Tänä erityisenä päivänä,
auringonpaisteen kirkastamina
ja harjatun ja silitetyn
viikatun
lakatun, laitetun
suunnitellun ja harjoitellun
jälkeen,
kahdesta tulee yksi.
Millään muulla ei ole väliä.
Vaikka menisikin pieleen,
sade rihmoisi kampauksen piloille
ja sormus unohtuisi kotiin,
on lupaus, rakkaus ja sydämet
ikuisia.
Yhdessä.
***************************************
Runotorstai.
lauantaina, toukokuuta 24
perjantaina, toukokuuta 23
Lyhyestä virsi kaunis
Tällä viikolla
... olen kiukustunut esimiehelleni.
... sain kutsun työpaikkahaastatteluun oman alani työpaikkaan (eka kerta ikinä!)!!!!
... sairastanut vatsakipuja.
... aloittanut ensimmäisen hormonihoidon ja varannut ajan inseminaatioon.
... saanut kutsun pääsykokeisiin kahteen eri kouluun.
... suunnitellut häihin bestmanin puhetta, opettanut valssin askelia, miettinyt hääohjelmaa, suunnitellut aikatauluja ja silittänyt juhlavaatteita.
... oppinut uudesta resurssointijärjestelmästä käytännön asioita.
... ostanut uuden laukun, hankkinut rakot jalkoihin uusista kengistä.
... saanut viestin ulkomailta asuvalta ystävältä.
... ollut yhteydessä lapsuuden ajan parhaisiin kavereihin 19 vuoden takaa.
... syönyt hampurilaisen.
... jännittänyt Euroviisuja.
... löytänyt lähimetsiköstä punaisen käävän, oravaperheen ja ison kasan roskia.
... todennut töissä, että kun esimies ja johto "kattelee" ja "miettii" , niin minäkin voin tehdä niin.
... kutonut vastasyntyneelle pojalle slipoverin ja nallelle villapaidan sekä jatkanut oman kesäneuleen edistymistä.
... ollut iloinen ja huoleton.
Viikkoa on vielä jäljellä kaksi päivää, jonka aikana aion
... nauttia häistä, säästä, ihmisistä ja omana sulhasena olevasta bestmanista kaiken mahdollisen irti.
... ajella Dodge Nitrolla ympäri Etelä-Suomea.
... katsoa uuden Indiana Jonesin.
... leikata koiralta kynnet ja harjata turkin kunnolla.
... syödä hyvin Helsinkiläisessä ravintolassa.
... pussata ja halata paljon.
... olla miettimättä kakkamaisia työjuttuja pätkänkään vertaa.
Virsi on kaunis!
... olen kiukustunut esimiehelleni.
... sain kutsun työpaikkahaastatteluun oman alani työpaikkaan (eka kerta ikinä!)!!!!
... sairastanut vatsakipuja.
... aloittanut ensimmäisen hormonihoidon ja varannut ajan inseminaatioon.
... saanut kutsun pääsykokeisiin kahteen eri kouluun.
... suunnitellut häihin bestmanin puhetta, opettanut valssin askelia, miettinyt hääohjelmaa, suunnitellut aikatauluja ja silittänyt juhlavaatteita.
... oppinut uudesta resurssointijärjestelmästä käytännön asioita.
... ostanut uuden laukun, hankkinut rakot jalkoihin uusista kengistä.
... saanut viestin ulkomailta asuvalta ystävältä.
... ollut yhteydessä lapsuuden ajan parhaisiin kavereihin 19 vuoden takaa.
... syönyt hampurilaisen.
... jännittänyt Euroviisuja.
... löytänyt lähimetsiköstä punaisen käävän, oravaperheen ja ison kasan roskia.
... todennut töissä, että kun esimies ja johto "kattelee" ja "miettii" , niin minäkin voin tehdä niin.
... kutonut vastasyntyneelle pojalle slipoverin ja nallelle villapaidan sekä jatkanut oman kesäneuleen edistymistä.
... ollut iloinen ja huoleton.
Viikkoa on vielä jäljellä kaksi päivää, jonka aikana aion
... nauttia häistä, säästä, ihmisistä ja omana sulhasena olevasta bestmanista kaiken mahdollisen irti.
... ajella Dodge Nitrolla ympäri Etelä-Suomea.
... katsoa uuden Indiana Jonesin.
... leikata koiralta kynnet ja harjata turkin kunnolla.
... syödä hyvin Helsinkiläisessä ravintolassa.
... pussata ja halata paljon.
... olla miettimättä kakkamaisia työjuttuja pätkänkään vertaa.
Virsi on kaunis!
tiistaina, toukokuuta 20
maanantaina, toukokuuta 19
Pienenä
kun kello soi
ja on aika lähteä kerhoon
puen pakkasta piilossa
peiton alla villaiset sukkahousut
keinutuolissa syödään vanukasta
ja hiukset ovat sähköiset
aamu on aina hankala
kippurakärkisille tossuillekin
eväspullon korkki vuotaa
smurffirepussa
matkalla saalistuu
viisi hiutaletta suuhun
saavutus
jonka parhaat kaverit
saavat kohta kuulla
eikä enää ole vilu eikä nälkä
ja on aika lähteä kerhoon
puen pakkasta piilossa
peiton alla villaiset sukkahousut
keinutuolissa syödään vanukasta
ja hiukset ovat sähköiset
aamu on aina hankala
kippurakärkisille tossuillekin
eväspullon korkki vuotaa
smurffirepussa
matkalla saalistuu
viisi hiutaletta suuhun
saavutus
jonka parhaat kaverit
saavat kohta kuulla
eikä enää ole vilu eikä nälkä
Myrskyn jäljiltä
Kotona on hyvä rauhoittua myrskyisän työpäivän päätteeksi. Vähän ruokaa mahan täytteeksi, koneelle lukemaan sähköposteja ja hoitamaan niitä asioita, joita päivän aikana piti hoitaa. Pysähtymistä ja rauhoittumista, koiran kanssa leikkimistä ja olemista vaan hiljaa.
Ilman valoja ja television ääntä.
Kun saa ajatukset muualle ja hampaiden kirskuttelun loppumaan, on taas helpompi olla. Huomaan, miten helposti minuun edelleen tarttuu se hektisyys ja paniikki ja kaaos, jota töissä päivittäin selvitän ja ratkon. En pidä itsestäni siellä, sillä minun on pakko olla tiukka ja organisoida. Huomaan kiroilevani, puhuvani ääneen ja itsekseni, kiukuttelen seinille ja exceleille, kiukuttelen loppumattomalle kaaokselle. Tuo sama muutoksen pysyvyys on kuitenkin se suola, mikä työssä kiehtoo. Jokaisen päivän jälkeen haluan vaihtaa työpaikkaa, jokaisena kiireen hetkenä olen kuitenkin tehokkaimmillani ja koen tyytyväisyyttä siitä, että osaan kaaosta käsitellä ja toimintaa organisoida.
En osaa enää syödä rauhassa tai kävellä levollisesti. Minusta on tullut kone.
Tämän päivän mysrky johtuu kiukusta. Hermostuin ihmisten avuttomuuteen; siihen olotilaan ja väitteeseen, että ohjeistuksia ei ole tullut eikä asioita ole valmisteltu työpöydälle etukäteen. Se ei ole enää minun tehtäväni. Miten ristiriitaista on sanoa että "minuun ei luoteta tarpeeksi eikä koskaan saa vastuuta riittävästi, jotta työ tuntuisi motivoivalta" ja samaan aikaan seistään tumput suorana ja nostellaan olkapäitä.
En myöskään voi käsittää sitä, että sovittu palaveri minulle tärkeästä henkilökohtaisesta asiasta lykätään vedoten kiireeseen ja "härdellipäivään", vaikka tosiasia on se, että koko asia on unohdettu eikä sillä juuri kovin suurta merkitystä kyseiselle henkilölle ole. Niin, minun motivaatiollani, puuttuvalla työsopimuksellani ja tehtävänimikkeelläni, kun olen ollut töissä jo kolme kuukautta.
Olen saamassa rajani täyteen. Odotan vielä hetken, siihen kellonaikaan ja päivään, mikä minulle tänään ilmoitettiin. Viime viikolla puhuin suuni puhtaaksi, mutta muutaman valttikortin vielä talletin seuraavaa palaveria varten. Toivottavasti en joudu niitä lyömään pöydälle näkyviin.
Inhoan sitä, miten kiireessä ihmiset unohdetaan ja hoidetaan vain asioita. Syyllistyn siihen itsekin, mutta sentään yritän huomioida toiset ennen asioita. Jopa ennen itseäni.
Inhoan sitäkin.
Ilman valoja ja television ääntä.
Kun saa ajatukset muualle ja hampaiden kirskuttelun loppumaan, on taas helpompi olla. Huomaan, miten helposti minuun edelleen tarttuu se hektisyys ja paniikki ja kaaos, jota töissä päivittäin selvitän ja ratkon. En pidä itsestäni siellä, sillä minun on pakko olla tiukka ja organisoida. Huomaan kiroilevani, puhuvani ääneen ja itsekseni, kiukuttelen seinille ja exceleille, kiukuttelen loppumattomalle kaaokselle. Tuo sama muutoksen pysyvyys on kuitenkin se suola, mikä työssä kiehtoo. Jokaisen päivän jälkeen haluan vaihtaa työpaikkaa, jokaisena kiireen hetkenä olen kuitenkin tehokkaimmillani ja koen tyytyväisyyttä siitä, että osaan kaaosta käsitellä ja toimintaa organisoida.
En osaa enää syödä rauhassa tai kävellä levollisesti. Minusta on tullut kone.
Tämän päivän mysrky johtuu kiukusta. Hermostuin ihmisten avuttomuuteen; siihen olotilaan ja väitteeseen, että ohjeistuksia ei ole tullut eikä asioita ole valmisteltu työpöydälle etukäteen. Se ei ole enää minun tehtäväni. Miten ristiriitaista on sanoa että "minuun ei luoteta tarpeeksi eikä koskaan saa vastuuta riittävästi, jotta työ tuntuisi motivoivalta" ja samaan aikaan seistään tumput suorana ja nostellaan olkapäitä.
En myöskään voi käsittää sitä, että sovittu palaveri minulle tärkeästä henkilökohtaisesta asiasta lykätään vedoten kiireeseen ja "härdellipäivään", vaikka tosiasia on se, että koko asia on unohdettu eikä sillä juuri kovin suurta merkitystä kyseiselle henkilölle ole. Niin, minun motivaatiollani, puuttuvalla työsopimuksellani ja tehtävänimikkeelläni, kun olen ollut töissä jo kolme kuukautta.
Olen saamassa rajani täyteen. Odotan vielä hetken, siihen kellonaikaan ja päivään, mikä minulle tänään ilmoitettiin. Viime viikolla puhuin suuni puhtaaksi, mutta muutaman valttikortin vielä talletin seuraavaa palaveria varten. Toivottavasti en joudu niitä lyömään pöydälle näkyviin.
Inhoan sitä, miten kiireessä ihmiset unohdetaan ja hoidetaan vain asioita. Syyllistyn siihen itsekin, mutta sentään yritän huomioida toiset ennen asioita. Jopa ennen itseäni.
Inhoan sitäkin.
sunnuntaina, toukokuuta 18
Vika
Tänä päivänä, jolloin vatsasta revitään ja olo tyhjenee, huomaan reagoivani asiaan tavalla, jota en odottanut. Olen miettinyt, että ei sillä nyt ole kiire enkä aio juttuun sen enempää keskittyä. En seurata ja kontrolloida tai ahdistua asiasta. Hitaasti ja hissukseen ajatukset ovat kuitenkin hiipineet mieleeni. En ole vielä maalaillut pilvilinnoja tai haaveillut tulevasta, vaan lähinnä salaa hymistellyt mielessäni töissä ollessani, että "olenpa tekemässä jotain, mistä kellään teillä ei ole aavistustakaan" ja samalla lasken sormilla, kuinka monen kuukauden päästä voin jäädä kotiin ja ruveta äidiksi.
Se siirtyi taas kuukaudella. Olen allapäin, surullinen, pettynyt. Vihainen itselleni, suuttunut vatsalleni, katkera vioilleni. Harmittaa ja väsyttää. Tekisi mieli käpertyä pieneksi käppyräksi ja itkeä itsensä uneen.
Minussa on vikaa.
Enkä tiedä olenko enemmän pettynyt siihen, että en ollutkaan raskaana kuin siihen että minussa on vikaa. Tänään alkanut kipu tarkoitti viimeisen luonnollisen yrityksen epäonnistumista ja jatkossa asiaa koitetaan edistää suunnitelmallisesti, tieteen ja tekniikan keinoin, lääkityksellä, lääkärikäynneillä, näytteillä, suodattamisilla... Ajatus siitä pelottaa. Olenko astumassa tielle, jota kanttini ja kroppani ei kestä? Onko juuri nyt sopiva aika tällaiselle, olenko tähän valmis?
Olen valmis enkä kuitenkaan ole. En tiedä tarkalleen, mitä pelkään, mutta jotain se on. Jotain isoa ja suurta ja samalla pientä ja tarkkaa. En osaa selittää sanoin tunnetta, joka juuri nyt minua kalvaa. Tuntuu että tukahdun, en voi hengittää, sattuu niin että en kestä. Ei fyysisesti vaan henkisesti.
