Paikallaan

En etene. Yritän kyllä kovasti, suuntaan ja toiseen, mutta mitään muutosta ei tapahdu. Illalla valmistaudun seuraavaan päivään ja koita tyhjentää menneen päivän mielestäni pois. Aamulla herätä, kiukutella kiukkunsa herätyskellolle ja jonkin ajan kuluttua löytää itsensä työpaikalta. Aloittamassa alusta sitä tietä, pitäen hetken lomaa niistä muista.

Kuukauden takainen innostus omasta elämäntilanteesta on haihtunut. Olen lannistunut ja turhautunut, kyynisyyteni taakse piiloutunut peikko, joka haluaa vain laittaa päänsä piiloon ja nukahtaa rakkaan tuoksuun peiton alle. Sulkea silmät ja korvat ja täyttää itsensä sillä hyvänolon tunteella, joka lähellä leijuu. En jaksaisi kohdata maailmaa ja sen kovuutta. Olen hukannut itsestäni pelaajan, suorittajan ja tekijän. Haluaisin olla pieni, sisäinen lapseni, ja eläoä hetken verran huoletonta ja vastuutonta elämää.

Ehkä vain olen kärsimätön ja kohtuuton. Kateellinen ja kunnianhimoinen. Turhautunut ja vailla aseita tuoda vielä enemmän julki sitä, mitä itse haluan ja toivon.

Olen paukuttanut päätäni seinään sekä eilen että tänään juuri niillä elämäni osa-alueilla, mihin toivoni ja panostukseni eniten kohdistuu; työhön ja lapsettomuushoitoihin. Kyllä, olen ristiriitojen nainen ja niin toimin näidenkin asioiden suhteen. Esimerkkinä nykyajan vaatimuksista naista ja naisen asemaa kohtaan haaveilen supernaiseudesta.

No en. En todellakaan. Toivon asioiden järjestyvän. Kroppani toiminnalle en juurikaan voi mitään tehdä, muuta kuin odottaa, toivoa ja edesauttaa. Se projekti on nyt tauolla, joidenkin muiden toimesta kuin minun tai meidän. Työpaikalla puhuin samat asiat tänään julki ja suuni puhtaaksi eri henkilölle. Nyt minua kuunneltiin ja uskon, että hätkähdytin. En silti usko, että mitään konkreettista tapahtuu.

Oloni helpottui kuitenkin. Yritin taas astetta pidemmälle. Yksi steppi on vielä olemassa, sen jälkeen luovutan.

Ulkona, sateen jälkeen, on maailma kaunis. Värit hehkuvat lujemmin harmaata taivasta vastaan; vastaloppunut suihku on huuhdellut pölyt pois. Joka puolella kiiltää ja tuoksuu sireenit. Pienet kukat koristavat asfaltin sadepisaroiden sinne painamina. Nuuhkin kaupunkia yhtä innokkaasti kuin koira, täytän itseni sateella. Se keventää oloa ja saa hiuskiehkurat kihartumaan entistä enemmän. Ehkä jumissa ja paikallaan täytyy hetken aikaa olla, jotta voi kerätä voimansa, tehdä jatkosuunnitelman tai astua uudelle tielle.