Tällä viikolla, ja erityisesti tänä aamuna, olen pohtinut ajatuksia siitä, milloin koen olevani terve ja milloin sairas. Sairaana oleminenhan on periaatteessa helppoa; siihen riittää lääkärissä käynti ja sairaspoissaolotodistus, jossa on diagnoosi siitä, mikä minua vaivaa. Se lappu kädessäni olen sairas. Asia ei kuitenkaan ole käytännössä näin yksinkertaista. Minulle ainakaan.
Sairastuin ensimmäisen kerran vakavaan masennukseen yhdeksän vuotta sitten. Tuon ensimmäisen diagnoosin jälkeen on masennuksen vakavuus, voimakkuus, hoito ja vaikutus päivittäiseen elämään vaihdellut hurjasti. Jos tämä sairauteni ajateltaisiin vain lääkärintodistuksen perusteella sairaudeksi, olisin nyt ilmeisesti terve, sillä lääkärin dianoosia ei juuri nyt ole olemassa. Siltä ei kuitenkaan tunnu. Viimeisin terapia loppui viime syksynä. Olin ilman lääkitystä melkein kaksi vuotta, kunnes alkuvuodesta aloitin yhden lääkityksen, jonka lopetin kuukauden käytön jälkeen ja keväällä startattiin toinen, joka on vielä ja toistaiseksi kokeilun alla. Vuosien aikana olen vaihtanut lääkäriä, hoitoa, paikkakuntaa, ollut aikoja "avohoidossa" ja omin nokkineni ja välillä taas enemmän avun tarpeessa. Historian kautta olen oppinut kokemaan masennukseni osaksi minua, ikäänkuin luonteenpiirteekseni, joka väliajoin on enemmän pinnalla ja välillä taas piilossa. En koe olevani sen suhteen sairas, vaan normaali. Minun normaalini. Lääkärit asiasta puhuttaessa jotenkin aina hätkähtävät ja ovat heti tuputtamassa kaikenlaisia lääkkeitä ja troppeja, joihin en ole ikinä uskonut. En usko, että ne poistavat taustalla olevaa ongelmaa, joka on minun asenteeni ja ajatustapani. Vääristynyt mielikuvani itsestä ja maailmasta tässä ympärillä. Tänä keväänä päätin kuitenkin vuosien tauon jälkeen koittaa, jos jostain saisin helpotusta olooni ja uusi lääke on ensimmäinen ikinä kokeilemani, jolla tuntuu olevan vaikutusta. Haittapuolena on sen aiheuttamat sivuvaikutukset ja yhteensopimattomuus raskauden kanssa. Jos siis lapsettomuushoidot tehoavat, on lääkkeestä hankkiuduttava irti.
Se, että syön joka päivä mielialalääkkeitä, saa minut määrittämään itseni sairaaksi. En ole terve, en ole tavallinen enkä normaali. Olen vajaa, toimimaton, puutteellinen ja rikki.
Tammikuussa tehty leikkaus ja sitä ennen kuukausien kipuilu kotona tuntuu vieläkin. Käsi toimii jo paremmin, mutta hermot ovat vielä kireänä, samoin kuin lihasvoima ja liikkuvuus ovat kateissa. Töitä täytyy alkaa tekemään kuntoutuksen parissa ja toipuminen tulee kestämään kauan. Huomaan kuitenkin itsestäni vähätteleväni tätäkin asiaa. Niska saattaa olla kipeä ja tarvitsen kipuun yhden vahvan särkylääkkeen ja samalla ajattelen olevani terve tämän asian suhteen. Syksyllä, pahimpien kipujen aikaan, kun söin tujuja kipulääkkeitä, lihaksia rentouttavia, hermosärkylääkkeitä ja kulutin päiväni olemalla lääkepöllyissä "puolihumalassa", olin sairas. Nykyinen olotilani siihen verrattuna on varsin erilainen ja kivuton, siis terve. Senpä vuoksi en kiinnitä huomiota juurikaan olooni ja kipuuni vaan miellän sen jo normaaliksi olotilaksi, jossa pystyy olemaan ja jota jaksaa sietää.
Vaikka hoitamalla ja liikkumalla saisin oloni vielä paremmaksi, ehkäisisin uuden ja samanlaisen vaivan uusimista ja voisin kokonaisvaltaisesti paremmin. Sanoo järki.
Lapsettomuusasioihin liittyen taas koen olevani vajaa ja toimimaton, neutri, viallinen, epäonnistunut ja pettymys. Sairaus, endometrioosi, on aiheuttanut sisuksissani vahinkojaan, joiden vuoksi olemme hoitoihin lähteneet. Mikään ei ole omaa vikaani eikä lapsien saamisen mahdollisuutta ole kokonaan suljettu pois. Raskaaksi tulemiseen liittyy vaan enemmän esteitä ja haasteita ja yrityskertoja kuin muilla, normaaleilla ja terveillä, ihmisillä. Endometrioosikin tulee ja menee, ainakin omalla kohdallani, koska leikkauksen jälkeen en ole kokenut siihen liittyviä oireita. Sairauteni on ilmeisesti lepotilassa, josta se joskus herää, tai sitten ei. Endometrioosi on sairaus, mutta koska en kärsi siitä koko aikaa (mitä nyt viallisten laitteiden muodossa), niin en koe itseäni sairaaksi. Lääkärit puhuvat koko ajan sairaudesta ja sairastamisesta näistä asioista puhuttaessa, mikä ilkeästi särähtää korvaan.
Toistaiseksi olen siis terve, mutta toimin vajaalla teholla muihin nähden.
Viikkoja kestänyt flunssa, kipu kasvoissa ja korkea kuume saavat minut tuntemaan itseni sairaaksi. Flunssa on kuitenkin sairauksista vähäpätöisin, oman kokemukseni mukaan ainakin. Se kalpenee masennuksen, niskan välilevyn, endometrioosin ja lapsettomuuden rinnalla valkoistakin valkoisemmaksi.
Fyysinen kuntoni on kuitenkin flunssan takia huono, kuume saa ajatukset harhailemaan ja nukkuminen on katkonaista. En ole työkunnossa. Se, mikä tällä viikolla on minua eniten mietityttänyt, on rajan vetäminen omaan sairastamiseen. Milloin olen riittävän sairas ollakseni pois töistä ja milloin olen sopivasti sairas, jotta voin töihin mennä? Esimerkiksi tänä aamuna; kuume on alhaisempi kuin eilen illalla eikä nenä valu yhtä lujaa. Kasvojen särky on pahentunut eilispäivästä ja olo on heikko. Tiedän, että jaksaisin olla töissä täyden päivän ja nuhassa siellä muutkin ovat hommissa, joten koen asiasta hirvittävää syyllisyyttä ja huonoa omaatuntoa. Jos jään kotiin lepäämään ja toipumaan, tunnen itseni lintsaajaksi ja lusmuksi. Enkä osaa sanoa, kumpi tunne on kamalampi itselle; lintsari vai marttyyri... Päätöksentekoa ei helpota yhtään se seikka, että minua ei kiinnosta mennä töihin muutenkaan, kun asioita ei olla siellä saatu vietyä eteenpäin eikä oma työnkuva ole selvä.
Mitä tästä seuraa? Kieriskelin 1,5 tuntia sängyssä ja pähkin mitä teen. En uskaltanut tarttua luuriin ja ilmoittaa poissaolosta esimiehelle. Mitä hän minusta ajattelee, uskooko hän selitystäni poissaolosta, onko tästä haittaa työsopimuksen saamiselle? Kuvittelin sitten itseni töihin tässä kunnossa ja työkavereiden ekan kommentin siitä, kun he minut siellä näkevät; "Mitä sinä täällä teet, mene kotiisi siitä. Firma pyörii ihan hyvin ilman sinuakin eikä kipeänä saa olla töissä". Kuvittelin itseni työpisteelle töihin ja miettimässä ihan sitä samaa. Kipeänä ei saa eikä tarvitse olla töissä.
Lopulta suutuin itselleni ja tein päätöksen omaa itseäni ajatellen. Ilmoitin poissaolosta esimiehelle ja työkavereille ja varasin ajan lääkäriin.
En käsitä, miten tämä asia voi olla niin täynnä ristiriitaisia ajatuksia ja tunteita kuin se minulla on. Takana on ajatus siitä, että minun tulee olla täydellinen ja energinen, ehjä ja normaali. Ideaalikuvani ei ole realistinen, tajuan sen, mutta omaa vajavaisuuttaan ja sairauksiaan on vaikea hyväksyä. Pystyn jo paremmin puhumaan masennuksestani joillekin ihmisille, mutta suurin osa ympärilläni olevista ihmisistä ei tiedä siitä mitään. En ehkä vieläkään ole sitä täysin hyväksynyt, vaan häpeilen ja karttelen aihetta.
Töistä johtuva niska- ja hartiajumi ja siitä syntynyt välilevyn pullistuma puolen vuoden sairaslomineen ja leikkauksineen opetti minulle paljon. Se opetti minut näkemään ja tajuamaan kuinka tärkeää on pitää itsestään huolta. Työ ja toiset ihmiset ei saa olla ensisijainen asia elämässä, sillä oma terveys ja parisuhde ovat vielä tärkeämpiä. Tällä ajatuksella koitan jatkossa tehdä päätökseni työkykyisyydestä ja -kyvyttömyydestä ennen kuin löydän itseni yhtä sairaana kuin aiemmin olen ollut. Sen ajatuksen kautta aion vielä hetken aikaa kokeilla mielialalääkitystä, vaikka en niihin uskokaan. Aion olla puhtaalla omallatunnolla tämän ja todennäköisesti huomisenkin kotona sairastamassa ja jatkossa seurata tarkemmin niskani kipeytymistä ja oireilua töissä päätetyössä.
Sairastamisen kautta saan hoidettua itseni terveeksi, normaalilla tavalla terveeksi, kantapään kautta.