Joka päivä asiaa olen miettinyt ja joka päivä siitä minulta kysellään. Hautaan pelon ja hämmennyksen työasioiden alle ja kotona keskustelen muusta. Puhumme kyllä asiasta, mutta en halua vatvoa sitä kauaa. En halua että se alkaa määräämään elämäämme ja mistään muusta ei enää osata puhua. Toisaalta, siitä tulisi kuitenkin puhua, sillä se alkaa valtaamaan mieleni muuten liikaa.
Elämä. Kummallista, kerrostunutta oravanpyörää, jossa koko ajan kierretään ympyrää samojen ongelmien ympärillä. Kerrokset vaan vaihtuvat.
Juuri nyt haluan halauksen, joka minut hyväksyy sellaisena kuin olen. Vikoineni. Antaen luottamusta siihen, että näin on ihan hyvä, jos yrittämisestä ei tuloksia saada.
Se siirtyi taas kuukaudella. Olen allapäin, surullinen, pettynyt. Vihainen itselleni, suuttunut vatsalleni, katkera vioilleni. Harmittaa ja väsyttää. Tekisi mieli käpertyä pieneksi käppyräksi ja itkeä itsensä uneen.
Minussa on vikaa.
Enkä tiedä olenko enemmän pettynyt siihen, että en ollutkaan raskaana kuin siihen että minussa on vikaa. Tänään alkanut kipu tarkoitti viimeisen luonnollisen yrityksen epäonnistumista ja jatkossa asiaa koitetaan edistää suunnitelmallisesti, tieteen ja tekniikan keinoin, lääkityksellä, lääkärikäynneillä, näytteillä, suodattamisilla... Ajatus siitä pelottaa. Olenko astumassa tielle, jota kanttini ja kroppani ei kestä? Onko juuri nyt sopiva aika tällaiselle, olenko tähän valmis?
Olen valmis enkä kuitenkaan ole. En tiedä tarkalleen, mitä pelkään, mutta jotain se on. Jotain isoa ja suurta ja samalla pientä ja tarkkaa. En osaa selittää sanoin tunnetta, joka juuri nyt minua kalvaa. Tuntuu että tukahdun, en voi hengittää, sattuu niin että en kestä. Ei fyysisesti vaan henkisesti.
Joka päivä asiaa olen miettinyt ja joka päivä siitä minulta kysellään. Hautaan pelon ja hämmennyksen työasioiden alle ja kotona keskustelen muusta. Puhumme kyllä asiasta, mutta en halua vatvoa sitä kauaa. En halua että se alkaa määräämään elämäämme ja mistään muusta ei enää osata puhua. Toisaalta, siitä tulisi kuitenkin puhua, sillä se alkaa valtaamaan mieleni muuten liikaa.
Elämä. Kummallista, kerrostunutta oravanpyörää, jossa koko ajan kierretään ympyrää samojen ongelmien ympärillä. Kerrokset vaan vaihtuvat.
Juuri nyt haluan halauksen, joka minut hyväksyy sellaisena kuin olen. Vikoineni. Antaen luottamusta siihen, että näin on ihan hyvä, jos yrittämisestä ei tuloksia saada.
Silmukkaa ja lenkkiä
Äitienpäivänä kotona käydessä kävin tekemässä äidin kirjavarastoon pientä inventaariota. Haaveilen nimittäin itsetehdystä juhlapöytäliinasta, joka voisi olla joko kokonaan virkattu tai sitten osittain virkattu ja osittain ommeltu vaikkapa pellavakankaasta. Vähän samanlaiseen tyyliin kuin mitä omalla äidillä on tallessa oman äitinsä tai mummonsa tekeminä; suvun naisten aarteita, joita ei edes raaski käyttää. Niitä kaivetaan välillä kaapista esille ja ihastellaan tovi ennen kuin laitetaan talteen ja säilöön uudelleen.
Nappasin mukaan vanhoja kirjoja, joista osan on äitini ostanut nuorena tyttönä olleessaan ja osa taas on mummuni hankintoja. Katsotaan, millaisen inspiraation näistä saan aikaiseksi.
Moneen vuoteen en ole juurikaan käsitöitä tehnyt. Pikkulikkana äiti opetti kutomaan ja virkkaamaan ja ala-asteella ollessani tein itselleni villapaitoja tahtiin yksi per viikko. Koulussa innostuin ompelemaan ja housuja ja paitoja syntyikin sitten yli oman tarpeen. Suunnittelin itselleni omia t-paitoja, johin ompelin erilaisista kankaista kuvia ja tarinoita. Tein myös repun, ruokailuvälinepusseja partioon leireillä käytettäväksi, käsityöpusseja, penaaleja, hiusdonitseja, verhoja ja tyynynpäällysiä.
Kutominen on kuitenkin ollut se suosituin juttu. Kun opin tekemään tumppuja ja sukkia, niitä sai koko perhe aina lahjaksi jouluna ja vuosipäivinä. Jossain vaiheessa olivat "antennipipot" kovaa huutoa, joten niitä virkkasin kavereille, omalle joukkueelle kisoihin sekä talvea varten myssyiksi. Koska harrastin kilpailutasolla voimistelua, säärystimille ja selänlämmittimille oli aina tarvetta. Vanteiden kuljetukseen piti olla erilaisia vannesuojuksia, samoin kuin kilpailuasuun sopivia hiuskoristeita, joita sai ommeltua kätevästi pienistä kangastilkuista.
Jossain vaiheessa nuo näperrykset jäivät. Olen viimeisen 10 vuoden aikana tehnyt ehkä kourallisen verran sukkia. Nyt alkuvuodesta, leikkauksesta toipumisen alettua, aloin väsäämään langoista taas jotain. Kutomisen tarkoituksena ei vieläkään ollut itse käsityön tekeminen vaan sormien jumppauttaminen ja käden hermojen kuntouttaminen. Nyt huomaan, että olen jäänyt, kirjaimellisestikin sanoen, koukkuun. Vaikka tahti ei ole hurja, käden ja olkapään heikon rasituskestävyyden vuoksi, jotain on kuitenkin tuloillaan koko ajan ja haaveilen uusista aloituksista päivittäin.
Juuri nyt on työn alla työkaverille syntyneelle pienelle pojalle syksyä vasten villaslipoveri sekä itselle kesäksi kesäneule. Aikaan on saatu jo kaksi sukkaparia, yhdet tossut, villaliivi itselle, kaulahuivi, pannulappuja ja kosmetiikkapussukoita.
Pitäisi alkaa valmistautumaan pääsykokeisiin, joihin toivottavasti saan kutsun. Seuraavista viikoista töissä tulee kiireisiä, kun tuuraan yksin kahden ihmisen poissaoloa, edelleen viikon verran vielä osa-aikaisena ollessa. Paras siis laittaa kutimet piiloon.
Nappasin mukaan vanhoja kirjoja, joista osan on äitini ostanut nuorena tyttönä olleessaan ja osa taas on mummuni hankintoja. Katsotaan, millaisen inspiraation näistä saan aikaiseksi.
Moneen vuoteen en ole juurikaan käsitöitä tehnyt. Pikkulikkana äiti opetti kutomaan ja virkkaamaan ja ala-asteella ollessani tein itselleni villapaitoja tahtiin yksi per viikko. Koulussa innostuin ompelemaan ja housuja ja paitoja syntyikin sitten yli oman tarpeen. Suunnittelin itselleni omia t-paitoja, johin ompelin erilaisista kankaista kuvia ja tarinoita. Tein myös repun, ruokailuvälinepusseja partioon leireillä käytettäväksi, käsityöpusseja, penaaleja, hiusdonitseja, verhoja ja tyynynpäällysiä.
Kutominen on kuitenkin ollut se suosituin juttu. Kun opin tekemään tumppuja ja sukkia, niitä sai koko perhe aina lahjaksi jouluna ja vuosipäivinä. Jossain vaiheessa olivat "antennipipot" kovaa huutoa, joten niitä virkkasin kavereille, omalle joukkueelle kisoihin sekä talvea varten myssyiksi. Koska harrastin kilpailutasolla voimistelua, säärystimille ja selänlämmittimille oli aina tarvetta. Vanteiden kuljetukseen piti olla erilaisia vannesuojuksia, samoin kuin kilpailuasuun sopivia hiuskoristeita, joita sai ommeltua kätevästi pienistä kangastilkuista.
Jossain vaiheessa nuo näperrykset jäivät. Olen viimeisen 10 vuoden aikana tehnyt ehkä kourallisen verran sukkia. Nyt alkuvuodesta, leikkauksesta toipumisen alettua, aloin väsäämään langoista taas jotain. Kutomisen tarkoituksena ei vieläkään ollut itse käsityön tekeminen vaan sormien jumppauttaminen ja käden hermojen kuntouttaminen. Nyt huomaan, että olen jäänyt, kirjaimellisestikin sanoen, koukkuun. Vaikka tahti ei ole hurja, käden ja olkapään heikon rasituskestävyyden vuoksi, jotain on kuitenkin tuloillaan koko ajan ja haaveilen uusista aloituksista päivittäin.
Juuri nyt on työn alla työkaverille syntyneelle pienelle pojalle syksyä vasten villaslipoveri sekä itselle kesäksi kesäneule. Aikaan on saatu jo kaksi sukkaparia, yhdet tossut, villaliivi itselle, kaulahuivi, pannulappuja ja kosmetiikkapussukoita.
Pitäisi alkaa valmistautumaan pääsykokeisiin, joihin toivottavasti saan kutsun. Seuraavista viikoista töissä tulee kiireisiä, kun tuuraan yksin kahden ihmisen poissaoloa, edelleen viikon verran vielä osa-aikaisena ollessa. Paras siis laittaa kutimet piiloon.
lauantaina, toukokuuta 17
Ruutua ja tvistiä
sinä heität kivellä
tähtäät
oikein ponnistat!
keskityt että osuisit kohteeseen
etkä horjuisi ohi
pujotat jalkasi välistä
ja astut päälle
varot osumasta
hipaisemasta
ansalankaa
yksi kerrallaan
vuorotellen
alusta loppuun saakka
kunnes selviydyt voittajana
minäkin olen ihminen
säännöistä huolimatta olemassa
huudan, ilmaisen, hengitän
seuraan toimiasi jännittyneenä
ja mietin miten minun käy
olen arvoinen
elämässä ja kuolemassa
minä minuna
sinä sinuna
samanarvoisena
voitoista ja häviöistä huolimatta
pantti se on se
mikä vaihtuu
ja vuoro
*****************************
Runotorstai.
tähtäät
oikein ponnistat!
keskityt että osuisit kohteeseen
etkä horjuisi ohi
pujotat jalkasi välistä
ja astut päälle
varot osumasta
hipaisemasta
ansalankaa
yksi kerrallaan
vuorotellen
alusta loppuun saakka
kunnes selviydyt voittajana
minäkin olen ihminen
säännöistä huolimatta olemassa
huudan, ilmaisen, hengitän
seuraan toimiasi jännittyneenä
ja mietin miten minun käy
olen arvoinen
elämässä ja kuolemassa
minä minuna
sinä sinuna
samanarvoisena
voitoista ja häviöistä huolimatta
pantti se on se
mikä vaihtuu
ja vuoro
*****************************
Runotorstai.
keskiviikkona, toukokuuta 14
Sanaton
lähtösi jälkeen
en enää hengittänyt
olen kuin patsas
ruostetta ja patinaa
tulevaisuutta vailla
************************************
tiistaina, toukokuuta 13
Sankari
Eilen juhlittiin yhdeksänvuotissynttäreitä. Juhlakalu sai paljon rapsutuksia ja halauksia, kalakeiton loput, pitsaa ja herkkuluun. Perinteinen nakkikakku korvattiin tänä vuonna pitsalla. Ensi vuonna on isot kekkerit!
torstaina, toukokuuta 8
Ajatuksia lapsettomuushoidoista
Tämän viikon maanantaina se sitten aloitettiin. Hormonien syönti. En huomaa olossani mitään kummempia muutoksia. Töissä olen ollut poikkeavan tehokas, ainakin aiempiin viikkoihin verrattuna, mutta siihen saattaa olla syynä sairaslomalaisen aiheuttamat muutokset omiin työtehtäviini. Tekemistä, selvittämistä ja vastuuta on nyt taas roppakaupalla enemmän. Toisaalta olen kyllä ollut tiukka ja vaativa, perustellut ja kyseenalaistanut, antanut kritiikkiä ja rakentavaa palautetta sekä laatinut ehdotuksia toiminnan järkeistämiseksi enemmän kuin aiemmin yhteensä. Olen antanut "palaa" ja tuonut itseni julki. En tiedä, olenko vaan hermostunut nykytilanteeseen työpaikalla vai onko olotila hormoneista johtuvaa, käyttäydyn kuitenkin eri lailla.
Ajatuksiini on hiipinyt entistä enemmän hoitoihin, lapsettomuuteen ja mahdolliseen raskauteen liittyvät asiat. Huomaamatta ja lempeästi. En ole peloissani enkä stressaantunut vaan enemmänkin innostunut ja odottavainen. "Mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan, miten kehoni toimii, miten minun käy?" En halua kuitenkaan ajatella asiaa liikaa, koska sen kautta tulen pettymään, jos en tulekaan raskaaksi. Minulla ei ole vielä kiire, omien vaatimusteni mukaan. Puolisollani ei ole kiire. Siksi en halua, että elämämme alkaa pyöriä kalenterin, lämpötilojen, mielialavaihtelujen ja oireilun seuraamisen ympärillä. Tämä ei kuitenkaan ole mitään leikkiä vaan totista totta, joka on toivottua ja haluttua, seuraava askel elämässä.
Onneksi on muitakin muutoksia ja jännittämisen arvoisia asioita käynnissä meillä kummallakin juuri nyt.
Tänään olen kotona vapaapäivällä, koittamassa toteuttaa vielä osa-aikaista jaksoani. Viime viikon lääkärikäynnin jälkeen päätin, että minun täytyy ottaa selvää eri termeistä ja lääkityksistä hoitoihin liittyen. En ymmärtänyt puoliakaan asioista ja nimityksistä, joita lääkäri minulle puhui klinikalla. Onneksi hän oli kärsivällinen ja vastasi kysymyksiini perusteellisesti. Väänsi minulle asioita ja anatomiaa rautalangasta. Itsellä on mukavampi olo, kun tietää perusteet ja taustat hormonihoidoille ja osaa ne puolisollekin selittää.
Netistä lukemani perusteella minulla on kohtapuolin edessä IUI eli inseminaatio eli keinosiemennys. Jälkimmäisestä sanasta tulee heti mieleen vihreähanskainen eläinlääkäri navetassa... Mutta, se miten lääkäri asian selitti ja perusteli ei tuntunut pelottavalta. Elimistöä hiukan avitetaan prosessissa.
Olen edelleen harmistunut siitä, että meidän kohdalla täytyy hoitoihin lähteä. Ajatuksissani haluaisin tulla raskaaksi normaalilla tavalla, luonnollisesti, romanttisesti, kahden kesken. Nyt homma menee kliiniseksi, tieteelliseksi ja mukana on kolmas taho, ulkopuolinen ihminen. Se hämmentää ja aiheuttaa kiusaannusta. Minussa ainakin. Toisaalta taas on upeaa huomata ja oppia, miten voidaan minunlaisiani ihmisiä tässä asiassa auttaa. Miten hienoa se on, että osataan erilaisia toimenpiteitä tehdä ja että lääkkeitä on kehitetty prosessia auttamaan. Minun täytyy varmasti vaan sopeutua ajatukseen ja hyväksyä tilanteeni. Eiväthän hoidot poista sitä tosiasiaa, että rakastan puolisoani eikä se muuta meidän välistä suhdettamme mihinkään.
Olen sitä mieltä, että tärkeintä tässäkin prosessissa ja yrittämisessä on se seikka, että meillä on toisemme. Jos tulen raskaaksi tai hoidot eivät onnistu, on parisuhde edelleen olemassa. Se on tärkein asia. Enkä näihin hoitohin lähtisikään ilman tunnetta ja varmuutta siitä, että yhdessä me sen teemme ja koemme ja kannamme. Kävi miten kävi.
Ehkä tuon ajatuksen kautta saankin kliinisiin hoitoihin ympättyä sitä kahdenkeskisyyttä ja romantiikkaa mukaan ;)
Ajatuksiini on hiipinyt entistä enemmän hoitoihin, lapsettomuuteen ja mahdolliseen raskauteen liittyvät asiat. Huomaamatta ja lempeästi. En ole peloissani enkä stressaantunut vaan enemmänkin innostunut ja odottavainen. "Mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan, miten kehoni toimii, miten minun käy?" En halua kuitenkaan ajatella asiaa liikaa, koska sen kautta tulen pettymään, jos en tulekaan raskaaksi. Minulla ei ole vielä kiire, omien vaatimusteni mukaan. Puolisollani ei ole kiire. Siksi en halua, että elämämme alkaa pyöriä kalenterin, lämpötilojen, mielialavaihtelujen ja oireilun seuraamisen ympärillä. Tämä ei kuitenkaan ole mitään leikkiä vaan totista totta, joka on toivottua ja haluttua, seuraava askel elämässä.
Onneksi on muitakin muutoksia ja jännittämisen arvoisia asioita käynnissä meillä kummallakin juuri nyt.
Tänään olen kotona vapaapäivällä, koittamassa toteuttaa vielä osa-aikaista jaksoani. Viime viikon lääkärikäynnin jälkeen päätin, että minun täytyy ottaa selvää eri termeistä ja lääkityksistä hoitoihin liittyen. En ymmärtänyt puoliakaan asioista ja nimityksistä, joita lääkäri minulle puhui klinikalla. Onneksi hän oli kärsivällinen ja vastasi kysymyksiini perusteellisesti. Väänsi minulle asioita ja anatomiaa rautalangasta. Itsellä on mukavampi olo, kun tietää perusteet ja taustat hormonihoidoille ja osaa ne puolisollekin selittää.
Netistä lukemani perusteella minulla on kohtapuolin edessä IUI eli inseminaatio eli keinosiemennys. Jälkimmäisestä sanasta tulee heti mieleen vihreähanskainen eläinlääkäri navetassa... Mutta, se miten lääkäri asian selitti ja perusteli ei tuntunut pelottavalta. Elimistöä hiukan avitetaan prosessissa.
Olen edelleen harmistunut siitä, että meidän kohdalla täytyy hoitoihin lähteä. Ajatuksissani haluaisin tulla raskaaksi normaalilla tavalla, luonnollisesti, romanttisesti, kahden kesken. Nyt homma menee kliiniseksi, tieteelliseksi ja mukana on kolmas taho, ulkopuolinen ihminen. Se hämmentää ja aiheuttaa kiusaannusta. Minussa ainakin. Toisaalta taas on upeaa huomata ja oppia, miten voidaan minunlaisiani ihmisiä tässä asiassa auttaa. Miten hienoa se on, että osataan erilaisia toimenpiteitä tehdä ja että lääkkeitä on kehitetty prosessia auttamaan. Minun täytyy varmasti vaan sopeutua ajatukseen ja hyväksyä tilanteeni. Eiväthän hoidot poista sitä tosiasiaa, että rakastan puolisoani eikä se muuta meidän välistä suhdettamme mihinkään.
Olen sitä mieltä, että tärkeintä tässäkin prosessissa ja yrittämisessä on se seikka, että meillä on toisemme. Jos tulen raskaaksi tai hoidot eivät onnistu, on parisuhde edelleen olemassa. Se on tärkein asia. Enkä näihin hoitohin lähtisikään ilman tunnetta ja varmuutta siitä, että yhdessä me sen teemme ja koemme ja kannamme. Kävi miten kävi.
Ehkä tuon ajatuksen kautta saankin kliinisiin hoitoihin ympättyä sitä kahdenkeskisyyttä ja romantiikkaa mukaan ;)
tiistaina, toukokuuta 6
Apuja
Keskustelen Orakkelin kanssa.
Olen tänään opetellut uutta järjestelmää, joka minun pitäisi osata viikon päästä hyvin. Niin hyvin, etten keltanokkana sotke erään puhelinoperaattorin työvuoro- ja henkilöstöjärjestelmää koko Suomessa. Sitä opettelen.
