Kotona on hyvä rauhoittua myrskyisän työpäivän päätteeksi. Vähän ruokaa mahan täytteeksi, koneelle lukemaan sähköposteja ja hoitamaan niitä asioita, joita päivän aikana piti hoitaa. Pysähtymistä ja rauhoittumista, koiran kanssa leikkimistä ja olemista vaan hiljaa.
Ilman valoja ja television ääntä.
Kun saa ajatukset muualle ja hampaiden kirskuttelun loppumaan, on taas helpompi olla. Huomaan, miten helposti minuun edelleen tarttuu se hektisyys ja paniikki ja kaaos, jota töissä päivittäin selvitän ja ratkon. En pidä itsestäni siellä, sillä minun on pakko olla tiukka ja organisoida. Huomaan kiroilevani, puhuvani ääneen ja itsekseni, kiukuttelen seinille ja exceleille, kiukuttelen loppumattomalle kaaokselle. Tuo sama muutoksen pysyvyys on kuitenkin se suola, mikä työssä kiehtoo. Jokaisen päivän jälkeen haluan vaihtaa työpaikkaa, jokaisena kiireen hetkenä olen kuitenkin tehokkaimmillani ja koen tyytyväisyyttä siitä, että osaan kaaosta käsitellä ja toimintaa organisoida.
En osaa enää syödä rauhassa tai kävellä levollisesti. Minusta on tullut kone.
Tämän päivän mysrky johtuu kiukusta. Hermostuin ihmisten avuttomuuteen; siihen olotilaan ja väitteeseen, että ohjeistuksia ei ole tullut eikä asioita ole valmisteltu työpöydälle etukäteen. Se ei ole enää minun tehtäväni. Miten ristiriitaista on sanoa että "minuun ei luoteta tarpeeksi eikä koskaan saa vastuuta riittävästi, jotta työ tuntuisi motivoivalta" ja samaan aikaan seistään tumput suorana ja nostellaan olkapäitä.
En myöskään voi käsittää sitä, että sovittu palaveri minulle tärkeästä henkilökohtaisesta asiasta lykätään vedoten kiireeseen ja "härdellipäivään", vaikka tosiasia on se, että koko asia on unohdettu eikä sillä juuri kovin suurta merkitystä kyseiselle henkilölle ole. Niin, minun motivaatiollani, puuttuvalla työsopimuksellani ja tehtävänimikkeelläni, kun olen ollut töissä jo kolme kuukautta.
Olen saamassa rajani täyteen. Odotan vielä hetken, siihen kellonaikaan ja päivään, mikä minulle tänään ilmoitettiin. Viime viikolla puhuin suuni puhtaaksi, mutta muutaman valttikortin vielä talletin seuraavaa palaveria varten. Toivottavasti en joudu niitä lyömään pöydälle näkyviin.
Inhoan sitä, miten kiireessä ihmiset unohdetaan ja hoidetaan vain asioita. Syyllistyn siihen itsekin, mutta sentään yritän huomioida toiset ennen asioita. Jopa ennen itseäni.
Inhoan sitäkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti