lauantaina, elokuuta 11

35

Minulla ei ole ikinä vielä ollut mitään ikäkriisiä. Sellaista, mistä voi lehdistä lukea ja tutuilta kuulla: että kauhistuttaa ajan kuluminen, mietitään elämän valintoja ja sitä, miten ollaan tähän pisteeseen päädytty. Sitten vertaillaan omaa polkua ja suoriutumista johonkin sellaiseen "normiin tai normaaliin" tilaan ja elämänvaiheeseen, jossa pitäisi nyt viimeistään olla tai ainakin menossa. Surraan ryppyjä, alkavia harmaita, suunnitellaan uranvaihtoa ja oman kodin rakentamista kovalla lainarahalla. Joku saattaa aloittaa villin nuoruuden uudelleen tai tehdä täyskäännöksen uransa, parisuhteensa ja elämäntapansa kanssa.

Tänään tulee täyteen 35 vuotta. Se kuulostaa jo aika paljolta. Jotenkin vakavalta. Tämän ikäiset ihmiset ovat yleensä vakiintuneet jollain tasolla työelämässä, lopettelevat uraansa huippu-urheilijoina, ovat saaneet talonsa rakennettua ja perheen luvun täyteen, ovat sinut itsensä kanssa ja elävät todennäköisesti elämänsä ruuhkavuosia tai sitten ovat siitä pahimmasta mylläkästä jo päässeet hieman yli.

En osaa sijoittaa itseäni mihinkään noista "lokeroista". Myönnän, vertaan kyllä ja paljon, mutta omalla kohdallani ei numeroilla ole merkitystä. Minä olen kriiseillyt aina ja varmaan aina tulenkin sitä tekemään, mutta se ei liity ikään. En ole ikinä, lapsenakaan, haaveillut tietynlaisesta elämästä; siitä, että minulla silloin ja silloin olisi mies, kaksi autoa, talo, tietynlainen ura, niin ja niin monta lasta. En ole ajatellut itseäni puolisona tai äitinä, en ole "nähnyt" sellaista elämää konkreettisesti etukäteen.

Lapsena muistan haaveilleeni kirjoittamisesta. Halusin tulla eläinlääkäriksi tai asua vuoren juurella erämaassa ja tutkia susia. Halusin kirjoittaa runokirjan, käydä Afrikassa ja opetella valokuvaamaan.

Minun elämäni on mennyt aikaslailla itsekseen eteenpäin. Tarkoitan tällä sitä, että tienristeyksissä on tullut tehtyä päätös, joka on johdattanut jonkin aikaa eteenpäin, kunnes on taas tullut uusi risteys ja päätöksenteon paikka vastaan. En oel kulkenut etukäteen suunniteltua polkua pitkin. Olen aina haaveillut paljon ja haaveissani kurottanut korkealle. Olen ollut avoin monille eri suunnille ja mahdollisuuksille ja ehkä juuri näistä piirteistä johtuen olen joutunut pohtimaan paljon. Olen tehnyt päätöksiä liiaksi toisten ehdoilla toisia ajatellen, olen ollut ajoittain liian arka ja kiltti. Sitten kuitenkin, minusta on löytynyt rohkeutta tehdä irtiottoja ja hypätä tyhjän päälle. Olla itsekäs.

Jos voisin hypätä 15 vuotta taaksepäin, tekisin erilaisia päätöksiä ja valintoja. Osaisin kuunnella enemmän itseäni ja luottaa sisäiseen ääneeni. Sen mukaan eläisin elämääni. Hyppy taaksepäin ei kuitenkaan ole mahdollista. Ainoa, mitä voin nyt tehdä, on elää enemmän sen sisäisen ääneni mukaan tässä elämäntilanteessa, tällä elämänkokemuksella. Ja vaikka pahoja ja kamalia asioita on elämääni mahtunut, en kuitenkaan osaa niitä katua. En vain osaa. Ilman niitä en olisi tässä tilanteessa ja paikassa, missä nyt olen.

Kolmekymmentäviisivuotiaana minulla on pieni, mutta oma koti. Ihana puoliso, josta löydän niin paljon samaa ja niin paljon erilaista; Häneltä olen oppinut lempeyttä, hyväksyntää, armollisuutta, hellyyttä, oikeaa rakkautta. Minulla on työ, ei unelmien sellainen, mutta kuitenkin työ, jossa minusta pidetään ja jonne voin hetken päästä palata. Minulla on opiskelupaikka ja tutkinto opinnäytetyötä vaille valmis; se on unelmani ja mahdollisuuteni toisenlaiseen uraan ja haasteisiin, itseni kehittämiseen ja kasvamiseen ammatillisessa mielessä. Minulla on omat vaivani ja sairauteni, mutta elämästäni oppineena selviän näistäkin kolhuista, tiedän sen.

Ja minulla on pienisuuri poika, josta olen äärimmäisen kiitollinen. Kauan kaivattu ja toivottu, kaikki aiemmat haaveet ja odotukset mullistanut pieni mies, joka on laittanut minut polvilleen, saanut minut kyseenalaistanut kaiken, kuronut kiinni haavoja, parantanut arpia ja tehnyt minusta ehjemmän ja paremman ihmisen. Antanut elämälleni merkityksen.



Olen kokenut ja saanut niin paljon. Ei siinä iällä, asunnon koolla, autojen lukumäärällä tai kesämökin sijainnilla ole merkitystä. Kokemuksilla, muistoilla, haasteilla ja kasvamisen paikoilla, jokapäiväisellä arjella; niissä se elämä mitataan ja siellä se elämä on. Ja ne haaveet, ne ovat edelleen se samat. Ehkä seuraavien 35 vuoden aikana saan ne toteutettua :)

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Muistelinkin tämän päivän olleen myös sinun päiväsi ;) Onnea!!

Meillä juhlittiin jo 3-vuotiasta.

Puuhis

EmmyAurora kirjoitti...

Onnea ja tervetuloa naisen ikään. Ei täälläkään ole valmista, mutta ei tarvitse. Elämä vie ja voi ainakin sanoa, että sitä on eletty tunteella. Ei vain toteuttamalla pilkuntarkkaa lapsuuden absurdia suunnitelmaa.