Olen turhautunut. Hiukan innostunut, sillä pidän kaikista järjestelmistä, varsinkin kun ne tekevät työn minun puolestani ainakin osittain, mutta olo on epävarma. Nyt jo olen kipeytynyt, mikä olo on kolmen neljän viikon kuluttua, kun osa-aikaisena vastaan kahden kokoaikaisen ihmisen työtehtävästä?
P: Pitäisikö minun vaihtaa työpaikkaa?
O: Tottakai!
Eilen lähetin kaksi hakemusta. Tänään löysin yhden ihan nappityön, johon teen hakemuksen. Huono puoli on työpaikan sijainti eri kaupungissa, mutta ainahan kannattaa hakea!
P: Rupeanko syksyllä panostamaan opiskeluun, jos pääsen kouluun?
O: Huomenna ehkä, mutta tänään ei mahiksia.
Jaa, valintakokeet ovat pian edessä ja huomenna lähetän yhteen oppilaitokseen kopiot tutkinto- ja työtodistuksista. En ymmärrä tuota hakuprosessia; kun haen samalla hakemuksella moneen eri oppilaitokseen, niin tutkintotietoni menevät vain siihen ensimmäiseksi valittuun kouluun ja muut kyselevät sitten sähköpostilla tietoja... Huomenna minulla saattaa siis olla mahiksia päästä sisään, kun lähetän ne hakemukset!
P: Kuinka vakavasti suhtaudun lapsettomuushoitoihin?
O:Ihan liian paljon, niin paljon että en kehtaa sanoa!
Todennäköisesti näin tulee käymään, sillä nyt hoitojen aloitettua asia pyörii mielessä koko ajan, jolloin alan siitä stressaamaankin. Haluaisin, että maailma ei ala pyörimään päivien, lämpötilojen ja kalenterin seurannan ympärillä. En halua sellaista.
P: Mikä on elämän tarkoitus?
O: Elää sovussa itsensä kanssa.
Aivan.
Olen tänään opetellut uutta järjestelmää, joka minun pitäisi osata viikon päästä hyvin. Niin hyvin, etten keltanokkana sotke erään puhelinoperaattorin työvuoro- ja henkilöstöjärjestelmää koko Suomessa. Sitä opettelen.
Olen turhautunut. Hiukan innostunut, sillä pidän kaikista järjestelmistä, varsinkin kun ne tekevät työn minun puolestani ainakin osittain, mutta olo on epävarma. Nyt jo olen kipeytynyt, mikä olo on kolmen neljän viikon kuluttua, kun osa-aikaisena vastaan kahden kokoaikaisen ihmisen työtehtävästä?
P: Pitäisikö minun vaihtaa työpaikkaa?
O: Tottakai!
Eilen lähetin kaksi hakemusta. Tänään löysin yhden ihan nappityön, johon teen hakemuksen. Huono puoli on työpaikan sijainti eri kaupungissa, mutta ainahan kannattaa hakea!
P: Rupeanko syksyllä panostamaan opiskeluun, jos pääsen kouluun?
O: Huomenna ehkä, mutta tänään ei mahiksia.
Jaa, valintakokeet ovat pian edessä ja huomenna lähetän yhteen oppilaitokseen kopiot tutkinto- ja työtodistuksista. En ymmärrä tuota hakuprosessia; kun haen samalla hakemuksella moneen eri oppilaitokseen, niin tutkintotietoni menevät vain siihen ensimmäiseksi valittuun kouluun ja muut kyselevät sitten sähköpostilla tietoja... Huomenna minulla saattaa siis olla mahiksia päästä sisään, kun lähetän ne hakemukset!
P: Kuinka vakavasti suhtaudun lapsettomuushoitoihin?
O:Ihan liian paljon, niin paljon että en kehtaa sanoa!
Todennäköisesti näin tulee käymään, sillä nyt hoitojen aloitettua asia pyörii mielessä koko ajan, jolloin alan siitä stressaamaankin. Haluaisin, että maailma ei ala pyörimään päivien, lämpötilojen ja kalenterin seurannan ympärillä. En halua sellaista.
P: Mikä on elämän tarkoitus?
O: Elää sovussa itsensä kanssa.
Aivan.
maanantaina, toukokuuta 5
Aatteen palo
kiven palaessa roihuna
juoksen paljain jaloin
piikkinurmikolla
en hätkähdä tummia pilviä
en iske kirveelläni takaisin
saapuessani kukkulalle
pysähdyn, hengähdän
kuuntelen sotajoukon kalsketta
siristän silmäni haarniskojen kimallukselle
ja käännän selkäni vasten
otan mereltä vastaan sen voiman
haihdun sirpaleina tuulen pisaroiksi
ja olen vapaa
****************************************************
Runotorstai.
juoksen paljain jaloin
piikkinurmikolla
en hätkähdä tummia pilviä
en iske kirveelläni takaisin
saapuessani kukkulalle
pysähdyn, hengähdän
kuuntelen sotajoukon kalsketta
siristän silmäni haarniskojen kimallukselle
ja käännän selkäni vasten
otan mereltä vastaan sen voiman
haihdun sirpaleina tuulen pisaroiksi
ja olen vapaa
****************************************************
Runotorstai.
Känkkäränkkä
Olen kiukkuinen, turhautunut, kipeä, ärsyyntynyt, toivoton, viluinen ja väsynyt. Tuntuu ettei mistään tule mitään. Turha yrittää ja tehdä, panostaa, ohjeistaa, yrittää ja kuluttaa aikaansa, kun taas huomaa, että samat asiat käydään uudelleen läpi. Jossain vaiheessa kaikki on mennyt sekaisin ja ongelmat ovat uusiutuneet. Nyt ne pitäisi korjata ja sen päälle oppia vielä uusia asioita. Tehdä, hoitaa, huolehtia ja suunnitella laajemmin sekä tarkemmin.
En pidä työstäni. En juuri nyt. Enkä pidä siitä, mitä tiedossa on seuraavalle kuukaudelle. Todennäköisesti vielä siitäkin eteenpäin. Haluaisin lyödä hanskat tiskiin, kiristää ja uhkailla, sanoa suorat sanat ja varmistaa että viimeinen sana tulee minun suustani. Haluaisin painaa delete-nappia, marssia työterveyteen, täyttää irtisanoutumislomakkeen ja polttaa sillat takanani.
Olen vihainen. Ihmiset eivät ymmärrä, yritys ei opi, minä en enää taivu.
En pidä työstäni. En juuri nyt. Enkä pidä siitä, mitä tiedossa on seuraavalle kuukaudelle. Todennäköisesti vielä siitäkin eteenpäin. Haluaisin lyödä hanskat tiskiin, kiristää ja uhkailla, sanoa suorat sanat ja varmistaa että viimeinen sana tulee minun suustani. Haluaisin painaa delete-nappia, marssia työterveyteen, täyttää irtisanoutumislomakkeen ja polttaa sillat takanani.
