tiistaina, elokuuta 28

Alkuja

Sinne se jäi. Heiluttamaan ikkunan toiselle puolelle tarhan tädin syliin ja hymyilemään. Minä heilutin takaisin ja käänsin selkäni. Kävelin poispäin ja "tein asiaa" ihan kuin lapsen jättäminen päivähoitoon olisi jokapäiväinen juttu eikä näissä hyvästeissä olisi mitään erikoista: kieputin huivia kaulan ympäri, laitoin takkia kiinni ja hanskoja käsiin samalla, kun kävelin poispäin. En katsonut edes taakse. Olin yhtäaikaa ylpeä itsestäni ja yllättynyt; näinkö helposti tämä kävi?

Kunnes nurkan takana... kun hanskat oli käsissä, takki kiinni ja kävelymatka takaisin kotiin piti tehdä yksin ilman vaunuja ja istujaa. Silloin tulivat kyyneleet läpi. Yhtäkkiä itkin lujaa. Nyyhkytys taisi mennä samaa tahtia askelten kanssa, välillä tuntui etten ehdi hengittämään.

Sitä kesti aikansa, muutaman minuutin. Pääsin kadun päähän saakka. Sitten tuli hyvä olo. Tajusin, ettei minusta lopulta tuntunut pahalta eikä kurjalta enkä saanut luotua itselleni sitä Huono Äiti -oloa, mitä etukäteen kuvittelin. Tuntui hyvältä ajatus siitä, että toinen jäi hymyilemään ja heiluttamaan ja uskon, että siellä kaikki sujuu hyvin. Aiemmilla käyntikerroilla, eilen viimeksi, ei mitään ongelmia ollut vierastamisen syömisen ja toisten lasten suhteen. Tuntui myös hyvältä se, että tämä tuntuu edelleenkin oikealta päätökseltä ja ratkaisulta. Nyt on aika opetella uutta, meidän kaikkien. Saada ystäviä, palata sosiaaliseen elämään ja rakentaa uudenlainen arki.

Luulen, että luja itkuni johtui oman itseni voittamisesta. Siitä, että vihdoin olin astunut sen kynnyksen yli, mitä olen koko tämän vuoden murehtinut ja pohtinut masentumiseen saakka. Jätin lapseni tarhaan hoitoon, pystyin siihen ihan itse ja yksin ja pystyn myös seisomaan sen päätöksen takana kaikesta saamastamme kritiikistä huolimatta. Tämä voi kuulostaa hassulta ja kärpäsen muuttamiselta härkäseksi, mutta minulle ja omalle kasvamiselleni tämä oli iso teko. Iso askel eteenpäin.

Itkun loputtua katosi hartioilta valtava paino.

Nyt, kotona, aika matelee. Huomaan seuraavani kelloa vähän väliä. En oikein osaa olla enkä tiedä, mitä nyt pitäisi tai voisi tehdä. Tekisikö kotihommia vai jotain omaa juttua, menisinkö nukkumaan ja koittaisin parantaa flunssaa pois? On jotenkin outo olo.

Luulen, että tulevina päivinä ja viikkoina tätä outoa oloa tulee olemaan enemmänkin. Viikonloppuna poika jää ensimmäistä kertaa yön yli hoitoon, ensi viikolla menen töihin. Sopimuspäivien kautta minulle tulee muutamia vapaapäiviä, jolloin poika on hoidossa ja minä en ole töissä, joten niihin voisi suunnitella jotain kivaa, jotain omaa. Muutakin kuin lääkärikäyntejä ja terapiassa olemista. Ja juuri kun uusimmat muutokset alkavat asettua uomiinsa ja toden teolla käynnistyä, kurkkii seuraava jo nurkan takaa. Tuleeko siitä hyvä vai huono juttu, se selviää toivottavasti lähiviikkojen aikana.

Ehkä tämä tästä, vai mitä :)


2 kommenttia:

Tuuli kirjoitti...

Upeaa - onneksi olkoon kun voitit itsesi! Ei ole helppoa laittaa lapsi hoitoon, mutta kun molemmat osapuolet tottuvat tilanteeseen, niin se sujuu pian kuin muuta ei olisi koskaan ollutkaan... Ihaninta on hakea pieni hoidosta ja saada tavata toisensa taas uudelleen ja uudelleen! Onnea uusiin alkuihin :-)

Katjusha kirjoitti...

Mäkin itkin ekan kerran kun Sammakko jäi kunnolla päikkäreihin asti tarhaan. Edelleen se jotenkin riipasee jättää Sammakko sinne mutta sitä ihanampaa jälleennäkeminen on. Kivaa työnaloitusta siis!