidoilta että sattuu.

Kuule, mä en tiedä mikä ihme vaisto sen sanoo, mutta minulla on vaan sellainen hytinä että sinulta kuullaan vielä hyviä uutisia. Hölmöllä tavalla olen siitä ihan varma! Joten luotetaan tähän vaistooni :)

Hirmuisesti halauksia ja lämpöisiä ajatuksia. Koitahan jaksaa!