Olen vihainen. Ihmiset eivät ymmärrä, yritys ei opi, minä en enää taivu.
sunnuntaina, toukokuuta 4
Avautumisia
Viiden päivän tauon jälkeen oli lukemista kertynyt paljon. Bloggaajat ovat olleet liikkeellä... Minä olen mennyt ja tehnyt. Nyt kello on jo yö ja sunnuntai ja pitäisi mennä nukkumaan. Olen yksin kotona, kun mies lähti työreissulle ja etukäteen suunnittelin että teen muutaman työhakemuksen nyt valmiiksi. Olen tehnt kaikkea muuta paitsi niitä.... Aloittaminen on hankalaa, olen liian kriittinen. Haluan saada aikaiseksi niin hyvän hakemuksen, että minut on pakko kutsua haastatteluun. En vain tiedä, miten sen saan aikaiseksi. Etsin netistä tietoa ja vinkkejä ja sivumalleja ja niitähän löytyi vaikka miten paljon. Tuloksena olen entistä enemmän sekaisin; miten saan hakemuksesta oman näköiseni ja persoonallisen siten, että se ei ole kopio jostain suositusta mallista ja että kaikki tarvittavat tiedot ja perustelut löytyvät? Miten osaisin markkinoida itseäni niin että työnantaja haluaa kutsua haastatteluun ihmisen, jolla on koulutus yhdelle alalle, työkokemus toiselle ja haettu työ sijoittuu kolmannelle????
Iiiikkkkkk.
Alan olemaan kurkkuani myöten täynnä nykyistä työnantajaani. Huominen töihinmeno hermostuttaa. Tilanne työpaikalla on muuttunut ja minä aion pysyä kovana. Se hermostuttaa, että miten siinä kovana ja tiukkana olemisessa onnistun.
Nimittäin... loppuvuodesta minun päätehtävääni tekemään nimitettiin uusi henkilö, kutsutaan häntä vaikka Villeksi. Ville hyppäsi hommaan mukaan keskellä kiirettä, sekamelskaa ja organisaatiomuutosta firmassa, jossa kasvetaan lujaa vauhtia. Perehdytys ja tehtävään opettaminen taisi jäädä Villen oman aktiivisuuden varaan. Alkuvuodesta yritys osti osan toisen yrityksen palveluista toteutettavakseen ja siinä muutoksessa Villen kaveriksi tehtävään tuli toinen tekijä, nimitetään häntä Kalleksi. Kalle vastaa ostetun yrityksen työntekijöiden osalta samoista tehtävistä ja osaa käyttää ostetun yrityksen mukanaan tuomaa tietojärjestelmää, jossa kaikki henkilötiedot, työvuorot, lomat, palkat sun muut ovat. Esimiehen ideana on että Ville ja Kalle opettelevat toistensa tehtävät siten, että he pystyvät tuuraamaan toisiaan lomien ja mahdollisten sairaslomien aikana. Minä palaan töihin maaliskuun alusta ja koska pojilla on homma esimiehen mielestä riittävän hyvin hanskassa, en puutu niihin vaan minulle keksitään muita tehtäviä osa-aikaisuuden ajaksi.
No... Ville jää talvilomansa jatkeeksi sairaslomalle. Syntyy tilapäinen kaaos, sillä Kallelle ei ole opetettu Villen tehtäviä. Kalle on pihalla ja paniikissa, samoin kuin esimies ja muut kollegat. Minä lupaan hoitaa tehtävät sairaslomaviikon aikana ja niin teenkin. Painan pitkää päivää, tulen vapaapäivänäkin töihin ja aiheutan närää muissa ihmisissä olemalla oma tiukka ja tarkka itseni. Käy nimittäin ilmi, että Villeä ei ole perehdytetty asioihin tarpeeksi hyvin ja minulla menee reilusti aikaa siihen, että koitan saada itseni ajan tasalle kaikista miljoonista asioista ja työntekijöistä ja projekteista. Hermot menee, kirosanoja kuuluu ja turhautumista puretaan puolisolle ruuhka-aikana autojonossa matkalla ruokakauppaan.
Loppuviikosta Ville ilmoittaa että saireasloma jatkuu vielä neljä viikkoa. Iskee paniikki, sillä Kalle on jäämässä kesälomalle kahden viikon päästä ja on varannut kolmen viikon matkan ulkomaille. Pitääkö se nyt perua?
Nyt sitten kotona itsekseni mietin, mitä tästä tulee... samanlainen hullunmylly kuin ennen sairaslomalle jäämistä. en osaa käyttää Kallen hallinnoimaa järjestelmää ollenkaan ja kahden viikon aikana en ehdi sitä opiskelemaan riittävän hyvin, hoitamaan Villen tehtäviä, huolehtimaan omista tehtävistäni ja olemaan samalla osa-aikaisesti töissä. Minä olen edelleen sairaslomalla ja viime viikon 10 tuntinen päivä päätteen kanssa tuntuu vieläkin niskassa. Jos lähden tästä kaikesta suoriutumaan, kipeydyn. Uskon niin.
Toisaalta, tiedän että selviän siitä. Minä jotenkin siitä selviäisin tietyillä järjestelyillä Kallen ja esimiehen kanssa, mutta onko se sen arvoista?
Kuitenkin ajattelen että minun tulee saada olla vielä sovitut kolme viimeistä viikkoa osa-aikainen ja toipua. Itse asiassa minun ei ole lupa olla töissä pidempään. Ongelma ei ole minun vaan firman.
Mitään ei ole omasta sairastumisestani siellä opittu. Luulen, että Villelle on tullut (myös) burn-out tehtävästä, kuten tuli kahdelle minua edeltäneelle ihmiselle ja kuten kävi minullekin. Sama asia on käymässä yrityksen toisessa toimipaikassa vastaavia töitä hoitavalle ihmiselle. Olen hänestä hyvin huolissani.
Teen suunnitelmaa ja laadin strategiaa siitä, mitä aion sanoa ja mitä sanon vastalauseiksi. En aio enkä halua enää tätä rumbaa, mutta pelkään että jään hiljaiseksi ja yhtäkkiä huomaan istuvani töissä aamusta iltaan ja huolehtimassa satojen ihmisten töistä. Eikä siitä edes makseta hyvin.
On vaikeaa arvottaa itseään. On vaikeaa vetää rajoja kompromisseille. Mihin suostun, mihin laitan rajan, mihin minulla on oikeus ja kuinka paljon itseni puolustamisesta olen valmis maksamaan?
Aiemmasta olen joutunut maksamaan jo kovan hinnan, mielestäni: niska-hartiavaivat, stressi, työuupuminen, leikkaukseen johtanut jumi kaularangassa, uudelleen aloitettu mielialalääkitys, masennuksen uusiutuminen, uniongelmat ja fyysisen kunnon huonontuminen. Aikaa tulee kulumaan vielä kauan siihen, että olen palautunut ja kuntoutunut leikkauksesta sekä pitkän sairasloman aiheuttamista seurauksista kropassa. Aina ei lepo ole hyväksi.
Luen työpaikkailmoituksia ja lähettelen hakemuksia, keskitän energiani lapsettomuushoitoihin ja parisuhteeseen, kuntoutan itseäni, hoidan koiraa, odotan kutsua pääsykokeisiin ja toivon että ensi syksynä pääsen laajentamaan koulutuspohjaani koulutuksella, jonka kautta voin oikeasti hakea minua kiinnostaviin töihin. Olen onnellinen siitä, että pitkän poissaoloni aikana olen oppinut, että elämässä on niin paljon tärkeämpiä asioita kuin työ.
Iiiikkkkkk.
Alan olemaan kurkkuani myöten täynnä nykyistä työnantajaani. Huominen töihinmeno hermostuttaa. Tilanne työpaikalla on muuttunut ja minä aion pysyä kovana. Se hermostuttaa, että miten siinä kovana ja tiukkana olemisessa onnistun.
Nimittäin... loppuvuodesta minun päätehtävääni tekemään nimitettiin uusi henkilö, kutsutaan häntä vaikka Villeksi. Ville hyppäsi hommaan mukaan keskellä kiirettä, sekamelskaa ja organisaatiomuutosta firmassa, jossa kasvetaan lujaa vauhtia. Perehdytys ja tehtävään opettaminen taisi jäädä Villen oman aktiivisuuden varaan. Alkuvuodesta yritys osti osan toisen yrityksen palveluista toteutettavakseen ja siinä muutoksessa Villen kaveriksi tehtävään tuli toinen tekijä, nimitetään häntä Kalleksi. Kalle vastaa ostetun yrityksen työntekijöiden osalta samoista tehtävistä ja osaa käyttää ostetun yrityksen mukanaan tuomaa tietojärjestelmää, jossa kaikki henkilötiedot, työvuorot, lomat, palkat sun muut ovat. Esimiehen ideana on että Ville ja Kalle opettelevat toistensa tehtävät siten, että he pystyvät tuuraamaan toisiaan lomien ja mahdollisten sairaslomien aikana. Minä palaan töihin maaliskuun alusta ja koska pojilla on homma esimiehen mielestä riittävän hyvin hanskassa, en puutu niihin vaan minulle keksitään muita tehtäviä osa-aikaisuuden ajaksi.
No... Ville jää talvilomansa jatkeeksi sairaslomalle. Syntyy tilapäinen kaaos, sillä Kallelle ei ole opetettu Villen tehtäviä. Kalle on pihalla ja paniikissa, samoin kuin esimies ja muut kollegat. Minä lupaan hoitaa tehtävät sairaslomaviikon aikana ja niin teenkin. Painan pitkää päivää, tulen vapaapäivänäkin töihin ja aiheutan närää muissa ihmisissä olemalla oma tiukka ja tarkka itseni. Käy nimittäin ilmi, että Villeä ei ole perehdytetty asioihin tarpeeksi hyvin ja minulla menee reilusti aikaa siihen, että koitan saada itseni ajan tasalle kaikista miljoonista asioista ja työntekijöistä ja projekteista. Hermot menee, kirosanoja kuuluu ja turhautumista puretaan puolisolle ruuhka-aikana autojonossa matkalla ruokakauppaan.
Loppuviikosta Ville ilmoittaa että saireasloma jatkuu vielä neljä viikkoa. Iskee paniikki, sillä Kalle on jäämässä kesälomalle kahden viikon päästä ja on varannut kolmen viikon matkan ulkomaille. Pitääkö se nyt perua?
Nyt sitten kotona itsekseni mietin, mitä tästä tulee... samanlainen hullunmylly kuin ennen sairaslomalle jäämistä. en osaa käyttää Kallen hallinnoimaa järjestelmää ollenkaan ja kahden viikon aikana en ehdi sitä opiskelemaan riittävän hyvin, hoitamaan Villen tehtäviä, huolehtimaan omista tehtävistäni ja olemaan samalla osa-aikaisesti töissä. Minä olen edelleen sairaslomalla ja viime viikon 10 tuntinen päivä päätteen kanssa tuntuu vieläkin niskassa. Jos lähden tästä kaikesta suoriutumaan, kipeydyn. Uskon niin.
Toisaalta, tiedän että selviän siitä. Minä jotenkin siitä selviäisin tietyillä järjestelyillä Kallen ja esimiehen kanssa, mutta onko se sen arvoista?
Kuitenkin ajattelen että minun tulee saada olla vielä sovitut kolme viimeistä viikkoa osa-aikainen ja toipua. Itse asiassa minun ei ole lupa olla töissä pidempään. Ongelma ei ole minun vaan firman.
Mitään ei ole omasta sairastumisestani siellä opittu. Luulen, että Villelle on tullut (myös) burn-out tehtävästä, kuten tuli kahdelle minua edeltäneelle ihmiselle ja kuten kävi minullekin. Sama asia on käymässä yrityksen toisessa toimipaikassa vastaavia töitä hoitavalle ihmiselle. Olen hänestä hyvin huolissani.
Teen suunnitelmaa ja laadin strategiaa siitä, mitä aion sanoa ja mitä sanon vastalauseiksi. En aio enkä halua enää tätä rumbaa, mutta pelkään että jään hiljaiseksi ja yhtäkkiä huomaan istuvani töissä aamusta iltaan ja huolehtimassa satojen ihmisten töistä. Eikä siitä edes makseta hyvin.
On vaikeaa arvottaa itseään. On vaikeaa vetää rajoja kompromisseille. Mihin suostun, mihin laitan rajan, mihin minulla on oikeus ja kuinka paljon itseni puolustamisesta olen valmis maksamaan?
Aiemmasta olen joutunut maksamaan jo kovan hinnan, mielestäni: niska-hartiavaivat, stressi, työuupuminen, leikkaukseen johtanut jumi kaularangassa, uudelleen aloitettu mielialalääkitys, masennuksen uusiutuminen, uniongelmat ja fyysisen kunnon huonontuminen. Aikaa tulee kulumaan vielä kauan siihen, että olen palautunut ja kuntoutunut leikkauksesta sekä pitkän sairasloman aiheuttamista seurauksista kropassa. Aina ei lepo ole hyväksi.
Luen työpaikkailmoituksia ja lähettelen hakemuksia, keskitän energiani lapsettomuushoitoihin ja parisuhteeseen, kuntoutan itseäni, hoidan koiraa, odotan kutsua pääsykokeisiin ja toivon että ensi syksynä pääsen laajentamaan koulutuspohjaani koulutuksella, jonka kautta voin oikeasti hakea minua kiinnostaviin töihin. Olen onnellinen siitä, että pitkän poissaoloni aikana olen oppinut, että elämässä on niin paljon tärkeämpiä asioita kuin työ.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)